Kaksikielinen keskiviikko - Tove Jansson: Rent spel

Tove Jansson: Rent spel/Reilua peliä.
Kustantaja: Schildts, 1989.
Kansi: Jan Biberg.
Kannen kuva. Tove Jansson.
Sivuja: 115.
Genre: Episodiromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue lisää kirjasta KirjastoWikistä.


"Hamnen var verkligen vacker. Svarta rännor korsade isen ända bort till de avlägsna kajer där de stora båtarna låg, knappt skönjbara.


Så väldigt ensamt, sa Mari. Men Jonna, försök nu ändå hjälpa till - kunde man skriva till henne om det där att uppleva alldeles enkla saker...


Du menar?


Nåja, till exempel att det blir vår igen? Eller bara att köpa vackra frukter och ordna dem i en skål... Eller att ett stort ståtligt åskväder kommer närmare..."


Minähän olen lukenut Tove Janssonin aikuisille suunnattua proosaa vasta vähän. Niin kuin Kesäkirjan yhteydessä kerroin, luin kymmenisen vuotta sitten Kuvanveistäjän tyttären, josta en muista enää paljon, ja nyt nämä kaksi teosta, eli Kesäkirjan ja ruotsiksi tämän Rent spel -pienoisromaanin, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Reilua peliä.


Muumitkin löysin oikeasti vasta teini-iässä. Muistan kyllä ainakin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan lapsuudestani, mutta äitini mukaan kukaan meistä tyttäristä ei pienenä innostunut muumiromaaneista. Olen sanonut tämän kai ennenkin, mutta olen jostakin lukenut muumien avautuvan vain tarpeeksi omituisille lapsille - ja olen tietenkin kauhean pahastunut, että enkö muka ole ollut tarpeeksi omituinen, hmph.

Joka tapauksessa niin muumit kuin nämä Janssonin aikuisemmat kirjat ihastuttavat minua nyt aikuisena suunnattomasti, enkä ole tässä ihastuksessani tietenkään yksin. Kun vuoden alussa lanseerasin Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteen, osana haastetta lupasin itselleni kokeilla lukea ruotsiksi myös aikuisten kirjoja, kun aiemmin olen lukenut toisella kotimaisellamme vain lasten- ja nuortenromaaneja. Ajattelin, että Tove Janssonin melko konstailematon kieli ja sivuissa niukat romaanit voisivat sopia tähän henkilökohtaiseen haasteeseen ja niin ne taisivat sopiakin. Rent spel -teosta oli tarpeeksi sujuva lukea ruotsiksi.


En kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi varmasti saanut kirjasta enemmän irti suomeksi, mutta tästä joutuu kärsimään, ennen kuin kieli avautuu kunnolla. Joskus minulla oli varmasti sama tilanne englanninkin kanssa, vaikka sitä on nyt vaikea muistaa.


Rent spelin hienoimmat nyanssit menivät minulta ehkä ohi, mutta pysyin kyllä koko ajan kärryillä siitä, mitä tapahtui, kuka kukin oli ja millaisia he olivat. Ja millainen oli Jonnan ja Marin suhde, tuo kirjan ydin. En ollut kauhean yllättynyt lukiessani jälkeenpäin, että kirja kuvaa pitkälti Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhdetta. Mielestäni kirjassa ei missään vaiheessa sanota suoraan, että kyse on rakkaussuhteesta, mutta se on ilmiselvää. Ja on mielenkiintoista lukea siitä, millaista elämä on, kun ollaan jo aika vanhoja ja hioutuneita, mutta silti niin kauhean erilaisia keskenään.


Oikeastaan naisten melko korkea ikä tuli minulle jossakin, aika myöhäisessä vaiheessa kirjaa vähän yllätyksenä. En ollut ajatellut Jonnaa ja Maria niin vanhoiksi. Ehkä siksikin, että heidän nimensä ovat ainakin suomenkielisen korvaan nuorekkaat. Ja oli heidän elämässään ja elämänasenteessaankin nuorekkuutta, ehkä sellaista, mikä on mahdollisempaa lapsettomille.

Tove Jansson on kirjoittanut paljon itseään ja perhettään kirjoihinsa. Hänen äitiään, Hamia, taitaa olla aika lailla niin tämän romaanin Marin äidissä kuin Kesäkirjan isoäidissä. Jansson kaikkineen on alkanut kiinnostaa minua niin paljon, että haluan lukea loputkin hänen "aikuisten kirjoistaan", muumit tietenkin monesti uudelleen ja lisäksi sen Boel Westinin elämäkerran, josta olen paljon kuullut. On jännä, miten minä, maamme itäisten perukoiden metsäläinen tunnun löytävän suurimmat idolini juuri suomenruotsalaisten naisten joukosta.


Ulkomailla tätä teosta ovat lukeneet ainakin Sara Ryan, A Common Reader, Michael Leader ja Trevor.


Osallistun teoksella haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.


"Jag tror inte din Linnea tycker om åskväder, yttrade Jonna - och i samma stund reste sig ett ljudlöst fyrverkeri längst borta i hamnen. I snabb följd brast vinterhimlen ut i explosioner av färg, några sekunder vilande i sin skönhet för att långsamt sjunka och genast följas av nya mångfärgat utsprungna rosor, gång på gång i slösande prakt, dämpade av dimman men kanske just därför mer hemlighetsfulla."

Matkamaanantai - Vendela Vida: Rakastavat

Vendela Vida: Rakastavat (The Lovers).
Kustantaja: Schildts & Söderströms, 2012.
Suomentanut: Mirjam Ilvas.
Kansi: Tuija Kuusela.
Sivuja: 209.
Genre: Hienovireinen lukuromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Hän muisti tämän vasta nyt. Hyvä, hän ajatteli. Nyt se alkoi tapahtua. Peterin kuoltua hän oli umpioitunut sumeaan ja hauraaseen tilaan, joka oli irrottanut hänet lapsistaan, oppilaistaan, muusta maailmasta. Mutta oli hyvä muistaa näitä asioita. Taivas ja meri tuntuivat heti olevan lähempänä, niiden värit kirkkaampia. Hän tajusi pysähtyneensä. On mahdollista muistaa ja liikkua samanaikaisesti, hän sanoi itselleen."


Kaunisnimisen Vendela Vidan ensimmäinen suomennettu romaani Rakastavat kuulosti kustantajan esittelemänä mielenkiintoiselta. Viimeistään päätin lukea kirjan silloin, kun huomasin Vidan käsikirjoittaneen yhdessä kirjailijamiehensä Dave Eggersin kanssa mahdottoman viehättävän, Sam Mendesin ohjaaman indie-elokuvan Kohti uutta (Away We Go).


Luin Rakastavat loppuun vasta eilen ja voi olla, että yritän kirjoittaa tätä arviota liian pian. Minulla ei ole oikein selkeää mielipidettä kirjasta vielä. Se oli kyllä kaunis, vähäeleinen ja melankolinen tarina yksinäisestä naisesta - mutta toisaalta se tosiaan oli melankolinen tarina yksinäisyydestä. Ei kirja lohduton ollut, mutta joku päähenkilön, Yvonnen, kokemassa yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa vieraassa maassa sai minut erityisen surumieliseksi. Rakastavat sai minut ajattelemaan paljon, mutten välttämättä nauttinut sen lukemisesta.

Tämä on amerikkalainen kirja, mutta tapahtumat sijoittuvat Turkkiin. Ympäristön kuvailussaan kirja on rehellinen. Rakastavat ei ole mikään matkailumainos, vaan paikat, joissa Yvonne viettää aikaansa ovat usein ankeita tai ränsistyneitä ja niiden ihmiset välillä epäystävällisiä. Silti kyseessä ei missään nimessä ole ennakkoluuloinen tai mustavalkoisesti Yhdysvallat ja Turkin vastakkainasetteleva teos, vaan maltillisen realistinen kuvaus naisesta, jonka on vaikea löytää surussaan lohtua ympäriltään niin kotona kuin ulkomailla.


Vida kirjoittaa viehättävästi, mutta kieli ei kuitenkaan mielestäni ollut erityislaatuisen kaunista. Yvonne on hyvä päähenkilö, hirveän todellinen. Hän on viisissäkymmenissä, ja tämä kirja voisi avautua minua paremmin hänen ikäisilleen naisille. Yvonne on jäänyt äskettäin leskeksi hänen miehensä kuoltua auto-onnettomuudessa, ja tarina keskittyy paljon juuri leskeyden ja sen kautta rakkauden käsittelyyn. Yvonnea mietittytävät myös hänen kaksi aikuista lastaan, hänen suhteensa heihin, joten äitiys on toinen vahva teema kirjassa.


Lisäksi yksinäinen Yvonne löytää iloa suhteesta pieneen, turkkilaiseen poikaan, jonka kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä. Yvonne ja poika tapaavat päivittäin rannalla, jossa poika sukeltaa Yvonnelle simpukankuoria. Tästä osiosta tuli mieleen toinen tänä keväänä suomeksi ilmestynyt romaani, Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa, jota en tosin ole ainakaan vielä itse lukenut.


Rakastavat on älykäs kirja, se on naisten kirja ja kirja merestä. Se osoittaa, kuinka rakkautta ja onnen häivähdyksiä voi löytää kaikkialta, mutta kuinka lopulta olemme yksin ja kuinka suhde itseemme on siksi kaikkein tärkein. Pidin kirjassa erityisesti sen maltillisuudesta ja realistisuudesta: leskeydestä ja ikävästä huolimatta Yvonne ei maalannut avioliitostaan kiiltokuvaa, ja vaikka hän kuvasi rehellisesti monella tavalla ongelmallista suhdetta lapsiinsa, äidinrakkauden kaikenkattavuuden aisti ilman sokeroituja ylisanoja.

Vaikken ihastunut Rakastaviin täysillä, olen ilman muuta kiinnostunut lukemaan Vidalta muutakin. Tämä romaani on itse asiassa kolmas osa trilogiassa naisista, jotka matkustavat ulkomaille etsimään itseään. Ja muistan lukeneeni jo aiemmin tuon trilogian toisesta osasta, romaanista Let the Northern Lights Erase Your Name, joka sijoittuu osittain Suomeen, johon Vida on kuulemma ihastunut.


Osallistun kirjalla ainakin haasteisiin Ikkunat auki Eurooppaan (Turkki) ja So American (Modern Women Writers; Kalifornia).


"Vesi oli kirkasta ja hän ui silmät auki. Noustessaan pintaan hän oli ohittanut poijut. Hän nauroi kuullessaan loiskahdukset ympärillään, omien käsiensä äänen. Hän potki lujempaa ja läiskytti vettä. Hän katseli vedenväreitä ympärillään. Kaukana näkyi heidän veneensä, Deniz II. Kylläpä se on kaunis, hän ajatteli. Ilon ja kiitollisuuden aalto otti hänet valtaansa. Viileä vesi vahvisti hänen olemassaolonsa, todisti hänen kykynsä saada itsensä liikkeelle, pysyä pinnalla, vaikka alapuolella oli tuntematon merenpohja."

Tenavatorstai - Zacharias Topelius & Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi (Adalminas pärla).
Kuvitus ja kansi: Lena Frölander-Ulf.
Kustantaja: Teos & Söderströms, 2012 (alkup. 1856).
Suomentanut: Asko Sahlberg.
Sivuja: 38.
Genre: Satu.
Arvio: 4,75/5.
Lue suomenkielisen kustantajan esittely täältä.


"On kuitenkin vielä muuan lahja, parhain kaikista, ja sen minä annan Adalmiinalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prinsessalla on jäljellä helmi ja muut kolme lahjaa, minun lahjallani ei ole voimaa. Mutta jos hän hukkaa helmensä ja kauneutensa ja rikkautensa ja viisautensa, hän saa minulta korvaukseksi neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän."


Vanha satu uudessa, kauniissa paketissa. Tämä Adalmiinan helmi on Teoksen ja Söderströmsin yhteisesti kustantama, mutta koska suomenkielisenä tunnen Teoksen tuotantoa paremmin, sanon tämän: kyseinen kustantamo julkaisee todella laadukasta lastenkirjallisuutta. No, myönnän etten ole kaikkia, oikeastaan muutamaa enempää Teoksen lastenkirjoista lukenut, mutta koska niitä julkaistaan harvakseltaan ja koska jokainen lukemani on ollut suorastaan napakymppi, uskallan esittää ylläolevan väitteen. Ennen Adalmiinan helmeä olen ihastunut Leena Krohnin Auringon lapsiin ja Leena Parkkisen Miss Milky Rayhin.


Minä luin lapsena hullun lailla, mutta en tainnut koskaan olla kaikkein suurin vanhojen satujen ystävä. Silti luin paljon niitäkin ja luulin tuntevani kaikki perinteiset sadut, mutta Adalmiinan helmen kohdalla en ollutkaan varma. Ainakaan minulla ei ole siitä selkeää muistikuvaa, mikä on sääli, kun kyseessä on vielä kotimainen satu. Toisaalta en osaa ihan varmaksi sanoa, sillä sen verran jaettuja, muista saduista tuttuja elementtejä tässäkin on - minkä totesin, kun luimme kirjan nyt Stellan kanssa. Satu siis tuntui joka tapauksessa tutulta.

"Kunhan meidän pikku prinsessastamme vain tulee kaunis, rikas ja viisas, on hänen sydämellään vähän merkitystä. Me suojelemme kyllä helmeä, ja silloin hän voi olla ilman sinisen haltijattaren köyhää lahjaa."


Adalmiinan helmi on tarinana kiehtova ja opettavainen. Se on oikein hyvä, mutta ei tosiaan mainittavasti eroa muista vanhoista saduista. Erityisen siitä tekee kotimaisuus, ja tämän painoksen kohdalla upea ulkonäkö. Kuvittaja Lena Frölander-Ulf on luonut uskomattoman kauniita, yhtä aikaa moderneja ja vanhanaikaiseen satuun sopivia aukeamia, jotka miellyttävät sekä aikuisen että lapsen silmää. Koko taitto on kaunis. Joskin pieneen tilaan sovitettu tiheä teksti hämäsi minut ensin luulemaan satua pidemmäksi kuin se onkaan. Arvelin, ettei 5-vuotias Stella jaksaisi kuunnella tätä kerralla läpi, mutta olin väärässä. Kyllä hän jaksoi, sillä tekstiä ei ollutkaan niin paljon kuin luulin, ja lisäksi tarina vei mukanaan.

Hyvän tarinan ja kauniin graafisten kuvien lisäksi kiitän tämän sadun kieltä. Varmasti jo itse Zacharias Topelius kirjoitti hyvin, mutta uskon, että kiitokseni löytävät erityisesti kohteensa Asko Sahlbergista, joka on suomentanut sadun tähän painokseen. Niin kuin kerroin Grimmin satuaarteista kirjoittaessani, meillä luetaan nyt paljon vanhoja satuja, mutta kauhean usein en nauti niiden kielestä. Tällä kertaa nautin, sillä se oli mukavasti sujuvaa, vaikka vanhanaikainen tunnelma oli säilytetty.


"Siinä samassa aurinko laski ja tuli niin pimeää, ettei voinut kunnolla nähdä miltä paimentyttö näytti. Mutta prinssi Sigismund ajatteli sydämessään: 'Vai niin, hyvä Jumala haluaa, että minä ottaisin köyhän tytön vaimokseni, ja sen minä teen, sillä olen nähnyt hänet aiemmin metsässä asuvan eukon luona ja tiedän miten päivänpaiste ympäröi häntä missä tahansa hän kulkee."

Ja Stella piti tästä yhtä paljon kuin minäkin. Sekä tarinasta että kuvista. Tosin opetus ei tainnut oikein mennä perille, sillä kysyessäni hän oli kaikesta huolimatta halukas valitsemaan kauneuden, rikkauden ja viisauden nöyrän sydämen ohi... Ja lisäksi tiedustellessani hänen suosikkikuvaansa kirjasta, se oli tämä...

... sillä olihan se nyt hillittömän hauskaa, kun haltijattarien paljaat peput kuulsivat mekkojen läpi. Eh.


No niin, voidaan ehkä sanoa, että tässä hienossa satukirjassa on jokaiselle jotakin... Teos sopii erityisen hyvin lahjakirjaksi perinteisen statuksensa ja kauniin, huolitellun ulkonäkönsä vuoksi.


Adalmiinan helmestä ovat kirjoittaneet myös Maria ja Jenni.


Osallistun tällä kirjalla haasteeseen Underbara finlandssvenskar vid papper.

Totally British -torstai - Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt

ETA: En tiedä, miksi tämä teksti hyppäsi tunnisteita lisätessäni tähän väärään paikkaan ja väärälle päivälle...


Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt - sodassa ja rakkaudessa.
Kustantaja: Schildts, 2010.
Suomentanut: Titia Schuurman.
Sivuja: 444.
Genre: Elämäkerta.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Olin innoissani, kun huomasin tällaisen kauniskantisen, anglofiilille kiinnostavan oloisen kirjan ilmestyneen Suomessa. Olin varma, että tämä olisi juuri "minun kirjani". Kun huomasin myös Paluu Rivertoniin -romaanin ilmestyvän suomeksi, tiesin haluavani lukea nämä kaksi teosta "yhdessä".

Niin kuin kustantajan esittelystä käy ilmi, teos käsittelee 1900-luvun alussa syntyviä, englantilaiseen aristokratiaan kuuluvia, Mitfordin sisaruksia. Perheessä oli kaikkiaan kuusi tytärtä ja yksi poika. Sisarusparvi oli monella tapaa värikäs ja säkenöivä, ja sisarukset elivät lähes kaikki hyvin mielenkiintoisen ja välillä vahvasti toisistaan poikkeavan elämän. Heidän sukunsa ja ystäväpiirinsä vilisee historiasta tuttuja nimiä ja aikansa julkkiksia.

Mitfordien elämää seurataan oikeastaan jo ajalta ennen tyttöjen syntymää 2000-luvun alkuun saakka. Tavallaan mielenkiintoisinta oli seurata tuon ajan yläluokkaisen, muttei hirvittävän varakkaan, perheen arkea ja suhteita. Arjen lisäksi teoksesta löytyy kuitenkin runsaasti maailmapolitiikka, kun siskosten ajan vahvat ideologiat tempaavat heidät mukaansa tehden yhdestä siskosta fasistin, toisesta suoranaisen natsin, ja kolmannesta kommunistin. Neljännestä tulee menestyskirjailija, viidennestä loisteliaan palatsin omistava herttuatar, ja vain yksi heistä elää melko tavallisen ja tasaisen elämän.

Luonnollisesti nämä ideologiset erot toisen maailmansodan ympärillä luovat jännitteitä niin perheen sisällä kuin kirjassa, ja esimerkiksi Unity Mitfordin sekä Adolf Hitlerin suhteen kuvailu on teoksen juonellisinta ja mukaansatempaavinta ainesta. Ne sinällään minua eniten kiinnostavat asiat, kuten perheen sisäinen dynamiikka ja aristokratian käytössäännöt sekä -tavat, saavat kertomisen junnamaan enemmän paikallaan, ja kirjan hyvyydestä huolimatta tämä oli minulle hidaslukuinen teos. Ihan alussa siskosten ollessa vielä lapsia ja asuessa samassa taloudessa he tuppasivat menemään minulla sekaisin, ja koko kirja tuntui aika sekavalta sekä kerronta pätkittäiseltä. Vähitellen siskosten teiden eriydyttyä tarinat alkoivat viedä paremmin mukanaan.

Kiinnostavin siskoista oli mielestäni ehkä heistä vanhin, Nancy. Hänestä tuli myöhemmin se menestyskirjailija (tosin muutkin siskot menestyivät kirjallisesti, etenkin "kommunistisisar" Decca), joka muutti Pariisiin, mutta hänen tarinaansa leimasivat ennen kaikkea onnettomat rakkaudet, lapsettomuus ja hänen tunnusomainen luonteensa. Nancy oli muiden kertoman perusteella hirvittävän hauska letkauttelija, mutta myös säälimättömän pisteliäs ja ironinen. Lapsena hän kiusasi pikkusiskojaan ja oli heille oikeasti ilkeä. Nuorena ja vähän vanhempanakin naisena hän tuntuu olleen eräänlainen "fag hag", sillä hänen lähimpiin ystäviinsä kuului aina homoseksuaaleja miehiä lähtien "Oxfordin esteeteistä", joista joidenkin kanssa hän yritti olla jonkinlaisessa suhteessakin. Nancyssa oli varmasti sellaisia vahvan, itsenäisen naisen piirteitä, joita on perinteisesti - ja yleistäen - arvostettu homomiesten keskuudessa. Sivuhuomiona tuon ajan englantilainen yläluokka tuntuu kirjan kertoman perusteella suhtautuneen homoseksuaalisiin taipumuksiin yllättävän suvaitsevaisesti, niin miesten kuin naisten kohdalla.

Perhe oli muutenkin täynnä erikoisia karaktäärejä. Perheen isä David, eli lordi Redesdale, oli raivokohtauksia saava, mutta lopulta monessa tapauksessa perheen naisylivoiman alle jäävä mies. Nancyn ohella sisarusten äiti Sydney oli minusta kiehtova hahmo, jossa olisi varmasti ollut ainesta moneen, jos ajat olisivat olleet erilaiset. Valokuvissakin olen näkevinäni hänessä turhautumista perheenäidin rooliinsa, joskin eräänlaisesta tunnekylmyydestä huolimatta hänestä tuli tyttöjen kasvettua aikuisiksi hyvinkin omistautunut ja uhrautuva äiti heille kaikille.

Kaikkea räiskymistä (ja vastapainona tukahdettuja tunteita) ympäröi kuitenkin perheen loistava, omalaatuinen huumori. Se tuli kirjan sivuilta läpi jatkuvasti. Erityisen ihastunut olin perheen tapaan antaa kaikille hassuja lempinimiä - ehkä siksi, että samaa harrastetaan myös omassa perheessäni. Mutta muutenkin perheenjäsenten keskinäinen sanailu ja hulvattoman hauskat kirjeet osoittivat hulvatonta, joskin luonteeltaan yleensä piikittelevää huumoria, joka ei säästänyt ketään. Saatan olla väärässä, mutta luulisin, että tuohon aikaan kaikkien perheiden lasten ei ollut lupa tehdä vanhemmistaan niin häikäilemätöntä pilaa kuin Mitfordin sisarukset tekivät omistaan.

Sisarukset saivat selvästi voimaa toisistaan. Siksi olikin sääli, että vanhemmiten heistä monien välit olivat eri syistä katkolla tai suhteet päättyivät lopullisesti katkeruuteen. On tietenkin vaikeaa hyväksyä suuria ideologisia eroja perheen sisällä, etenkin noina tulenarkoina aikoina, mutta silti tuntuu järkyttävältä, että lapsena toisilleen niin rakkaat sisaret saattoivat hylätä kaiken sen läheisyyden ja toisilleen antamansa tuen.

Kirjan politiikkaa käsitteleviin osuuksiin oli välillä hieman vaikea suhtautua. Suuri osa Mitfordin perheestä oli ainakin jossakin vaiheessa myötämielinen fasismille ja jopa natsismille. Asiallisesti kirjoittaja huomauttaa moneen otteeseen, että sellainen oli Euroopassa hyvin tavallista ennen toista maailmansotaa, kun Saksa näytti menestyvän yhteiskuntana loisteliaasti, eikä tulevista hirmuteoista ollut vielä tietoa. Olen varmasti yliherkkä näissä asioissa, mutta teoksen poliittisesta korrektiudesta huolimatta minulla oli välillä sellainen olo, että kirjoittaja puolusteli liikaa perheessä esiintynyttä rasismia ja natsisympatioita.

Kaiken kaikkiaan tämä oli erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos perheestä, joka eli 1900-luvulla uskomattoman värikkään ja vaiherikkaan elämän. Varmastikaan toista samanlaista perhettä ei historiasta löydy. En ole suuri elämäkertafani, ja minun täytyy myöntää, että luen edelleen mieluummin tarinavetoista romaania kuin tällaista tietoteosta, jossa faktojen ja päivämäärien luettelu sekä muut elämäkerralliset piirteet tekevät lukemisesta välillä tylsää ja saavat ajatuksen harhailemaan. Mitfordin tytöt tarinoineen vetävät kuitenkin aiheena vertoja mille tahansa romaanille. Ehkä jonkun pitäisi kirjoitta heistä kunnollinen romaani?

Käännös oli mielestäni varsin kelvollinen, vaikka ajattelin usein, että olisi ollut ihanaa lukea tämä englanniksikin ja makustella posh-aksentilla venytettyjä dialogin pätkiä. Perheen yläluokkaista puheenpartta kuvaillaan ja päivitellään kirjassa moneen otteeseen.

Vaikken yleensä elämäkerroista ja nyt Mary S. Lovellin kirjoitustyylistä täysin syttynyt, uskallan todella mielenkiintoisen ja monipuolisen aiheensa vuoksi suositella tätä teosta hyvin laajalti. Etenkin jos vanha Britannia ja sen yläluokka kiinnostavat, tästä sosiaalihistoriallisesta teoksesta löytää monenlaisia ulottuvuuksia. Ja tämä soveltuu myös siskoshaasteeseen. ;)

Mitfordin tytöistä ovat ennen minua kirjoittaneet ainakin Mari, Katja, anni m., Norkku ja Paula.

N.B.: Yleisön pyynnöstä suunnittelen parhaillaan ensi tiistaina julkistettavaa Totally British -haastetta. Pysykää siis kuulolla. :)

Lastenkirjalauantai: Vesta-Linnea

Tove Appelgrenin luoma Vesta-Linnea on mainio pakkaus pieneksi tytöksi. Toistaiseksi näitä Salla Savolaisen kuvittamia kirjoja on ilmestynyt neljä (alunperin ruotsiksi - suomennokset ovat Tittamari Marttisen): Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (Tammi & Söderströms 2001); Nukuhan jo, Vesta-Linnea (Tammi & Söderströms 2003); Vesta-Linnea ja samettikuono (Tammi & Söderströms 2005); sekä Vesta-Linnea mieli mustana (Tammi & Söderströms 2008).

Meillä on näistä omana muut paitsi Samettikuono. Sekin on ollut kirjastosta lainassa, mutta Stella ei ole kauhean kiinnostunut eläimistä eikä koskaan innostunut toden teolla tästä koiran hankintaan liittyvästä Vesta-Linnea-kirjasta, jossa ongelmia aiheuttaa eläinallergia.


Appelgren osaa kirjoittaa arjesta tunnistettavalla tavalla, eikä arastele vaikeitakaan aiheita. Viime aikoina lastenkirjallisuuteen on tosin tullut muutenkin ilahduttavan paljon teoksia, jotka käsittelevät esimerkiksi lasten ja vanhempien välisiä haasteellisia tilanteita sekä tunteita. Vanhemmissa kirjoissa oli useammin tapana esittää vanhemmat pyhimyksellisen pitkämielisinä ja lapsetkin aikamoisina herranterttuina.


Hirviö-äidissä käsitellään Vesta-Linnean ja tämän äidin riitaa, sekä tietenkin sen sopimista. Lapset ovat hankalia, mutta aikuisessahan se todellinen syy tietenkin lopulta on, ja onneksi Vesta-Linnean äiti osaa eritellä suuttumuksensa syyt ja pyytää tyttäreltään anteeksi.

Kuvittajalta ihan hauska idea on ollut piirtää välillä äidille jonkin eläimen pää kuvastamaan olotilaa - tekstiä mukaillen. Stellassa nämä kuvat ovat tosin aina herättäneet hämmennystä.

Nukuhan jo, Vesta Linnea kertoo aika perinteisestä, mutta ainakin meidän Stellaa aina kiinnostavasta aiheesta, eli lapsen oikuttelusta nukkumaanmenon hetkellä. Vesta-Linnealla perimmäinen syy tähän on painajaisunien aiheuttama pelko, ja sitten etsitään kompromissia lapsen turvallisuuden tunteen ja koko perheen unen tarpeiden välillä.

Tällä kertaa väsynyt äiti muistuttaa lasten mielestä pandakarhua.

Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa Vesta-Linnea suuttuu taas äidilleen, jonka kokee suosivan pienempiä sisaruksia. Hän lähtee mököttämään muualle ja paisuttelee pahan mielensä siihen pisteeseen, ettei usko enää kenenkään rakastavan häntä, ja on varma, että jos hän kuolisi, kukaan ei edes itkisi hautajaisissa. Varmasti tuttuja tunteita monelle lapselle, mutta kirjassakin ne menevät lopulta ohi, ja onnellinen loppu huipentuu Vesta-Linnean ja äidin kahdenkeskiseen yöuintiin muiden jo nukkuessa.

Tällä kertaa ärsyyntynyt äiti sähisee kuin villiminkki.

Vesta-Linnea-kirjoissa käsitellään myös uusperhekuvioita, vaikkei niitä varsinaisesti selitetäkään. Ensimmäisissä kirjoissa Vesta-Linnean kotona lapsista huolta pitävät kuitenkin äiti ja "Viktor", ja käy ilmi, että sisarusparven lapsilla on keskenään eri isät. Viimeisessä kirjassa Viktorkin on kadonnut kuvioista. Aikoinaan Vesta-Linnea-kirjojen käännösoikeuksien myynnistä Intiaan neuvotellessani ihana, viisas intialaiskustantaja pahoitteli, että nimeltä kutsuttavan isäpuolen idea ei käänny heidän kulttuuriinsa. Kirjailija suostui joustamaan tässä, ja nyt Intiassa (niin kuin monessa muussakin maassa) saadaan nauttia Vesta-Linnean arjen tapahtumista - vain sillä erotuksella, että Viktoria kutsutaan sikäläisissä kirjoissa isäksi.

Ensimmäisissä kirjoissa nimekelehdillä kuvissa on aina Vesta-Linnean kotitalo viehättävässä kaupunkimaisemassa.

Mutta viimeisimmässä ollaankin maalla, kesämökillä, joka on kyllä hyvin viehättävä, sekin.

Salla Savolainen on erityisen suosittu kuvittaja niin Suomessa kuin ulkomailla, ja hän on kuvittanut lukuisia Suomen eturivin lastenkirjailijoiden teoksia. Tunnustan hänen ansionsa, vaikkei Savolainen oman henkilökohtaisen makuni mittarilla yllä ihan kirkkaimpaan kuvittajakärkeen. Hänellä on kuitenkin loistava taito piirtää ilmeikkäitä hahmoja keskellä lapsiperheen sotkuista arkea - siihen ilonwiklandmaiseen tapaan, josta oli puhetta jo Mervi Lindmanin kohdalla. 

Realistinen lapsiperhekeittiö?

Erityisen hyvin tämä tulee esiin Savolaisen kuvituksissa hänen ja Riina Katajavuoren ihanassa Mennään jo kotiin -teoksessa (Tammi), jonka kuvituksia varten Savolainen ikuisti todellisten lapsiperheiden oikeita koteja sekasotkuineen. Mennessään koteihin hän ohjeisti perheitä nimenomaan pidättymään siivouksesta nähdäkseen todellista arjen kaaosta.

Savolainen on myös monipuolinen kuvittaja. Vastikään hänen kuvittamansa ja Reetta Niemelän kirjoittama Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurin ötököistä (Otava) valittiin kunniakirjalistalle viime vuoden kauneimpien lastenkirjojen joukkoon. Teoksessa on Savolaisen valloittavia ötökkäpuupiirroksia, jotka poikkeavat Savolaisen totutuimmasta tyylistä.


Monien muiden tavoin minä ja tyttäreni odotamme kovasti jatkoa Vesta-Linnea-kirjoille. Tietämäni mukaan sitä onkin tulossa, mutta ajankohta ei ole minulla vielä tiedossa.


Myöhemmin lisättyä: Hauskana sattumana tästä seuraavana päivänä myös Rouva Huu kirjoitti Vesta-Linneoista Lastenkirjahylly-blogiin. Myös Mari A.:n kirjablogissa Vesta-Linnea on mainittu.

Tästä kuvasta Tove Appelgren sanoi joskus erityisesti pitävänsä kirjojensa kuvituksessa. Lasten habitukset asentoineen ja ilmeineen ovat tilanteeseen hyvin istuvat. (Kuva kirjasta Vesta-Linnea mieli mustana.)

PS. Olen taas meinannut melkein hermostua Bloggerin, kuvien liittämisen ja kuvatekstien kanssa. Tämä postaus ei näytä ihan siltä kuin haluaisin. En saa järkeviä välejä kuvien, tai oikeastaan kuvatekstien, ja niitä seuraavien kappaleiden välille. Pyydän anteeksi.