Teematiistai - Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä (A Secret Kept).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Leena Tamminen.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Sivuja: 328.
Genre: Lukuromaani/perhetarina.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Margaux nousee, silottelee vaatteitaan ja tukkaansa. Hänen kasvonsa näyttävät taas kerran vuosia vanhemmilta. Haluaisin pidätellä häntä, suojella, sulkea hänet syliini. Pärjääkö hän? Onko hän tarpeeksi vahva? Luhistuuko hän? Jääkö tästä hänelle ikuiset vammat? Tukahdutan halun tarttua hänen hihaansa."


Kirjailija Tatiana de Rosnaysta on jokseenkin vaikea löytää tietoa netistä, tai paremminkin hänen julkaistuista teoksistaan. Ilmeisesti niitä on julkaistu ranskaksi 12 ja englanniksi kolme, joista tämä Viimeinen kesä on ymmärtääkseni keskimmäinen. 

Joka tapauksessa de Rosnayn tausta on viehättävän kansainvälinen ja värikäs: hän on syntynyt Pariisissa englantilaiselle äidille ja ranskalais-venäläis-mauritiuslaiselle isälle, muuttanut sittemmin vanhempiensa mukana Bostoniin ja myöhemmin vielä opiskelemaan kirjallisuutta Englantiin. Valmistuttuaan ja palattuaan Pariisiin hän on työskennellyt tiedottajana, toimittajana ja kirjallisuuskriitikkona. Suvusta löytyy tutkijoita, diplomaatteja ja näyttelijöitä.


Ranskalainen de Rosnay siis on, vaikka on asunut myös muualla ja on kirjoittanut tämän romaanin englanniksi. Kirja myös kertoo Ranskassa asuvista ranskalaisista, joten uskallan nimetä päivän ranskalaisen kirjallisuuden teematiistaiksi ja lisätä yhden tavoitesulan hattuuni.

de Rosnayn läpimurtoteos oli Avain (WSOY, 2008), josta olen kirjoittanut jotakin täällä. Tuoreempi arvio kirjasta löytyy Susalta. Avaimen kehystarina on juutalaisvainoineen ja lasten karmeine kohtaloineen hyvin dramaattinen ja tekee lukukokemuksesta vaikuttavan. Toisaalta ärsyynnyin vuorottelevan, nykypäivään sijoittuvan rinnakkaiskertomuksen viihteellisyydestä, jopa hölmöydestä. Kirjan kyllä ahmi todella nopeasti, mutta lukuun ottamatta järkyttävää historiallista tarinaa en pitänyt de Rosnayta sen perusteella erityisen lahjakkaana kirjailijana.

Kun huomasin häneltä suomennettavan uuden romaanin, tämän Viimeisen kesän, halusin kyllä lukea sen, mutta odotukseni eivät olleet erityisen korkealla. Etenkin kun kirjan suomalainen kansi on minusta kauhea. Ei tämä ole korkeakirjallisuutta, joten ei kannen tarvitsisi sellaista valehdellakaan, mutta ihmettelen tätä halvan kioskikirjallisuuden leimaa, jonka kirja kökön kantensa perusteella saa. Itse romaani oli minusta laadukkaampi. Pidin siitä oikeastaan hyvinkin paljon omassa lajissaan, kokonaisuutena enemmän kuin epätasaisesta Avaimesta, vaikka jälkimmäinen olikin vaikuttavampi.


Oletan, että kansi on kuitenkin suunniteltu harkiten, ja että kustantamo on sen myötä halunnut markkinoida de Rosnayta hyvin viihteellisenä kirjailijana, sillä kannen tekijä Tuula Mäkiä on tehnyt paljon hienompiakin kansia. Täältä Kirjavan kammarin arkistoista löytyvät ainakin Juhani Aho -elämäkerta Naisten mies ja aatteiden, sekä Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta. 

Vertailun vuoksi olen jälleen liittänyt oheen kansia myös muiden maiden painoksista, järjestyksessä ylhäältä amerikkalaisen, brittiläisen ja ruotsalaisen. Nämä keskenään aika erilaiset kannet ovat minusta kirjan sisältö huomioon ottaen onnistuneempia, vaikken ole ihan varma, onko brittiläinen, sinällään viehättävä, kansi minusta onnistunut kirjan sisältö huomioon ottaen. Ehkä se onkin, ja olen vain liian tottunut lukuromaanien yleisempiin kansiratkaisuihin, joissa on usein kuvattuna (kasvottomia) ihmisiä. 


Missään kannessa ei muuten näy, että päähenkilö ja kertoja on mies. Varmaankin siksi, että tämä on kuitenkin naisille suunnattua kirjallisuutta ja naisilla on suuri rooli kirjassa.

Viimeinen kesä on mukava ja otteessaan pitävä romaani. Traagisia tapahtumia ja solmussa olevia perhesuhteita on paljon, mutta kirja ei ole minusta mässäilevä tai ylidramaattinen. Teksti ja tarina pysyivät maltillisina ehkä rauhoittavan kertojan, Antoinen, ansiosta. Viimeinen kesä ei ole yhtä hieno kirja kuin Michael Cunninghamin Illan tullen, mutta näiden romaanien päähenkilöissä on jotakin samaa. He ovat pohdiskelevia, fiksuja ja lämminsydämisiä miehiä, jotka ovat jonkinlaisessa keski-iän kriisissä, hukassa itsensä, avioliittonsa ja aikuistuvien lastensa kanssa. Pidin molemmista miehistä todella paljon, amerikkalaisesta kuitenkin vielä ranskalaista enemmän.


"Laitamme kaikessa rauhassa ruokaa yhdessä, hän ja minä vieretysten. Vihanneskeittoa (purjoa, porkkanaa ja perunaa), sitruunaa ja timjamia (puutarhasta), paistettua kanaa basmatiriisin kera ja omenamuropaistosta. Pullollinen viileää chablista pitää meille seuraa. Talo on kotoisa ja lämmin, ja minä tajuan miten paljon nautin sen hiljaisuudesta ja rauhasta, sen koosta, sen maalaistyylisestä koruttomuudesta. En olisi koskaan uskonut, että minunlaiseni kaupunkieläjä nauttisi näin talonpoikaisesta ympäristöstä."


En ollut ennen tätä lukenut pieneen hetkeen varsinaisia lukuromaaneja, ja aluksi tekstin ns. helppoon tyyliin oli hieman hankala tottua. Sitten se kuitenkin vei mennessään ja muuttui minulle miellyttäväksi lukea. Luin kirjan normaalin lukutahtini ja elämäni huomioon ottaen nopeasti, parissa päivässä. Suosittelen Viimeistä kesää lämpimästi kaikille laadukkaiden lukuromaanien ystäville - sillä sellainen tämä minusta oikeasti oli. Jos piti Avaimesta, pitää varmasti tästäkin, mutta tästä voi pitää, vaikkei olisi viehättynyt dramaattisemmasta Avaimesta. Toki tässä on oma, ajoittainen ja viihteellinen ohuutensa, ja hieman kökkö loppu, mutta ainakin minulla oli todella mukava viikonloppu Tatiana de Rosnayn sekä Antoine Reyn seurassa.


Viimeisen kesän on lukenut ennen minua ainakin Sanna.