Totally British -torstai - Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi)

Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi).
Kustantaja: Jonathan Cape, 1988 (Otava, 1989).
Sivuja: 133.
Genre: Psykologinen perhetutkielma/trilleri.
Arvio: 4,75/5.
Lue esittely kirjailijan sivulta.

"On the afternoon the house became theirs, they stood hand in hand in the little porch, birds singing all around them in the garden where boughs were still black and glistening with the chilly rain of early spring. They unlocked their front door, their hearts thudding with happiness, and stood in a very large room, facing capacious stairs"

Doris Lessing on kirjailija, josta minulla on ollut kahtalainen olo. Ehkä 20 vuotta sitten aloitin hänen Kissoista-muistelmaansa, mutta herkässä teini-iässä sen alkupuolen kuvaukset perheen holtittomasti lisääntyvistä puolivilleistä kissoista, joita myös huolettomasti lahdattiin, saivat jättämään kirjan kesken.

Sittemmin, etenkin daamin voitettua Nobel-palkinnon, on ollut sellainen olo, että Lessingiä pitäisi lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Mitenkään erityisesti se ei ole kuitenkaan houkuttanut - muuten kuin Viidennen lapsen kohdalla. Kun kuulin tästä romaanista, ja etenkin, kun moni mainitsi sen Lionel Shriverin Poikani Kevinin yhteydessä, tiesin että haluaisin lukea kirjan. Psykologisesti tiheät perhekuvaukset kiinnostavat minua aina.

Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin sain kirjan hankittua, ja vielä pidempään, että sain sen luettua. Vihdoin tänä kesänä, kun matkustimme Englantiin, ja kun päätin matkalla lukea vain brittiläistä kirjallisuutta, The Fifth Child oli ohuena ja pehmeäkantisena opuksena hyvä valinta matkakirjaksi. Olin ostanut sen aiemmin toiselta ulkomaan matkalta ja luin siksi kirjan sen alkukielellä, mikä on yleensä vain hyvä asia.

Yhdistän kirjan lukuympäristöjen mukaan ihanaan kesäkotiimme Surreyssa, auringonpaisteeseen Bloomsbury Squarella, sekä hellepäivää suloisesti viilentäneeseen jäälatteen Waterstonesin Piccadillyn-myymälän kahvilassa. Kirja itse ei ole kuitenkaan ihana, aurinkoinen tai suloinen. Tai korjaan: ihana se on siinä, että se on niin kertakaikkisen hyvä. Laatukirjallisuutta, mutta sujuvaa lukea. Jännittävää, mutta monitulkintaista. En tiedä, olenko koskaan lukenut näin lyhyttä kirjaa, jossa olisi ollut yhtä kokonainen tarina. On oikeasti hämmästyttävää, kuinka vähäiseen sivumäärään Lessing on mahduttanut vuosissa laskettuna pitkän kertomuksen, joka ei tunnu kiirehdityltä ja johon mahtuu paljon yksityiskohtaista kuvailua, laaja henkilögalleria sekä useita teemoja.

Ja tietysti Ben, se viides lapsi. Ben, joka rikkoo idyllin, särkee unelmat ja hajottaa perheen. Mutta mikä tai kuka hän on? Onko hän syy vai seuraus? Onko hänen erilaisuutensa syntyperäinen fakta, äidin tulkinnasta jo raskausaikana kasvava tila vai jotakin muuta? Kuulemmeko kertojalta edes luotettavan version Benistä, muusta perheestä ja tapahtumista?

"Ben sucked so strongly that he emptied the first breast in less than a minute. Always, when a breast was nearly empty, he ground his gums together, and so she had to snatch him away before he could begin. It looked as if she were unkindly depriving him of the breast, and she heard David's breathing change. Ben roared with rage, fastened like a leech to the other nipple, and sucked so hard she felt that her whole breast was disappearing down his throat. This time, she left him on the nipple until he ground his gums hard together and she cried out, pulling him away."

Joka tapauksessa alun pumpulihattarainen unelma suurperheestä ja yhteisöllisyydestä sortuu kauhealla tavalla. Sääliksi käy monia. Beniä tietenkin, mutta myös muita. Lukija miettii, mitä itse tekisi. Siihen on vaikea, mahdoton vastata. Onneksi kirja on fiktiota, eikä lukijan tarvitse tehdä samoja päätöksiä kuin Harrietin, Davidin ja näiden läheisten, mutta paljon tämä pieni kirja saa pohtimaan.

Järkyttävän, jopa kauhutarinan aineksia sisältävän tarinansa lisäksi kirja on todella hyvää proosaa. Se ihastutti minua heti alusta saakka ja vei mukanaan. Tilanteet, ympäristö ja henkilöt ovat - no, ehkä Beniä lukuun ottamatta - todentuntuisia ja kiehtovia. Vähän samoin kuin verrokissa Poikani Kevinissä, erityisen hyvän tästä romaanista tekivät mielestäni muut osaset kuin raflaava tragedia, vaikka sekin on toki olennainen osa kirjaa.

Lessing kirjoitti Viidenteen lapseen jatkoa, kirjan nimeltä Ben, in the World. Sitä ei ole suomennettu, mutta esimerkiksi Jenni on sen lukenut. Minäkin haluan, vaikka en usko, että se voi nousta tämän kirjan tasolle. Benin ja perheen myöhemmät vaiheet kuitenkin kiinnostavat.

Minun ja Jennin lisäksi Viidennestä lapsesta ovat bloganneet myös esimerkiksi Sara, Zephyr, Susa, Morre, Katri, Katja ja Sanna. 

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

"Leaning back where she could see her blurry image, she imagined how, once, this table had been set for feasts and enjoyment, for - family life. She re-created the scenes of twenty, fifteen, twelve, ten years ago, the stages of the Lovatt board, first David and herself, brave innocents, with his parents, and Dorothy, and her sisters... then the babies appearing, and becoming small children... new babies... twenty people, thirty, had crowded around this gleaming surface and been mirrored in it, they had added other tables to the ends, broadened it with planks set on trestles... she saw the table lengthen, and widen, and the faces mass around it, always smiling faces, for this dream could not accommodate criticism or discord. And the babies... the children... she heard the laughter of small children, their voices; and then the wide shine of the table seemed to darken, and there was Ben, the alien, the destroyer."

Susimainen sunnuntai - Hilary Mantel: Susipalatsi

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall).
Kustantaja: Teos, 2011.
Suomentanut: Kaisa Sivenius.
Kansi: Iira Oivo.
Sivuja: 792.
Genre: Historiallinen hoviromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Jos ette löydä hänelle poikaa, hän sanoo, - teidän on löydettävä raamatunlause. Mielen rauhoittamiseksi.

Kardinaali näyttää paraikaa hakevan sopivaa. - Viides Mooseksen kirja sopii. Siinä nimenomaan suositellaan, että mies nai kuolleen veljensä vaimon. Niin kuin kuningas teki. Kardinaali huokaa. - Mutta hän ei pidä viidennestä Mooseksen kirjasta.

Turha kysyä, miksi ei. Turha ehdottaa, että jos 5. Mooseksen kirja käskee sinun naida veljesi lesken ja 3. sanoo, että niin ei saa tehdä, sillä silloin ei saa jälkeläisiä, niin on yritettävä elää tuon ristiriidan kanssa ja hyväksyä, että kysymys siitä, kumpi on ensisijainen, on puitu puhki jo Roomassa, jossa johtavat prelaatit tekivät ratkaisunsa kaksikymmentä vuotta aiemmin kunnon korvausta vastaan, järjestys määrättiin ja paavin sinetillä vahvistettiin."

Olen vähän lykännyt tämän jutun kirjoittamista, sillä tuntuu, että olen sanonut jo kaiken sanottavani tästä teoksesta kimppaluvun emäntänä. Silti halusin tehdä edes pienen yhteenvedon koko kirjasta. On myös mielenkiintoista miettiä nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, millainen kuva kirjasta mieleen lopulta jäi.

Niin, kuva on monitahoinen. En voi sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta arvostan sitä paljon. Jos olisin tuntenut käsiteltyä aikakautta ja sen henkilöitä paremmin, olisin ehkä tempautunut mukaan tarinaan huolimatta kirjailijan aika erikoisesta kerrontatyylistä. Siitäkin pidin, juuri siksi, että se on massasta erottuvaa ja tajunnanvirtaisuudessaan hetkittäin kauniin soljuvaa luettavaa - mutta sitä oli myös raskas seurata 800 sivun ajan. Yksityiskohtaisuus, hyppiminen aiheesta toiseen ja pohdiskeleva ajatuksenjuoksu tekivät lukemisesta kokonaisuutena sekä tarinan seuraamisesta tahmean takertelevaa ja välillä kuolettavan tylsää.

Suomentajalle täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä työ on ollut suuri ja haastava, mutta käännös on upea. Kokemani tahmaisuus ja tylsyys liittyvät kirjaan ja sen kirjoittajaan, eivät suomennokseen.

On hienoa, että viihdehötön leiman saaneiden hoviromaanien joukossa on tällainen korkeakirjallinen teos. Se on myös vaatinut uskomattoman määrän taustatyötä ja -tutkimusta syntyäkseen. Lisäksi päähenkilö Thomas Cromwell rakentuu vähitellen yhdeksi mielenkiintoisimmista romaanihenkilöistä, joita näin yhtäkkiä muistan. Lähinnä hänen takiaan mietin yhä, pitäisikö minun lukea tänä syksynä suomeksi ilmestyvä kirjan jatko-osa Syytettyjen sali, jota on kehuttu vähintään yhtä paljon kuin edeltäjäänsä. Olen vieläkin niin uupunut Susipalatsin jäljiltä, että Syytettyjen salin aloittaminen tuntuisi hieman tervanjuontiin pakottamiselta, mutta toisaalta minua kutkuttaisi tietää, miten Mantel jatkokehittää Cromwellin hahmoa ja mitä kaikkea jatkossa tapahtuu (vaikka historiankirjoista voi toki lukea pääkohdat). Saa nähdä. Ainakin Syytettyjen sali olisi puolet Susipalatsia lyhyempi..

Ymmärrän siis hyvin, miksi Susipalatsi voitti Booker-palkinnon ja miksi niin moni sitä suunnattomasti arvostaa. Minäkin arvostan, mutta henkilökohtaisena lukukokemuksena tämä ei ollut nautittava ja kirja olisi saanut minun puolestani olla reilusti lyhyempi. Olen silti iloinen, että tämä merkkiteos tuli kimppaluvun myötä kahlattua läpi.

"Kun hän oli pieni poika, noin kuusi, hänen isänsä kisälli valmisti nauloja jäteraudasta, aivan tavallisia lattapäänauloja, hän oli sanonut, joilla saa ruumisarkun kannen umpeen. Naulojen varret hehkuivat tulessa kirkkaan oransseina. - Miksi kuolleet naulataan paikoilleen?

Kisälli tuskin keskeytti työtään, kopautti vain jokaista naulankantaa kahdella tarkalla iskulla. - Etteivät ne kamalat penteleet pääse ulos jahtaamaan meitä.

Nyt hän tietää toisin. Elävät jahtaavat kuolleita. Sääriluut ja pääkallot ravistellaan esiin käärinliinoista ja kuolleiden suuhun tungetaan sanoja kuin kolisevia kiviä: korjailemme heidän kirjoituksiaan ja kirjoitamme heidän elämäänsä uusiksi."

Susipalatsista ovat bloganneet myös ainakin Kirsi, Norkku, Liisa, Suketus ja Booksy.

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Totally British -torstai - Chris Cleave: Gold

Chris Cleave: Gold.
Kustantaja: Sceptre, 2012.
Kansi: Matt. W. Moore.
Sivuja: 366.
Genre: Urheilullinen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"The best Tom could do for these kids was to coach them to Olympian level, where they rode to destroy each other, once every four years and for less than two minutes each time, on the greatest of the world's stages. They would ride for the thousands roaring in the stands and the three billion watching at home. The winner would receive their own childhood dreams of glory, smelted into a disc and presented back to them on a ribbon. The medal itself would be sixty millimetres across, three millimetres thick, made of silver and gilded with six grams of pure gold. Tom remembered when the gold medal used to be solid - but these days, what was?"

Chris Cleave on yksi lempikirjailijoitani. Hän ei ehkä kirjoita maailman parhaita tai älykkäimpiä kirjoja, mutta hän kirjoittaa hyvin, sujuvasti, tunteisiin vetoavasti ja tärkeistä aiheista. Lisäksi hän on erityisen miellyttävä persoona.

Cleaven esikoisteos Incendiary, joka ilmestyy suomeksi tänä syksynä nimellä Poikani ääni, teki minuun jo suuren vaikutuksen. Heti kirjan luettuani en oikein osannut edes sanoa, mikä kirjassa minua niin liikutti, mutta nyt, reilua vuotta myöhemmin, huomaan muistavani kirjan edelleen hyvin ja kaipaavani sen kertojanääntä. Cleave onnistui tuomaan romaaninsa ja sen myötä suuren aiheen inhimillisen lähelle.

Seuraava Cleaven romaani, Little Been tarina, oli minulle jo yksiselitteisemmin hieno lukukokemus, vaikka ymmärrän myös sen, mikseivät kaikki arvostaneet sitä yhtä paljon. Suurin osa kirjan lukeneista on kuitenkin kuulemani mukaan pitänyt siitä ja kirja on ollut suosittu. Siksi se ei ehkä tunnu minulle yhtä läheiseltä ja henkilökohtaiselta kuin Incendiary, vaikka se parempi romaani olikin. Siinä toistui jälleen Cleaven keino tehdä poliittisesta henkilökohtaista olematta kuivakka tai paasaava.

Entä sitten tämä kolmas, Gold (jota ei ole vielä suomennettu, mutta arvaan suomennettavan)? Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla tätä aloittaessani ja voisi sanoa odotusten sekä täyttyneen että vähän luhistuneen lukemisen myötä. Cleave kirjoittaa yhä hyvin, sujuvasti ja tunteikkaasti. Hän osaa luoda uskottavia henkilöitä taidokkaasti. Mutta kaksi asiaa oli tällä kertaa toisin: Ensinnäkin kirjan aihe on ainakin ensikatsomalta pienempi kuin kahdessa ensimmäisessä. Lyhyesti sanottuna Incendiaryn voi sanoa käsitelleen terrorismia ja Little Been tarinan kehitysmaa- ja pakolaispolitiikkaa. Gold taas käsittelee kilpaurheilua.

Tietenkin kirjassa on muutakin. Cleave itse sanoo kirjan lopussa näin:

"I try to write these stories that take universal human themes - what Faulkner called 'love, pity, pride, compassion and sacrifice', the things that we care about, the things that define our lives - and I try to make them small enough to see because those are all big words that mean very little unless you can enshrine them in a story."

Well said. Mutta ehkä kilpaurheilu vain on minulle sen verran vieras asia, etten innostunut Goldista samalla tavalla kuin Cleaven aiemmista teoksista, joiden aiheet ovat sydäntäni lähellä (no, ei terrorismi ole sydäntäni lähellä, mutta, tiedättehän). Vähän sama "vika" oli ehkä Lionel Shriverin Kaksoisvirheessä, josta en pitänyt yhtä paljon kuin kirjailijan muista teoksista, vaikka tennistä sentään tunnen jonkin verran, toisin kuin ratapyöräilyä, jota Gold käsittelee.

Toisekseen Gold ei päässyt minua aivan yhtä lähelle kuin kaksi aiempaa Cleaven romaania. Kuten sanoin, henkilöhahmot olivat kyllä hyviä ja samastuttaviakin, ja mukana oli koskettavia aiheita kuten kilpailua ystävyyssuhteessa, lapsuuden traumoja, kuolemaa, lapsen vakavaa sairautta ja niin edelleen. Elin kirjan mukana, mutta en niin paljon kuin olisin odottanut. Ja vaikken tunnustaudu kyynikoksi, pieni ääni sisälläni kysyi välillä, eikö kirjailija ole saanut itsestään kaikkea irti tällaisen "tilaustyön" kanssa - kun paljon olympialaisten ympärillä pyörivä kirja siis ilmestyi Englannissa juuri Lontoon olympialaisten alla.

Tästä napinasta huolimatta luin kirjan enemmän kuin mielelläni, enkä ole missään nimessä menettänyt uskoani ihanaan Chris Cleaveen. Suosittelen kirjaa mielelläni muillekin. Suomalaisista kirjabloggaajista sen luki ennen minua anni.M, joka taisi olla aika samoilla linjoilla kanssani, eli piti kirjasta, muttei ehkä ihan rakastunut siihen. Tosin meitä häiritsi osittain eri asiat ja kommenttiosiosta huomaan anni.M:n rankanneen tämän Little Been ja Incendiaryn väliin, kun taas minulle molemmat aiemmat Cleavet ovat olleet hieman tätä parempia. Minä myös pidän tuosta alkuperäiskannesta, joskin nimenomaan livenä. Alempi amerikkalaiskansi noudattelee samaa linjaa kuin Cleaven aiemmat kannet siellä, joten se puolustaa paikkaansa, vaikkei se minusta ainakaan kuvana ole kovin vaikuttava.

"Beyond the shorebreak, where the sea floor dropped off into sudden indigo, the bottomless cold engulfed her. Her chest tightened, and she gasped. The fresh breeze out here blew the tops from the waves in clear salt sheets which slapped at her. She had to turn her face from the wind, and float on her back to get her breath. It was the first time she had looked back. She sank and rose on the swell, and in the troughs she was entirely alone in the brightening folds of water, and on the peaks she saw that the beach was much further than she had thought. The hotel, and Jack, and training, and racing, were a low concrete block cresting the distant dunes. Out here, it was just her."

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen: Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Totally British -tiistai - Kate Morton: The Distant Hours

Kate Morton: The Distant Hours (äänikirja).
Kustantaja: Mantle/Pan Macmillan, 2010.
Lukija: Caroline Lee.
Sivuja: 688.
Genre: Brittiläinen luku-/linnaromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"It started with a letter. A letter that had been lost a long time, waiting out half a century in a forgotten postal bag in the dim attic of a nondescript house in Bermondsey. I think about it sometimes, that mailbag: of the hundreds of love letters, grocery bills, birthday cards, notes from children to their parents, that lay together, swelling and sighing as their thwarted messages whispered in the dark. Waiting, waiting, for someone to realize they were there. For it is said, you know, that a letter will always seek a reader; that sooner or later, like it or not, words have a way of finding the light, of making their secrets known.

Forgive me, I’m being romantic—a habit acquired from the years spent reading nineteenth-century novels with a torch when my parents thought I was asleep. What I mean to say is that it’s odd to think that if Arthur Tyrell had been a little more responsible, if he hadn’t had one too many rum toddies that Christmas Eve in 1941 and gone home and fallen into a drunken slumber instead of finishing his mail delivery, if the bag hadn’t then been tucked in his attic and hidden until his death some fifty years later when one of his daughters unearthed it and called the Daily Mail, the whole thing might have turned out differently. For my mum, for me, and especially for Juniper Blythe."

Ahhh, hyvä lukuromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen linnaan. Voiko parempaa toivoa?

Suhteeni Kate Mortoniin on ollut ailahteleva. Luin vuosi sitten hänen toistaiseksi ainoan suomennetun romaaninsa Paluu Rivertoniin (Bazar 2011). En odottanut kirjalta etukäteen paljon, mutta se osoittautuikin genressään lähes täydelliseksi. Aina en pysty ohittamaan ärsytystäni lukuromaanien kaavamaisuudesta, mutta Rivertonin kohdalla en välittänyt. Onnistuin kerrankin uppoamaan kirjan maailmaan niin kuin nuorena oli tapana ja nauttimaan joka sivusta.

Muutamia kuukausia myöhemmin latasin innoissani äänikirjana lisää Mortonia: The Forgotten Garden -romaanin. Tyylilaji oli hyvin samanlainen kuin Rivertonissa, mutta jouduin pettymään. En oikein tiedä, miksi en innostunut kirjasta suuremmin, mutta se ei pitänyt minua otteessaan samalla tavalla. Ihan hyvä se kuitenkin oli, ja voi olla, että odotukseni vain olivat liian suuret.

Gardenin jälkeen epäröin, mutta lopulta yli puoli vuotta myöhemmin päädyin lataamaan jälleen äänikirjana kuunneltavaksi tämän The Distant Hours -romaanin, onnekseni. Ehkä Paluu Rivertoniin on yhä suosikkini, mutta tämä pääsi vähintään hyvin lähelle sitä. Erityisen viehättävän Hoursista teki mielestäni sen päähenkilö, napakka nuori nainen Edie. Ihastuin heti alusta saakka lähelle tulevaan minä-muotoiseen kerrontaan ja Edien huumorintajuun. Mortonin tyyliin kuuluu dramaattisuus, jopa pateettisuus, mutta vaikka niitä löytyi tästäkin teoksesta, Edien hauska taustoitus kevensi kirjaa ja teki siitä modernimman sekä helpommin lähestyttävän.

Tälle genrelle ja Mortonille uskolliseen tyyliin romaani kattaa eri aikatasoja ja kertojia, ja kaiken keskiössä ovat perhesalaisuudet, joita pyöritellään ja paljastetaan sopivassa tahdissa. Taisin sanoa tämän jo Gardenin kohdalla, mutta toistan, että tällaiseen, yleensä ennalta-arvattavaan kirjaan äänikirjaformaatti sopii mielestäni erityisen hyvin, kun salaisuuksia ei ehdi jäädä pohtimaan omassa päässään. Niinpä en tälläkään kertaa ehtinyt arvata kaikkia loppuratkaisuja etukäteen, mikä teki lukukokemuksesta luonnollisesti miellyttävämmän.

Lukija oli sama Caroline Lee kuin Gardenissa. En välittänyt edellisellä kerralla hirveästi hänen äänensä väristä, mutta nyt olin ehkä jo tottunut siihen ja kuuntelin Leetä mielelläni.

Kirjassa on kaikkea kiehtovaa: Lontoota; Englannin maaseutua; vanha linna, jota asuttavat kolme vanhapiikasisarusta; sota-aikaa ja nykyaikaa, kadonneita kirjeitä, perhesalaisuuksia ja päähenkilönä kustannustoimittajana työskentelevä lukutoukka. Tietenkin tämäkin romaani vilisee kliseitä ja kaavamaisuutta, naiivia dramaattisuutta ja epäuskottavuutta, mutta mitään ei ole mielestäni liikaa, vaan juuri sopivasti tekemään kirjasta nautittavan elämyksen.

Toivottavasti tämäkin vielä suomennetaan, vaikka pituutta tälläkin Mortonin romaanilla riittää. Huomasin muuten ilokseni, että Mortonilta ilmestyy uusi romaani, The Secret Keeper, myöhemmin tänä vuonna. Toivottavasti ei käy niin, että minulle vain joka toinen Mortonin kirja on elämys!

"There is no moon to look at or to see by, and yet she is drawn to the window. The stippled glass is cold; she can feel the night-frosted air shimmering as she climbs atop the bookcase, sits above the row of discarded childhood favorites, victims of her rush to grow up and away. She tucks her nightdress round the tops of her pale legs and rests her cheek in the cup where one white knee meets the other.

The world is out there, people moving about in it like clockwork dolls.

Someday soon she plans to see it for herself; for this castle might have locks on all the doors and bars against the windows, but that is to keep the other thing out and not to keep her in.

The other thing."

Suomalaisista kirjabloggaajista The Distant Hoursin on lukenut ainakin Norkku, joka oli myyty luettuaan ensimmäisen kappaleen, yllättyi laillani kirjan loppuratkaisusta ja löysi romaanista useita teemoja.

Osallistun kirjalla ainakin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Iso-Britannia), ehkä muihinkin.

Trilleritiistai - S.J. Watson: Kun suljen silmäni

S.J. Watson: Kun suljen silmäni (Before I Go to Sleep)
Kustantaja: Bazar, 2012.
Suomentanut: Laura Beck.
Kansi: Satu Kontinen/Claire Ward.
Sivuja: 385.
Genre: Psykologinen trilleri.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minun nimeni on Christine Lucas. Olen 47-vuotias. Minulla on amnesia. Istun tässä, tällä vieraan oloisella vuoteella, ja kirjoitan päiväkirjaani ylläni silkkinen yöpaita, jonka tuo alakerrassa oleva mies - joka kertoo olevansa aviomieheni ja nimeltään Ben - ilmeisesti osti minulle syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 46. Huoneessa on hiljaista ja ainoa valo tulee yöpöytäni lampusta - pehmeän oranssi hohde. Aivan kuin kelluisin valolammikossa."


En lue kovin paljon trillereitä, mutta nautin hyvin rakennetusta ja kirjoitetusta jännityksestä. Kiinnostuin brittiläisen S.J. Watsonin esikoisromaanista Kun suljen silmäni alunperin ulkomaisten blogiarvioiden kautta, ja kirja olikin minulle tuollainen onnistunut trilleri, jota luin mielelläni. Sen alkuasetelma on kiehtova ja kirja on hyvin kirjoitettu. Tyyli on minua miellyttävästi myös aika rauhallinen.


En ole taustatutkinut aihetta enkä siten tiedä, onko kirjan kuvaama muistinmenetys mahdollinen tai onko vastaavaa koskaan tapahtunut. Kirjan päähenkilö siis kärsii erikoislaatuisesta amnesiasta, jossa hän ei muista elämänsä viimeisintä 25 vuotta ja jossa jokaisen eletyn päivän muistot pyyhkiytyvät pois hänen nukkuessaan. Toisin sanoen päähenkilö Christine herää joka aamu paniikissa vieraassa ympäristössä ja kauhistuu nähdessään peilistä yli 20 vuotta odotettua vanhemmat kasvonsa.

Tuntuu, että viime aikoina Suomessakin on julkaistu paljon muistisairauksiin ja erilaisiin muistinmenetyksiin liittyviä romaaneja. Äkkiseltään tulevat mieleen ainakin Lisa Genovan Edelleen Alice (WSOY 2010), Selja Ahavan Eksyneen muistikirja (Gummerus 2010) ja Kathrin Schmidtin Et sinä kuole (WSOY 2011), ja on niitä varmasti muitakin. Trendi johtunee muistisairauksien yleistymisestä, ja joissakin kirjoista kuvataankin vanhuksia. Muistinmenetys on hedelmällinen lähtökohta monenlaisille tarinoille ja jännitykselle, joten ei ihme, että sitä käytetään paljon - myös elokuvissa.


Kun suljen silmäni -romaanissa tuoretta on kuitenkin tuo uusien muistojen jatkuva katoaminen nukkuessa. Watson onnistuu kuvaamaan Christinen tuntemuksia uskottavasti ja toistamatta liikaa, vaikka Christinelle sama tilanne toistuukin joka aamu. Kirjassa päästään eteenpäin, koska eräs lääkäri kehottaa Christineä pitämään päiväkirjaa ja soittaa tälle joka päivä esitellen itsensä ja kehottaen tätä etsimään päiväkirjansa.


Vähitellen Christine alkaa havaita, että kaikki hänen elämästään kerrottu ei täsmää hänen havaintojensa kanssa. Tavallaan arvasin lopun paljastuksen jo melko aikaisessa vaiheessa, mutta en ollut siitä varma, vaan epäilin Christinen tapaan välillä vainoharhaisesti kaikkia ja kaikkea. Ja vaikka käänteen mahdollisuus välähti mielessäni, en osannut järkeillä sitä loppuun asti, ja ehkä siksikään en tuntenut lopussa pettymystä todellisen yllätyksen puuttuessa.


Tarina kulki sujuvasti ja sitä luki kiinnostuneena eteenpäin haluten tietää, miten kaikki ratkeaa. Kohtaan harvoin kirjoja, joita minun olisi ihan pakko lukea aamuyöhön asti tai jotka jännittäisivät minua liikaa, eikä tämäkään sellainen ääritrilleri minulle ollut. Jollekin toiselle se saattaa kuitenkin sitä olla, ja minä olen tyytyväisempi näin. Pidin tekstin levollisuudesta ja siitä, että kirjassa oli myös suvantovaiheita, joiden aikana voi miettiä lukemaansa. Proosa oli ihan kaunista, mutta ei tämä tietenkään mikään lyyrisen korkeakirjallinen teos ole.

Luin äskettäin suomalaisen kustantajan Facebook-sivulta, että Kun suljen silmäni -romaanista tehtävän elokuvan pääosaan on palkattu Nicole Kidman. Varmasti hyvä valinta, vaikka lukiessani kuvittelin Christinen melko arkiseksi ja harmaaksi. Se johtui varmasti muistinmenetyksestä, sillä ei minulla muuten pitäisi olla syytä kuvitella 47-vuotiasta kirjailijaa näkymättömäksi vanhukseksi. Kidman on muuten pääosassa toisessakin brittiläisestä romaanista tehtävässä elokuvassa, eli Little Beessä. Molemmat elokuvat haluan ehdottomasti nähdä.


Kirja on ollut muutenkin suuri menestys ympäri maailmaa. Se on käännetty jo yli 40 kielelle.


"Tuuli leyhyttää huoneen verhoja. Kuulen junan äänen etäältä. Huutoja laiturilta. Alhaalla kadulla joku huutaa 'Vittu!' ja kuulen särkyvän lasin ääntä. En haluaisi jatkaa lukemista, mutta tiedän että minun on pakko."


Osallistun tällä romaanilla haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.


Kirjasta on blogannut myös Rachelle.

Pirpanaperjantai - Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa

Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa. Tapaa mainio Puu-Jalkasten perhe! (The Pirates Next Door).
Kustantaja: Karisto, 2012.
Suomentanut: Sirja Kunelius.
Sivuja: 32.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.






"Kotikatu sievä niin
 vain yhtä oli vailla,
ei kavereita Tildalla
ollut niillä mailla.


Mut huhu kertoi: naapuriin
pian muuttaa perhe uusi.
Jos olis heillä ipanoita
viisi taikka kuusi...!"


Tässä on - taas yksi - hyvä lastenkirja! Se näytti minusta kiinnostavalta jo aikanaan, kun selailin yleensäkin hyvän lastenkirjakustantajan, Kariston, kevätkatalogia. Merirosvot on nyt aikamoinen hitti niin meillä kuin varmasti monessa muussakin lapsiperheessä, ja kirjan kuvitus näytti mukavan runsaalta ja värikkäältä. Lopullisesti innostuin hankkimaan kirjan, kun kuulin sen voittaneen brittiläisen kirjakauppaketju Waterstone'sin lastenkirjapalkinnon.


Ja kyllä, kuvitus on tosiaan tässä kirjassa mainio. Se on yhtä aikaa realistinen ja sadunhohtoinen, moderni ja vanhanaikainen. Siinä on ilmettä ja syvvyyttä. Se ei näytä samalta kuin joka toinen muu lasten kuvakirja, mutta tarpeeksi tutulta tv-animaatioiden maailmassa kasvaneen lapsen silmään.

Kuvituksen lisäksi kirjassa on hienointa riimittely. Koko tarina on runomuodossa, mikä teki siitä taas monesta muusta kirjasta eroavan ja mukavan ääneenluettavan. Tarina itsessään ei ole ihan yhtä vahva kuin kirjan muut osaset, mutta ei sekään huono ole. Idealtaan tarina on suorastaan loistava. 


Kirja sijoittuu viehättävän näköiseen rannikkokaupunkiin, joka voisi hyvin olla Pohjois-Walesissa, josta kirjailija on kotoisin. Mutta kaupungin nimi kertoo kaiken: Tylsämä. Keski-ikäkin on 67 vuotta ja paikka on talvisin autio. Lapsilla ei ole siellä kovin hauskaa, ei ainakaan Tildalla.

Mutta sitten Tildan naapuriin muuttaa jännittävä merirosvoperhe, jonka Joona-pojasta tulee hänen ystävänsä. Aikuiset kuitenkin suhtautuvat outoon perheeseen hyvin penseästi. Huhumylly uusien asukkaiden erikoisista tavoista pyörii. Eiväthän ne esimerkiksi peseydy koskaan, vaan haisevat, ja valvovatkin ihan vääriin aikoihin. Lopulta naapurit alkavat kerätä vetoomusta merirosvojen häätämiseksi. He pelkäävät, että muuten niitä on pian kaikkialla. Kansoittavat vielä koko maan.


Tilda on surullinen, kun joutuu luopumaan uudesta ystävästään, mutta Joona lohduttaa häntä ja sanoo, että he voivat pysyä ystävinä, vaikkeivät asukaan enää naapureina. Lapset sopivat alkavansa kirjeenvaihtoon. Joona lupaa myös mahtavan yllätyksen koko naapurustolle heidän lähdettyään.

Naapurit tosiaan yllättyvät, kun löytävät kunkin puutarhaan kaivetun aarrearkun, jonka sisällä on kultaesineitä. Ääni kellossa muuttuu ja lähteneitä merirosvoja muistellaankin äkkiä hyvällä kaivaten. Aikuiset paljastuvat toisin sanoen tekopyhiksi. Muutenkin erilaisuuden pelko ja ennakkoluulot on aiheena hyvä ja ajankohtainen, eikä tosielämän vastaavia esimerkkejä ole vaikea keksiä tästäkään maahanmuuttajia ja muuta erilaisuutta pelkäävästä maasta. Kirja nauraa lapsen äänellä NIMBY-ilmiölle (Not in My Backyard).


Viisivuotias Stella piti kirjasta todella paljon. Sen parhaita puolia olivat kuulemma lopun kiiltävät kultaesineet sekä se, että "ne sanat oli niin kuin runoja". Huono puoli oli taas se, että kirja oli liian lyhyt.


Suomeksi on muuten julkaistu myös Jonny Duddlen toinen merirosvoaiheinen kuvakirja Mahtava merirosvoseikkailu (Karisto 2010), joka meidän täytyy heti etsiä käsiimme.

Pirpanaperjantai - Polly Dunbar: Hei Tilda; Iloinen Erkko

Polly Dunbar: Hei Tilda (Hello Tilly).
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Suomentanut: Riie Heikkilä.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Polly Dunbar: Iloinen Erkko (Happy Hector).
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Suomentanut: Riie Heikkilä.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,25/5.


Gummerus on aloittanut uuden lasten kuvakirjasarjan Tilda-tytöstä ja tämän eläinystävistä. Nämä kaksi kirjaa ilmestyivät äskettäin ja syksyllä on tulossa lisää. Kuulemma kirjojen pohjalta tehty tv-sarjakin on alkamassa Suomen televisiossa.


Ihastuin kirjoihin niiden kansien perusteella. Polly Dunbar oli meillä ennestään tuttu hurmaavasta Pingviini-kirjasta, josta molemmat lapsemme ovat vuorollaan pitäneet kovasti. Myös meihin vanhempiin on vedonnut Pingiviinin hauska kuvitus ja tarinan absurdius.


Tilda-kirjoissa kuvitus on yhtä hauskan näköistä, mutta tarinat ovat vähän tylsempiä. Tai ehkä ne on vain suunnattu pienemmille lapsille. Niitä suositellaan 2-6-vuotiaille (ainakin englanninkielisessä maailmassa), mutta varsinkin Hei Tilda -kirjaa suosittelisin ennemmin 1-2-vuotiaille. Tai no. Meillä itse asiassa 5-vuotias jaksoi kiltisti kuunnella kirjat läpi, vaikkei enää näin yksinkertaisia kirjoja suosikaan, pian 3-vuotias taas ei. Mutta jälkimmäinen johtui lähinnä hankalasta ikäkaudesta, jossa ei haluta lukea mitään ehdotettua, varsinkaan ennestään tuntematonta, ja etenkään, jos kannessa ei ole moottoriajoneuvoja tai hirviöitä.

Hei Tilda -kirjassa ei ole varsinaista tarinaa, vaan siinä ystävykset kokoontuvat yhteen mm. herkuttelemaan ja soittamaan musiikkia. Iloisia kuvia ja irrallisia kohtauksia ilman juonta jaksavat varmasti parhaimmin katsella aivan perheen pienimmät, jotka ovat juuri siirtymässä katselukirjoista kuvakirjoihin. 

Iloinen Erkko -kirjassa taas on jo tarinaa ja tunteisiin samastumisen mahdollisuutta. Siinä Erkko-possu haluaisi olla kahdestaan Tilda-tytön kanssa, istua tämän sylissä. Mutta muut ystävät tulevat pyytämään heitä leikkiin, ja kun Erkko ei suostu, he tulevat kaikki istumaan Tildan syliin. Erkko pahoittaa tästä mielensä ja vetäytyy mököttämään, kun joutuu jakamaan rakkaan Tildansa. Tästä tuli mieleen omakohtaisestikin sisarkateus ja lasten halu omia vanhemmat joskus itselleen. Tilda ratkaisee tilanteen maalaamalla Erkosta hienon kuvan, mistä Erkko ilahtuu ja leppyy. Sitten kaikki onkin hyvin ja leikki sujuu taas porukassa.

Molemmissa kirjoissa kuvitus on söpöä ja värikästä, mutta valkeiden taustojen ansiosta selkeää. Hahmotkin ovat hauskoja, mutta ainakin aikuislukijana ja jo leikki-ikäisten lasten äitinä kaipaan kirjaan edes yksinkertaista tarinaa, ja siksi Iloinen Erkko oli minusta näistä kahdesta parempi kirja. Hei Tildakin voi kyllä hyvin toimia 1-2-vuotiaille, jotka eivät vaadi kirjoihin autoja tai monstereita, sillä mukana on kuitenkin hauskaa jorailua ja törmäilyä. Ja varmasti viimeistään hahmojen tultua tutuiksi TV:stä alkavat kirjat maistua paremmin meilläkin.

Osallistun kirjoilla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Iso-Britannia).

Totally British -tiistai - Helen FitzGerald: The Donor

Helen FitzGerald: The Donor.
Kustantaja: Faber & Faber (UK).
Sivuja: 320.
Genre: Hieman vinksahtanut nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Why didn’t Will try and find her? Why didn’t he pull out all the stops, get off his backside and beg her to come back? He knew why now. He might even have known then but he dulled the truth with wine and soppy music. The reason was this: Will Marion was a useless lazy idiot fuckwit. He always had been. His father was right. When Will got his report cards each year, his father would say, ‘Is there anything you’re good at, boy?’ When Will’s girlfriends chucked him they both said something like, ‘You’re going nowhere, Will.’ When Will’s film projects evaporated, Si said, ‘What do you expect, mate? You didn’t even try.’

Why didn’t he? Why didn’t he study hard at school, work harder at relationships, work harder at work? The easy answer was that he couldn’t be arsed. The hard answer was that he couldn’t be arsed because he was certain he would fail."

Skotlantilainen Will Marion on luuseri, joka rakastuu villiin päihteiden väärinkäyttäjään, Cynthiaan. He saavat yhdessä kaksostytöt, joiden ollessa vielä pieniä, Cynthia yllättäen lähtee jättäen perheensä. Will ei tahdo päästä menetyksestä yli, vaan yrittää etsiä Cynthiaa vuosikaudet tätä kaiken aikaa kipeästi kaivaten. Sillä aikaa Cynthia kiertelee ympäri maailmaa tuhoten itseään huumeilla ja ikävöiden tosirakkauttaan, joka on istunut jo kauan vankilassa.

Will kasvattaa tyttäret yksin, ja kirjan pääjuoni rakentuu tytärten parantumattoman munuaisvian ympärille. He molemmat sairastuvat kuolemanvakavasti ja heidän ainoa toivonsa on löytää sopiva munuaisen luovuttaja. Heillä molemmilla on harvinainen kudostyyppi, ja siksi sopivan luovuttajan löytäminen on erityisen vaikeaa. Will on varma omasta sopivuudestaan, muttei uskalla testauttaa sitä, ennen kuin löytää toisen sopivan luovuttajan. Hän ei nimittäin voi kuvitella tekevänsä valintaa kahden tyttärensä välillä – kumman elämän hän pelastaisi ja kumman antaisi kuolla.

Kun sopivia luovuttajia ei tahdo löytyä, Will päättää etsiä kadonneen vaimonsa käsiinsä hinnalla millä hyvänsä. Vaimon etsintä, löytäminen ja sitä seuraavat tapahtumat muodostavat mustaa huumoria viljelevän tapahtumien ja käänteiden verkon. Lopun voi sanoa olevan onnellinen.

Kirjan alku sai minut innostumaan. FitzGerald kirjoittaa todella hyvin. Hän käyttää sanoja säästellen, mutta onnistuu sanomaan lyhyillä lauseilla paljon. Kirja on myös täynnä kuivaa, mustaa huumoria, joka ilmenee etenkin lakonisisissa huomioissa. Suurin osa henkilöhahmoista on kiinnostavan epämiellyttäviä ja/tai vinksahtaneita. Myös alkuasetelma – mitä isä tekee, jos voisi pelastaa yhden kahdesta lapsestaan – on kaikessa kauheudessaan mielenkiintoinen. Alun jälkeen kirja kuitenkin hieman lässähti. Luin sen ihan mielelläni loppuun, mutta omalaatuisen tyylin viehätys loppui jossakin vaiheessa, ja vaikka kirjoittaja oli taitava edelleen, en tuntenut polttavaa tarvetta palata kirjan pariin saadakseni selville, kuinka siinä käy.

The Donor on aika erikoinen. Sitä on kuvattu trilleriksi, mutten lukenut tätä itse sellaisena. Toki lukija jännittää, kuinka tytöille lopulta käy, mutta loppuratkaisu ei ollut mielestäni oleellinen, ja suorastaan aika ennalta-arvattava. Kirjaa on vaikea asettaa mihinkään genreen. Se on hieman vinksahtanutta, mustan huumorin sävyttämää nykyproosaa, josta erityisen raikkaan tämän kirjan kohdalla tekee naiskirjailija, joka ei kirjoita kovin naisellisesti. Pidän kirjan kannesta paljon, mutta mielestäni se ei anna hyvää kuvaa kirjan sisällöstä. Kannen perusteella voisi kuvitella alkavansa lukea jotakin paljon tavallisempaa, lempeämpää ja tyttömäisempää.

Kirjailija Helen FitzGerald syntyi Australiassa 13-lapsiseen perheeseen, opiskeli yliopistossa englantia ja historiaa, ja muutti nuorena aikuisena Intian ja Lontoon kautta Skotlantiin suorittamaan sosiaalityön maisterintutkintoa. Hän alkoi kirjoittaa työskennellessään rikosoikeudellisena sosiaalityöntekijänä mm. vakaviin seksuaalirikoksiin syyllistyneiden vankien parissa. Hän aloitti käsikirjoittajana tuottaen aluksi opettavaisia lastenohjelmia. Hän sai useita käsikirjoituksia myytyä, mutta turhautui lopulta siihen, ettei yksikään niistä päätynyt tuotantoon asti, ja alkoi kirjoittaa romaaneja.

FitzGerald kirjoitti aluksi rikosromaaneja, mutta nykyisin hänen kirjansa ovat monipuolisempia ja vaikeampi sijoittaa mihinkään genreen. The Donor on FitzGeraldin viides aikuisten romaani. Hänen kirjansa ovat olleet bestsellereitä Hollannissa ja Saksassa, ja lisäksi niitä on julkaistu Iso-Britanniassa, Australiassa/Uudessa-Seelannissa, Ranskassa ja Italiassa. Hänen tyyliään on verrattu mm. Fay Weldoniin.

Lisää arvioita The Donorista voi käydä lukemassa kirjan Goodreads -sivulta.

Totally British -tiistai - Catherine Hall: Days of Grace

Catherine Hall: Days of Grace.
Kustantaja: Viking Books/Penguin Books UK, 2010.
Sivuja: 294.
Genre: Kahden aikatason lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"When we got there it was crowded but strangely quiet. Some of the little ones were crying, clinging to their mothers, and a few of the bigger boys ran about, pretending to shoot at each other like soldiers. But most of us were silent and still, waiting to see what was going to happen. I knew that nothing I said or did would change anything. I couldn’t stop the war. I couldn’t even make Ma change her mind about sending me away. I didn’t know where I was going, where I would sleep that night or where I would wake up in the morning. All I knew was that Ma wouldn’t be there with me. I swallowed hard, trying to force back the panic that was rising in my throat. When a whistle screeched and a teacher clapped her hands to make us listen, I thought I was going to be sick. A hush fell over the schoolyard.

‘Say goodbye to your mothers and line up in pairs,’ the teacher shouted. ‘Quickly, now. We’ve no time to lose.’"

Kuuntelin englantilaisen Catherine Hallin esikoisromaanin Days of Grace äänikirjana. Se valikoitui kuuntelulistalleni kehuvien blogiarvioiden ansiosta. Oikeastaan vielä kehutumpi on ollut Hallin toinen romaani, The Proof of Love, mutta tuntui jotenkin mukavammalta aloittaa esikoisesta, jonka asetelmakin kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavammalta.

Romaani kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa, mutta saman päähenkilön elämästä kertoen. Ensimmäisessä osiossa Nora on jo vanha ja sairas nainen, joka ystävystyy läheisesti naapurissa asuvan, raskaana olevan nuoren naisen kanssa. Uusi ystävyys nostaa pintaan tunteita ja muistoja ajasta, jota kerrataan vuorottelevassa osiossa.

Siinä Nora on vielä nuori tyttö, joka evakuoidaan Lontoosta, toisen maailmansodan jaloista äitinsä luota pappisperheeseen Kentin maaseudulle. Perheen samanikäisestä tyttärestä, Gracesta, tulee hänen paras ystävänsä. Elämä maaseudulla on sodankin aikana verrattain huoletonta, mutta nuorten kasvukivut ja perheen sisäiset jännitteet tuovat tarinaan mutkia. Noran ja Gracen tarinaa seurataan aikuistumisen kynnykselle saakka.

Olin varsinkin aluksi hyvin ihastunut tähän kirjaan ja tarinaan. Loppua kohden se ehkä muuttui silmissäni hitusen tavanomaiseksi, mutta pidin romaanista kuitenkin loppuun saakka, eikä keskeyttäminen käynyt mielessä. Pidän rinnakkaistarinoista ja vaihtuvista aikatasoista romaaneissa, samoin pidän kaikesta englantilaisesta ja toiseen maailmansotaan liittyvistä kertomuksista. Hall kuvailee Noran elämää ja tunteita värikkäästi ja tunteikkaasti. Olisin saattanut pitää kirjailijan äänestä vielä enemmän itse luettuna. Nyt sinällään ihan hyvän äänikirjan lukijan eläytyvä näytteleminen ajoittain ärsytti.

Kuten näistä viehättävistä kansikuvistakin voi päätellä, kyseessä on romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä. Nuoret Nora ja Grace ovat kuin paita ja peppu, ja tuo suhde jättää Noraan lähtemättömät jäljet. Vanhalla iällä hänelle suodaan vielä mahdollisuus toiseen läheiseen ystävyyssuhteeseen, joka on minun kirjallisen makuni mukaista sukupolvet ylittävää, aika epätodennäköistä sielunkumppanuutta. Jennin blogissa keskusteltiin juuri vähän aikaa sitten "kirjallisesta ystävyydestä", ja sielläkin mietimme noita kirjoja eri-ikäisten naisten ystävyydestä. Mieleen tulivat ainakin Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café, Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Ihanan Teräskukat (Steel Magnolias) olen nähnyt vain elokuvana, mutta se perustuu Robert Harlingin samannimiseen näytelmään, eli olisi luettavissa, sekin.

Kaiken kaikkiaan Days of Grace oli koskettava romaani ystävyydestä, rakkaudesta, perheestä ja sodasta. Ei se mikään elämää muuttava, ravisuttava lukukokemus minulle ollut, mutta suosittelen kirjaa ilman muuta ja lämpimästi traagisen koskettavia tarinoita ja kaunista kieltä rakastaville. Lisää arvioita kirjasta voi lukea esimerkiksi sen Goodreads-sivulta. Minä aion ehdottomasti lukea tai kuunnella myös sen Hallin seuraavan romaanin, The Proof of Love.