Bloggariklubi, Alli Jukolan tarina ja Onnellisuuden tasavalta

Bloggariklubin lavalla näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ohjaaja/dramaturgi Minna Leino ja Kansallisteatterin tekstisuunnittelija Kirsi Helstelä.

Ensimmäinen Bloggariklubi ja Alli Jukolan tarina

Kaikki uusi ja uudenlainen tekeminen on lähtökohtaisesti kivaa. Lisäksi nälkäni muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta kohtaan on kasvanut viime aikoina. Siksi innostuin, kun kuulin keväällä Kansallisteatterin ja Bonnierin kirjakustantamojen lanseeravan Bloggariklubin, joka yhdistää ja tarjoaa kulttuurikokemuksia teatteriin ja kirjallisuuteen liittyen.

Keväällä kävin avajaisklubilla, jossa oli alkuun runsas kattaus kirjailijoiden ja teatterintekijöiden haastatteluja. 

Vilja Perttola Bonnierilta kyselee Pauliina Sudelta tämän kirjoittamasta psykologisesta trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). 

Haastattelujen ja iltapalan jälkeen menimme katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan monologinäytelmän Alli Jukolan tarina. Se pohjautuu Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö (Tammi, 2014), joka on taas eräänlainen uudelleentulkinta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -klassikosta. Harmitti kun en ollut Katajavuoren romaania edeltäkäsin lukenut, vaikka yleisesti ottaen innostun pastisseista ja muista vanhojen teosten uudelleentulkinnoista. Kaikkea kiinnostavaa ei ehdi lukea, mutta ehkä Wenla Männistö oli jäänyt minulla odottamaan siksikin, että Seitsemän veljestä ei ole koskaan kuulunut suosikkiklassikoideni joukkoon. Lapsena pidin kyllä paljon Riitta Nelimarkan kuvittamasta laitoksesta, mutta aikuisena en ole jaksanut Kiven tekstistä oikein innostua.

Tuoreelta tuntui kuitenkin jo kuultuna Katajavuoren idea tuoda klassikko paitsi nykyaikaan myös valita päähenkilöksi veljessarjan ja koko perheen ulkopuolelta nuori nainen Venla. Kansallisteatterin sovituksessa romaanista oli taas poimittu pääosaan veljesten äiti, Alli Jukola. Katajavuori ei pitänyt tätä lainkaan huonona asiana, sillä hän oli itsekin kiintynyt Alliin ja saanut paljon myös häneen liittyvää lukijapalautetta. Kirjaa lukematta ja näytelmän katsottuani ratkaisu tuntui hyvältä myös minusta. Pidän monologinäytelmistä, ja Alli Jukolalla oli tarpeeksi sanottavaa kannattelemaan kokonaista näytelmää. Hienoa työtä Paula Siimekseltä.

Kansallisteatterin pääjohtaja ja Alli Jukolan tarinan ohjaaja Mika Myllyaho sekä Riina Katajavuori Lavaklubilla Kirsi Helstelän haastattelemina.

Alli Jukolan tarinan ehtii katsomaan vielä syys- ja lokakuun aikana!

Onnellisuuden tasavalta

Jo ensimmäisellä Bloggariklubilla oltiin saatu esimakua Kansallisteatterin tämän syksyn ensi-illasta Onnellisuuden tasavalta, joka on Minna Leinon ohjaus brittiläisen Martin Crimpin tekstistä. Tämän postauksen aloituskuvassa juuri Minna Leino on kavunnut näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa lavalle kertomaan näytelmästä ja lukemaan siitä pätkän. Kiinnostus näytelmää kohtaa heräsi heti tuolloin, ja olinkin iloinen, kun bloggariklubilaisena sain kutsun Onnellisuuden tasavallan viimeviikkoiseen ensi-iltaan.

Näytelmä täytti keväällä syntyneet odotukset, joskin se oli paljon muutakin kuin alkuosan loistavan piinallinen perhepäivällinen, johon liittyvän pätkän Björkman silloin keväällä meille luki. Saimme väliajalla jututtaa näytelmän dramaturgia Jukka-Pekka Pajusta, jonka kertoman perusteella tiesin odottaa, ettei näytelmä jatkukaan ensimmäisen osan sabluunalla. Jos Alli Jukolan tarina houkutteli lukemaan Wenla Männistöä ja uudelleen Seitsemän veljestä, Onnellisuuden tasavalta sai nyt kiinnostumaan Danten Jumalaisesta näytelmästä. Toki se on käsitteenä ja perusteiltaan tuttu, mutta uskon, että Onnellisuuden tasavallasta olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Jumalaisen näytelmän rakenteen ja henkilöhahmot paremmin.

Sillä myös tämä näytelmä on eräänlainen pastissi ja Dantea mukaillen kolmiosainen. Ensimmäisen puoliajan jouluateria oli tosiaan näytelmän selkein osio, kuten dramaturgi kertoi, mutta ei lainkaan tylsää tai perinteistä teatteria sekään. Häijyä se oli. Yhtään ei tiennyt, mitä viiltävää tai kauheaa kukin perheenjäsen seuraavaksi suustaan päästää. Pidin erityisesti Terhi Panulan esittämästä isoäidistä ja Marja Salon sekä Alina Tomnikovin nuorista tyttäristä. Ja tietenkin Hannu-Pekka Björkmanista, jonka osuus oli mahtava.

Toinen, mm. talkshow- ja ryhmäterapiatyyliin vedetty osio oli hetkittäin, suurimman osan aikaa, järjettömän hauska. Jo ensi-illassa näyttelijät myös pelasivat ryhmänä hyvin ja rytmikkäästi yhteen. Hetkittäin ärsyynnyin siitä, että nykyajan kyyninen kommentointi oli aiheiltaan vähän kulunutta. Moneen kertaan on jo kuultu vitsejä ja valitusta esimerkiksi siitä, miten nykyihminen on narsistinen, kun se kuvaa itseään ja elämäänsä sosiaaliseen mediaan muiden katsottavaksi. Mutta ei se ainoa aihe ollut, ja kaiken kaikkiaan näytelmän teema itsekkyyden ja kuvitellun yksilöllisyyden johtamisesta tyhjyyteen ja yksinäisyyteen oli koskettava.

Näin näytelmän sen lopun mukaan tulkitsin, mutta osioista viimeinen jäi minulle selvästi hämärimmäksi ja tylsimmäksi. Lyhythän se oli, mutta silti huomasin vähän jo venytteleväni puutuneita jäseniäni, koska en oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Eikä taidetta aina tarvitsekaan ymmärtää, mutta etenkin Cécile Orblinin roolihahmon Madeleinen tulkintaan olisin varmaan kaivannut sitä Danten tuntemusta. Hänen ja sinällään loistavan Björkmanin roolit, välinen dynamiikka ja liittyminen näytelmään kokonaisuutena olivat minulle hieman mystisiä.

Kuitenkin voittopuolisesti kokemus oli loistava. Katsoessa sai nauttia, mutta samalla oli pakotettu pohtimaan, pureskelemaan ja sulattelemaan. Kiinnostuneena menenkin tämän jälkeen lukemaan muiden tulkintoja näytelmästä. Niitä löytyy paitsi lehdistä myös ainakin seuraavista blogeista: Pilkkuun asti, Kujerruksia, Huminaa, Kirsin Book Club ja Lumiomena.

Tenavatiistai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen.
Kuvitus: Salla Savolainen.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen.
Sivuja: 40.
Genre: Isojen lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Heinähattu väittää, että minä olin vauvana kalju.
Helga yskähti ja vilkaisi Halisea.
- Et sinä varmaan... kalju ollut, kyllä sinulla muutama hius oli, Halise muisteli.
Vilttitossu katsoi Heinähattua vahingoniloisena.
- Siitäs sait!
- Minä voin todistaa, minulla on valokuva, Heinähattu tiuskaisi.
- En usko, sanoi Vilttitossu.
Helga otti molemmat tytöt kainaloonsa.
- Te olitte molemmat herttaisia vauvoja, hän kehaisi.
- Kylän suloisimmat vauvat, lisäsi Halise. - Heinähattu tuoksui hiukan vaniljalta ja Vilttitossu kanelilta.
- Nyt herkutellaan! Helga huudahti, ja pian Heinähattu ja Vilttitossu istuivat leikkimökin pöydän ääressä palaset mansikkakakkua lautasella."

Monipuolisesti lahjakkaiden Nopolan sisarusten hahmot Heinähattu ja Vilttitossu ovat suosikkejani. Se ei ole mikään ihme, sillä paitsi että Sinikka ja Tiina Nopola osaavat kirjoittaa hauskoja lastenkirjoja on Heinähatussa ja Vilttitossussa myös monia piirteitä rakastamistani lastenkirjaklassikoista ja niiden hahmoista.

Kaksi siskosta on ollut minulle aina mieluisa lastenkirja-asetelma jo siksi, että vietin oman varhaislapsuuteni tiiviisti pari vuotta vanhemman siskoni seurassa - kunnes meitä oli kolme. Ihan kuin suursuosikissani Astrid Lindgrenin Marikissa, esimerkiksi. Usein käytetty kunnollisen isosiskon ja kurittoman pikkusiskon roolitus on sekin tuttu omasta elämästä. Heinähatun ja Vilttitossun naapurissa asuvista Alibullenin neideistä tulee taas mieleen toisen ikisuosikkini, Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina. Lisäksi tämän uuden HH&VT-kuvakirjan sisäkansien kuvitus muistuttaa elävästi Astrid Lingrenin hovikuvittajan Ilon Wiklandin luomia sympaattisia pikkukaupunkimaisemia vaikkapa kirjasta Osaa Lottakin ajaa tai Minäkin haluan siskon -teoksesta.

Olen lukenut aiempia Heinähattu ja Vilttitossu -teoksia töiden takia, mutta omien lasteni kanssa en ollut vielä kunnolla ehtinyt noihin kuvitetuiksi lastenromaaneiksi luokiteltuihin kirjoihin, ennen kuin tämä uutuus ilmestyi. Uutta Kalju-Koposessa on paitsi pienemmillekin lapsille sopiva kuvakirjaformaatti myös kuvittaja, eli lukuisista suosituista lastenkirjoista tuttu Salla Savolainen. Olen kirjoittanut Savolaisen omista Maikki-kirjoista sekä enemmänkin hänestä Tove Appelgrenin kirjoittamien Vesta-Linnea-kirjojen yhteydessä. Kerroin myös Finlandia Junior -ehdokkaana olevasta Hurraa Helsinki! -kirjasta ja Pihi nainen bloggasi äskettäin Savolaisen kuvittamista, Leena Virtasen kirjoittamista Xing-teoksista.

Mielestäni Savolainen on aivan parhaimmillaan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen -teoksessa. En tiedä, miltä kuvittajavaihdos tuntuu niistä, jotka ovat lukeneet enemmän vanhempia HH&VT-kirjoja ja tottuneet Markus Majaluoman kynänjälkeen, mutta minä otin ilolla vastaan tämän muutoksen. Ilahduin myös hahmojen hyppäämisestä varsinaiseen kuvakirjaan, vaikka meillä esikoinen jaksaisi varmasti vähitellen kuunnella jo niitä alkuperäisiäkin tarinoita. 

Tästä kirjasta olen kuullut napinaa, että se olisi kuvakirjaksi liian pitkä. Aika pitkä se 40:llä, välillä melko täydellä, sivullaan onkin, eikä sovi siksi ihan perheen pienimmille. Meillä tämä on ollut kuitenkin aivan sopiva juuri kuusi vuotta täyttäneelle Stellalle, joka on hyvin "visuaalisesti orientoitunut" ja vähän levoton, eikä vielä jaksa kovin laihasti kuvitettuja kertomuksia (Risto Räppääjät jo menevät pari, kolme lukua kerrallaan, Tinka ja Taika ei vielä oikein). Toisaalta vielä levottomampi ja vasta 3-vuotias Dani jaksoi kuunnella tämän kerran läpi hänkin, hyvällä hetkellä.

Se huono puoli näin pitkässä - ja hyvässä - kuvakirjassa on, että lapsi haluaa lukea sen uudelleen ja uudelleen, ja oletuksenahan kuvakirjassa on, että se luetaan kerralla kokonaan. Pari lukua lastenromaania saattaa olla tekstimäärältään vastaava iltasatu, mutta silloin päästään eteenpäin ja luetaan joka kerta tuoretta tekstiä. Lapsi rakastaa toistoa, mutta aikuista saattaa kyllästyttää lukea samaa, näinkin pitkää kirjaa illasta toiseen.

En silti missään nimessä valita, sillä tästä kirjasta, niin tekstistä kuin kuvituksesta, pitää meillä koko perhe. Samoin muuten mainiosta Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvasta, josta muistini mukaan kirjailijat eivät valitettavasti välittäneet. Suosittelen kirjaa noin 4-7-vuotiaille lapsille vanhempineen. Elokuvan kohderyhmä laajennee molempiin suuntiin.

Kuten alussa vihjasin, sydämessäni on jo samastumisen takia valmis paikka lastenkirjojen kurittomille pikkutytöille. Olen huomannut kuitenkin jossakin määrin epäonnistuneeni pienen anarkistin kasvattamisessa, kun viime aikoina Stella on kauhistellut moraalisen närkästyksen vallassa niin Peppi Pitkätossun kuin Vilttitossun tempauksia. Mutta hän onkin isosisko ja kasvaa ehkä tyypilliseksi Heinähatuksi, jonka huolenpidon suojissa Danin on helpompi versoa enemmän äitiään muistuttavaksi keppostelijaksi.

"Äiti kuiskasi jotakin isälle, kävi makuuhuoneessa ja palasi silkillä päällystetyn korulippaan kanssa.
- Onko se minulle? Vilttitossu kysyi.
- Se on Heinähatulle, äiti sanoi. - Kiinalaista käsityötä.
Heinähattu pyyhki silmiään.
- Sinä voit säilyttää lettejä tässä ikään kuin muistona, minä olen perinyt tämän isoäidiltäni, kertoi äiti.
- Mitäs minä saan? Vilttitossu kysyi.
- Toivon mukaan saat anteeksi Heinähatulta, isä sanoi.
Heinähattu katsoi Vilttitossua kulmiensa alta.
- No, saat anteeksi, Heinähattu kuiskasi.
Sitten hän avasi lippaan, asetti letit sen pohjalle ja napsautti rasian kiinni.
Vilttitossu silmäili lipasta suu mutrussa.
- Olisin minäkin voinut kiinalaisen rasian ottaa. Koska oikeastaanhan se oli Kalju-Koposen syytä kaikki."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Muksumaanantai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli.
Kuvitus: Christel Rönns.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Sivuja: 116.
Genre: Kuvitettu lastenromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Tämähän on ihan yksinkertainen asia, Rauha sanoi. - Pörriäiset menivät televisioon tekemään pelkkiä punaisia ja vihreitä ruokia, vaikka minä haluaisin katsella televisiosta niitä Perhosten makkarakuppeja, jotka on täytetty herneillä, vaikka ovathan herneetkin vihreitä. Sitten Perhosten piti saada rahaa purjoon, ja Alpo piti vuokrata Elville, ja nyt Elvi esiintyy Alpon äitinä ja pakottaa Alpon siivoamaan pitsimyssy päässä.

Lennart räpytteli silmiään.

- Minä en ymmärrä vieläkään mitään.

- Ja Risto on jäänyt täysin yksin, Rauha valitti. - Perhoset lennähtivät maaseudulle. He asuvat pienessä mökissä, koska heillä ei ole enää työpaikkaa, kampauspöytää eikä pirtelökonetta. Eikä meidän talossamme asu enää julkisuuden henkilöitä!"

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun käsittelen Risto Räppääjä -kirjoja blogissani, vaikka niitä on luettu meillä innokkaasti ainakin puolen vuoden ajan. Risto Räppääjä ja kauhea makkara saattoi itse asiassa olla ensimmäinen lastenromaani, jota esikoisellemme edes yritettiin lukea. Suhtauduin skeptisesti siihen, miten Stella jaksaisi kuunnella suhteellisen harvaan kuvitettua pitkää kirjaa, mutta hän innostui romaanista kovasti ja luimme heti perään pari seuraavaakin osaa.

Sitten Stella kaipasi jo vaihtelua lukemisiin, mutta tässä välissäkin on katseltu hauskoja Risto Räppääjä -elokuvia, joista etenkin Polkupyörävaras on molempien lasten suosikki. Elokuvateatterissa kävimme katsomassa Viileän Venlan, jonka soundtrack-cd soi meillä edelleen.

Tämän uutuuden, Nukkavierun Nellin, ilmestyttyä Stella innostui taas lukemaan Riston ja lähipiirin kommelluksista. Kommellusten ja väärinkäsitysten varaanhan RR-kirjojen juonenkäänteet ja hauskuus pitkälti perustuvat. Kohellus naurattaa myös aikuisia - varmasti ainakin useimpia. Nopolan sisaruksilla on huumorin- ja tarinantajua, joista riittää ammennettavaa monenlaisiin kirjoihin ja eri sarjoihin. Hurjan tuotteliaita he ovatkin.

Sinikka Nopola tuli minulle tutuksi alunperin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen hersyvän hauskana pakinoitsijana. En ole hämäläinen, mutta "ei tehrä tästä ny numeroo" -ideologia lienee jossakin määrin tunnistettavaa kaikille suomalaisille. Siskosten yhteisistä lastenkirjoista minulle mieluisimpia taitavat olla Heinähattu ja Vilttitossu -teokset, vaikka Räppääjätkin ovat huippuja. Olemme lukeneet myös Rauhallisesta Erkistä sekä Simosta ja Sonjasta. Tiina Nopolan Siiri-kirjat ovat myös olleet Stellan suosikkeja.

Mutta takaisin Risto Räppääjään. Kirjasarja on hyvin pitkä, ja mietin tämän uutuuden kohdalla, olisiko se jo kovin erilainen kuin aiemmin lukemamme sarjan ensimmäiset osat. Voi kuitenkin sanoa, että mikään ei ole sisällössä muuttunut - eikä se ole lasten kirjasarjassa huono asia. 

Sen sijaan päälle päin tuorein Räppääjä näyttää erilaiselta kuin sarjan muut osat, sillä kirjan kuvittaja on vaihtunut. Uuden tekijän, Christel Rönnsin, kynänjälki on minun mieleeni. Hänen aiemmista kirjoistaan mieleeni on jäänyt erityisesti suloinen Tarina liehupartaisesta pikku sedästä (Tammi 2003). Stellakaan ei ihme kyllä protestoinut muuttunutta kuvitusta lainkaan, vaikka pani sen heti merkille. Sanon "ihme kyllä" siksi, että lapset ovat usein melko konservatiivisia, eivätkä aina suosi muutosta.

Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli -kirjassa tavataan tuttu henkilökavalkadi, eli Riston lisäksi hänen Rauha-tätinsä, Elvi, naapurin Lennart sekä Perhosten perhe. Selkkauksia tässä tarinassa aiheuttaa Perhosten yhtäkkinen köyhyys, joka paljastuu lukijalle pian tosi-tv-kokeiluksi. Sen sijaan monenlaista ehtii tapahtua, ennen kuin totuus selviää huolestuneille naapureille, jotka yrittävät keksiä keinoja auttaa ahdinkoon kuvittelemiaan Perhosia, jotka ovat jopa muuttaneet Räppääjien naapurista pois. Lopuksi kaikki kääntyy luonnollisesti hyväksi ja asiat selviävät. Kirja on taatun hauskaa laatua, jota voi suositella noin 5-10-vuotiaille lapsille ja heidän vanhemmilleen - tietysti etenkin niille, jotka fanittavat Ristoa jo ennestään.

Kirja on luettu myös Lumiomenan Katjan kotona ja näköjään siitä tehdään ensi kesäksi näyttämöversio Turun kesäteatteriin.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin. 

Tenavatiistai - Maria Vuorio ja Marjo Nygård: Satu meni saunaan

Maria Vuorio - Marjo Nygård: Satu meni saunaan.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Vaihdetaanko pyyhkeet? Satu kysyi. Mutta saunatonttu sanoi, että antaa olla samat vielä ensi viikkoon. Saunatonttu tunsi saunan asiat. Se katsoi aina, että kaikki saunassa oli kunnossa, ja lopuksi tonttu tuuletti saunan, päästi koppakuoriaisen halkokuormasta pihalle ja pani saunan avaimen naulaan, missä se pysyi tallessa."

Ihastuin tämän kirjan ideaan ja esittelytekstiin, jonka mukaan "Satu meni saunaan kertoo suomalaisesta saunasta, saunapolusta ja pehmeitten löylyjen rauhasta. Se välittää perinnettä ja saunomisen iloa sadun ja kokemuksen silmin."

Hieman kuitenkin petyin kirjaan. Sinällään kauniin värikäs ja selkeä kuvitus ei vastannut odotuksiini saunatunnelmaisesta ja vanhojen aikojen perinteitä välittävästä satukirjasta eikä tarinakaan ollut minusta tässä kirjassa erityisen vahva. Ihan mukiinmenevää luettavaa tämä kuitenkin oli. Kirjassa on kauniin kesäisiä koivumaisemia ja teksti välittää lapsille tietoa esimerkiksi savusaunasta, jota rakastan.

"- Minä en ole koskaan käynyt savusaunassa, Satu sanoi, - onko siellä koko ajan kauheasti savua?
- No ei! saunatonttu nauroi onnellisena. - Savusauna on mitä mainioin kylpypaikka, kunhan se on saanut ensin siintyä rauhassa.
Satu ei ymmärtänyt, mitä on saunan siintyminen.
- Kun on heitetty häkälöylyt, sauna siintyy eli rauhoittuu, sitten kerätään hiillos pois ja lempeä savusauna on valmis! saunatonttu kertoi myhäillen."

Viisivuotiaan Stellan mielestä kirja oli "ihan kiva", mutta ei hän ole pyytänyt lukemaan sitä uudelleen. Minua suorastaan harmittaa, kun kirja ei onnistunut säväyttämään kumpaakaan meistä tämän enempää. Aihehan on mitä mainioin, ja vanhoissa kansanperinteissä sekä salaperäisissä tonttuhahmoissa olisi ollut paljon ammennettavaa. 

Maria Vuorio on lahjakas tarinankertoja, joka on voittanut mm. Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot ja ollut neljästi ehdolla Finlandia Juniorin voittajaksi. Jälkimmäisen palkinnon voittaneenkin Marjo Nygårdin kuvituksissa on paljon hyvää, kuten sanoin, mutta minun silmääni ne eivät täydelleen miellytä, ja erityisesti tähän aihepiiriin olisin kaivannut hämyisempiä ja tunnelmallisempia kuvia, tai toisaalta suomalaisen luonnon monimuotoisempaa kuvausta. 

Ehkä tekijät halusivat luoda nimenomaan uudenlaisen, modernin tonttu- ja saunakirjan, joka vetoaisi nykylapsiin. Se ei silti selitä, miksi teksti ja kuvitus ovat kirjassa usein ristiriidassa keskenään. Näihin epäjohdonmukaisuuksiin on kiinnittänyt huomiota myös Rouva Huu, jonka Lastenkirjahylly-blogista voi käydä lukemassa asiasta lisää.

Suosittelen kirjaa sen puutteista huolimatta pienille saunojille kertaalleen luettavaksi, ja näin joulua odotellessa tonttuaihekin varmasti kiehtoo lapsia erityisesti.

"Saunassa he kaikki olivat kuitenkin hiljaa rauhaisasti, sillä sellainen on saunan laki. Muuten saunatonttu voi suuttua ja jättää vaikka saunan siivoamatta! Kaikista mieluisinta tontuille onkin kuulla piilopaikkaansa kiukaan pihahtelua ja lasten onnellista naurua lauteilta. Silloin vanha kiltti saunatonttu hymyilee niin perin tyytyväisenä."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Kanadalainen keskiviikko - Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies).
Kustantaja: Tammi, 2004.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 846.
Genre: Perhe- ja yhteisötutkielma/syvällinen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Illallisen jälkeen seuraa juhlallinen riitti. Se liittyy rakkauteen ja menettämiseen. Menneisyyden menettämiseen, sen muuttamiseen kallisarvoisiksi muistoiksi. Tähän alkemistiseen riittiin kuuluu aina popcorn.

Mikään ei houkuttele keskittyneeseen muisteluun yhtä tehokkaasti kuin diaprojektorin hiljainen hurina pimeässä. Äänekäs surina, joka saattelee jokaista väridiaa sen loksahtaessa näkyviin. Mitä pitempi aika kuvan ottamisesta on, sitä pitempi on hiljaisuus ennen kuin pimeästä kuuluu isän iloinen ääni: 'Tuo oli hieno päivä, muistatko, maman?'"

Minulla on ikävä diojen katselua. Tuota hurinaa, loksahtelua ja palavan pölyn tuoksua.

Meinasin ihan oikeasti antaa tälle romaanille pisteet 5/5. Se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen, sillä en ole harkinnut sitä vakavasti kertaakaan aiemmin tämän blogin aikana. Olen sanonut, että jos joku viiden pisteen romaani, "elämäni romaani", pitäisi nimetä, se olisi Lionel Shriverin Poikani Kevin. Tämä tulee samalle viivalle. Saattaa siellä joku muukin olla, mutta ei monia.

Tämä oli myös haastekirja (Ota riski ja rakastu kirjaan), jota minulle ehdotti Ilselän Minna. Kiitos hänelle. Luotan vahvasti Minnan makuun ja toki Keltaiseen kirjastoonkin, mutta huokaisin kuitenkin syvään huomatessani tässä kirjassa olevan 850 sivua. Aloitin silti urheasti ja pidin kirjasta heti alkuun, mutta sen paksuus sai minut hidastelemaan ja pitämään taukoja lukemisessa. Tehtävä tuntui niin mittavalta. Sitten luin tuoreen jutun kirjasta Kaikki mitä rakastin -blogista ja rohkaistuin tarttumaan siihen ihan tosissani. Kyllä kannatti.

Linnuntietä on kanadalaisen MacDonaldin toinen ja toistaiseksi viimeinen romaani. Minulle MacDonald oli ennen tätä tuntematon nimi (hänen romaaninsa ovat ilmestyneet villeinä opiskeluvuosinani, jolloin en juurikaan lukenut kaunokirjallisuutta tai seurannut kirjauutisia), mutta nyt olen huomannut hänellä olevan paljon muitakin faneja. Linnuntiestä olen kuitenkin melkein mustasukkainen. Ajattelen sen maailman kuuluvan minulle ja minun yksin todella ymmärtävän sitä. Siis vain hieman vitsaillen.

"Henry hengittää tasaisesti, silmät yhä ummessa. Muistot lainehtivat mieleen. Kuiskivia näkinkenkiä, hiljaista meriheinää, rantaan huuhtoutuneita kenkiä, kimaltavatko pohjassa hampaat vai helmet, kivet vai luut? Hukattuja tavaroita, omistajiltaan tuuliajolle jääneitä, kuoleman vapauttaneita muistoja. Jos hän pitäisi silmiä kiinni tarpeeksi kauan, löytäisivätkö kaikki kadonneet muistot tiensä Henry Froelichin lävitse kuin elävästä portista?" 

Romaanissa on ilmeisen omaelämäkerrallisia piirteitä ja lisäksi se pohjautuu todelliseen rikosoikeudenkäyntiin ja tuomioon. Ehkä siksi se tuntuu niin todelta. Tai sitten kirjailija vain osaa asiansa.

Kaikkein eniten pidin kirjan alkuosasta - siis noin sivulle 600 saakka. Sinne asti ollaan 1960-luvun alkupuolella Kanadan Ontariossa, Centralian varuskunnassa. Kirja alkaa, kun päähenkilön, 8-vuotiaan Madeleinen, perhe muuttaa Centraliaan monien Saksan vuosien jälkeen. Vanhemmat ovat kotoisin Kanadasta, mutta isän sotilasuran ja toisen maailmansodan vuoksi he ovat olleet kauan Euroopassa.

Centralian asuinalue yhteisöineen on pakahduttavan ihana idylli ja sellaisenaan ahdistavan pelottava. Kustantajan esittelyssä sanotaan hyvin, että "Linnuntietä piirtää eräästä aikakaudesta hellän muotokuvan ja antaa samalla siitä tuomion." Takakantta lukemattakin tietää, että jotain kamalaa vielä tapahtuu, mutta aluksi on silti ihana lillua 60-lukulaisessa optimismissa ja ydinperheihanteessa. Ehkä siksi, että kerronta tapahtuu lapsen kautta. Madeleine elää turvallista ja turvattua lapsuutta, mutta hän tarkkailee sitä oikean lapsen tavoin, realistisesti ja ilman nostalgiaa, jolloin vältetään turha imelyys.

Sitä paitsi kauniissa julkisivussa on säröjä ja uhkia. On boheemit naapurit, uhkaavasti käyttäytyviä pikkutyttöjä - ja kylmä sota. Aikuisten maailmanlopun pelko tihkuu väistämättä lastenhuoneeseen asti.

Ja silti. Centralia on maailma, jossa perheet asuvat värikkäissä omakotitaloissa huolellisesti leikattujen nurmikenttien keskellä ja lapset voivat juoksennella pihoilla keskenään. Centraliassa sotilasuraa luovat isät käyvät töissä ja käyttäytyvät herrasmiesmäisesti vaimojen hoitaessa kodit ja lapset moitteettomasti, ja tukiessa toisiaan luoden yhteisöllisyyttä jatkuvasti vaihtuvista asukkaista huolimatta.

Etenkin Madelinen perhe on oikea mallikuva tästä ihanteesta. Madelinella on "maailman mukavin papa", niin kuin hänen äitinsä, maman, usein sanoo. Jack todella on, ja myös liikuttava kaikessa rehtiydessään ja lojaalisuudessaan. Hän rakastaa vaimoaan palavasti, mutta vakaasti - eikä ehkä ihan aina osaa lukea tätä oikein. Mimi on omistanut elämänsä perheelleen, mutta hän uskoo perheonnen kumpuavan hyvästä avioliitosta ja asettaa siksi parisuhteen lastensa edelle.

Madelinella ja tämän isoveljellä Mikellä on siis hyvät kotiolot, heitä ja toisiaankin rakastavat vanhemmat. Silti Mikellä tulee hankalaa isänsä kanssa, kun poika kasvaa ja hänen auktoriteettiuskonsa vähenee. Madeline on taas aikuisenakin todellinen isän tyttö. Heillä on lämpimät välit ja pienenä Madeline miettiikin huolissaan, millaista olisi, jos isä olisi hänelle samanlainen kuin Mikelle. 

"Madeline painaa katseensa alas, ei katsoakseen jalkoihinsa vaan kätkeäkseen ilonsa, kun nostaa toisen kätensä isän olkapäälle ja antaa toisen isän käteen. Pienenä hän aina pani jalkansa isän jaloille, mutta nyt hän on iso ja hänen uudet kiiltonahkakenkänsä askeltavat samaan tahtiin kuin isän Daks-kengät."

Madelinella on vuorostaan ongelmia mamanin kanssa. Madeline on raisu poikatyttö, porukan pelle, josta tulee isona komedienne. Hän ei ole lapsenakaan sellainen, kuin maman toivoisi, ja pienen Madelinen on taas vaikea käsittää, miksi hänen pitää auttaa mamania keittiössä ja pöydän kattamisessa, kun Mike vain istuu isän kanssa pöydässä odottamassa.

Vaikka perheenjäsenet kuulostavat aikakautensa kliseiltä, MacDonald on tehnyt heistä uskomattoman eläviä ja todellisia. Madeline on hienoimpia lapsikuvauksia ja lapsikertojia, joita kirjallisuudesta muistan. Hänen vanhemmistaan tuli perinteisiä roolejaan vaalivinakin ja puutteineenkin minulle läheisiä ja rakkaita. Samoin naapurustosta löytyy upeita henkilöhahmoja, etenkin vastapäisen boheemiperheen vaitelias Henry Froelich on piirretty taiten.

Tätä perheen, yhteisön ja aikakauden kuvausta elävine henkilöineen pidin täyttä tunnelmaa tihkuvan kirjan suurimpana hienoutena. Mutta tärkeää on myös se, mitä sitten tapahtuu. Lapsen elämä särkyy ja vähän myöhemmin joku kuolee ja yhteisö järkkyy. Näiden tapahtumien etenemistä seuraa sydän pamppaillen ja oikeuden toteutumista odottaen. Kirjasta tulee trilleri, mutta ei halvalla tavalla. Kirjasta tulee myös kauhea. Sen verran ahdistava, että se tuli uniini ja valvotti yöllä, mitä ei usein kirjojen kanssa tapahdu.

"Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohikossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä rypytön. Elämä alkaa kaikota huoneesta. Kaikki mikä oli vireää, oli juuri laskettu kädestä tai odottamassa ottajaansa, näyttää vähän jähmeämmältä, liikkeen jälkikuva alkaa kadota esineistä, kirjan sivut hengittävät ulos, vaatteet riippuvat kaapissa hiljaisempina kuin ennen. Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin taikurin hihasta varisevat luvuttomat pienet liinat. Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?"

Kaiken tämän lisäksi Linnuntietä on vahva ja laaja kuvaus aikakautensa poliittisesta ilmapiiristä. Toisen maailmansodan seurauksista, peloista, vainoharhasta, sotarikollisista, vakoojista ja peitetoimista. Yksityinen ja yhteiskunnallinen sekoittuvat kirjassa vaivatta. Pienen ihmisen teot tai päätökset vaikuttavat laajasti vähintään kokonaiseen yhteisöön.

Ja lopuksi hypätään 20 vuotta eteenpäin Madelinen aikuisuuteen. Paljon on tapahtunut, mutta lapsuudessa on vielä käsittelemättömiä asioita. Oli mielenkiintoista tietää, miten perheelle kävi ja muutenkin loppu on aivan oikeutettu, mutta Centralian, 1960-luvun ja lapsuuden taika oli poissa (maagisin kohtaus onkin paluu ränsistyneeseen ja autioituneeseen varuskuntaan). Siksi kirjan ensimmäiset 600 sivua olivat minulle vaikuttavimmat.

Pidän yleensäkin pohjoisamerikkalaisesta kirjallisuudesta. Pidän kasvutarinoista, perhe- ja avioliittoromaaneista. Pidän onnellisista perheistä, joita kuitenkin horjuttaa jokin. Pidän lähihistoriasta. En osaa silti selittää, miksi juuri tästä romaanista tuli minulle yksi elämäni kirjoista. Ann-Marie MacDonald punoo, rakentaa ja kuvaa upeasti, mutta silti kirjaan tarvitaan jotakin maagista, joka toimii juuri tietyn lukijan kohdalla (ja jonkun toisen kohdalla taas ei), että se nousee tämän lukemisten parhaimmistoon. 

Linnuntielle oli ripoteltu juuri minulle sopivaa magiikkaa. Kaipaan sen maailmaan jo nyt, ja koska olin lainannut teoksen kirjastosta, minun ei auta nyt kuin yrittää metsästää se omakseni jostakin. Ja lukea sillä välin MacDonaldin esikoisromaani Armon yö, vaikka se myös pelottaa, sillä en haluaisi särkeä Linnuntien ja MacDonaldin luomaa taikaa.

Lopuksi vielä sanon, että kirjan suomennos oli minusta aivan erinomainen! Ja että esille laittamissani kansikuvissa muunnellaan nyt vain samaa teemaa ja jopa samaa kuvaa, koska en löytänyt muita katseen kestäviä versioita.

Melkein kymmenen vuotta vanha kirja ei luonnollisesti ole kirjablogeissa ollut juuri esillä, mutta Hesarissa Suvi Ahola on näköjään kirjoittanut siitä yhtä innostuneena kuin minä. Lukekaa tekin ja innostukaa, kunhan muistatte, että lopulta tämä kirja ja sen maailma ovat minun. MINUN.

"Eväsretki Schwarzwaldin mäntyjen keskellä. Maman istuu ruudullisella huovalla, jalat koukussa sivulla, aurinkolasit päässä ja valkoinen liina kaulassa. Herkemmän näköinen Mike ja pitkälettinen Madeleine katsovat kameraan silmät sirrillä.

Tsh-klink. Tämä ei ole niinkään muistelemista kuin unohtamisen estämistä. Madeleine katsoo dioja keskittyneesti. Hartaasti. Jokainen kuva on kadonneen maailman muistomerkki. Oviaukko vuorenseinämässä, ikiajoiksi sinetöity."

Lastenkirjalauantai - Kristiina Louhi: Tompan uusi koti

Kristiina Louhi: Tompan uusi koti.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Sivuja: 32.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Tästä tulee onnettoman lyhyt ja aika kuvapainotteinen juttu, oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että poden tällä hetkellä pientä bloggaus- ja lukujumia, ja kirjoittaminen tuntuu jotenkin vaikealta. Toinen on se, että minulla ei ole Kristiina Louhen kirjoissa yleensä juuri ruodittavaa, sillä pidän niistä niin varauksetta.

Pidän Louhen pehmeistä, tunnistettavista kuvituksista. Pidän niiden arkisista aiheista, aitoudesta ja sekamelskasta. Louhen tarinoissa pidän oikeastaan ihan samoista asioista ja niin tuntuvat pitävän lapsetkin. Tilanteet ovat tuttuja, aiheet sopivan pieniä eli myös lasten käsiteltävissä, ja niin aikuisten kuin lasten reaktiot ovat luontevia, mikä on vain hyvä, vaikka se toisikin tarinaan sivupoluille hypähtelyä tai pientä hajanaisuutta.

Meillä on luettu Louhen omista kirjoista niin Ainoja kuin Tomppia molemmille lapsille. Tomppaa luettiin eniten, kun kuopuksemme Dani oli pienempi. Kirjoitinkin aiheesta täällä. Sittemmin Tomppa vähän unohtui ja ajattelin, että Dani olisi jo kasvanut kirjoista ohi. Tämän uutuuden myötä kuitenkin tajusin, että kyllä Tomppakin on vähän kasvanut ja hänen puuhansa kiinnostavat meillä edelleen.

Meillä lapset pitävät kovasti Louhen "trademark-sisäkansista", joissa on kuvattuna paljon pientä sälää.

Tompan uusi koti kertoo perheen muutosta ja lapsen siihen liittyvistä tunnoista. Sen verran pieni Tomppa on, että elää vielä kovasti hetkessä. Muuttoon liittyy kyllä negatiivisiakin tunteita, kuten uuden pelkoa, mutta Tomppa-kirjoissa lapsi on lapsi ja kokee pääasiassa nimenomaan käytännöllisten, konkreettisten asioiden kautta.

Niiden pienten hetkien ja yksityiskohtien ansiosta tämä on hauska kirja lukea milloin vain, mutta erityisesti tämä voi tietenkin auttaa pientä lasta käsittelemään tulevaa tai vasta tapahtunutta muuttoa. Lastenkirjahylly-blogin mukaan muuttaminen on muuten nyt oikein trendi kuvakirjoissa.

Kristiina Louhen hahmot Tomppa ja vähän vanhempi Aino lienevät tuttuja suurimmalle osalle nykyperheitä ja lopuillekin suosittelen kirjoja lämpimästi. Sukupuoli- ja ikäeron lisäksi Tomppa-kirjat ovat astetta lempeämpiä kuin vielä realistisemmin lapsiperheiden välillä hermoja raastavaa arkea kuvaavat Ainot. Molemmista jää kuitenkin lopulta hyvä mieli niin lapsille kuin aikuisille.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

PS. En muuten usko lukujumini olevan kovin vakavaa laatua. Olen vain nyt lukenut paljon kaunokirjallisuutta työtehtävinä ja ehkä siksi en ole jaksanut keskittyä siihen muuten ihan entiseen malliin. Olen ollut myös muuten normaalia kiireisempi. Joka tapauksessa nuo kaksi kesken olevaa, oikeasti hyvää ja taidokasta "paksukaista", tuntuvat etenevän niin hitaasti, että harkitsen lukevani tässä välissä jotakin ohuempaa ja kevyempää. Ihan vain purkaakseni tämän jumin.

Suomalainen sunnuntai - Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Kansi: Laura Noponen.
Sivuja: 203.
Genre: Kotimainen nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Hankalinta on että asunto sijaitsee kauempana oikeustalosta kuin alun perin toivoin, mutta minusta ei ollut enää vastaamaan kiinteistövälittäjän pirteisiin keskustelunavauksiin. En myöskään jaksanut uskoa että löytäisin huoneita, joissa elämäni näyttäisi toiselta kuin se oli, vaikka ajaisimme läpi koko kaupungin."

Korvaamaton oli ensimmäinen Pauliina Vanhatalolta lukemani kirja. Ennen tätä hän on kirjoittanut romaanit Viittä vailla (2005), Lääkärileikki (2007) ja Gallup (2009). Kaikista olen kuullut ihan hyvää ja ne ovat minua kiinnostaneetkin, mutta jostain syystä kirjat ovat jääneet lukematta. Tänä vuonna Korvaamattoman jälkeen ilmestyi vielä Onnellisesti eksyksissä Vanhatalon toisella kirjailijanimellä Veera Vaahtera. Tämä "kaksoisrooli" on minusta aivan ihastuttava idea ja samoin ilahduttaa se, että moni on sanonut Vaahteran "esikoisromaanin" olevan onnistunutta kotimaista chicklitiä.

Korvaamattomassa monet palikat ovat erityisen kohdillaan. Kirja on jo esineenä kaunis kantensa ansiosta ja mitaltaan mukavan napakka, lähes pienoisromaani. Vanhatalo kirjoittaa taitavasti ja kauniisti, aihe on koskettava ja ympäristö yhtä aikaa samastuttava keskiluokkaisuudessaan ja erikoinen päähenkilön ammatin vuoksi. Aamu on nimittäin käräjäoikeuden tuomari ja suuri osa romaanista sijoittuu oikeuteen ja kertoo sekä juttujen valmistelusta että oikeudenkäynneistä.

Minun kohdallani kävi kuitenkin niin, että sinällään hienosti valittu oikeusympäristö ja varmasti suuri tehty taustatyö menivät hitusen vikaan tai hukkaan. Oikeusjuttujen ja työrutiinien kuvailu olivat minusta kirjan tylsintä antia ja välillä hyvinkin puuduttavia kirjan lyhyydestä huolimatta. Eniten pidin Aamun pari- ja perhesuhteiden kuvailuista, joista löysin monia oivaltavia huomioita ja tuttuja kuvioita.

Jostakin selittämättömästä syystä kävi myös niin, ettei kirjan tarina sen liikuttavuudesta ja kauniista kielestä huolimatta onnistunut koskettamaan minua niin paljon kuin olisi voinut toivoa tai kuvitella. Ehkä kirja oli minulle hieman liian masentava ja valoton. Kustantajan esittelyssä muuten sanotaan, että romaani "koskettaa mutta ei masenna". Minulle kävi melkein päinvastoin.

Kirjan etäiseksi jääminen saattoi johtua jossain määrin myös Aamusta. Hän on tunteensa kurissa pitävä, viileä tyyppi - siinä määrin kuin ihminen voi tällaisen tragedian hänet kohdatessa olla. Aamu kyllä analysoi ja pohtii paljon kokemaansa, mutta hirveästi hän ei tunteile. Tämä ei ilmeisesti johdu myöskään pelkästään koetusta surusta ja siltä sulkeutumisesta, sillä hän kertoo jo aiempien miesystäviensä valittaneen, ettei hänen lähelleen pääse millään.

Kirja tietenkin määrittyy osittain päähenkilönsä perusteella ja Aamun viileys tuo ehkä kaivattua tasapainoa tapahtuneille kauheuksille, mutta silti minua harmitti, etten voinut tuntea hänen mukanaan enkä osannut tehdä sitä edes hänen puolestaan.

"Tunsin tekoni painon, itseni painon. Toivoin silloin ensimmäistä kertaa, ettei elämä jakaisi oikeutta vaan armoa."

Silti esimerkiksi kieli oli mukava yhdistelmä kuulautta, kauneutta ja kikkailemattomuutta, ja kuten jo sanoin, palikat olivat kirjassa muutenkin oikein kohdillaan, mutta se kuuluisa jokin jäi valitettavasti tästä lukukokemuksesta minulta puuttumaan. Arvostan tätä kirjaa, mutten hirveästi pitänyt siitä. Muistan kyllä monen muun tästä ennen minua pitäneen kovastikin, joten kannattaa käydä lukemassa esimerkiksi aiemmat bloggaukset Korvaamattomasta. Niitä on ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakko, Lukukausi, Unni lukee, Peikkoneito ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Vakuutuin Vanhatalon taidoista kirjoittajana, joten suunnittelen edelleen lukevani myös hänen aiempaa tuotantoaan - ja ehkäpä myös Veera Vaahteran.

"Ainoastaan tyttö näyttää silmissäni todelliselta. Hän kuuntelee hämmentyneenä keskustelua, jonka syitä ja perustaa hän ei voi tajuta, odottaa että salissa päästäisiin yhteisymmärrykseen siitä, kuinka paljon hän on rakastanut ja tarvinnut äitiään. Epäuskoinen katse löytää katseeni, pysähtyy kuin minulla voisi olla vastaus. Häpeän. Toivon ettei hän kuuntelisi, että hän jättäisi meidät rypemään tähän säälittävään näytelmään ja karkaisi itse johonkin yksinkertaiseen muistoon, sellaiseen missä on kuulas ilma, naurua ja harkitsematta suotu kosketus. Anna meidän olla väärässä, ajattelen. Anna meille anteeksi."

Osallistun tällä teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin sekä haasteeseen Kirjallisuuden äidit.

Tenavatorstai: Camilla Mickwitz

Camilla Mickwitz oli erinomainen kuvittaja, jonka tyyli on hauska ja tunnistettava. Suomen kaikki lapset taitavat tuntea hänet vähintään lastenohjelma Pikku kakkosen tunnusanimaatiosta. Hän on kirjoittanut ja kuvittanut myös lukuisia lasten kuvakirjoja, joista tunnetuimmat taitavat olla ne, jotka kertovat Jasonista, Emiliasta ja Mimosasta. Tänä vuonna on otettu uudet painokset ensimmäisistä Jason- ja Emilia-kirjoista.

Camilla Mickwitz: Jason.
Kustantaja: Tammi, 1975/10. painos 2012.
Sivuja: 28.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.

Kustantajan esittelyä kirjasta ei löydy netistä, joten tässä takakansiteksti:

"Camilla Mickwitzin Jason-kirjat kertovat pyöreäsilmäisen Jasonin ja hänen äitinsä, Kaarinan, arkipäivän iloista ja ongelmista. Jason-poika on ollut lasten suosikki jo vuodesta 1975, jolloin ensimmäinen Jason-kirja ilmestyi."

Jason on minulle tuttu lapsuudesta ja nyt olen saanut esitellä hänet omille lapsilleni. Hekin pitävät Jasonista ja tämän Kaarina-äidistä, jotka elävät tavallista, kiireistä arkea. Mickwitz esittelee Jason-kirjoissa yksinhuoltaja-/työläisäidin, jonka täytyy tehdä pitkää päivää tehtaalla elättääkseen itsensä ja poikansa. Palkka ei silti tahdo aina riittää, joten Kaarina tekee joskus myös iltatöitä taidekoulun mallina.

Mickwitz esittelee Kaarinan ja Jasonin tiukkaa arkea, muttei voivottele tai saarnaa. Jason vaikuttaa ihan tyytyväiseltä elämäänsä, mutta kyllä tässä teoksessa on ilman muuta 1970-lukulaista yhteiskuntakritiikkiä. Ja vapaamielisyyttä.

Meillä Jason-kirjoista suosituimmat ovat olleet tämä ensimmäinen osa sekä Jason ja vihainen Viivi, jonka myös muistan hyvin lapsuudestani. Siinä Jasonin asuinkerrostaloa terrorisoi vihainen vanhapiika, joka ei siedä minkäänlaista ääntä ja elämää talossa. Lopuksi hän onneksi ymmärtää paremmin. Huonommin mieleeni on jäänyt Jasonin kesä ja Jason muuttaa maasta ei ollenkaan. Lapseni pitivät näistäkin, mutta eivät suoranaisesti innostuneet. Kesäkirja kertoo Jasonin ja Kaarinan lomasta jonkinlaisessa siirtolassa ja jälkimmäisessä Kaarina ja Jason muuttavat työn perässä Ruotsiin, kuten myös moni muu suomalainen aikanaan. Kirja kertoo sopeutumisvaikeuksista uuteen maahan ja kulttuuriin, mutta lopulta helpottavia keinoja löytyy.

***

Camilla Mickwitz: Emilia ja kolme pikkuista tätiä.
Kustantaja: Tammi, 1979/5. painos 2012.
Sivuja: 31.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Jasoniakin tutumpi ja rakkaampi minulle on Mickwitzin toinen kuvakirjahahmo Emilia. Emilia-kirjoissa isä ja tytär viettävät yhteisiä satutuokioita, istuvat sylikkäin tuolissa ja jatkavat vuoronperään keksimäänsä tarinaa. En tiedä, onko Emiliankin isä yksihuoltajavanhempi vai ovatko nämä tarinatuokiot vain heidän kahdenkeskinen juttunsa, mutta Emilian äiti ei joka tapauksessa esiinny kirjoissa.

Tässä ensimmäisessä Emilia-kirjassa kolme vanhaa naista asuvat yhdessä ja ovat tuskastuneita tylsään vanhuuteensa. Kunnes he keksivät itselleen mielekästä tekemistä: lasten viihdyttämisen. He alkavat pitää lastenkutsuja, joilla tarjoillaan hyvää ruokaa, pukeutumisleikkejä sekä tätien ompelemia nalleja.

Juhlat ovat menestys ja niin ilo palaa tätien elämään. Kirjassa esitellään toisin sanoen mallia, jota on yritetty nyt toteuttaa esimerkiksi päivä- ja vanhainkotien yhteistyöllä. Eri sukupolvet nauttivat toistensa seurasta ja kaikilla on kivaa. Kirjan sanoma lienee myös se, että toisille hyvää tekemällä saa myös itselleen iloisen mielen.

Myös Stella on ihastunut Emilia-kirjoihin, joita olemme lainanneet ja lukeneet paljon. Myöhemmät Emilia-kirjat ovat yhä tiedostavampia ja yhteiskunnallisempia. Esimerkiksi Emilia ja kaksoset -kirjassa ollaan huolissaan vesistöjen puhtaudesta, Emilia ja kuningas Oskari -teoksessa irvaillaan kaikki kansalaiset samaan muottiin pakottaville diktatuureille ja Emilia ja Oskarin nukke -kirja - suosikkini - on mukaelma Henrik Ibsenin Nukkekodista ja vahva feministinen kannanotto.

En varmasti lapsena ymmärtänyt näitä sävyjä samalla tavalla kuin nyt, mutta ehkä niistä jotakin on jäänyt mieleen itämään. Stellalla ja minulla on muuten tässäkin sarjassa yhteiset suosikit: Kolme pikkuista tätiä, Kuningas Oskari ja Oskarin nukke.

Tajusin tuon jälkimmäisen viittaukset Ibsenin klassikkonäytelmään tietenkin vasta nyt aikuisena. Mickwitzin versiossa Oskari on lapsesta saakka toivonut itselleen nukkea, mutta saanut lahjaksi aina vain autoja. Aikuisenakin hän vielä haaveilee nukesta ja saakin sitten sellaisen - elävän naisen muodossa. Naisen nimi on Noora. 

Suhde on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Oskari rakentaa pikku vaimolleen nukkekodin, jonne he muuttavat. Lopulta Noora alkaa kuitenkin pohtia kriittisesti liittoa ja identiteettiään, kasvaa ulos nukkekodista ja jättää Oskarin.

Loppu on kuitenkin onnellinen, kun pari löytää toisensa uudella tavalla.

***

En ole varma, luinko lapsena muita Mickwitzin kirjoja kuin Jasoneita ja Emilioita. Pikku noita Mimosakin taisi olla minulle tuttu vain tv:stä. Mutta nyt olemme nauttineet Mimosan seikkailuista sekä Mickwitzin muista kuvakirjoista. Kaikille niille on yhteistä runsaan värikäs kuvitus sekä jokin 70-lukulainen sanoma - lempeässä muodossa.

Lopuksi vielä iloksenne muutamia värikkäitä aukeamia Mickwitzin teoksista:

Kuva kirjasta ...Ja sinusta tulee pelle.

Kuva kirjasta Mimosa.

Kuva kirjasta Mimosa ja täysikuufestivaali.

PS (ETA): Mickwitzin kirjoista ovat bloganneet ansiokkaasti myös Susa ja Reeta Karoliina, kahdestikin.