TB-torstai - Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck).
Kustantaja: Otava, 2011.
Suomentanut: Sari Karhulahti.
Kansi: Emmi Kyytsönen.
Sivuja: 261.
Genre: Novellikokoelma/moderni maailmankirjallisuus.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Totally British: Commonwealth -haastetta.


"Sinä kesänä kysyit mummilta, miksi Nonso joi ensimmäisenä, vaikka Dozie oli kolmentoista eli vuotta vanhempi, ja mummi vastasi, että Nonso oli hänen ainoa pojanpoikansa, joka jatkaisi Nnabuisin suvun nimeä, ja Dozie puolestaan vain nwadiana, hänen tyttärenpoikansa. Sinä kesänä löysit nurmikolta käärmeen luoman nahan, joka oli ehjä ja ohut kuin naisten nailonsukka, ja mummi kertoi, että sen luoneen käärmeen nimi oli echi eteka, 'huominen on liian kaukana'. Yksi purema, hän sanoi, ja kaikki on ohi kymmenessä minuutissa."


Ensimmäiseksi luin nigerialaiselta Chimamanda Ngozi Adichielta romaanin Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009). Se oli todella suuri ja vaikuttava lukukokemus. Sitten luin Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), josta kirjoitin ihastusta hehkuen täällä. Tämä kolmas teos eroaa kahdesta aiemmasta siinä, että se koostuu yksittäisistä tarinoista, novelleista. Mutta se on aivan yhtä hyvä kuin Adichien romaanitkin.


Tämä on hieman mutu-tuntumalta heitetty juttu, mutta minulla on sellainen olo, että Sari Karhulahti olisi suosikkikääntäjiäni. Tuntuu, että olen pitänyt vähintään usein hänen käännöksistään, enkä nyt ainakaan muista pettymyksiä. Nyt ainakin painan hänen nimensä mieleen.


Kaikki eivät välitä lukea novelleja, ja minäkin tartun helpommin romaaniin kuin novellikokelmaan. Jos haluaa oikein uppoutua kirjan maailmaan, romaani lienee usein varmin ratkaisu. Mutta nyt taas tällaisen loistavan kokoelman luettuani ajattelen, että vierastan novelleja täysin turhaan. Adichien tarinat ovat juuri oikeanlaisia novelleiksi: niihin pääsee heti sisään, sillä kirjailija osaa kertoa pienin elein ja vähin sanoin henkilöistä niin paljon, että lukija kuvittelee tuntevansa heidän taustansa ja motiivinsa paremminkin. Adichie on myös esimerkillinen ympäristön kuvaaja.


"Mieheni sytytti valot olohuoneeseen. Keskellä lattiaa oli beige sohva, joka näytti pudonneen siihen vahingossa, sillä se oli vinossa. Huoneessa oli kuuma, ja ilmassa leijui vanhoja tunkkaisia hajuja.


'Minä näytän sinulle paikkoja', sanoi mieheni.


Pienemmässä kahdesta makuuhuoneesta oli vain nurkkaan pantu patja. Isommassa oli sänky, kampauspöytä ja puhelin kokolattiamaton peittämällä lattialla. Silti kumpikaan huone ei näyttänyt avaralta: seinät tuntuivat vaivaantuneen toistensa seurassa, koska niiden välissä oli niin vähän."

Monissa novelleissa - myös siinä, josta yllä oleva lainaus on otettu - Adichie käsittelee nigerialaisten maahanmuuttoa Amerikkaan ja sopeutumista sinne. Tai sopeutumattomuutta. Samasta aiheesta Adichie aikoo kirjoittaa myös seuraavassa teoksessaan, ainakin Wikipedian mukaan. Toiset novellit taas sijoittuvat Nigeriaan. Mutta oikeastaan kaikissa aiheena on modernisoituminen, ajan kuluminen, maailman pieneneminen ja kaiken tämän vaikutus yksilöihin.


Voisin nostaa melkein jokaisen 12 novellista valokeilaan, mutta vahvimmin mieleeni taisivat jäädä vähän eri syistä Jäljennös, Viime viikon maanantaina, Huominen on liian kaukana sekä Härkäpäinen historioitsija. Suomen- sekä alkukielisen kokoelman niminovellit Se, mikä kuristi kurkkuasi sekä Huominen on liian kaukana tuntuivat erityisen vaikuttavilta käytetyn sinä-muodon vuoksi.


Ja koska Chimamanda Ngozi Adichie on minusta niin älyttömän kaunis nainen, liitän hänen kuvansa tähänkin juttuun. :)


Huominen on liian kaukana -novellikokoelman on lukenut muutama muukin, ainakin Kirsi, Mari A., Hanna, Minna/Ilse, Ina, Sara ja Sanna.

TB-torstai - Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Hahaa, aloitin kuin aloitinkin aamuni tänään novellilla (Daniel Kehlmannin Maine-kokoelman ensimmäisellä tarinalla) ennen kuin edes avasin koneen! Ehkäpä se tästä tosiaan lähtee, kuka tietää. :) 


Lisäksi kävin eilen iltakävelyllä se, ikävä kyllä lyhennetty, Fried Green Tomatoes at Whistle Stop Café -äänikirja korvissani. Tämä oli ensimmäinen varsinainen äänikirjakokeiluni, ja yllättävän hyvin se meni. Kyllähän keskittyminen vähän herpaantui, jos tuli hetkeksikin muuta ajateltavaa - kuten että käännynkö tästä oikealle vai vasemmalle - enkä viitsinyt palata tekstissä taaksepäin samalla tavalla kuin paperilta lukiessa voi vaivattomasti tehdä, mutta ei tuollainen kokonaisuutta ajatellen haittaa. Olisin kyllä voinut lukea kirjan takakansi- tms. esittelyn ennen aloittamista. Nyt luotin vähän liikaa siihen, että muistaisin kirjan alkuasetelman ja henkilöt elokuvan perusteella, ja olin aluksi vähän pihalla. Mutta nautin ihan kauheasti Fannie Flaggin soinnikkaasta ja eläytyvästä Alabama-parresta. Ja haluan myöhemmin kuunnella tai lukea koko kirjan.


Sitten päivän kirja-arvioon:

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kristiina Savikurki.
Kansi: Emmi Kyytsönen.
Sivuja: 326.
Genre: Koskettava lukuromaani/kasvukertomus.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Teos on luettu osana Totally British: Commonwealth -haastetta.


Olin antanut tämän kirjan odottaa yllättävän kauan siihen nähden, kuinka todella paljon pidin Adichien toisesta romaanista, Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä asiaan vaikutti pieni pelko pettymyksestä, tai sitten se oli vain sitä, etten kauhean usein lue samalta kirjailijalta useita teoksia (en malta, haluan aina löytää uutta, mikä on vähän hassua, kun olen monessa muussa asiassa suorastaan monomaaninen).


Pettymyspelko alkoi karista jo aiemmin tänä vuonna, kun niin moni bloggaaja ylisti tätäkin teosta. Ja ihan totta, Purppuranpunainen hibiskus kirii mielestäni samalle viivalle PKA:n kanssa. Se on erilainen, yksinkertaisempi, ja siitä huomaa, että kirjailija on ollut sitä työstäessään nuorempi. Silti se on mielestäni yhtä loistava. Teos on aiheeltaan ja tyyliltään aika tyypillinen esikoinen, mutta laatu on poikkeuksellinen.


Purppuranpunainen hibiskus on lukuromaani siinä, että se kertoo selkeän tarinan: nuoren Kambilin kasvutarinan. Mutta Adichie ei aliarvioi lukijoitaan, vaan luottaa, että he havaitsevat ja ymmärtävät pienten eleiden ja symbolien merkityksen tarinassa. Hän ei brassaile älykkyydellään tehden tekstistä liian vaikeaa, vaan antaa tarinan kuljettaa mukanaan.


Olin edelleen ikkunassa, kun äiti tuli huoneeseeni. Joka sunnuntai ennen lounasta, sen jälkeen kun oli neuvonut Sisiä panemaan keittoon vähän enemmän palmuöljyä ja kookosriisiin vähän vähemmän karria, ja sillä välin kun isä piti siestaa, äiti letitti hiukseni. Sitä tehdessään hän istui nojatuolissa keittiön ovensuussa ja minä lattialla pää hänen reisiensä välissä. Vaikka keittiö oli avara ja ikkunat aina auki, mausteinen tuoksu imeytyi hiuksiini. Kun jälkeenpäin vein letinpään nenäni alle, saatoin haistaa keltaisen vihanneskeiton, kitkerien maustelehtien ja karrin aromit. Mutta sinä sunnuntaina äidillä ei ollut mukanaan pussia, jossa hän säilytti kampoja ja hiusöljyä, eikä hän pyytänyt minua tulemaan alakertaan. sen sijaan hän sanoi: "Tule syömään, nne."


Aioin sanoa äidille, että olin pahoillani kun isä rikkoi hänen posliinikoristeensa, mutta kuulinkin sanovani: "Olen pahoillani, että koristeesi menivät rikki."


Tarinassa ei ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja ihmisiä. Kambilin isä on väkivaltainen kotityranni, mutta toisaalta avokätinen hyväntekijä, jota Kambili rakastaa kaikesta huolimatta kiihkeästi. Niinhän kaltoinkohdelluilla lapsilla on tapana rakastaa vanhempiaan, takertua heihin, tehdä kaikkensa saadakseen hyviä hetkiä ja rakkautta. Kirjailija ei kuitenkaan tee arvotuksia lukijan puolesta, vaan näkökulmia saa pohtia rauhassa Kamibilin minä-kertojanäänen todetessa tapahtumia ja tarkkaillessa ympäristöään. Kambilin täti lastensa ja lähipiirinsä kanssa avaa tämän silmät ja uusia mahdollisuuksia, mutta kenestäkään ei maalata muovista pyhimyshahmoa.


Kambili kasvaa ja löytää äänensä, mutta tarinan loppu on silti murheellinen. Antaa se toivoa, mutta jää avoimeksi. Jättää lukijan miettimään, miten sitten kävi. Toivomaan: ehkä ihan hyvin.


Purppuranpunainen hibiskus on pienempi ja yksityisempi tarina kuin poliittinen PKA. Kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen otteensa, ja PKA:n taas tekee niin hienoksi kiehtovien ihmiskohtaloiden punoutuminen yhteen sodan ja valtakunnan politiikan kanssa, joten kyllä näissä kahdessa Adichien teoksessa on paljon samaakin. Afrikka on minulle monella tapaa henkisesti läheinen maanosa, ja nautin näissä kirjoissa myös ympäristön ja kulttuurin kuvailusta. Pian pääsen lukemaan Adichien kolmannen suomennetun teoksen, novellikokoelman Huominen on liian kaukana, mitä odotan kovasti.

Kuva: Kirsi Salovaara, Otava

Opiskelin aikoinaan Englannissa Afrikan tutkimusta ja siellä eräällä kurssilla luimme maanosan kirjallisuutta. Tutustuin silloin nigerialaiseen Chinua Achebeen, jota Adichie pitää eräänlaisena oppi-isänään ja samastuu tähän voimakkaasti. Lukemani Acheben teokset olivat merkittäviä toki nekin, mutta Adichie modernina, ikäisenäni naisena puhuu selkeämmin minulle ja koskettaa sydäntäni. Ah, hän on idolini (ja kauniskin vielä)!


Kirjasta ovat kanssani hurmaantuneet ainakin Marjis, Morre ja Valkoinen kirahvi, ja maltillisemmin pitäneet Erja, Sonja ja anni m.


PS. Lisäsin nyt kirjan tietoihin myös kannen tekijän (tässä kirjassa on ihana kansi!), ja lisään tuon tiedon aina jatkossa arvioihini. Yritän ehtiä lähiaikoina lisäämään sen myös vanhoihin postauksiini.