Kustantaja. Tammi, 2011.
Suomentanut: Helena Bützow.
Sivuja: 592.
Genre: Lukuromaani/mysteeri.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Luettu osana Totally British: Modern Women Writers- ja Stiff Upper Lip -haasteita.
Olen halunnut lukea Sarah Watersia jo kauan. Niin kuin olen tainnut joskus kertoakin, selasin vuosia sitten yhtä Watersin aiemmista teoksista, muistaakseni Silmänkääntäjää, tarkastaen että oikoluvussa bongatut virheet oli korjattu (yksi sellaisista tehtävistä, joita kustantamoharjoittelijoille saatetaan antaa). Työ oli tehtävä nopeasti, enkä voinut jäädä lukemaan romaania. Jonkinlainen kuva siitä minulle kuitenkin jäi, ja se kuva oli kiehtova. Lisäksi moni Watersia ihan oikeastikin lukenut on hänen teoksiaan kehunut.
Kun huomasin, että Watersilta suomennetaan nyt uusi romaani, päätin että on vihdoin hänen aikansa. Kehuin jo aiemmin suomennoksen upeita kansia, jotka osaltaan kannustivat tarttumaan kirjaan. Toisaalta luin sitten paristakin lähteestä, ettei tämä Vieras kartanossa olisi välttämättä Watersin paras romaani, ja sen aihekin hieman arvelutti. Totesin nimittäin vähän aikaa sitten Diane Setterfieldin Kolmattatoista kertomusta lukiessani, että goottilainen kauhuromantiikka ei iske minuun enää samalla tavalla kuin teini-iässä.
Tämä on niitä romaaneja, joista on vaikea kertoa juuri mitään paljastamatta asioita, jotka lukija haluaa todennäköisesti löytää kirjasta itse. Kustantajan esittelystä näette, että kyse on toisen maailmansodanjälkeisestä Englannista, vanhasta herraskartanosta, sen omistajista, sekä heidän kanssaan tekemisiin ajautuvasta lääkäristä. Se ei ole salaisuus, että kirja on eräänlainen kummitustarina ja samalla kuvaus brittiläisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Kertomatta juonesta tämän enempää voin varmaankin turvallisesti eritellä, mikä kirjassa oli mielestäni hyvää tai huonoa.
Vieras kartanossa on aika pitkä. Se ei ole erityisen vaikea- tai hidaslukuinen, mutta loppua lukuun ottamatta en ollut myöskään malttamaton sen kanssa, vaan pystyin laskemaan kirjan käsistäni vaikeuksitta. Jos sanoin yhtä pitkän Paluu Rivertoniin -romaanin kohdalla, ettei siinä ollut mielestäni silti mitään turhaa, olen taipuvainen olemaan eri mieltä nyt. Watersin kirjassa on mielestäni turhaa junnaamista ja jaarittelua. Kokonaisuus olisi hyvin toiminut tiiviimpänäkin pakettina.
En pitänyt siitä, että kirjassa on oikeastaan koko ajan pimeää, synkkää, sateista, kylmää ja tuulista. Tai sisällä vetoista. Ymmärrän tietenkin, miksi näin - onhan kyseessä kauhukertomus - mutten silti pidä siitä. Se saa oloni fyysisesti epämukavaksi. Samasta syystä en halunnut katsoa television True Blood -sarjaa (tai no, vielä suurempi syy oli ehkä se, etten ole lainkaan kiinnostunut vampyyreista).
Sarah Waters kirjoittaa taitavasti. Jos vertaan uudelleen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -teokseen, tällä kertaa ei tarvinnut lainkaan hävetä latteuksia ja ylidramatisointeja kirjailijan puolesta. Teksti on kypsää ja Waters tekee henkilöhahmoista eläviä kuvaten heitä tarkkanäköisesti. Alussa ihmettelin kertojan jopa inhorealistisen tarkkaa silmää, mutta sittemmin keksin sille uskoakseni selityksen.
Kuten on tiedossa, pidän psykologisista romaaneista ja olen kiinnostunut brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Niinpä tässä kirjassa oli minulle paljon mielenkiintoisia osasia. Huonoja puolia olivat ajoittainen pitkittäminen ja tylsyys, sekä minua vain vähän kiehtovat kauhuelementit. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun sanon, että kirjan loppu on monitulkintainen. Tietyllä tavalla sellainen on ärsyttävää, ja tiedän monien inhoavan tällaisia "pelkuriratkaisuja" kirjailijoilta. Kaupalliseen menestykseen tähtäävissä kirjoitusoppaissa sellaiseen ei luultavasti kannusteta. Mutta minusta se toi tähänkin kirjaan ytyä. Myönnän, että olisi ollut helpottavaa sulkea kirja varmana ratkaisusta ja unohtaa koko asia, mutta nyt kirjan tapahtumat sekä sivuilla heitellyt vihjeet jäivät elämään ja vaivaamaan mieltäni. Olen jo parina iltana lueskellut ahnaasti netissä keskusteluja aiheesta ja muiden lukijoiden tulkintoja siitä, mistä kirjassa lopulta on kysymys. Kaiken tämän ansiosta kirja on mielessäni nyt paljon parempi kuin se oli itse lukemisen aikana. Ja tylsyydestä huolimatta tekisi melkein mieli lukea koko romaani uudelleen, mikä on poikkeuksellista minulle. Harmittaa kyllä, kun en voi spekuloida niillä kirjan mielenkiintoisimmilla puolilla tässä.
Waters sai ilman muuta vakuutettua minut taidoistaan, joten haluan nyt lukea hänen aiempaakin, kehutumpaa tuotantoaan. Esimerkiksi sen Silmänkääntäjän - ja tällä kertaa ihan oikeasti.
----------
Sitten vielä vähän asiaa monien rakastamista ja toisten inhoamista blogihaasteista. ;) Sain vihdoin aikaiseksi muokattua blogini Haasteet 2011 -alasivua, josta löytyy nyt kattavammin tiedot haasteista, joita olen luonut ja/tai joihin osallistun tänä vuonna. Olen tehnyt esimerkiksi pitkän listan maahanmuuttajien tarinoista, käykääpä kurkkaamassa! Blogin alasivut löytyvät siis etusivulta, heti Kirjava kammari -otsikon sekä -bannerin alta. Haastesivun lisäksi tein Luetut 2011 -sivun, jonne on vielä tarkoitus linkata tekemäni postaukset lukemistani kirjoista.
Lisään pian nostalgiahaasteen tarkemmin tiedoin tuonne omalle haastesivulleni, mutta jo nyt voin vähän spekuloida, että haluaisin vanhojen aikojen suursuosikeistani lukea tänä vuonna esimerkiksi P.L. Traversin Maija Poppasen, Susan Cooperin fantasiakirjoja, Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen 50-luvun tytöt (ja teinit), Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johannan, Amy Tanin Keittiöjumalan vaimon, Eeva Tikan Aurinkoratsastuksen, Jeffrey Archerin Suuren unelman sekä Pat Conroyn Vuorovetten prinssin. Saa nähdä mihin näistä päädyn ja kuinka suuria pettymyksiä - tai elämyksiä - on luvassa!
