Kirjahyllykeskiviikko: X, Y, Z, Å, Ä, Ö niin kuin Yates

Tämä on toistaiseksi viimeinen kirjahyllykeskiviikko, sillä vaikka kirjaimia olisi noin paljon jäljellä, minulla ei ole enää kuin yksi kirja esiteltävänä! Varmasti jatkossakin kirjoitan tällä teemalla, sillä olenhan ehtinyt tässä välissä tehdä paljon uusia hankintoja, enkä ole esitellyt runo-, tieto- tai lasten- ja nuortenkirjojani, mutta aakkosellinen aikuisten proosahyllyni esittely päättyy tällä erää tähän - kunnes jälleen kohtaamme. :)

Richard Yates: Revolutionary Road


Onneksi ainoa tänään esiteltävä kirja on sitäkin parempi. Olen hehkuttanut tätä täällä blogissakin usein, mm. nimeten sen lempiklassikokseni. Luin tämän heti suomennoksen ilmestyttyä pari vuotta sitten, ja kirjoitin kokemuksesta tuoreeltaan täällä. Kirjassa on hienoa paitsi sisältö myös kansi, ah, joka on sama ainakin joissakin amerikkalaisissa painoksissa.


Mutta siinä se oli, kirjahyllyni.


Niin kuin mainitsin, se on kyllä tämän seitsemän kuukauden aikana myös paisunut aika tavalla, joten päivityksiä on jossakin vaiheessa luvassa.


Löytyykö teidän hyllyistänne enemmän X:llä, Y:llä, Z:lla, Å:lla, Ä:llä tai Ö:llä alkavien kirjailijoiden teoksia?


Kirjavassa kammarissa alkaa nyt pienimuotoinen blogitauko, arviolta noin 1,5 viikon mittainen. Lähdemme Teemun kanssa huomenna viikoksi Istanbuliin (lapset menevät mökille isovanhempien kanssa), enkä usko, että palattuammekaan ehdin ihan ensimmäiseksi bloggaamaan. Tämä tauko tulee siinä mielessä hyvään kohtaan, että olen keskittynyt viime aikoina niin tiiviisti työlukemisiin, ettei minulla ole hirveästi blogissa esiteltävää odottamassa. Yritän kylllä loman aikana lukea jokusen muun-kuin-työromaanin, mutten osaa vielä arvioida, kuinka paljon lukuaikaa lopulta järjestyy. Varmasti pyrimme näkemään molemmille uutta kaupunkia mahdollisimman paljon, mutta toisaalta olemme aina osanneet lomilla myös rentoutua, mikä tarkoittaa usein kohdallani lukemista. :) 


Asunnonvaihdon kautta järjestyneessä majapaikassamme on internetyhteys ja otan koneenkin kirjoittamishommia varten mukaan, joten saatan vierailla teidän blogeissanne myös loman aikana - tai sitten en (playing hard-to-get). Viimeistään 1,5 viikon kuluttua kuitenkin tapaamme taas! Suloisia syyspäiviä siihen saakka näiden viime viikonloppuna otettujen kuvien myötä:

 

Teematiistai - Pirkko Saisio: Punainen erokirja (äänikirja)

Pirkko Saisio: Punainen erokirja (äänikirja).
Kustantaja: WSOY, 2003.
Äänikirjan lukija: Erja Manto.
Sivuja: 318/6 cd-levyä.
Genre: Omaelämäkerrallinen romaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vuorossa on taas äänikirjaesittelyä ja tällä kertaa kuuntelin Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Punaisen erokirjan, Finlandia-voittajan vuodelta 2003. Huh, en tiedä uskaltaako tällaista sanoa kirjablogissa, mutta tarkistin äsken, että olen tämän lisäksi lukenut vain yhden toisen Finlandia-voittajan (ja päälle pari Finlandia Junior -voittajaa). No, ei se mikään salaisuus ole, etten ole ihan Finlandia-tyyppiä lukijana. Tästä kuitenkin pidin!


Toinen tunnustus on se, että tämä oli ensimmäinen Saisioni. Pidin kovasti hänen äänestään tässä teoksessa, ja luen jatkossa varmasi lisääkin Saisiota. Erja Manto lukijana onnistui mielestäni todella hyvin. Hän oli sopivan eläytyvä, mutta piti itsensä tavallaan taustalla, niin että koin kuuntelevani Pirkko Saisiota enkä Erja Mantoa.


Omaelämäkerrallinen romaani on tavallaan hankala arvioitava. Kirjailija ei ole keksinyt vetävää juonta päästään, vaan muistelee tapahtumia elämänsä varrelta. Miten arvioida oikeaa elämää? No, toki teoksen kirjallisia ansioita voi silti analysoida. Varsinaista juonta tässä ei ollut, vaan kirja on episodimainen kasvukertomus. Keskiöön nousevat henkilöinä kirjoittajan kaksi vanhaa tyttöystävää. Myös vanhemmilla ja lapsuudenkodilla on luonnollisesti vaikutuksensa. Tapahtumina kertomusta rytmittävät rakastumiset, erot, sekä ammatillinen ja taiteellinen kehittyminen.


Kirjassa muistellaan, muttei välttämättä aina oikein - on kirjailija sanonut. Tietenkin tätä lukee elämäkertana, mutta vastuu on lukijalla. Kaikkeen ei voi luottaa eikä kaikkea ottaa totuutena. Heh, varsinainen elämän allegoria. Kirjassa käytetään suurimmasta osasta henkilöitä peite- tai lempinimiä, mikä lienee korrektia etenkin tarkkaan puitujen rakkaussuhteiden kohdalla. En muista seuranneeni kirjasta syntynyttä keskustelua sen ilmestyttyä enkä siksi osaa sanoa, miten siihen on tuolloin suhtauduttu. Suomen pienissä kulttuuripiireissä on todennäköisesti tiedossa, kenestä kirjassa kulloinkin puhutaan, mutta vaikka kertomukset ovat intiimejä, ne ovat lämpimiä, eivätkä itsessään potentiaalinen syy pahastumiselle. Silti elävistä ihmisistä näin yksityisesti kirjoitettaessa tanssitaan nuoralla, sillä monet arvostavat yksityisyyttään.


Varsinaisesti framilla on tietenkin kirjailija Saisio. Hän vaikuttaa hyvin rehelliseltä ja analyyttiseltä, ei säästele itseäänkään kirjassaan. Onhan se helpottavaa, kun hänen kaltaisensa kulttuurinen ikoni kirjoittaa epävarmuuksistaan tai ensimmäisten ammatillisten saavutusten aikaansaamasta pöyhkeydestä. Saisio on teoksessaan hyvin vahvasti ihminen, inhimillinen. Hän on tavallinen, tietenkin, muttei lyö tätäkään yli korostamalla sitä liikaa. Hän vain on ja toteaa, tekee oivaltavia huomioita itsestään ja ympäristöstään. Sitä on ilo lukea - tai kuunnella - ja kielikin on erittäin nautittavaa, vaikkei se ainakaan tässä muistelmassa varsinaisesti lyyristä ole kuin hetkittäin. Pidin esimerkiksi lakonisista dialogeista. Kirja oli ajoittain yllättävän hauska.


Punainen erokirja sopi mielestäni hyvin äänikirjaksi, mutta nyt kun kuuntelemisesta on jo jonkin verran aikaa, huomaan ajattelevani, että ehkä minulla olisi tästä syvällisempi ja kokonaisempi kuva, jos olisin lukenut kirjan painettuna. Kuuntelin tätä edellisen äänikirjan tapaan kauniissa metsämaisemissa, mutta myös kotitöitä tehdessäni. Melkein vahvimmin minulle tuleekin tämän kirjan maisemana mieleen yläkertamme makuuhuoneet ja sänkyjen petaaminen. :) Ei kovin runollista, mutta ehkä se on lopulta ihan sopiva maisema tällaiselle kaikesta taiteilijuudesta huolimatta tavallisesta elämästä kertovalle muistelmalle.


ETA: Unohdin, että vanhankin kirjan on saattanut joku muukin lukea! Käykää siis lukemassa muita ansioituneempia blogiarvioita: Luru ja Hanna.

Lastenkirjalauantai: Hyönteiset - eläinmaailman pieniä ihmeitä

John Woodward: Hyönteiset - eläinmaailman pieniä ihmeitä. Tutkija-sarja (Viewfinder: Insects). 
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentanut: Elina Lustig.
Kansi: Jonathan Gilbert.
Sivuja: 29.
Genre: Lasten tietokirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Karisto tahtoo kustantamona jäädä vähälle huomiolle pienuutensa ja sijaintinsa (pääkaupunkiseudun ulkopuolella) vuoksi. Mutta etenkin lastenkirjallisuuden saralla Karisto on loistanut jo kauan. Lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjojani selatessa huomaan, että todella moni on Kariston kustantama. Ja nytkin omille lapsille luettavaa etsiessäni löydän paljon helmiä Kariston valikoimista.


Tämäkin Hyönteiset-tietoteos on mainio paketti. Kirja on näyttävä ja selkeä, siinä on mukana lapsia innostava, irrotettava suurennuslasi, ja mukana on vielä jännittäviä piilosivuja sekä luukkuja. Sivuja ei ole alle kouluikäiselle liikaa, eikä aukeamia ole tungettu uuvuttavan täyteen tekstiä. Silti tietoa on saatu mahdutettua mukaan sen verran paljon, että opittavaa riittää varmasti vanhemmillekin lapsille. Tekijää on konsultoinut asiantuntija BBC:n Natural History Unitista.

Meillä pian 2,5-vuotias Dani ei vielä jaksa kiinnostua hyönteistiedosta, mutta suurennuslasista tuli silti tappelu isosiskon kanssa. :) Lisäksi kaikenlainen pelottava ja ällöttävä kuvina kiinnostaa Daniakin. Stella täyttää pian 5 vuotta, ja vaikkei hän ole varsinainen tutkijaluonne, dinosaurusten ohella myös hyönteiset kiinnostavat. Tähän vaikuttaa varmasti myös Samu ja Salla -tv-sarjassa nähty ja sittemmin Se on totta vieköön minun kirjani -tarinana luettu Sallan innostus vastaavanlaiseen hyönteisteokseen.

Tätä teosta on helppo suositella monenikäisille tutkijoille sekä hyönteisistä kiinnostuneille lapsille. Näyttävänä kirjana tämä olisi mielestäni oikein hyvä valinta myös lahjaksi.

Poistoperjantain arvonta ja uusi kirja

Viime viikolla poistolistalla oli toistamiseen Alice Walkerin upea Häivähdys purppuraa. Sen voitti itselleen...


Valkoinen Kirahvi Opuscolosta!


Onnea voittajalle. :) Ilmoitathan osoitteesi viikon sisällä, niin postitan kirjan sinulle.


Tällä viikolla poistossa on seuraava teos:

Eli yhden suosikkikirjailijani, Amy Tanin, tunnetuin teos Ilon ja onnen tarinat (WSOY, 1991). Tämä on vuoden 1997 seitsemäs, kovakantinen painos elokuvakannella. Kirja on ostettu Kierrätyskeskuksesta ja se on oikein hyväkuntoinen.


Kustantajan sivulla ei ole enää tästä esittelyä, mutta keväällä tämän arvioi Nenä kirjassa -blogissaan Norkku. Amy Tanin kirjat ovat siis minullekin erittäin rakkaita. Lukemisesta on aikaa, mutta ainakin aikoinani nautin kovasti näistä koskettavista, monikulttuurisuutta, maahanmuuttokokemusta sekä äitien ja tytärten suhteita käsittelevistä amerikankiinalaisista lukuromaaneista. Omista Taneistani en luovu, mutta tämän hankin ihan blogiarvontaa varten kesällä.


Ilmoittautumisaikaa on nyt normaalia tuplasti enemmän, sillä lähdemme ensi torstaina viikoksi Istanbuliin. Voitte siis osallistua torstaihin 6.10. klo 17.00 saakka. Arpalipukkeita voi saada 1-3, yhden kustakin seuraavasta: ilmoittautumalla mukaan tämän postauksen kommenteissa; olemalla rekisteröity lukijani; ja mainostamalla arvontaa omassa blogissa. Kertokaa ilmoittautuessanne, kuinka monella arvalla osallistutte. Arvontavoittoja postitan vain Suomen rajojen sisällä. Onnea matkaan!


Minulla on ollut monella tapaa hyvä viikko, eikä vähiten siksi, että olin keskiviikkona Gummeruksen järjestämillä ihanilla illallisilla ravintola Kosmoksessa tapaamassa kirjailija Chris Cleavea, jota olen tunnustanut fanittavani suorastaan mustasukkaisuuteen asti. Arvioni hänen romaanistaan Incendiary voitte lukea täältä, ja romaanista Little Been tarina täältä. Cleave oli myös aivan valloittava persoona, joten fanitan häntä - jos mahdollista - entistä enemmän nyt. Minulla oli myös tarkoitus haastatella häntä eilen, mutta lopulta aikataulut hieman pettivät, enkä voinut joustaa omissani tarpeeksi, joten virallinen haastattelu jäi. En ole kuitenkaan kauhean pettynyt, sillä ehdimme keskustella illallisilla elämästä ja kirjallisuudesta paljon. Lisäksi minulla on mahdollisuus esittää hänelle lisäkysymyksiä sähköpostitse, joten saatatte päästä vielä myöhemmin lukemaan täällä lisää Cleave-asiaa.


Huomenna täällä on toivottavasti Lastenkirjalauantai, mutta toivotan joka tapauksessa kaikille jo nyt oikein hyvää viikonloppua! Me kohotamme vihdoin tänään kotioloissa maljat kustannussopimukseni kunniaksi, ja lisäksi ajattelin tehdä vuohenjuusto-punajuuripizzaa, kunhan nirsot lapset ovat menneet nukkumaan. :)

Tunnustuksia torstaina

Kiitokset Katjalle blogeja kiertävästä ruusutunnustuksesta! Kuvassa on viime Valentinuksen päivänä saamani kaunis yksilö.


Tunnustuksessa listataan viisi tiettyä lempiasiaa, ja tässä ovat minun vastaukseni:

Kuva: Kasviskeittiössä-blogi

Lempiruokani ovat moninaiset ja ruoka ylipäätään aihe, josta jaksaisin puhua tuntikausia. Olen jossakin aiemmassa postauksessa jo tunnustautunut antikarppaajaksi, eli leivän ja puuron ylimmäksi ystäväksi. Tuodakseni vähän vaihtelua vastauksiin kerron, että tällä hetkellä mieltäni kiehtovat kaikkein eniten erilaiset sipulit, kaalit, sienet, pähkinät ja siemenet. Myös punajuurta ja pinaattia rakastan.

Kuva: Sweetstall.com

Karkkia syön tosi harvoin, mutta lempimakeiseni on suklaa tai toffee. Kaikkein parhaimmin taitaa maistua joku pähkinäinen maitosuklaa, mutta pyrin ostamaan vegaanisia suklaita, jotka ovat yleensä tummia (poikkeuksiakin on, kuten Wiener Nougat). Niistä suosikkejani ovat esimerkiksi Pandan Peach Passion -persikkasuklaalevy tai Dark Choco Smoothie -vadelmarakeet. Ikävöin Toffoja. Kaupasta on nykyisin vaikea löytää hyvää toffeeta.


Lempilukemisieni esittely on vähän niin kuin tämän blogin idea. :) Jonkinlaisena yhteenvetona voisi sanoa, että moderni angloamerikkalainen, ajattelemista antava laadukas lukuromaani osuu suurimmalla todennäköisyydellä tarkoitettuun kohteeseensa. Toinen melko varma vaihtoehto ovat noin/reilun sadan vuoden takaiset realismin tyylisuuntaa edustavat romaanit.

Lempipaikkaa käsitöille ei oikeastaan ole, sillä en valitettavasti harrasta käsitöitä. Ehkä kymmenen vuoden välein yritän aloittaa neulomisen, josta haaveilen joka vuosi kylminä vuodenaikoina. Jos se taas toteutuisi, neuloisin varmasti mielelläni - kuvassa vielä hyvin keskeneräisen - työhuoneeni keinutuolissa.




Lempielokuviakin minulla on aikamoinen määrä. Rakastan esimerkiksi Woody Allenin ohjaamia leffoja. Kävin äskettäin katsomassa Allenin uusimman, Midnight in Paris -elokuvan, johon ihastuin hurjasti.

Kuva: Collider.com

Tämä tunnustus lienee kiertänyt jo suurimman osan blogeista, joita seuraan, ja tästäkin sen voi iloisin mielin poimia mukaansa kuka vain.


Viimeinen tunnustukseni on se, että allekirjoitin eilen kustannussopimuksen esikoisromaanistani, joka julkaistaan syksyllä 2012. Suuri unelmani siis toteutuu, mutta tämä blogi keskittyy jatkossakin muiden kirjoittamiin kirjoihin. :)

Tuumailutiistai - Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Kansi: Mika Kettunen.
Sivuja: 267.
Genre: Väkevä sukupolviromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minä lähdin elämästä tukehduttuani siskon syöttämään leipämössöön. Sisko ei sitä käsittänyt, eivät muutkaan, eikä sen väliä koska olisin muutenkin kohta kuollut. Mutta jos olisin vielä sen kerran jaksanut yskiä, olisin ehkä päässyt perheen mukaan ja tullut haudatuksi täällä."


Marja Leena Virtasen toisessa romaanissa oli minulle paljon aineksia. Rakastin Virtasen viimevuotista esikoista, Aidaa, jonka jäämisestä suhteellisen vähälle huomiolle olen ollut pahoillani, mutta joka on samalla ollut ikään kuin oma pieni salaisuuteni. Odotin tätä toista romaania kovasti, vaikka vähän minua hirvitti muutos keskiluokan realistisesta kuvauksesta historiaan ja maagiseen realismiin. Toisaalta taas luvassa oli Karjalaa! Evakoita! Asioita, jotka todella kiinnostavat evakkomummin jälkeläistä. Lisäksi romaani keskittyy neljän sukupolven naisiin samassa perheessä, heidän elämäntarinoihinsa ja välisiin suhteisiinsa, eli juuri sellaisiin asioihin, joista rakastan lukea. Kirjassa on kaunis, herkkä kansi. Runollinen fontti toistuu lukujen nimissä, jotka merkitsevät kulloistakin kertojaa naisten ketjussa.


Kun olin aloittanut kirjan, luin siitä kolme hurmaantunutta arviota blogeista: Saralta, Sannalta ja Leenalta. Minulla oli kaikki syyt olettaa, että tämä olisi Elämäni Kirja. No, ei se ihan ollut, sitten kuitenkaan. Mutta ennen kuin minua aletaan kivittää, haluan korostaa, että pidin kirjasta paljon. Katsokaa, annoin sille kyllä hyvän arvosanan! Lukeminen ei ollut missään vaiheessa epämiellyttävää tai pakkopullaa. Löysin kirjasta paljon taitavaa, ihanaa, tunnetta ja tulenleimauksia. Löysin myös paljon tuttua - tietenkin etenkin kielen, jota tuollaisenaan puhui vain mummini, mutta jonka sanat ja sanonnat ovat olleet laajemminkin aina osa elämääni. Mutta myös pieniä asioita, niin kuin tuo alun lainauskin: Kun tein nuorempana sukututkimusta, haastattelin sitä varten isovanhempiani. Mummi kertoi silloin tarinoita lapsuudestaan ja Karjalasta, muun muassa kuinka pieni Aalto-serkku oli tukehtunut isänsä syötettyä hänelle kananmunankeltuaista. Mummi oli ollut, itsekin vielä tyttösenä, paikalla ja setä oli lähettänyt hänet nopeasti naapuriin hakemaan Aallon äitiä, mutta se oli jo myöhäistä.


Olin jo Virtasen Aidaan liittyvistä haastatteluista lukenut hänen olevan sukujuuriltaan karjalainen, ja muistaakseni hän jo silloin ennakoi aiheesta kirjoittamista. Vaikka Aida taisi olla minulle tätä parempi kokemus, uskon että Kirjeitä kiven alle on Virtaselle itselleen se tärkeä teos, ja se näkyy tekstissä. Sitä on kirjoitettu tunteella ja sydän vereslihalla. Kieli on kaunista ja väkevää. Siitä voi nauttia ihmisten välisissä rajuissa kohtaamisissa, mutta myös herkemmillä hetkillä:


"Satoi pienesti. Toinen juoksi metsänreunan yli kolme kirosanaa sisältävä kirje kädessään. Kuusenoksat osoittivat polkua ilmavin sormin, maassa litteät pitkälehtiset heinät nuokkuivat jo vähän. Sade irrotti niistä tuoksua. Jos alkaisi sataa kovin, kuuset myöntyisivät laskemaan hartiansa, lopettaisivat huminan, saisivat vielä jonkin aikaa pidäteltyä vettä mutta joutuisivat pian vuotamaan sateen lävitseen. Sama se kun kirje vaan ei kastu, Toinen ajatteli. Sanat eivät saaneet liueta ennen aikojaan, niille oli ensin löydettävä paikka."


Miksi sitten tämä romaani ei pääse kohdallani suurten lukukokemuksien joukkoon? Olen verrannut tätä muiden blogiarvioiden keskusteluissa aiemmin tänä vuonna lukemaani Essi Tammimaan romaaniin Paljain käsin. Tuossa kirjassa vierastin häpeilemätöntä ja värikästä uudiskielen käyttöä, joka onneksi Virtasen kohdalla on vaihtunut minulle rakkaseen Karjalan murteeseen. Mutta nämä molemmat romaanit käsittelevät yhden suvun naisia neljässä polvessa, ja ne molemmat ovat todella suomalaisia. Jälkimmäisellä tarkoitan etenkin sitä, että niissä ei sievistellä tai piilotella mitään. Ne eivät edusta ihannoimaani realismia, mutta ne ovat jopa inhorealistisia. Niissä naiset myös ovat sodan ja muiden traumaattisten kokemuksien katkeroittamia.


Mietin paljon itseäni lukijana tämän Virtasen romaanin äärellä. En haluaisi olla sievistelijä, en millään, mutta taidan ainakin lukijana kuitenkin vähän olla. Luin samalla Tolstoin Anna Kareninaa, ja huomasin nauttivani sen näennäisestä kepeydestä suomalaisen tikistämisen rinnalla. Minua ei kiinnosta lukea romaaneissa piereskelystä. En halua kaiken olevan fiktionkaan maailmassa kaunista ja hyvää, mutta nautin, jos edes osa henkilöhahmoista on rakastettavia, positiivisesti maailmanmenoon suhtautuvia, lämminsydämisiä ihmisiä. Suhteet saavat olla solmussa, pinnan alla suorastaan täytyy kuohua, ihmiset ovat tietenkin monitahoisia ja ikäviäkin asioita voi tapahtua. Mutta kaiken tämän saa minun puolestani kertoa viehättävän pienieleisesti olematta liian ruumiillinen tai tekemättä kaikista henkilöhahmoista elämän kovettamia ja katkeroittamia. Tai kaikista naisista - miehistä löytyy nimittäin tässä romaanissa enemmän hajontaa ja lämpöä.


Suomalaisen keskiluokan arki -haasteenkin avulla yritän etsiä kotimaisista romaaneista kirjoja, jotka olisivat yhtä aikaa herttaisia, tarkkanäköisiä, oivaltavia, ironisia ja hyväntuulisia. Virtasen Aida pääsi aika lähelle tätä, vaikka ei sekään mikään Shields-herttainen tai -hyväntuulinen ollut.


Sinällään piristävää Virtasen romaanissa oli karjalaisen stereotypian horjuttaminen. Kirjeitä kiven alle -naiset eivät olleet iloluontoisia eikä kirjan sivuilla nauru raikunut. Jokaisella heillä oli elämässään kokemuksia, jotka hyvin selittivät katkeruutta, ja lopussa tapahtui sentään pientä rakoilua, mutta olisin kaivannut enemmänkin ilon välähdyksiä. Stereotyyppisesti karjalaiset nauravat ja itkevät paljon, usein samaan aikaan, mutta Virtasen romaanissa tunteita tukahdutettiin ja pidäteltiin muulle Suomelle ominaiseen tapaan.


Kirjeitä kiven alle on upea romaani. Jos se todella voittaisi muissa blogeissa sille povaillun Finlandian, kukaan ei varmaan olisi minua iloisempi. Mutta myönnettävä on, että suomalaiselle kirjallisuudelle usein tunnusomainen lihallisuus, suurella pensselillä maalaaminen ja henkilöhahmojen katkeruus eivät uppoa minuun yhtä hyvin kuin moneen muuhun. Onneksi jokaiselle kirjalle löytyy omat lukijansa, ja onneksi minulla on Aida.

Miesten maanantai - Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part).
Kustantaja: WSOY/Johnny Kniga, 2011.
Suomentanut: Outi Menna.
Kansi: Maria Mitrunen.
Sivuja: 203.
Genre: Humoristinen miesromaani.
Arvio: 3,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Telemann?
Niin.
Oletko tietoinen siitä että joka kerta kun poltat yhden tupakan, elämäsi lyhenee yhdellätoista minuutilla?
En kyllä tiennyt.
Mutta niin se kuitenkin on.
Ok.
Mitä ajattelet nyt kun tiedät sen?
En tiedä. Yksitoista minuuttia ei ole hälyttävän pitkä aika.
Ei niin, mutta kun lasket yhteen kaikki polttamasi tupakat, niistä tulee kuukausia ja vuosia.
Ei noin voi ajatella.
Eikö?
Ei. Kymmenen tupakkaa tekee satayksitoista minuuttia. Se vastaa pitkähköä elokuvaa tai esimerkiksi jotain niistä pikkunäytelmistä, joita kansallisteatteri esittää Maler-salissa.
Entä sitten?
Maailmassa on vaikka kuinka paljon elokuvia ja näytelmiä, joita ei kannata nähdä, joten jos hyppään yli kaikki omalta kannaltani turhat esitykset, ja niitä riittää, puntit menevät osapuilleen tasan.
Oletko tosissasi?
Tietenkin.
Joskus mietin, onko sinulla kaikki kotona.
No on. Minäkin mietin sinusta yhtä ja toista, mutta en sano sitä ääneen.
Mietitkö?
Mietin.
Mitä esimerkiksi?
En halua kommentoida.
Mielestäni on raukkamaista, ettet suostu kertomaan.
Et ole tainnut harkita asiaa riittävästi, Nina.
Haluan tietää, mitä sinä ajattelet minusta.
En kommentoi.
Mutta kai sinä sentään rakastat minua?
Tottahan toki."


Olen lukenut Loelta aiemmin vain uskomattoman hauskan Supernaiivin sekä aika oudon pikku kirjan Maria ja José. Tämä uusin kuulosti Supernaiivin tapaan niin hulvattomalta, että minun oli ihan pakko tilata kirja. Kansikin on minusta kaikessa irvokkuudessaan ja räikeydessään hyvä.


Loe on hauska, ei siitä mihinkään pääse. Jo teostietojen sivulla sanotaan, että "Pieni koira loukkaantui valitettavasti kirjoitusprosessin aikana mutta pääsi pian hoitoon ja voi tällä hetkellä olosuhteisiin nähden hyvin." Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa nauratti minua muutenkin alkuun, sillä se lähtee käyntiin päähenkilöiden, dramaturgi Telemannin ja tämän vaimon Ninan, kirjeenvaihdosta saksalaisen perheen kanssa, jolta he ovat aikeissa vuokrata loma-asunnon. Me nimittäin harrastamme itse asunnonvaihtoa, ja vaikka se on hieman ilkeää, nauramme huonosti englantia osaavien keskieurooppalaisten sähköposteille, jotka joskus on selvästi käännetty internetin ilmaisohjelmilla. Samaa keinoa on käyttänyt kirjan saksalaisperhe, joka puhuu sähköposteissaan kotikaupungistaan, Garmisch-Partenkirchenista, pokkana käännösohjelman tarjoamalla nimellä Mixing part churches. Sillä selittyy myös kirjan alkukielinen nimi.


Romaani on paitsi ohut myös muuten nopealukuinen, sillä se koostuu paljolti pelkästä dialogista alun lainauksen tapaan. Aina ei ole ihan heti selvillä, kumpi puhujsta on Telemann ja kumpi Nina. Dialogien lisäksi mukana on Telemannin pohdintoja. Älyttömiä pohdintoja. Mies on ensinnäkin järkyttynyt siitä, että hänen vaimonsa on raahannut perheen Etelä-Saksaan, natsismin kehtoon. Toisekseen hän yrittää jatkuvasti, mutta hyvin epätoivoisesti "ajatella teatteria", ja pakottaa koko perheen elämään sen mukaisesti - eli kirja on myös kustantamon kuvailun mukaisesti parodia taiteen tekemisen vaikeudesta. Kolmannekseen mies on kehittänyt seksuaalisen pakkomielteen keittokirjojen ja kokkiohjelmien hehkeästä Nigella Lawsonista, ja tämä pakkomielle saa lopussa suorastaan farssimaisia piirteitä.


Kaiken kaikkiaan Telemann on ihan kauhea, itsekeskeinen ja lapsellinen tyyppi. Oikeutetusti hänen avioliittonsa ajautuu lomamatkan aikana kriisiin. Telemannin törkeydestä syntyy teoksen huumori, ja välillä se toimii, välillä menee vähän överiksi. Kirjan lukee nopeasti - tämä on erinomainen lapsiperheen sähellyksen keskellä luettava teos, sillä se ei vaadi paljon keskittymiskykyä. Mutta ei tästä tosiaan uudeksi Supernaiiviksi ole. Romaanissa on hauskoja oivalluksia ja absurdeja juttuja, joille ei voi kuin pyöritellä päätään, yleensä kuitenkin hymy huulilla. Silti kirja on parhaimmillaankin melko yhdentekevä välipala. Ei siitä mitenkään pahaa makua suuhun jää, mutta ei maailma tämän teoksen myötä myöskään paremmaksi muutu.

Poistoperjantain arvonta, uusivanha kirja ja uudet käyntikortit

Viime viikolla ilmoitin poistoon Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Sen voitti omakseen...


Zephyr Kirjanurkkaus-blogista!


Yllätyksenä minulla oli odottamassa myös toinen, yhtä hyväkuntoinen, myöskin vuoden 1980 Sementtipuutarha, joskin ilman kansipaperia. Sen voitti itselleen...


Margit Tarukirja-blogista!


Onnea molemmille voittajille. :) Ilmoitattehan osoitteenne viikon sisällä, niin lähetän kirjat teille.


Tällä viikolla poistoarvonnan kanssa käy näin:

Eli kahden viikon takaista poistokirjaa, Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (WSOY 1982), ei lunastettu. Se kuitenkin kiinnosti monia, joten järjestän uusinta-arvonnan. Mukaan pitää tosin taaskin ilmoittautua, ja kopioin tähän aiemmat esittelyt sekä ohjeet:


Minulla on tämä omana, ja arvottavan kappaleen löysin Kierrätyskeskuksesta 50 sentin hintaan napaten sen sieltä ihan tätä varten. Tämä kappale on hyväkuntoinen, vanha kirja. Vain kulmassa, sivujen päässä on pieni kahvi- tms. tahra. Kirja ei näytä edes luetulta, vaan vain hyllyssä vuosia säilytetyltä. Olen lukenut tämän vuosia ennen blogistin uraani, mutta lyhyesti sanon - toistan - että hieno romaani on kyseessä. En tosin kauheasti lämmennyt suomennoksen murreasulle, ja siksi suunnittelen kirjan lukemista uudelleen alkukielellään englanniksi.


Kirjasta ei taida olla enää kustantajan esittelyä netissä saatavilla, mutta linkitän teidät sen sijaan pariin blogiarvioon teoksesta. Häivähdyksestä purppuraa ovat kirjoittaneet ainakin Ahmu (jolta lainasin myös kansikuvan, kiitos!) sekä Maria (joka vertailee jutussaan Walkerin romaania sekä Kathryn Stockettin Piikoja).


Arvonnan säännöt: Ilmoittautumisaikaa on ensi torstaihin, 22.9., klo 17.00 saakka. Arpalipukkeita voi saada 1-3 kappaletta, yhden kustakin seuraavasta: ilmoittautumalla mukaan kommentoimalla tätä postausta; olemalla rekisteröity lukijani; ja linkittämällä tämän arvonnan omaan blogiinsa. Postitan kirjoja vain Suomeen. Onnea matkaan!


Lopuksi vielä kuva upouusista käyntikorteistani, jotka pohjaavat vahvasti blogiini:

Valo oli jo huono, kun otin kuvan, joten siitä tuli aika rakeinen. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen näihin moo.com-sivustolta tilattuihin kortteihin, jotka hankin Absolutely White -blogin suosituksen perusteella. Olisin ehkä mieluummin halunnut pyöreäkulmaisen kortin, mutta sitä vaihtoehtoa ei ollut saatavilla sataprosenttisesti kierrätysmateriaaleista tehdyissä korteissa, jotka tälläisen ituhipin piti tietenkin hankkia. Toimituksen uhkaillaan sivuilla kestävän tosi kauan, mutta ainakin minulle nämä taisivat lopulta tulla jopa pari viikkoa luvattua aiemmin.


Leppoisaa viikonloppua kaikille! Yritän blogata jonossa odottavia kirjoja pois huomenna ja/tai ylihuomenna, mutta viimeistään ensi viikolla taas "nähdään"!

Tarunhohtoinen torstai - Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina.
Kustantaja: Avain, 2011.
Kansi: Satu Ketola.
Sivuja: 263.
Genre: Arvoituksellinen episodiromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Aamiainen on juuri sellainen, jollaisen Annan lapset olisivat tahtoneet. Paahtoleipää ja mehua, hedelmiä. On viipaloituja banaaneja ja lohkottuja appelsiineja. Sellaisen aamiaisen Anna olisi halunnut tarjota lapsilleen, jos olisi ollut aikaa. Jos olisi ollut paikalla. Jos olisi elänyt lastensa kanssa.


Tai edes tiennyt, miten rajusti aika voi loppua kesken."


Katariinassa on viehättävän yksinkertainen kansi. Olin kuullut ja lukenut kirjasta jonkin verran, ennen kuin tartuin siihen itse. Tiesin, että monet olivat olleet kirjan alusta hämääntyneitä, ärsyyntyneitäkin. Oli sanottu, ettei alusta saa mitään tolkkua. En siksi yrittänytkään heti pohtia, mistä tässä on kyse.


Alku on kaunis ja unenomainen. Minulle tuli siitä mieleen Astrid Lindgrenin Kultasiskoni-satu, joskin sillä erotuksella, että Katariina ei ole lasten satu, ei yhtä suloinen. Alku ei kuitenkaan temmanut minua mukaansa. Tunnustin sen ansiot, mutta myös sen, ettei se ole ihan minuntyylistäni kirjallisuutta. Ja nykyisin, lukemista odottavien kirjapinojen kohotessa uhkaavasti kohti kattoa, olen kärsimätön. Pohdin tämänkin kirjan keskenjättämistä, mutta päätin lukea ainakin sata sivua, ja kohdallani se kannatti.


Tarina sai minut pauloihinsa, kun Margareetan osuus loppui ja Annan alkoi - vähän ennen kuin sata sivua tuli täyteen. Katariina jakautuu osiin, jotka on otsikoitu Katariina II, Neljäs talo, Juhlan jälkeen, Rööki, Todistus ja Katariina I. Osien voisi sanoa koostuvan päähenkilöidensä ympärille: Margareeta/Katariina II, Margareeta, Anna, Jarek, Jaakob ja Katariina I. Tällaisessa jaottelussa ja näkökulmien vaihtelussa on viehätyksensä - ja riskinsä. Minut tosiaan näkökulman vaihto kahden osuuden jälkeen herätti mukaan tarinaan. Toisaalta, kun näkökulma vaihdettiin kirjan loppupuolella aiemmin käytännössä tuntemattomana pysytelleelle Jaakobille, keskittymiseni vähän herpautui. Lopulta myös loppuosuus oli kuitenkin hyvä ja mielenkiintoinen.


Tällaiseen tyylilajiin kuuluu eri episodien yhdistyminen ja henkilöiden välisten yhteyksien paljastuminen. Tuttu juttu elokuvista. Jostain syystä en silti tajunnut tai halunnut Katariinaa lukiessani ennakoida mitään, ja osa käänteistä oli minulle rehellisiä yllätyksiä, mikä on aina miellyttävää.


Katariinassa on hyvä juoni, mutta sen ympärille on kirjoitettu kaunista kieltä ja utuista tunnelmaa. Yhdistelmä on ihan toimiva, mutta näin jälkeenpäinkin - etenkin nyt jälkeenpäin - kirjan alkuosa tuntuu jotenkin irralliselta ja lähes ylimääräiseltä muuhun kirjaan nähden. Ainakin se olisi voinut olla lyhyempi, tai sitten kirjan aloittavaan Margareetaan olisi voinut vielä palata.


Pienistä napinoista huolimatta tämä oli mielestäni oikein hyvä kirja, ja erityisen ansiokas esikoisromaaniksi. Tyyli tuo myös piristävän tuoreen tuulahduksen kotimaisen kirjallisuuden kentälle.


Katariinan ovat minua ennen lukeneet ainakin Morre, anni.M, Susa, Katja, Hanna, Mari A. ja Jenni.

Kirjahyllykeskiviikko: W niin kuin Walker, Waltari, Wells, Westö...

Nyt jutellaan tuplaveestä. Kerroin viime viikolla, että erottelin V:n ja W:n toisistaan ihan käytännön syistäkin, mutta sitten keskustellessa ystävien kanssa tuli ilmi, että nykyisin Suomessakin nuo kaksi kirjainta erotetaan "virallisesti" toisistaan. Se on minustakin loogisempaa, vaikka ne suomen kielessä lausutaankin samalla tavalla.


W:llä alkavia kirjailijoita onkin viimeviikkoista V:tä enemmän, muttei juurikaan kotimaisia. Alla minun W-kirjani.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Klassikko, joka oli minulla äskettäin poistoarvonnassakin (voittaja ei ole muuten lunastanut kirjaa, joten se saattaa tulla pian uudelleen tavoiteltavaksi). Minä näin ensin tähän perustuvan Steven Spielbergin elokuvan pääosassa Whoopi Goldberg, ja se oli upea kokemus. Kirja on luonnollisesti vähintään yhtä hyvä, mutta suomennoksessa murteen käyttö vieraannutti minua. Haluankin lukea tämän vielä alkukielisenä joskus.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia
Tämä on ollut ainakin pari vuotta hyllyssäni lukematta - jostakin syystä en ole innostunut tarttumaan siihen. Mutta äskettäin luin Zephyrin innostavan arvion kirjasta ja toivon pääseväni tämän pariin pian. Kirja sopisi näpsäkästi Totally British- ja ehkä maahanmuuttajahaasteeseenkin.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen; Surun ja ilon kaupunki; Suuri illusioni
Waltaria ei varmaankaan tarvitse esitellä. En ole lukenut häneltä kuin Sinuhen, jota rakastan. Olen joskus nuorempana hankkinut nämä pari muutakin Waltaria hyllyyni, mutta jotenkin en osaa tai uskalla lukea Sinuhen jälkeen muuta Waltaria.

Satu Waltari: Kahvila Mabillon
Ostin tämän kesällä 50 sentillä divarista. Mikan tyttären esikoisteos pohjautuu tämän kokemuksiin opiskelijaelämästä Pariisissa. Kiehtovaa. En ole vielä lukenut tätä.

Evelyn Waugh: Mennyt maailma
Voi, en ole vielä lukenut tätä, mutta kirja kiinnostaa todella paljon. Sama kirjan pohjalta tehdyn kehutun tv-sarjan kanssa: en ole nähnyt sitä, vaikka olen suunnitellut katsomista kauan. Dvd-boksikin on odottanut valmiina jo vuosia. Tämän romaanin ostin vasta kesällä Fiskarsin markkinoilta. Mennyt maailma sekä sen kirjoittaja ovat taas tulleet viime aikoina vastaani eri yhteyksissä. Esimerkiksi Mitfordin tytöissä Waugh seurueineen esiintyy useaan kertaan. Äskettäin kirjan luki Liisa.

Rebecca Wells: The Crowning Glory of Calla Lily Ponder; Jumalaiset jajasiskot
Äh, nyt minua harmittaa, kun olen tänään ollut huolimaton kuvauksissani. Olen ottanut turhaan vaakakuvia, ja nämä kaksi teosta olen kuvannut erikseen, vaikka yleensä laitan saman kirjailijan teokset samaan kuvaan. Järkyttävä sillisalaatti tämä postaus! Mutta ei anneta sadatteluni ja organisoituneisuuden kaipuuni viedä huomiota ihanalta Rebecca Wellsiltä kirjoineen. Ok, en ole lukenut muuta kuin Jumalaiset jajasiskot, mutta jo se yksinään tekee Wellsistä ihanan. Kirjoitin teoksesta täällä nimeten sen kirjaksi, joka tekee minut iloiseksi ja onnelliseksi. Kirja ei ole pelkästään pliisua iloa ja onnea, mutta samalla tavalla kuin eilen bloggaamani Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kauheista tapahtumista huolimatta minusta lohtukirja, tämä vaikeitakin asioita käsittelevä romaani tekee minut iloiseksi ja onnelliseksi.

En ole syystä tai toisesta lukenut Wellsiltä muuta, vaikka jajasiskojakin käsitellään parissa muussa romaanissa. Alkuvuodesta uskaltauduin kuitenkin matkoilta ostamaan tämän viehättävänimisen ja -kantisen The Crowning Glory of Calla Lily Ponder -teoksen. Saa nähdä yltääkö se lähellekään Jumalaisia jajasiskoja.

Kjell Westö: Isän nimeen; Leijat Helsingin yllä; Missä kuljimme kerran; Älä käy yöhön yksin
Westökään ei kaivanne esittelyjä. Olen lukenut näistä minulle olevista teoksista vain Leijat Helsingin yllä sekä Missä kuljimme kerran. Molemmat ovat loistavia, mutta Leijat on se minun Suuri ja Tärkeä Westöni. Luin sen niin herkässä iässäkin.

Lauren Weisberger: The Devil Wears Prada; VIP-ihmisiä
Kumpaakaan en ole ainakaan vielä lukenut. VIP-ihmisiä taisi tulla ilmaiskylkiäisenä jonkun kirjakerho-ostoksen mukana, ja The Devil Wears Prada -pokkarin löysin äskettäin Kierrätyskeskuksen ilmaislaarista. Jälkimmäisestä tehty elokuva oli ihan ok, ja suunnitelmissani on joskus ottaa selvää, kirjoittaisiko Weisberger kaipaamaani laadukasta chicklitiä.

Stella Whitelaw (toim.): Collected Cat Stories
Kissatarinoiden antologia, jonka sain aikoinaan silloisen poikaystäväni äidiltä. En ole varmaankaan lukenut tätä kokonaan, mutta monia tarinoita luin silloin vuosia sitten, ja herttaisiahan ne olivat. Tähän voisi joskus palata!

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Klassikko, jonka haluaisin lukea, mutten ole vielä saanut aikaiseksi. Olen ihastunut Wildeen hänen lainauksissa elävien sutkautuksiensa sekä joidenkin näkemieni näytelmien perusteella. Dorian Graysta kirjoitti äskettäin Luru.

Virginia Woolf: Mrs Dalloway; To The Lighthouse
Olen avautunut Woolf-suhteestani muualla ja muiden blogeissa. Tunnen Woolfin vain luettujen pätkien ja lainausten perusteella. Erityisen läheiseltä hän tuntuu Michael Cunninghamin Tunnit-kirjan ja -elokuvan myötä, mutta yhtään kokonaista Woolfin teosta en ole lukenut. Ostin nämä pokkarit joskus teini-iässä, ja aloitin To The Lighthouse -romaania. Se oli minulle kuitenkin siinä iässä vielä liian konstikas, ainakin englanniksi. Lannistuin siitä sen verran, etten ole vieläkään yrittänyt uudelleen, suomeksi tai englanniksi. Nyt olen kuitenkin luvannut mm. Leena Lumille, että luen Mrs Dallowayn.


Kertokaa te nyt vuorostanne hyllyjenne W-sisällöstä!

Teematiistai - Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let Me Sing You Gentle Songs).
Kustantaja: Gummerus, 2009 (äänikirja 2011).
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Äänikirjan lukija: Seela Sella.
Sivuja: 344 (äänikirja käsittää seitsemän cd-levyä).
Genre: Naisten lukuromaani/lohtukirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Jatkan tänään äänikirjateemaani. Minähän aloitin äänikirjojen kuuntelut Audiblen ilmaisen kirjan kampanjan innoittamana ja Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café -kirjan avulla. Kerroin kokemuksesta täällä. Harmikseni onnistuin tilaamaan tuosta ihanasta kirjasta lyhennetyn version, ja Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on ensimmäinen kokonainen kuuntelemani kirja.


Kokemus oli hurmaava. 


Siihen vaikutti itse kirjan lisäksi se, että kuuntelin tätä tehden perheenäidin irtiottoja: käveleminen luonnossa, loppukesän kauniissa päivissä ja illoissa, äänikirjan lisäksi vain metsän humistessa ympärillä, on tässä mielessä huomattavasti tehokkaampaa kuin epätoivoinen yritys paeta perheen mekastusta yläkertaan painetun kirjan kanssa. Sittemmin syyssateiden alettua olen vähän laiskistunut lenkkeilyn kanssa ja kuuntelen kirjoja yhtä paljon myös kotitöitä tehdessäni, mutta tämän Linda Olssonin esikoisromaanin nautin kokonaan luonnossa.


Ihailemani Seela Sella on hyvä lukija. Hänellä on miellyttävä ääni, ja pieni muutos sen ilmeikkyydessä riitti osoittamaan puhujan vaihtuneen kahden naisen käydessä kirjassa dialogiaan. Aluksi minua häiritsi hieman Sellan aavistuksen tamperelainen r-kirjaimen ääntämys, mutta siihen tottui aika pian.


Näiden lisäksi kokemukseen tarvittiin myös itse kirja, teksti ja tarina. Pidin niistä kovasti. Sen verran muistan vanhemmista blogikirjoitteluista, että moni on nimennyt tämän lohtukirjaksi. Se onkin aivan oivallinen määrittely tälle romaanille. Hauskaa, että myös tätä edeltänyt äänikirjani Fried Green Tomatoes oli juuri sellainen. Lohtukirja saa mielestäni olla epäuskottava ja melodramaattinen, joten tarinan nopea eteneminen ja naisten surulliset elämäntarinat eivät saaneet minua ärtymään. Yleisesti ottaen pidän ruotsalaisesta kirjallisuudesta (en dekkareista), ja tämä teos vielä sijoittuu Taalainmaalle, jonne minulla on kummallinen kaipuu siellä koskaan käymättä. Lisäksi pidän kirjoista, jotka kertovat naisten välisestä ystävyydestä, etenkin sellaisesta, joka ylittää sukupolvien väliset rajat (huoh, taas toistan itseäni tuolta edellisesti äänikirja-arviostani..).


Kirjan suomalainen kansi on suloinen. Siteeratut runot olivat kauniita, joskin luvut aloittaneet, pitkät sitaatit eivät äänikirjassa toimineet parhaalla mahdollisella tavalla. Romaanin muutenkin tunteellinen teksti istui hyvin tähän genreen, ja mielestäni Olsson on tämän esikoisensa perusteella oikein sujuva kirjoittaja. Pidin siis kirjasta paljon ja monilta osin. Tämän korkeampia pisteitä romaani ei minulta saanut siksi, että se mielestäni vähän lässähti loppua kohti. Kun molempien päähenkilöiden elämäntarinoiden traagisimmat tapahtumat ja suurimmat kipupisteet oli käyty läpi, takki tuntui aika tyhjältä, mutta tarina jatkui silti vielä hyvän matkaa, mielestäni turhaan pitkitettynä. Tämä oli harmi, sillä loppua lukuun ottamatta olin kirjasta todella hurmioitunut. Ei loppukaan huono ollut, mutta se oli turhan pitkä draaman kaaren jo tavoitettua huippunsa.


Olssonin kirjan arvioi ihan äskettäin Anna Elina, ja hieman aiemmin ainakin Kirsi, Sara, Katja, Anki ja Leena Lumi, ja nyt menen innoissani itsekin lukemaan nämä arviot, jotka auennevat eri tavalla omakohtaisen kokemuksen jälkeen.