Kustantaja: Karisto, 2012.
Sivuja: 28.
Genre: Lasten kuva-/satukirja.
Arvio: 4,5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi."
Satupäivän kunniaksi sopii erinomaisesti esitellä suomalainen lastenkirja, joka on aivan uusi, mutta nojaa vahvasti vanhoihin satuperinteisiin.
Satumaisen taiteilijanimen itselleen valinnut Enna Airik on loihtinut sulkakynästään hyvin kauniin ja taianomaisen kuvakirjan. Jo hopenhohtoinen ja joutsenaiheinen kansi ihastuttaa, ja kirjan sisältö on vielä suloisempaa katseltavaa. Silmiinpistävintä on viehättävä vanhanaikaisuus. Voin hyvin kuvitella, että kaikkia ei miellytä kuvituksen ja tarinan sisällön järkähtämätön perinteisyys, mutta minusta kirja on ihana, ja olen sitä mieltä, että tällainen pastissi mahtuu hyvin kotimaisen lastenkirjallisuuden laajaan kirjoon.
On silti tietenkin tärkeää, että lastenkirjallisuus myös jatkuvasti uudistuu ja modernisoituu. Onneksi on paljon myös niitä kirjailijoita ja kuvittajia, jotka keksivät ja kehittävät uutta.
Haavemaa muistuttaa minua monessa lapsuuteni lempisaduista. Kuvitus kumartaa Elsa Beskowin suuntaan, minkä panee merkille erityisesti tekstisivujen mustien siluettikuvien vuoksi. Kannen kuva taas muistuttaa Auringonmuna-sadun keijusta. Kirjan Haavemaan voisi muutenkin kuvitella olevan vanha, porvarillinen Ruotsi. Vaatteista, kaupunkinäkymistä ja sisustuksesta tulee vuorotellen mieleen Carl Larssonin maalaukset, Fanny ja Alexander -elokuva ja Astrid Lindgrenin Marikki.
Astrid Lindgren tulee mieleen muustakin, nimittäin tarinan kehyksestä. Kuten monissa Lindgrenin saduissa myös Haavemaassa sairas (tai Lindgrenin tapauksessa joskus myös muuten vaikeassa asemassa oleva) lapsi pakenee elämän ja ympäristön ankeutta mielikuvitusmaailmaan. Vanhojen satujen ja tyttökirjojen perinteiden mukaan päähenkilö on myös orpo - ja kuolee lopussa, mikä on esitetty kauniin symbolisesti ja onnellisena jälleentapaamisena vanhempien kanssa.
"Kurkistaessaan sisään Aana huomasi, että huone olikin suuri puutarha, täynnä aamuruskon kultaista valoa. Verkalleen virtaavan joen yli kaareutui silta, ja sillalla seisoivat äiti ja isä, valkoiset puvut loistaen kuin taivaan tähdet."
Palikat ovat siis niin sanotusti kohdallaan, mutta pakko on silti sanoa, ettei Airik Lingrenin tasoinen kynäniekka ole. Epäreilua olisi toki sellaista odottaakaan. Airik osaa valita sanansa oikein, romanttisen nostalgisesti, ja hän on ottanut kirjaan mukaan monia elementtejä, jotka lapsia kiehtovat. Mutta joku taika tai henki tarinasta puuttuu, tai sitten vain kuvittelen niin, kun olen lukenut tämän ensimmäisen kerran kyynisenä aikuisena. Hovilukijani Stella kyllä piti tästä äitinsä tapaan kovasti, mutta ei ole innostunut vaatimaan uudelleenlukuja samaan tapaan kuin esimerkiksi juuri Astrid Lindgrenin satukirjojen kanssa.
 |
| Tämä on Stellan mielestä kirjan ihanin kuva. |
Kuvitus on kuitenkin värisyttävän kaunista. Sitä hieman ihmettelen, ettei päähenkilö Aanaa ole kertaakaan kuvattu katsomaan lukijaan. Hän jää mielestäni aika kaukaiseksi ja vaikeasti samastuttavaksi, kun on joka kuvassa selin, sivuttain tai silmät kiinni. Ohueksi jää myös Haavemaasta löydetyn parhaan ystävän kuvaus - tai siis kuvaamattomuus. Hänelle ei anneta edes nimeä. Muutenkin tuntuu, että lyhyeen kirjaan on yritetty ottaa mukaan hiukan liikaa ihanuuselementtejä, jotka ohitetaan nopeasti: nukkeostoksia, leivoksia ja kaakaota, oma koiranpentu, vaahtokylpy, herkuttelujuhlat parhaan ystävän kanssa ja niin edelleen.
Kaikesta tästä huolimatta Haavemaa on ihanimpia lastenkirjauutuuksia vähään aikaan. Toivon, että Enna Airik pitää kiinni tästä omasta, rehellisen vanhanaikaisesta linjastaan ja kirjoittaa lisää kauniisti kuvitettuja satuja. Tarinatkin hioutuvat varmasti ajan myötä sielukkaammiksi.
"Oli jälleen ilta. Taivas ullakkoikkunan takana oli täynnä tähtiä.
- Oili-täti, miksi joidenkin täytyy kuolla? Niin kuin isän ja äidin? Aana kysyi miettiväisenä.
- Rakas lapsi, kaikkien täytyy kuolla joskus.
- Joidenkin vain liian aikaisin, Aana huokaisi.
- Sinäpä sen sanoit, Oili-täti vastasi hiljaa.
He katsoivat vaieten, kuinka ensilumi satoi mustaan maahan."
Haavemaasta ovat pitäneet ja sen nojaamisesta vanhoihin perinteisiin ovat kirjoittaneet myös ainakin:
- Katja, joka on löytänyt kuvituksen esikuviksi Beskowin lisäksi Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin;
- Maria, jolle on tullut lukiessa mieleen mm. monet samat kunnianosoitukset ja Lindgrenin sadut kuin minulle;
- Aino, joka on bongannut kirjasta raamatullisiakin viitteitä; ja
- Sara, joka on valinnut tämän myös Satupäivän kirjaksi ja viittaa Marian sekä Ainon tapaan Anni Swaniin - ja on muuten valinnut alkuun saman tekstilainauksen kuin minä.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.
