Tänään on tulossa vielä Kirjahyllykeskiviikko-postauskin (vuorossa D-kirjain), mutta minulla on taas sairas lapsi täällä hoidettavana, joten aikaa kirjoittaa on rajallisesti. Tai itse asiassa Stella vaikuttaa nyt varsin terveeltä, mutta alkoi eilen illalla valittaa korvakipua ja kuumekin nousi yli 38 asteen. Lääkäriaika on varattu tälle illalle, mutta olen nyt hieman ihmeissäni, kun sekä kuume että korvakipu ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Peruisin lääkäriajan, mutta en tiedä, pitäisikö tilanne käydä kuitenkin tarkistamassa, sillä en halua antaa mahdollisesti henkiinjääneelle mykoplasmabakteerille yhtään tilaa rellestää.
Asiaan: Surulliseksi minut saaneita kirjoja on aika paljon. Sivusin aihetta jo postauksessani ahdistavista kirjoista ja niiden lukemisen mielekkyydestä. Usein surullinen kirja on myös ahdistava, muttei aina. Ainakaan loppuun asti. Jotkut ahdistavat kirjat taas saavat minut vihaiseksi, mutteivät niinkään surulliseksi.
Tuossa aiemmassa postauksessa mainituista ainakin Simon Lelicin Katkeamispiste (Like 2011) ja William Goldingin Kärpästen herra (Otava 1960) ovat tehneet minut surulliseksi. Eilisessä postauksessa taas mainitsin, kuinka suosikkikirjailijallani Astrid Lindgrenillä on sekä iloisen että surullisen onnelliseksi tekeviä kirjoja. Päivärinne (julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi kokoelmassa Satuja, WSOY 1981) on yksi Lindgrenin surullisia satuja, jolla on kuitenkin ihana loppu. Muistan lopun olleen minusta vähän hurjakin lapsena. Samoin jo moneen kertaan mainittu, ihanista ihanin Kultasiskoni (WSOY 1973) on hieman surullinen, mutta toisin kuin Päivärinne, oikeastaan juuri loppunsa vuoksi.
Tositapahtumiin perustuvat tragediat ovat luonnollisesti kaikkein surullisimpia tarinoita. Niin kuin vaikkapa Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja (Tammi 1955). Hieman vierastan kauheuksista kertovaa "tapahtui tosielämässä" -tietokirjallisuutta, mutta usein kaunokirjallisuus, jonka pohjana on oikean elämän tapahtumat, koskettaa eniten.
Esimerkkeinä viime aikoina lukemistani haluaisin mainita Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) sekä Peter Franzénin Tumman veden päällä (Tammi 2010). Molemmat ovat mielestäni todella hyviä romaaneja, eivätkä liian ahdistavia, vaikka niissä lapset joutuvat kärsimään vanhempien alkoholismista ja väkivaltaisuudesta paljonkin. Etenkin Franzénin kirjan Petellä on elämässään paljon hyvääkin, mikä tekee lukemisesta helpompaa. Alakosken Leenalla on vähemmän turvallisia aikuisia ympärillään, mutta kirjassa on kuitenkin huumorin pilkahduksia. Ehkä molemmissa lukemista helpottaa lisäksi tieto siitä, että vaikka nämä kokemukset ovat todellisia, ne läpikäyneet ihmiset ovat niistä selvinneet ja kirjoittavat nyt tätä hienoa tekstiä muiden luettavaksi.
Lopullinen valintani tälle päivälle on kuitenkin Markku Pääskysen hieno, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan päivä (Tammi 2006). Siksikin, että haluan jakaa ilosanomaa Pääskysestä, joka on upea tekijä ja jäänyt mielestäni liian vähälle huomiolle. Tämä on toki luonnollistakin, sillä Pääskynen ei tietääkseni suostu haastateltavaksi. En ole lukenut häneltä kuin tämän ja uusimman romaanin Enkelten kirja (Tammi 2010), mutta molemmat ovat olleet niin hienoja, että odotan hänen muiden kirjojensa lukemista säästellen. Vähän kuin Ian McEwanin kanssa, minua hykerryttää ajatella, kuinka paljon hyvää luettavaa on edessä, ja melkein en raaski lukea jäljelläolevia teoksia. Kai meillä kaikilla on omituisuutemme...
Ymmärrän, että Vihan päivä voi myös suututtaa monia. Pääskynen on nimittäin käyttänyt hyväkseen tosielämän tragediaa, jossa hän ei ole itse ollut osallisena - tietääkseni millään tavalla. Myös romaanissa niin kuin oikeassa elämässä talousvaikeuksien kurimuksessa painiva porvoolainen perheenäiti ampuu miehensä, lapsensa ja itsensä. Mutta romaanin naisen tarina, mietteet, elämä ovat kaunista ja herkkää luettavaa Pääskysen kirjoittamina. Lauseet putoilevat kauniina helminä, ja niihin haluaa pysähtyä. Etenkin kun kirja on hyvin lyhyt. Minulle ei jäänyt romaanista tippaakaan tirkistellyt olo, tai sellainen, että kirjailija olisi raukkamaisesti ratsastanut ja rahastanut toisten murheella. Lukemisen jälkeen mieli oli tyhjä ja järkyttynyt, muttei toivoton. Päällimmäinen tunne oli puhdas, kuulas suru. Siksi Vihan päivä ansaitsee tulla valituksi tänään mainittavaksi, ja luettavaksi koska vain.
Asiaan: Surulliseksi minut saaneita kirjoja on aika paljon. Sivusin aihetta jo postauksessani ahdistavista kirjoista ja niiden lukemisen mielekkyydestä. Usein surullinen kirja on myös ahdistava, muttei aina. Ainakaan loppuun asti. Jotkut ahdistavat kirjat taas saavat minut vihaiseksi, mutteivät niinkään surulliseksi.
Tuossa aiemmassa postauksessa mainituista ainakin Simon Lelicin Katkeamispiste (Like 2011) ja William Goldingin Kärpästen herra (Otava 1960) ovat tehneet minut surulliseksi. Eilisessä postauksessa taas mainitsin, kuinka suosikkikirjailijallani Astrid Lindgrenillä on sekä iloisen että surullisen onnelliseksi tekeviä kirjoja. Päivärinne (julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi kokoelmassa Satuja, WSOY 1981) on yksi Lindgrenin surullisia satuja, jolla on kuitenkin ihana loppu. Muistan lopun olleen minusta vähän hurjakin lapsena. Samoin jo moneen kertaan mainittu, ihanista ihanin Kultasiskoni (WSOY 1973) on hieman surullinen, mutta toisin kuin Päivärinne, oikeastaan juuri loppunsa vuoksi.
Tositapahtumiin perustuvat tragediat ovat luonnollisesti kaikkein surullisimpia tarinoita. Niin kuin vaikkapa Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja (Tammi 1955). Hieman vierastan kauheuksista kertovaa "tapahtui tosielämässä" -tietokirjallisuutta, mutta usein kaunokirjallisuus, jonka pohjana on oikean elämän tapahtumat, koskettaa eniten.
Esimerkkeinä viime aikoina lukemistani haluaisin mainita Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) sekä Peter Franzénin Tumman veden päällä (Tammi 2010). Molemmat ovat mielestäni todella hyviä romaaneja, eivätkä liian ahdistavia, vaikka niissä lapset joutuvat kärsimään vanhempien alkoholismista ja väkivaltaisuudesta paljonkin. Etenkin Franzénin kirjan Petellä on elämässään paljon hyvääkin, mikä tekee lukemisesta helpompaa. Alakosken Leenalla on vähemmän turvallisia aikuisia ympärillään, mutta kirjassa on kuitenkin huumorin pilkahduksia. Ehkä molemmissa lukemista helpottaa lisäksi tieto siitä, että vaikka nämä kokemukset ovat todellisia, ne läpikäyneet ihmiset ovat niistä selvinneet ja kirjoittavat nyt tätä hienoa tekstiä muiden luettavaksi.
Ymmärrän, että Vihan päivä voi myös suututtaa monia. Pääskynen on nimittäin käyttänyt hyväkseen tosielämän tragediaa, jossa hän ei ole itse ollut osallisena - tietääkseni millään tavalla. Myös romaanissa niin kuin oikeassa elämässä talousvaikeuksien kurimuksessa painiva porvoolainen perheenäiti ampuu miehensä, lapsensa ja itsensä. Mutta romaanin naisen tarina, mietteet, elämä ovat kaunista ja herkkää luettavaa Pääskysen kirjoittamina. Lauseet putoilevat kauniina helminä, ja niihin haluaa pysähtyä. Etenkin kun kirja on hyvin lyhyt. Minulle ei jäänyt romaanista tippaakaan tirkistellyt olo, tai sellainen, että kirjailija olisi raukkamaisesti ratsastanut ja rahastanut toisten murheella. Lukemisen jälkeen mieli oli tyhjä ja järkyttynyt, muttei toivoton. Päällimmäinen tunne oli puhdas, kuulas suru. Siksi Vihan päivä ansaitsee tulla valituksi tänään mainittavaksi, ja luettavaksi koska vain.
