Päivä 27: Yllättävin juonenkäänne tai loppuratkaisu

Kuva on taas viime kesältä ja osui silmään, kun yritin etsiä yllättävyyttä kuvaavaa otosta. :)

Taidan lukea aika vähän kirjoja, joissa on yllättäviä juonenkäänteitä tai loppuratkaisuja. Mutta nämä kolme tulivat nyt mieleen.


Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon. Tässä oli niin mielikuvituksellinen juonenkäänne, ettei sitä olisi parhaallakaan tahdolla voinut arvata. Mitä nyt se taitaa lukea teoksen takakannessa *pyörittää silmiään*, mutta minä luin tämän aikanaan vedoksena ilman paljastavia tekstejä, enkä voinut kuin nauraa tarinassa tapahtuvalle käänteelle. Muutenkin hauska ja erikoinen kirja, josta kerroin enemmän täällä.


Pirjo Hassinen: Suistola. En enää muista tarkalleen, kuinka salailtu tai yllättävä kirjan yksi tai muutamakin oleellinen osanen oli, mutta sen muistan, että tarina rakentui ainakin hieman arvoituksellisesti ja epätavanomaisesti, mikä oli ihan piristävää. Suistola oli kiitollinen teos kirjallisuuskurssin tulkintatehtäviä varten - ja tämä vastaus taitaa olla vielä sekavampi ja tulkinnanvaraisempi kuin itse kirja...


Lionel Shriver: Poikani Kevin. Monesti esiin tullut lempikirjani, joka ei ole leimallisesti juonenkäänteisiin nojaava, mutta jossa kuitenkin on lopussa ainakin minut ällistyttänyt yllätys (hih, ihana sanapari: ällistyttänyt yllätys).


Ihan muuna asiana: Minulle tulee sähköpostiin amerikkalaisen Publishers Marketplacen uutiskirje Publishers Lunch, josta on joskus kiva bongailla tulevia teoksia. Nyt huomasin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjasta pitäneiden iloksi, että häneltä ilmestyy tänä vuonna (alunperin Iso-Britanniassa) uusi romaani Honor. Minulla on Rakkauden aikakirja vielä lukematta, mutta odotan sen kimppuun pääsemistä kovasti. Tämä Honorkin kuulostaa mielenkiintoiselta - sitä en vielä tiedä, ostetaanko tai onko sen käännösoikeudet ostettu Suomeen. 


Kirja kertoo puoliksi turkkilaisesta ja puoliksi kurdilaisesta maahanmuuttajaperheestä 1970-luvun Lontoossa. Teemoina ovat perheen keskeinen lojaalisuus ja siitä nousevat haastavat moraalikysymykset, sekä paradoksaalinen tapamme satuttaa usein eniten juuri rakkaimpiamme. Lisäksi romaani kertoo musiikista, uskosta ja - lopulta - vapahduksesta. Näin siis Publishers Marketplacen mukaan. Lisää kirjasta voi lukea Elif Shafakin agentuurin, Curtis Brownin, sivulta.


Toinen kirjailija, jota en ole vielä lukenut, mutta josta toivon pitäväni, on Jennifer Egan. Hänen uusin romaaninsa A Visit from the Goon Squad, voitti äskettäin mm. Pulitzer-palkinnon, ja nyt luin ilokseni, että HBO on ostanut sen oikeudet tehdäkseen kirjasta tv-sarjan. HBO on tehnyt suunnilleen jokaisen lempitelevisiosarjani, joten odottelen kovasti, mitä he saavat Eganin romaanista aikaan. Ja sillä välin aion lukea ainakin sen The Keep -romaanin, joka on jo hyllyssäni.

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (Che la festa cominci).

Kustantaja: Otava, 2011.

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä.

Sivuja: 370.

Genre: Ulkomainen nykyproosa.

Arvio: 3,75/5.

Kustantajan kuvaus:

"Hulvaton satiiri kuvaa villejä vip-orgioita ja ivaa berlusconilaista menoa sekä nykyajan mediasirkusta.

Miljonääri Sasà Chiattin roomalaisessa puistossa järjestämät
 megalomaaniset juhlat vilisevät julkkiksia ja vapaina käyskenteleviä
 villieläimiä. Vip-orgioiden menoa sekoittavat mukaan soluttautuva
 saatananpalvojien ryhmä sekä katakombeissa puoli vuosisataa 
eläneet ja lisääntyneet neuvostourheilijat.

Kun tekopyhät ihanteet vedetään alas viemäristä, jäljelle jäävät tympääntyneen yhteiskunnan rauniot. Nyky-Italian todellisuus on muuttunut pelkäksi mediasirkukseksi."

Olenkohan ainoa, jolla ei ole paljonkaan sanottavaa italialaisesta nykykirjallisuudesta? Taas yksi tunnustus: en ole lukenut edes Italo Calvinoa, ja muita nimiä ei oikein tule mieleenkään. Muutenkin näppituntuma on se, että tuo muinaisen taiteen kehto pyörii nykyisin ulkoisten asioiden ja skandaalien voimalla. Miettikää Berlusconia ja jokaisesta tv-ohjelmasta löytyvää pumpattua blondia. Need I say more?

Siksi oli hauska tutustua Niccolò Ammanitiin. Olen tosin vasta lukenut hänen juuri suomennetun Juhla alkakoon -romaaninsa (Otava), mutta vaikka teos ajoittain ärsytti minua, se oli myös piristävä lukukokemus ja aion jatkaa Ammanitiin tutustumista.

En tiedä, onko Ammanitia tituleerattu italialaisen kirjallisuuden pelastajaksi (muualla kuin tässä suppean otannan jutussani), mutta romaanissaan hän piirtää yhdessä päähenkilöistään kuvan hyvin vastenmielisestä ja itseään täynnä olevasta maan suurimmasta kirjailijatähdestä, jolle on soviteltu juuri tällaista pelastajan sädekehää. Väkisinkin tuli mieleen ironinen omakuva. Teoksen toinen päähenkilö, murhaa ja orgioita suunnitteleva saatananpalvoja, on huomattavasti kirjailijaa sympaattisempi henkilöhahmo.

Ajattelin pitkään Juhla alkakoon -romaania lukiessani, etten oikeastaan pitänyt siitä. Silti luin sen hyvin nopeasti. Nopeatahtinen kahden kertojan vuorottelu usein takaakin sen, että kirjaa on vaikea laskea käsistä, mutta oli teoksessa muutakin imua. Usein en tiennyt, oliko kirjailija tosissaan vai ei. Yleensä hän ei tainnut olla, ja suhtauduin romaaniin alussa ehkä liian tosikkomaisesti. Ammanitilla on huikea mielikuvitus ja piikikäs huumorintaju. Hänkään ei taida arvostaa nykyitalialaista menoa kovin korkealle.

Ammanitin läpimurtoromaanista Minä en pelkää (Otava, 2004) tehtiin myös suosittu elokuva. Romaanillaan Taivaan ja maan väliltä (Otava, 2008) hän taas voitti Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. Juhla alkakoon oli välillä vaikean vastenmielinen, ja kuulemani mukaan nämä aiemmat romaanit eivät ole sen helpommin nieltäviä, mutta ehkä eri syistä.

Ammanitin aiemmista teoksista ovat kirjoittaneet ainakin Naakku ja Valkoinen kirahvi täällä ja täällä.

PS. En alunperin aikonut käyttää arvioiden pisteytyksessä neljäsosia, mutta tässä tapauksessa neljä tähteä tuntui niin liialliselta ja kolme puoli taas vähättelyltä, että muutin omia sääntöjäni.