Mieleeni johtui upea Wislawa Szymborska, puolalainen Nobel-runoilija, kiitos Leena Lumin postauksen täällä.
Ystäväni sai Szymborskan runokokoelman häälahjaksi yli kymmenen vuotta sitten ja lainasi sen luettuaan minulle. Ihastuin siinä erityisesti kahteen runoon: toinen oli Rakkautta ensisilmäyksellä, ja toinen runo kertoi kissasta, jonka omistaja on kuollut (?). Minulla ei valitettavasti ole Szymborskan kokoelmia itselläni, enkä onnistunut löytämään tuota kissarunoa netistä suomeksi, mutta jaan nyt nämä kaksi runoa tässä, ensimmäisen suomeksi ja toisen englanniksi. Olkaa hyvät!
Rakkautta ensisilmäyksellä (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine)
He olivat molemmat vakuuttuneita
että heitä yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista moinen varmuus,
mutta epävarmuus vielä kauniimpaa.
Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten.
Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista –
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin ”Anteeksi” tungoksessa?
”Väärä numero” kuulokkeessa?
— Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
— Ei, eivät he muista
He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pitemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.
Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan on lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen
hypännyt sivuun.
Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden puistossa.
Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen.
Matkalaukut säilytyksessä vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen pois pyyhkiytynyt.
Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.
***
Cat in an Empty Apartment (käännös Stanislaw Baranczak ja Clare Cavanagh)
Die—you can’t do that to a cat.
Since what can a cat do
in an empty apartment?
Climb the walls?
Rub up against the furniture?
Nothing seems different here
but nothing is the same.
Nothing’s been moved
but there’s more space.
And at nighttime no lamps are lit.
Footsteps on the staircase,
but they’re new ones.
The hand that puts fish on the saucer
has changed, too.
Something doesn’t start
at its usual time.
Something doesn’t happen
as it should.
Someone was always, always here,
then suddenly disappeared
and stubbornly stays disappeared.
Every closet’s been examined.
Every shelf has been explored.
Excavations under the carpet turned up nothing.
A commandment was even broken:
papers scattered everywhere.
What remains to be done.
Just sleep and wait.
Just wait till he turns up,
just let him show his face.
Will he ever get a lesson
on what not to do to a cat.
Sidle toward him
as if unwilling
and ever so slow
on visibly offended paws,
and no leaps or squeals at least to start.
