Tenavatorstai Satupäivänä - Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa.
Kustantaja: Karisto, 2012.
Sivuja: 28.
Genre: Lasten kuva-/satukirja.
Arvio: 4,5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi."

Satupäivän kunniaksi sopii erinomaisesti esitellä suomalainen lastenkirja, joka on aivan uusi, mutta nojaa vahvasti vanhoihin satuperinteisiin.

Satumaisen taiteilijanimen itselleen valinnut Enna Airik on loihtinut sulkakynästään hyvin kauniin ja taianomaisen kuvakirjan. Jo hopenhohtoinen ja joutsenaiheinen kansi ihastuttaa, ja kirjan sisältö on vielä suloisempaa katseltavaa. Silmiinpistävintä on viehättävä vanhanaikaisuus. Voin hyvin kuvitella, että kaikkia ei miellytä kuvituksen ja tarinan sisällön järkähtämätön perinteisyys, mutta minusta kirja on ihana, ja olen sitä mieltä, että tällainen pastissi mahtuu hyvin kotimaisen lastenkirjallisuuden laajaan kirjoon.

On silti tietenkin tärkeää, että lastenkirjallisuus myös jatkuvasti uudistuu ja modernisoituu. Onneksi on paljon myös niitä kirjailijoita ja kuvittajia, jotka keksivät ja kehittävät uutta.

Haavemaa muistuttaa minua monessa lapsuuteni lempisaduista. Kuvitus kumartaa Elsa Beskowin suuntaan, minkä panee merkille erityisesti tekstisivujen mustien siluettikuvien vuoksi. Kannen kuva taas muistuttaa Auringonmuna-sadun keijusta. Kirjan Haavemaan voisi muutenkin kuvitella olevan vanha, porvarillinen Ruotsi. Vaatteista, kaupunkinäkymistä ja sisustuksesta tulee vuorotellen mieleen Carl Larssonin maalaukset, Fanny ja Alexander -elokuva ja Astrid Lindgrenin Marikki.

Astrid Lindgren tulee mieleen muustakin, nimittäin tarinan kehyksestä. Kuten monissa Lindgrenin saduissa myös Haavemaassa sairas (tai Lindgrenin tapauksessa joskus myös muuten vaikeassa asemassa oleva) lapsi pakenee elämän ja ympäristön ankeutta mielikuvitusmaailmaan. Vanhojen satujen ja tyttökirjojen perinteiden mukaan päähenkilö on myös orpo - ja kuolee lopussa, mikä on esitetty kauniin symbolisesti ja onnellisena jälleentapaamisena vanhempien kanssa.

"Kurkistaessaan sisään Aana huomasi, että huone olikin suuri puutarha, täynnä aamuruskon kultaista valoa. Verkalleen virtaavan joen yli kaareutui silta, ja sillalla seisoivat äiti ja isä, valkoiset puvut loistaen kuin taivaan tähdet."

Palikat ovat siis niin sanotusti kohdallaan, mutta pakko on silti sanoa, ettei Airik Lingrenin tasoinen kynäniekka ole. Epäreilua olisi toki sellaista odottaakaan. Airik osaa valita sanansa oikein, romanttisen nostalgisesti, ja hän on ottanut kirjaan mukaan monia elementtejä, jotka lapsia kiehtovat. Mutta joku taika tai henki tarinasta puuttuu, tai sitten vain kuvittelen niin, kun olen lukenut tämän ensimmäisen kerran kyynisenä aikuisena. Hovilukijani Stella kyllä piti tästä äitinsä tapaan kovasti, mutta ei ole innostunut vaatimaan uudelleenlukuja samaan tapaan kuin esimerkiksi juuri Astrid Lindgrenin satukirjojen kanssa.

Tämä on Stellan mielestä kirjan ihanin kuva.

Kuvitus on kuitenkin värisyttävän kaunista. Sitä hieman ihmettelen, ettei päähenkilö Aanaa ole kertaakaan kuvattu katsomaan lukijaan. Hän jää mielestäni aika kaukaiseksi ja vaikeasti samastuttavaksi, kun on joka kuvassa selin, sivuttain tai silmät kiinni. Ohueksi jää myös Haavemaasta löydetyn parhaan ystävän kuvaus - tai siis kuvaamattomuus. Hänelle ei anneta edes nimeä. Muutenkin tuntuu, että lyhyeen kirjaan on yritetty ottaa mukaan hiukan liikaa ihanuuselementtejä, jotka ohitetaan nopeasti: nukkeostoksia, leivoksia ja kaakaota, oma koiranpentu, vaahtokylpy, herkuttelujuhlat parhaan ystävän kanssa ja niin edelleen.

Kaikesta tästä huolimatta Haavemaa on ihanimpia lastenkirjauutuuksia vähään aikaan. Toivon, että Enna Airik pitää kiinni tästä omasta, rehellisen vanhanaikaisesta linjastaan ja kirjoittaa lisää kauniisti kuvitettuja satuja. Tarinatkin hioutuvat varmasti ajan myötä sielukkaammiksi.

"Oli jälleen ilta. Taivas ullakkoikkunan takana oli täynnä tähtiä.

- Oili-täti, miksi joidenkin täytyy kuolla? Niin kuin isän ja äidin? Aana kysyi miettiväisenä.

- Rakas lapsi, kaikkien täytyy  kuolla joskus.

- Joidenkin vain liian aikaisin, Aana huokaisi.

- Sinäpä sen sanoit, Oili-täti vastasi hiljaa.

He katsoivat vaieten, kuinka ensilumi satoi mustaan maahan."

Haavemaasta ovat pitäneet ja sen nojaamisesta vanhoihin perinteisiin ovat kirjoittaneet myös ainakin: 

• Katja, joka on löytänyt kuvituksen esikuviksi Beskowin lisäksi Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin;
• Maria, jolle on tullut lukiessa mieleen mm. monet samat kunnianosoitukset ja Lindgrenin sadut kuin minulle; 
• Aino, joka on bongannut kirjasta raamatullisiakin viitteitä; ja
• Sara, joka on valinnut tämän myös Satupäivän kirjaksi ja viittaa Marian sekä Ainon tapaan Anni Swaniin - ja on muuten valinnut alkuun saman tekstilainauksen kuin minä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Lastenkirjalauantai - Hannu Hirvonen ja Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume

Hannu Hirvonen - Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume.
Kustantaja: Karisto, 2012.
Sivuja: 28.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Api-Nalle ei voinut tulla tänään eskariin, Sara kertoo Matildalle. - Sillä on kuumetta.
 - Takit ja reput omaan lokeroon, Emmi sanoo. Hän on Saran esikouluopettaja.
- Miten paljon kuumetta? Matilda kysyy Saralta.
- Noin sata astetta. Se ei ole paljon pehmolle. Api-Nalle seisoo koko päivän päällään. Kuume laskee paremmin."

Tämä uutuuskuvakirja oli meillä ns. pakkohankinta, sillä tyttäreni aloitti esikoulun muutama viikko sitten. Hannu Hirvonen on minulle ennestään tuttu kirjailija, joskin lasten- ja nuortenromaaneiden kirjoittajana. Uskalsin silti niiden perusteella odottaa hyvää tekstiä. Mika Kolehmaisen kuvittamia kirjoja en muista aiemmin lukeneeni, mutta kirjan kansi näytti kivalta.

Tarinassa esikoulun aloittava Sara vähän jännittää ja projisoi tunteitaan pehmoleluun. Jännitykseen ei kuitenkaan keskitytä tai sitä sen kummemmin käsitellä, vaan kirja kertoo lopulta aika tavallisesta eskaripäivästä (vaikka se onkin ensimmäinen), perheen aamukiireistä, päiväkodin rutiineista ja lasten hassunhauskoista jutuista. Pienenä lisämausteena Sara kertoo päivän mittaan kuvittelemaansa tarinaa siitä, kuinka perheen kissat ja Saran pehmolelu riehuvat ollessaan keskenään kotona. Saran ja vanhempien päästessä kotiin siellä odottaakin kauhea sotku, sillä aamukiireessä roskapussi on jäänyt viemättä ulos ja kissat ovat levitelleet roskat ympäri asuntoa.

Tämä oli meistä - minusta ja Stellasta - ihan kiva kirja. Tarina on ihan hauska ja kuvitus on ihan pirteää. Ei tästä mitään lastenkirjallisuuden suurta klassikkoa tule, mutta ei kirja siihen pyrikään eikä kaikkien kirjojen pidäkään. Sadan asteen eskarikuumetta oli kiva lukea ennen lapsen ensimmäistä esikoulupäivää ja fiilistellä yhdessä. Lapsikin löysi paljon tuttua ja samastuttavaa kirjasta: aamulla hoputtavat vanhemmat, päiväkodin/esikoulun ruokailut ja lepohetket ja niin edelleen. 

Mika Kolehmaisen kuvitus miellytti silmääni ja uskoisin sen olevan lempeissä sävyissään ja eräänlaisessa tavallisuudessaan erityisesti lasten mieleen. Huomasin Kolehmaisen kuvittaneen aiemmin muun muassa oppikirjoja ja uskon tämän tyylin sopivan myös niihin erityisen hyvin, sillä suurta taiteellista kunnianhimoa ei näistä lapsia kunnioittavista kuvista välity.

Minulla ei siis ole tästä kirjasta antaa moitteita, mutta toisaalta tarina, kuvitus tai koko paketti eivät saaneet myöskään hihkumaan innosta. Ihan kiva yhteisluettava noiden jo niin isoiksi kasvaneiden pikku eskarilaisten kanssa!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Pirpanaperjantai - Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa

Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa. Tapaa mainio Puu-Jalkasten perhe! (The Pirates Next Door).
Kustantaja: Karisto, 2012.
Suomentanut: Sirja Kunelius.
Sivuja: 32.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.






"Kotikatu sievä niin
 vain yhtä oli vailla,
ei kavereita Tildalla
ollut niillä mailla.


Mut huhu kertoi: naapuriin
pian muuttaa perhe uusi.
Jos olis heillä ipanoita
viisi taikka kuusi...!"


Tässä on - taas yksi - hyvä lastenkirja! Se näytti minusta kiinnostavalta jo aikanaan, kun selailin yleensäkin hyvän lastenkirjakustantajan, Kariston, kevätkatalogia. Merirosvot on nyt aikamoinen hitti niin meillä kuin varmasti monessa muussakin lapsiperheessä, ja kirjan kuvitus näytti mukavan runsaalta ja värikkäältä. Lopullisesti innostuin hankkimaan kirjan, kun kuulin sen voittaneen brittiläisen kirjakauppaketju Waterstone'sin lastenkirjapalkinnon.


Ja kyllä, kuvitus on tosiaan tässä kirjassa mainio. Se on yhtä aikaa realistinen ja sadunhohtoinen, moderni ja vanhanaikainen. Siinä on ilmettä ja syvvyyttä. Se ei näytä samalta kuin joka toinen muu lasten kuvakirja, mutta tarpeeksi tutulta tv-animaatioiden maailmassa kasvaneen lapsen silmään.

Kuvituksen lisäksi kirjassa on hienointa riimittely. Koko tarina on runomuodossa, mikä teki siitä taas monesta muusta kirjasta eroavan ja mukavan ääneenluettavan. Tarina itsessään ei ole ihan yhtä vahva kuin kirjan muut osaset, mutta ei sekään huono ole. Idealtaan tarina on suorastaan loistava. 


Kirja sijoittuu viehättävän näköiseen rannikkokaupunkiin, joka voisi hyvin olla Pohjois-Walesissa, josta kirjailija on kotoisin. Mutta kaupungin nimi kertoo kaiken: Tylsämä. Keski-ikäkin on 67 vuotta ja paikka on talvisin autio. Lapsilla ei ole siellä kovin hauskaa, ei ainakaan Tildalla.

Mutta sitten Tildan naapuriin muuttaa jännittävä merirosvoperhe, jonka Joona-pojasta tulee hänen ystävänsä. Aikuiset kuitenkin suhtautuvat outoon perheeseen hyvin penseästi. Huhumylly uusien asukkaiden erikoisista tavoista pyörii. Eiväthän ne esimerkiksi peseydy koskaan, vaan haisevat, ja valvovatkin ihan vääriin aikoihin. Lopulta naapurit alkavat kerätä vetoomusta merirosvojen häätämiseksi. He pelkäävät, että muuten niitä on pian kaikkialla. Kansoittavat vielä koko maan.


Tilda on surullinen, kun joutuu luopumaan uudesta ystävästään, mutta Joona lohduttaa häntä ja sanoo, että he voivat pysyä ystävinä, vaikkeivät asukaan enää naapureina. Lapset sopivat alkavansa kirjeenvaihtoon. Joona lupaa myös mahtavan yllätyksen koko naapurustolle heidän lähdettyään.

Naapurit tosiaan yllättyvät, kun löytävät kunkin puutarhaan kaivetun aarrearkun, jonka sisällä on kultaesineitä. Ääni kellossa muuttuu ja lähteneitä merirosvoja muistellaankin äkkiä hyvällä kaivaten. Aikuiset paljastuvat toisin sanoen tekopyhiksi. Muutenkin erilaisuuden pelko ja ennakkoluulot on aiheena hyvä ja ajankohtainen, eikä tosielämän vastaavia esimerkkejä ole vaikea keksiä tästäkään maahanmuuttajia ja muuta erilaisuutta pelkäävästä maasta. Kirja nauraa lapsen äänellä NIMBY-ilmiölle (Not in My Backyard).


Viisivuotias Stella piti kirjasta todella paljon. Sen parhaita puolia olivat kuulemma lopun kiiltävät kultaesineet sekä se, että "ne sanat oli niin kuin runoja". Huono puoli oli taas se, että kirja oli liian lyhyt.


Suomeksi on muuten julkaistu myös Jonny Duddlen toinen merirosvoaiheinen kuvakirja Mahtava merirosvoseikkailu (Karisto 2010), joka meidän täytyy heti etsiä käsiimme.

Tenavatorstai - Barbara Taylor: Eläinten pesät

Barbara Taylor: Eläinten pesät (Animal Homes).
Kustantaja: Karisto, 2012.
Suomentanut: Elina Lustig.
Sivuja: 23.
Genre: Lasten tietokirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Eläinten pesät on erinomainen tietokirja alle kouluikäisille ja vähän vanhemmillekin. Takakannen suositus 5+ on varmasti ihan oikea. Sitä nuorempien käsissä hienot 3D-aukeamat olisivat vaarassa mennä rikki ja tietoiskuja on kuitenkin sen verran paljon, että vaikka tämä kiinnosti kovasti meidän 5-vuotiastamme, luimme kirjan kahdessa erässä. Eihän tällaisia kirjoja ole välttämättä tarkoituskaan lukea yhdeltä istumalta, vaan niihin voi palata silloin tällöin. Stellakin sanoi kirjan loputtua, että "mä haluan pitää tään".


Kuvia ja tekstiä on sopivassa suhteessa alle kouluikäisille, eikä aukeamia ole liikaa. Hienoimpia on tietenkin 3D-aukeamat, mutta muillakin sivuilla oli tarpeeksi kiinnostavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Valitettavasti kolmiulotteisten aukeamien hienous ei kaksiulotteisissa kuvissa aukea.

Eläinten pesät on käännöskirja, eikä sen eläimistö ole kotoperäistä. Kotimainenkin vastaava teos Suomessa elävistä luonnonvaraisista eläimistä olisi toki kiva, mutta toisaalta eksoottisistakin eläimistä ja paikoista on aina hauska oppia. Kirjan käännös ja toimitus olivat minusta ihan onnistuneita, vaikka joitakin vähän erikoisia lauseita ja anglismeja on mukana ("Pesät ovat lähekkäin, koska määrässä on turvaa.")


Paitsi että tekstiä on sopivan vähän pienillekin lukijoille myös tietoiskujen sisältö on yleisesti ottaen helposti ymmärrettävissä. Silti ajattelin, kun tätä iltasatuna ja väsyneinä luettiin, että ei Stella taida jaksaa kunnolla kuunnella ja keskittyä. Mutta kun sitten tänään kuuntelin hänen selostavan kirjaa isälleen ja pikkuveljelleen, totesin pientenkin yksityiskohtien jääneen yllättävän tarkasti mieleen.

Suosittelen siis lämpimästi Eläinten pesiä noin 5-8-vuotiaille pikku tutkijoille. Hienot kolmiulotteiset aukeamat innostavat lapset lukemaan ja tutkimaan, mutta kirjassa riittää sisältöä senkin jälkeen, kun 3D-uutuudenviehätys on laantunut. 


Eläinten pesät on lukenut myös Leena Lumi.

Tolstoita torstaina: Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-7).
Kustantaja: WSOY (1910-1), Otava (1961), Karisto (1979).
Suomentanut: Eino Kalima (WSOY, tarkistanut Arja Pikkupeura 2007), Ulla-Liisa Heino (Otava), Lea Pyykkö (Karisto).
Sivuja: 792.
Genre: Realismin venäläisklassikko.
Arvio: 4,25/5.
Lue yhden suomalaisen kustantajan esittely täältä.


"Vronski lähti konduktöörin jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi vaununosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle. Maailmanmiehen tottumuksella Vronski näki jo ensi silmäyksellä, että tämä ulkoasusta päätellen kuului korkeimpiin seurapiireihin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta vielä kerran vilkaista naiseen - ei niinkään paljon hänen harvinaisen kauneutensa eikä sen hienouden ja koruttoman sulouden vuoksi, joka ilmeni koko hänen olemuksessaan, kuin siksi, että viehättävien kasvojen ilmeessä oli jotakin erityisen hyväilevää ja hellää."


Minun Anna Kareninani - tai paremminkin appivanhempieni Anna Karenina, joka on minulla lainassa - on Otavan painosta ja kuuluu sarjaan Suuret venäläiset kertojat. Se ei ole lyhennetty, vaan ilmeisesti niin pientä ja tiheää pränttiä, että mahtuu 792 sivuun siinä, kun joissakin suomalaisissa Anna Karenina -painoksissa on jopa 999 sivua. Joka tapauksessa tässä niteessä itse Anna esitellään yllä olevan lainauksen turvin ensi kertaa vasta sivulla 67.


Luin vihdoin Leo Tolstoin klassikkoromaanin viime syksyn aikana, kun Zephyr Kirjanurkkauksesta järjesti järkäleestä kimppaluvun. Hankkeen aikataululle uskollisena luin kirjaa kokonaiset neljä kuukautta. Ehkä kirjan laajuuden ja pitkän lukuajan vuoksi minusta tuntuu, että on vaikea kirjoittaa teoksesta mitään ytimekkään kokoavaa. Ehkä se johtuu siitäkin, että luku-urakan päättymisestä on jo muutama viikko.


Tiesin Anna Kareninasta toki jotakin etukäteen. Tiesin, että kyseessä on kolmiodraama, joka päättyy onnettomasti. Sitä en tiennyt, että kirjassa on niin paljon muutakin materiaalia. No, Vronskin ja Annan rakkaustarinassa ei ollutkaan aineksia kuin ehkä kolmannekseen kirjasta. Se ei ollut mielestäni niin unohtumaton, kuin olin kuvitellut. Rakkaustarina on hyvin traaginen, mutta rakkaus kuolee jo ennen Annaa, eikä romanssia muutenkaan ole kuvailtu taivaalliseksi tai sen osapuolia erityisen miellyttäviksi. Tolstoi ilmeisen tarkoituksellakin kuvaa tämän "turmiollisen", avioliiton ulkopuolisen suhteen alusta alkaen onnettomaksi ja tuhoon tuomituksi.


Vronskin ja Annan rinnalla esitellään ns. terveempi sekä onnellisempi suhde ja myöhemmin avioliitto Levinin ja Kittyn välillä. Myös muita onnellisia ja onnettomia pariskuntia esitellään. Kuten sanottu, itse Annakin astuu näyttämölle vasta, kun kirja on sivulla 67, ja yllättävän vähän hän romaanin nimivalinta huomioon ottaen siellä muutenkaan esiintyy. Anna Karenina on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksena, mikä hiukan selittää nykylukijan silmään omituisen runsasta, siellä täällä hyppivää ja jaarittelevaa kertomista sekä rakennetta.


Kaikenlaista sinällään omituista kirjassa siis on, mutta pidin siitä silti. Välillä kovastikin. Alussa olin totaalisen ihastunut kepeän kuplivaan seurapiirielämän kuvailuun. Henkilöhahmoja esiteltiin vanhahtavan hauskasti, esimerkiksi näin:


"Pukeuduttuaan Stepan Arkadjits pirskotti ylleen hajuvettä, veti suoriksi paidanhihat, pani totunnaisin liikkein savukekotelon, lompakon, tulitikut ja kellon kaksinkertaisine vitjoineen ja riipuksineen kunkin omaan taskuunsa ja tuntien itsensä puhtaaksi, tuoksuvaksi, terveeksi ja fyysillisesti hilpeäksi onnettomuudestaan huolimatta hän lähti kevyesti keinahdellen ruokasaliin jossa kahvi jo häntä odotti ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit."


Tyyli oli toisin sanoen kevyttä, joskin virkkeet usein tolkuttoman pitkiä. Vaikka Tolstoin kirjoittaminen pysyy melko samanlaisena läpi teoksen, aiheet kuitenkin vaihtelevat niin paljon, että mielenkiinto ei ainakaan minulla pysynyt koko ajan yllä samalla intensiteetillä. Hauskan seurapiirielämän ja solmuisten ihmissuhteiden lisäksi Anna Kareninassa käydään paljon läpi esimerkiksi yhteiskunnallisia ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Osa niistä oli minusta hyvinkin mielenkiintoisia, toisiin taas en jaksanut millään keskittyä. Filosofisten osuuksien lisäksi Tolstoi pysähtyy välillä kuvaamaan yksityiskohtaisesti myös vaikkapa arkisia maatilan töitä. Ei ihme, että teoksella on mittaa!


Ihastuneen alun jälkeen pidin kyllä kirjasta loppuun saakka, mutta aloin kieltämättä puutua sen jaaritteluihin - ajoittain. Loppuvaiheessa sain uutta intoa ja tukea lukemiseen Merete Mazzarellan Uskottomuuden houkutus -teoksesta, jossa käsiteltiin Anna Kareninaa paljon. Jos olin lukemisen alussa yllättynyt siitä, kuinka myöhään Anna tuli kertomukseen mukaan ja kuinka pieni rooli hänellä siinä lopulta oli, myös loppu sai minut samalla tavalla hämilleen. Nk. loppuhuipennus, josta olin tietoinen etukäteen, olikin melko nopeasti kuvailtu tapahtuma, jonka jälkeen kirjan muiden henkilöiden elämä tuntui jatkavan kulkuaan häiriöttä.


Kaiken kaikkiaan Anna Karenina oli minusta hyvä. Siinä on piirteitä, jotka tekevät siitä rasittavan, ja melko kevyestä tyylistä huolimatta raskaan luettavan, mutta se käsittelee niin monia olennaisia asioita - ja aikanaan ehkä radikaalistikin - etten lainkaan ihmettele sen klassikkoasemaa. Olennaisilla asioilla tarkoitan esimerkiksi avioliittoa, naisen asemaa, luokkajakoa, politiikkaa ja uskontoa. Teokselle annettavaa arvosanaa miettiessäni ajattelin, että osittain se oli minusta lähes täysien pisteiden arvoinen, mutta toisilta osin paljon heikompi. Kompromissina arvosana on nyt 4,25/5. En ehkä suosittelisi tätä mittavaa luku-urakkaa kaikille, mutta olen silti onnellinen, että teos tuli kimppaluvun myötä tahkottua läpi, sillä jo yleissivistyksen vuoksi ja monien kulttuuristen viittauksien ymmärtämiseksi kerään mielelläni näitä klassikkosulkia hattuuni.


"Vain ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa lasten ääniä. Äkkiä kajahti läheltä metsänreunasta Varjenkan kontra-altto, joka kutsui Grisaa, ja Sergei Ivanovitsin kasvoille levisi iloinen hymy. Huomatessaan hymyilevänsä hän ravisti vakavasti päätään omalle mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pani sen suuhunsa. Hän ei pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään, sillä hänen raapiessaan sitä koivunrunkoa vasten kietoutui tuohen hieno pinta rikin ympärille ja liekki sammui. Viimein hän sai tikun syttymään, ja tuoksuvana sikarinsavu kiemurteli ilmassa kuin leveä väreilevä liina, joka vetäytyi eheänä ja tasaisena pensaan yli riippakoivun lehvien alle."


Anna Kareninasta ovat bloganneet myös ainakin Salla, Morre, Satu ja Maija. 

Teematiistai - Jamie Ford: Hotelli Panama

Jamie Ford: Hotelli Panama (Hotel on the Corner of Bitter and Sweet).
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentanut: Annukka Kolehmainen.
Kansi: Pirta Syrjänen.
Sivuja: 380.
Genre: Romanttinen sota-ajan lukuromaani.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Sen sijaan Henry oli heilauttanut kättään hyvästiksi ja hymyillyt. Ei edes halannut. Keiko oli kääntänyt katseensa ja pyyhkinyt silmiään. Henry oli tehnyt parhaan mahdollisen ratkaisun, olihan? Hänen isänsä oli joskus sanonut, että vaikeimpia valintoja ei tehty oikean ja väärän välillä, vaan oikean ja sen, mikä on parasta. Parasta oli päästää Keiko menemään. Ja Henry oli tehnyt juuri niin."


Voi pettymyksen huokaus. Hotelli Panama on kirja, jolta odotin etukäteen paljon. Luin kirjasta kehuja jo viime vuonna amerikkalaisista kirjablogeista, ja se kuulosti minusta kiehtovalta. Siinä oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: sota, rakkaus, maahanmuutto, kulttuurierot - ja Seattle. 


Rakastuin Seattleen, kun olimme siellä toissa kesänä. Kävimme kiinalaiskaupunginosassa - tai ID:ssä, eli International Districtissä - johon tämän romaanin tapahtumat suurelta osin sijoittuvat. Asuimme Bainbridge Islandilla kodiksi restauroidussa toisen maailmansodan sotilasviestintäkeskuksessa, ja romaanissa kerrotaan muun muassa kuinka japanilaiset evakuoitiin Bainbridgeltä, kun siitä tehtiin sotilastukikohta. Karmivaa ja mielenkiintoista! Jamie Fordin esikoisromaania kehutaan ylisanoin myös hänen kustantajiensa sivuilla. Hotelli Panaman käännösoikeudet on myyty 29 maahan.


Kaikesta tästä huolimatta kirja ei missään vaiheessa voittanut minua puolelleen. Odotukseni olivat ehkä kovat, mutten usko, että olisin innostunut kirjasta, vaikka olisin lukenut sen ilman etukäteistietoja. Aihe, japanilaistaustaisten ihmisten kohtelu toisen maailmansodan aikaisessa Amerikassa, oli kyllä hyvin mielenkiintoinen ja minulle aiemmin melko tuntematon, mutta teksti, tarina ja henkilöhahmot olivat minusta toivottoman tönkköjä ja ohuita. 

Yhdysvalloista tulee aivan loistavaakin kirjallisuutta, mutta usein joudun toteamaan siellä hehkutetuista teoksista, että ne ovat eurooppalaiseen makuun lapsellisia. En voi olla vertaamatta Hotelli Panamaa juuri ennen sitä lukemaani Tatiana de Rosnayn Viimeiseen kesään. Molemmat ovat dramaattisten tapahtumien tahdittamia lukuromaaneja ilman suuria korkeakirjallisia ansioita. Silti Viimeinen kesä oli minusta paljon syvällisempi, aikuisempi ja - jotenkin eurooppalaisempi.


Toki Hotelli Panamassa on omat suloiset hetkensä, mutta minun on hyvin vaikea ymmärtää, mistä kaikki hehkutus tämän kirjan kohdalla kumpuaa. Pidän yleisesti ottaen rinnakkaistarinoista ja aikakausien vaihtelusta, mutta ne eivät nyt pelastaneet kokonaisuutta. Suomalainen(kin) kansi on hyvin kaunis, mutta nimivalinta on minusta huono. Hotelli Panama on kyllä keskeinen rakennus kirjassa, mutta kirjaa vielä tuntemattoman ajatukset se johtaa Väli-Amerikkaan ja siten harhaan, ja on myös ristiriidassa japanilaishenkisen kannen kanssa. 


Suomennos ei ollut mielestäni tasaisen laadukas, mutten osaa arvata, onko kömpelö teksti kokonaisuutena kirjailijan vain kääntäjän "ansiota". Fordin moka on ainakin mieleen jäänyt, sinällään mitätön pikku virhe, kun kirjan lopussa vuonna 1986 vuosikymmeniä kadoksissa ollut ihminen löydetään istumalla muutama tunti tietokoneella ja soittamalla sitten muutama puhelu. Kyllä ei 1980-luvulla, aikana ennen internetiä, auttanut ihmisten etsinnässä tietokoneella istuminen pätkääkään, ellei nyt päässyt käsiksi joihinkin viranomaisten tietokantoihin.


Ihastuneempia arvioita Hotelli Panamasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu, Sanna ja Leena Lumi. 


PS. Pidän kovasti alun lainauksessa esitetystä Henryn isän ajatuksesta vaikeimmista valinnoista.

Mitä luettais -maanantai (sekä nolostunutta nuortenkirjamutinaa)

Minua harmittaa ihan kauheasti yksi juttu. Tämä seuraava nimittäin: haluaisin olla sujuva nuortenkirjojen lukija, mutten selvästikään ole.


Arvostan lasten- ja nuortenkirjallisuutta aivan mahdottomasti, ja on ihanaa lukea kotona lapsille Astrid Lindgreniä ja muita omia lapsuussuosikkejani. Ajatuksen tasolla olisi ihana palata myös kouluiässä lukemiini nuortenkirjoihin, ja tiedän, että moni lukee innostuneena nuortenkirjoja muussakin kuin nostalgiamielessä. Onhan nuortenkirjoissa usein selkeämpi tarina ilman liian yritettyä psykologista syväluotaamista ja sen sellaista, mihin aikuisten kirjat usein syyllistyvät.


Olen silloin tällöin lukenut joitakin vanhoja suosikkejani, ja vanhoja tyttökirjojahan suorastaan kerään. Olen kuitenkin joutunut pettymyksekseni toteamaan, etten enää jaksa oikein innostua niistä muuten kuin keräily- ja fiilistelymielessä. Niissä voi olla ihania tai hauskoja piirteitä sekä yksityiskohtia, mutta kaipaan aikuisten kirjojen monimutkaisempia juonikuvioita ja henkilöhahmoja sekä psykologista syvyyttä. Nostalgia riittää joskus kannattelemaan lapsena luettuja kirjoja, mutta uusilla teoksilla ei ole sitäkään etua puolellaan.

Kaikki tämä on alustusta sille, että päätin eilen jättää kesken Jacqueline Kellyn kaikin puolin viehättävän nuortenromaanin Luonnonlapsi Calpurnia Tate (Karisto 2011) luettuani siitä noin puolet. Teoksessa on kaikki ne ainekset, joista muodostuu ihania tyttökirjoja (katsokaa, mikä kansikin!), ja minua harmittaa todella paljon, etten syttynyt kirjasta enempää. Se ei ollut lainkaan huono millään tavalla, mutta se on nuortenkirja, ja ihan vain siksi sen lukeminen oli minulle hieman pakkopullaa. Kun lukemista on niin hirveät määrät jonossa koko ajan ja kun olen tehnyt päätöksen jättää kirjoja entistä huolettomammin kesken jos ne eivät todella kiinnosta, päädyin tähän ratkaisuun myös Calpurnia Taten kanssa, joskin raskain sydämin. Luin tuota kirjan ensimmäistä puolikasta kohtuuttoman kauankin.  Se johtui eniten työ- ja muista kiireistä, mutta aloin lopulta ajatella, että syytä saattoi olla myös siinä, etten niin innoissani kiirehtinyt kirjan kimppuun tilaisuuden tullenkaan.


En halua sanoa kirjasta mitään pahaa, sillä se on kaikin puolin suloinen (no, lopusta en voi tietää). Toivon, että oma tyttäreni innostuu tästä viiden vuoden päästä. Se on valloittavan vanhanaikainen sijoittuessaan yli sadan vuoden taakse, mutta kuvaa fiksua ja modernia tyttöä, joka innostuu luonnosta ja etenkin sen tieteellisestä tarkkailust viehättävän erikoislaatuisen isoisänsä seurassa. Kirjasta ovat kirjoittaneet hienosti ja sen ansaitsemalla tavalla ainakin Katja ja Linnea, jotka ovat selvästi minua parempia nuortenkirjojen lukijoita. *nurisee kateellisena*


Tämän tunnustuksen ja nolostelun lisäksi halusin kysyä taas teiltä, armaat lukijani, mitä luette nyt tai mitä lukemisia suunnittelette? 


Minulla on hassu taipumus tehdä kaikesta listoja, aikatauluja ja lukujärjestyksiä (heh, kirjaimellisesti). Kun hylly pursuaa lukemista odottavia kirjoja, olen keksinyt kaikenlaisia perusteita sille, missä järjestyksessä niitä luen. Suurin osatekijä on tietenkin aina innostus, ja fiilisten mukaan usein myös muuttelen aiemmin laatimiani lukujärjestyksiä. Yksi niitä ohjaava tekijä on kuitenkin se, että pyrin lukemaan kirjoja vuorotellen eri kustantamoilta, ja Calpurnia Taten ja Kariston jälkeen oli lukujärjestyksessäni WSOY:n vuoro. Södikan tämä syksy onkin niin monipuolinen ja hieno, että minulla on vielä useita kiinnostavia teoksia lukematta. Toisin sanoen minulla oli eilen kauhea valinnan vaikeus, mutta lopulta voittaja oli selvä: Juhani Ahon elämäkerta Naisten mies ja aatteiden. Aloitin sitä jo, ja on todella ihanaa lukea pitkästä aikaa elämäkertaa ja Suomen kulttuurihistoriaa.


Koska minulla on nykyisin yleensä Anna Kareninan ja äänikirjan lisäksi vain yksi vapaa-ajan kirja kesken, lisäsin sivupalkin piristykseksi myös pari paikkaa kirjoille, joita ainakin kullakin hetkellä suunnittelen lukevani sen kesken olevan jälkeen. Nyt siellä on lihantuotannon ongelmiin pureutuva tietokirja Kamara sekä kovasti ihailemani Chimamanda Ngozi Adichien kesällä ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Näillä eväillä siis alkaa marraskuuni tuon ensimmäisen luovutuksen jälkeen.


Tällä viikolla Kirjavassa kammarissa on ehkä luvassa haastepostaamista ja/tai tietokirjaa ja/tai lastenkirjaa, kesäisten kirjahyllytäydennysten listaamista sekä tietenkin poistoperjantaita. Tulkaahan taas pistäytymään!

Lastenlauantai: Aavemaiset juhlat

Lee Wildish - Matt Durber - Sam Taplin: Aavemaiset juhlat.
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentanut: Jenni Pitkäniemi.
Sivuja: 10.
Genre: Lasten kuvitettu "äänikirja".
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Halloweenperinne on Suomessa vielä nuori. Aikoinaan toki Suomessakin on juhlittu sadonkorjuun päätteeksi lokakuun aikana kekriä, mutta tuo juhla on aikojen saatossa ja yhteiskunnan kaupungistuttua jäänyt käytännössä pois. Nyt amerikkalainen halloween tekee vähitellen tuloaan tänne, ja vaikka sitä voisi periaatteesta vastustaa ja vaikka minäkin mieluummin kutsuisin juhlaa kekriksi, otan kuitenkin kaikki hauskat vuosijuhlat mielelläni vastaan, etenkin pimeää syksyä piristämään. Ilman omia lapsia halloweeniakaan ei kyllä varmaan tulisi juhlittua, mutta jo nyt syksyyn kuuluvat karmivat kummittelut ovat heille tärkeitä. Tai no, ainakin Stellalle.


Meksikossa asuva ystäväni muuten kertoi, että siellä lapset viettävät sujuvasti peräkkäin perinteistä kuolleiden päivää (Día de los Muertos) ja halloweenia.


Amerikkalaisittain halloween on aina viimeinen päivä lokakuuta, eli tänä vuonna tulevana maanantaina. Suomessa ei kai ole mitään vakiintunutta päivämäärää vielä. Pyhäinpäivän aatto on ensi perjantaina, mutta käsittääkseni moni Suomessa pitää halloweenjuhlia tänä viikonloppuna. Minusta myös karkki tai kepponen -kiertely on hauska juttu (ja sillä on esikuvansa myös suomalaisten kekrijuhlassa), mutta moni aikuinen täällä suhtautuu siihen ärsyttävänä kerjuuna.


No, tämä vuosijuhla-aiheesta, puhutaanpa itse kirjasta. :)

Lapset rakastavat tällaisia ääniefektikirjoja. Aavemaisissa juhlissa on vain viisi pahvisivuista aukeamaa, ja niistä jokaisella on vain muutamia lauseita. Tärkeintä näissä kirjoissa ei olekaan tarina, vaan ne äänet. Täytyy myöntää, ettemme ole tätä kertaakaan edes lukemalla lukeneet, mutta lapset katselevat kirjaa tosi mielellään ja paljon painellen kaameita ääniä kuuluviin. Kirjassa on kivan karmiva ja värikäs kuvitus. Hirviöt ja kummitukset ovat kuitenkin lempeän näköisiä, eivät oikeasti pelottavia. Äänet ovat hurjia ja kuulostavat aidoilta.

Meillä on joitakin muitakin lasten "äänikirjoja", ja valitettavasti lapset ovat halunneet heille niitä myös luettavan. Se on minusta aika rasittavaa, sillä tarinat ovat yleensä joko olemattomia tai todella tyhmiä. Joka välissä täytyy pysähtyä painelemaan ääninappeja (lapsi haluaa tietenkin itse painaa, ja jos lapsia on kaksi, asiasta tulee riita) ja kuunnella - usein typeriä - ääniä. Hih, olenpa positiivinen tänään. :) Aavemaiset juhlat on minusta joka tapauksessa keskimääräistä parempi kategoriassaan, sillä tarina on ymmärretty jättää vähäiseksi ja äänet ovat oikeasti hienot. Kuvituskin on tosiaan hyvä. Tavallaan nämä ovat minusta kuitenkin enemmän leluja kuin kirjoja.

Jos lapsenne pitävät kummituksista ja pelottelevat itseään mielellään, tämä on oikein oiva hankinta. Etenkin tähän vuodenaikaan. Oikein hyvää halloweenia, kekriä, kuolleiden päivää  kaikille, milloin niitä juhlittekin tai vaikka ette juhlisi!


PS. Lähden nyt messuilemaan ja palaan kommentoimaan eilisen postauksen vilkkaaseen keskusteluun myöhemmin.

Lastenkirjalauantai: Hyönteiset - eläinmaailman pieniä ihmeitä

John Woodward: Hyönteiset - eläinmaailman pieniä ihmeitä. Tutkija-sarja (Viewfinder: Insects). 
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentanut: Elina Lustig.
Kansi: Jonathan Gilbert.
Sivuja: 29.
Genre: Lasten tietokirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Karisto tahtoo kustantamona jäädä vähälle huomiolle pienuutensa ja sijaintinsa (pääkaupunkiseudun ulkopuolella) vuoksi. Mutta etenkin lastenkirjallisuuden saralla Karisto on loistanut jo kauan. Lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjojani selatessa huomaan, että todella moni on Kariston kustantama. Ja nytkin omille lapsille luettavaa etsiessäni löydän paljon helmiä Kariston valikoimista.


Tämäkin Hyönteiset-tietoteos on mainio paketti. Kirja on näyttävä ja selkeä, siinä on mukana lapsia innostava, irrotettava suurennuslasi, ja mukana on vielä jännittäviä piilosivuja sekä luukkuja. Sivuja ei ole alle kouluikäiselle liikaa, eikä aukeamia ole tungettu uuvuttavan täyteen tekstiä. Silti tietoa on saatu mahdutettua mukaan sen verran paljon, että opittavaa riittää varmasti vanhemmillekin lapsille. Tekijää on konsultoinut asiantuntija BBC:n Natural History Unitista.

Meillä pian 2,5-vuotias Dani ei vielä jaksa kiinnostua hyönteistiedosta, mutta suurennuslasista tuli silti tappelu isosiskon kanssa. :) Lisäksi kaikenlainen pelottava ja ällöttävä kuvina kiinnostaa Daniakin. Stella täyttää pian 5 vuotta, ja vaikkei hän ole varsinainen tutkijaluonne, dinosaurusten ohella myös hyönteiset kiinnostavat. Tähän vaikuttaa varmasti myös Samu ja Salla -tv-sarjassa nähty ja sittemmin Se on totta vieköön minun kirjani -tarinana luettu Sallan innostus vastaavanlaiseen hyönteisteokseen.

Tätä teosta on helppo suositella monenikäisille tutkijoille sekä hyönteisistä kiinnostuneille lapsille. Näyttävänä kirjana tämä olisi mielestäni oikein hyvä valinta myös lahjaksi.