maanantai 23. tammikuuta 2017

Hyllynlämmittäjä ja kevään kiinnostavimmat uutuudet

Vuosi 2017 tuntuu kohdallani alkavan kirjafiiliksissä suorastaan kihisten. Minulla oli heti vuoden vaihtuessa olo, että haluan osallistua haasteisiin ja lukea ns. tavoitteellisesti, tehdä ihania suunnitelmia ja yrittää myös pitäytyä niissä. Nyt vaikuttaisi siltä, että alustavat lukusuunnitelmat on tehty ja lyöty pitkälti lukkoon.

Ensinnäkin kuulun muutaman ystävän kanssa perustettuun lukupiiriin, jossa valitsemme vuorokuukausina luettavan kirjan tietyn teeman mukaan. Tämä piiri on pyörinyt jo vuoden, ja tällä hetkellä teemamme on 1980-luku (tuolloin ilmestyneet kirjat), helmikuussa hyppäämme jo Nobel-voittajiin.

Toiseksi lähdin innokkaana mukaan Sivumennen-podcastin lanseeraamaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen -- kun ystävä ymmärsi haastaa. Sivumennen ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta olen havainnut sen vetäjät Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen muuten somen kautta fiksuiksi ja hauskoiksi kirjallisuusihmisiksi, joten aloin kuunnella heidän podcastiaan nyt, kun sain parahiksi yhden äänikirjan päätökseen (Liane Moriartyn Three Wishes -- ehkä paras äänikirja ikinä <3 ).

Hyllynlämmittäjä-haasteen idea on mitä järkevin: lukea 12 kuukauden aikana omasta hyllystä 12 teosta, jotka ovat lämmittäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Kirjahylly on minulle, kuten varmasti monelle muullekin lukijalle, paitsi jatkuva ilon aihe myös paineen luoja. Hyllytila on rajallinen, ja kun kirjat lisääntyvät nopeammin kuin niitä ehtii lukea, joutuu tekemään kipeitä päätöksiä sen suhteen, mistä kaikesta on pakko luopua raivatakseen tilaa uusille tulokkaille. Siitä huolimatta minullakin on lukuisia (lukuisia) kirjoja, jotka pysyvät hyllyssä vuosi-inventaariosta toiseen, koska ihan todella haluan ja aion lukea ne, mutta joihin saakka en vain ole koskaan ehtinyt.

Siivosin juuri kirjahyllyni jälleen kerran (ja lähetin kierrätyskeskukseen laatikoittain kirjoja), ja samalla oli hyvä valita nuo 12 teosta tähän haasteeseen. Se oli hyvin vaikeaa, koska vaikka yritin valita vain sellaisia, jotka ovat odottaneet vuoroaan oikeasti kauan ja jotka ihan oikeasti haluan lukea ilman velvollisuudentunteita, minun piti lähteä liikkeelle noin 30 kirjasta. Lisäksi lähes kaikki niistä tuntuivat olevan paksuja järkäleitä. Ei kauhean yllättävää, tosin, koska varmasti usein juuri kirjan paksuus on estänyt tarttumasta siihen ensimmäisten joukossa ja TBR-listani vanhimmat ja ohuimmat teokset olen lukenut vuosien varrella silloin tällöin järjestämieni vuorokauden mittaisten lukumaratonien aikana.

No tällainen -- aika kunnianhimoinen, sanoisin -- kirjapino sai lopulta kunnian tulla kohotetuksi Hyllynlämmittäjän arvokkaaseen asemaan. Arvoin saman tien ensimmäisenä aloitettavan teoksen, ja arpa suosi tietenkin lähes paksuinta teosta, Joyce Carol Oatesin Blondia. Mutta ei se mitään, aloitin sen ihan innoissani ja myös pidän alusta kovasti.



Kuvan teokset alhaalta ylös (tajusin muuten vasta tässä listatessa, että valikoimasta tuli hyvin voimakkaasti amerikkalainen):


  • Craig Thompson: Habibi
  • Marilyn French: Naistenhuone
  • Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
  • Jennifer Egan: The Keep (suom. Sydäntorni)
  • Joyce Carol Oates: Blondi
  • Richard Powers: Laulut joita lauloimme
  • Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
  • Christos Tsiolkas: The Slap
  • Sylvia Plath: The Bell Jar (suom. Lasikellon alla)
  • John Steinbeck: Vihan hedelmät
  • Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti
  • Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani 


Lukupiirikirjojen ja hyllynlämmittäjien lisäksi haluan lukea myös uutuuksia. Niinpä tein myös listan kevään kiinnostavimmista uutuuskirjoista, joita luen ainakin alkuun ilman lukkoonlyötyjä suunnitelmia ja aikatauluja, mutta aloitin eilen Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -romaanin. Alla koko lista (joka ei ole kaikenkattava vaan sellainen vuoden alun fiilisten mukaan poimittu, varmasti unohdin tai ohitin huomaamattani monta listalle oikeasti kuuluvaa):


  • Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
  • Petina Gappah: Muistojen kirja
  • Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
  • Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
  • Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
  • Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
  • Katja Kallio: Yön kantaja
  • Han Kang: Vegetaristi
  • Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
  • Jenni Linturi: Jälleenrakennus
  • Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
  • Ian McEwan: Pähkinänkuori
  • Zadie Smith: Swing Time
  • Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Niin, ja sitten luen tietenkin edelleen lasten- ja nuortenromaaneja lapsilleni. Yleensä on kerralla kesken kolme: yksi kummankin kanssa kahdestaan luettava ja yksi yhteinen. Mukavaa kun lasten kasvaessa heille luettavat kirjat muuttuvat koko ajan minullekin mieluisammiksi ja kiinnostavammiksi.

Näillä eväillä vuoden alkuun!

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Lukuvuosi 2016


Vuosi 2016 oli siitä erikoinen, ettei päivätyöhöni kuulunut kirjojen lukeminen. Se on varmaankin pitkälti syynä siihen, että luin verraten vähän: laskujeni mukaan 61 kokonaista teosta, joista 16 kotimaista aikuisten kaunokirjallista teosta, 13 ulkomaista kaunokirjallista teosta, 13 tietokirjallista teosta (joista kahdeksan kotimaista, viisi ulkomaista) ja 19 lasten- tai nuortenkirjaa (3/16, ohoh!).

Näiden lisäksi luin osittain ja selasin läpi lukuisia kirjoja, niin romaaneja kuin tietokirjoja. Eniten liittyen oman kirjoittamiseni taustatutkimukseen/benchmarkkaukseen, mutta luin myös esimerkiksi ns. "Juliet"-kokonaisuuden Alice Munron Karkulainen-novellikokoelmasta kuultuani, että näkemäni Pedro Almodóvarin Julieta-elokuva perustui noihin teksteihin.

Listaan joitakin huomioita, iloisia yllätyksiä ja pettymyksiä vuoden lukukokemuksista. Ensimmäinen on se, että käytännössä kaikki lukemani kotimaiset uutuudet, lukuun ottamatta jokusta tietoteosta ja lastenkirjaa, olivat ystävieni tai tuttavieni kirjoittamia. Se on myös yksi syy siihen, etten koe kirjabloggaamista entiseen tyyliin enää mielekkäänä. En käsitellyt kirjoja blogissani ennenkään tarkoituksellisen ilkeämielisesti, mutta ystävällismielinenkin objektiivisuus on vaikeaa tai paremminkin vastenmielistä, kun kirjoittaa tuttujen, rakkaidenkin, ihmisten hengentuotteista. Ja on monella sellainenkin ajatus, että kirjailijana on jäävi sanomaan kollegoiden teoksista mitään. Välillä olen kyllä miettinyt pelkästään ulkomaisia kirjoja käsittelevää blogia, mutta en ainakaan vielä ole saanut aikaiseksi sellaista perustaa.

Vuoden 2016 osalta on kuitenkin helpottavaa tehdä myös tämä rehellinen huomio: pidin kaikista niistä ystävieni ja tuttavieni kirjoittamista kirjoista, jotka luin. Osaa rakastin ja osaa arvostin hillitymmin, mutta ei minun tarvinnut kertaakaan pettyä. Usein minulle on vaikeaa ylipäätään alkaa lukea tuttujen kirjoja, mikä ehkä johtuu pelosta, ettei välttämättä pidä kirjasta, jonka on kirjoittanut hyvin pidettävä ihminen. Joskus niin väistämättä käykin, mutta ei siis onneksi viime vuonna.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta minulle merkittävintä oli lukea loppuun Kalle Päätalon Iijoki-sarja, jota tämä blogi lähes yksinomaan onkin viime vuodet käsitellyt. Ei siitä siksi sen enempää. Iloisiin yllätyksiin lukeutuu esimerkiksi Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, josta pidin lopulta hyvin, hyvin paljon, vaikka ensin epäilin sen bloggaaja-aihetta kuluneeksi ja käsitellyksi. Minna Rytisalon Lempi on minulle erityisen tärkeä ja rakas kirja, mutta omalla kohdallani se lukeutuu ennemmin vuoden 2015 elämyksiin, koska jo silloin sain lukea ensimmäisiä käsikirjoitusversioita, kommentoida niitä ja rakastua tekstiin heti ensilukemalta.

Pettymyksiä olivat ihailemani Jörn Donnerin Isä ja poika, jota ehkä ajan hammas on syönyt mutta jota joka tapauksessa pidin sekavana ja aika tylsänäkin, sekä Eeva Joenpellon Neito kulkee vetten päällä, jonka kieltä ja montaa muuta osasta kyllä ihailin mutta jonka naturalistisuudesta sekä fatalistisen toteavasta suhtautumisesta kurjuuteen en pystynyt nauttimaan yhtään. Kirja oli ensimmäinen Joenpellolta lukemani, ja ennen kaikkea petyin itseeni, kun en saanut itseäni pitämään tämän monen ihaileman mestarin luomasta kokonaisuudesta. Klassikoista pidin sen sijaan etenkin Arvid Järnefeltin/Hilja Kahilan Onnellisista sekä Paavo Rintalan Jumala on kauneudesta, jonka ansiosta löysin myös Vilho Lammen upeat maalaukset.

Ulkomaisista romaaneista paras viime vuonna lukemani oli joko William Styronin Sofien valinta (suom. Pentti Lehtinen) tai Jenny Offillin autofiktiivinen Dept. of Speculation. Myös Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -novellit (suom. Seppo Lahtinen) ilahduttivat, etenkin kun olin suunnitellut Carverin lukemista kauan ja toivonut pitäväni hänen teksteistään. Tobias Wolffin This Boy's Life oli aika ihana (sekin oli ollut TBR-listallani ikuisuuden), ja pidin myös Stefan Zweigin pienoisromaanista Twenty-Four Hours in the Life of a Woman (engl. Anthea Bell). 

Sen sijaan Julian Barnes, jonka Kuin jokin päättyisi -romaanista pidin aikanaan paljon, aiheutti nyt pettymyksen. Tai pettymyksen ja puolikkaan. Hänen kiitetty elämäkertaromaaninsa Gustave Flaubertista oli kyllä välillä tosi hauska ja koko ajan selvästi ansiokas, mutta minulle lukeminen oli aika tuskaista. Luin myös hänen omaelämäkerrallisen, vaimonsa kuolemasta kertovan Levels of Life -teoksensa, ja siinä pidin kyllä jälkimmäisestä, henkilökohtaisesta osuudesta, mutta pitkää alustusta pidin taas tylsänä.

Klassikoista melko tervaisia olivat Knut Hamsunin Nälkä sekä yllättäen Henry Jamesin Naisen muotokuva, jota olin kuvitellut rakastavani. Ja kyllä minä tavallaan rakastinkin, mutta kirjassa oli viety 1800-lukulainen (toki usein alun perin juuri jatkokertomuksina ilmestyneille romaaneille ominainen) pikkutarkka kuvailu ja polveilevan vihjailevien keskustelujen toisto hurjiin sfääreihin. Sitä keskustelun taidetta, jota haluan uskoa harjoitetun tuohon aikaan myös oikeassa elämässä, on pakko ihailla, mutta onko sitä pakko toistaa satojen ja satojen sivujen ajan?

Äänikirjojakin edelleen luin eli kuuntelin, ja nimenomaan englanniksi kielen harjoituksen vuoksi. Olen kyllä BookBeat-tilaaja, mutta ainakin toistaiseksi olen käyttänyt sitä tilausta vain sähkökirjojen lukemiseen. Äänikirjoissa suosin paitsi vieraita kieliä myös kevyttä, juonivetoista otetta. Suursuosikkini Kate Morton ja Lucinda Riley eivät pettäneet taaskaan -- joskin Rileyn tuoreehko The Seven Sisters oli minusta huonoin häneltä lukemani/kuuntelemani teos, kun taas hänen uudelleeneditoitu esikoisromaaninsa The Angel Tree oli mahtava. Lisäksi kuuntelin ainakin Gillian Flynnia, joka myös toimii äänikirjailijana tosi hyvin.

Tietokirjapuolella vuoden rakastuminen tapahtui Joan Didionin kohdalla. Hankin hyvän ystäväni suosituksesta hänen teoksensa The Year of Magical Thinking sekä Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma), ja luin ne tässä järjestyksessä (ensimmäinenkin on suomennettu, toim. huom.). Sattumalta muuten samaan aikaan Teatteri Jurkassa tuli ensi-iltaan teosten pohjalta tehty monologinäytelmä, jonka Kristiina Halkola veti hienosti suomeksi. 

Ihastuin siis Didioniin kovin, ja ostin sekä luin perään lisääkin omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Pidin paljon myös Pauliina Vanhatalon Keskivaikeasta vuodesta, joka kosketti erityisesti kuvailullaan introvertistä vanhemmuudesta. Ja tietopuolelta täytyy mainita vielä Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn Sinfoniaanisin terveisin sekä Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet, joista nautin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta huomasin tosiaan äsken, että olen -- tai siis olemme lasten kanssa lukeneet paljon enemmän ulkomaisia kuin kotimaisia kirjoja. Tämä ei ole ollut tietoinen valinta, mutta täytyypä kiinnittää asiaan jatkossa vähän huomiota. Molemmat lapset lukevat jonkin verran jo itsekseen, mutta kumpikin yhä edelleen mieluummin kuuntelee, kun heille luetaan -- ja minähän luen heille erityisen mielelläni. Luemme aika paljon nostalgiannälkäisen äidin valitsemia klassikoita mutta myös uusia kirjoja. Viime vuonna meistä kaikista ehkä paras yhdessä luettu kirja oli Tuutikki Tolosen Mörkövahti. Odotamme jo innolla, että pääsemme lukemaan sen jatko-osaa, kunhan saamme ihan pian loppuun Harry Potter ja puoliverisen prinssin.

Minulle suurin lastenkirjapettymys oli Eva Ibbotsonin Voi noita noitia, joka oli kasvanut muistikuvissani maagisen kulttikirjan mittoihin, mutta oli nyt aikuisena luettuna ihan tavallinen, vähän vanhentunut ja hassu noitakirja.

Tässä vuoden luettujen kirjojen listaamisessa ja miettimisessä on ihanaa muuten sekin, että palaan kirjojen myötä vuoden eri hetkiin, matkoihin ja tapahtumiin, kun muistan mikä kirja milloinkin oli lukuvuorossa. Balilla tuskailin Donnerin kanssa ja toisaalta nautin Sinikka Vuolan Replikasta. Junassa matkalla Hyvinkäälle luin Carveria, lentokoneessa matkalla Lontooseen Vanhataloa. Lasten kanssa Lontoossa luettiin sitä toista Ibbotsonia, ja New Yorkissa, Central Parkin nurmikolla, luin Melenderin esseitä. Uuden vuoden aattona, vuoden viimeisenä kirjana, luin hotellihuoneessa loppuun Helmi Kekkosen Vieraat

Koko kirjalistahan löytyy muuten tästä blogin Luetut 2016 -alasivulta.

Kas niin. En vielä tiedä, millaiseksi lukuvuosi 2017 muodostuu, sillä en tiedä, kuinka paljon tulen lukemaan työkseni. Ainakin jatkan omaa kirjoittamistani tukevien teosten selailua ja lukemista, muutaman ystävän kanssa perustetussa lukupiirissä tahkoamista sekä muiden ystävien ja tuttavien kirjoittamien kirjojen vähän pelokasta tavailua, hih. 

Bloggaamisestakaan en uskalla sanoa vielä mitään, mutta ainakin osaan näköjään edelleen kirjoittaa ylipitkiä postauksia. :) Kiitos jos jaksoitte!

Kirjavan iloista vuotta 2017 kaikille!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Pölhökanto Iijoen törmässä


Kalle Päätalo: Pölhökanto Iijoen törmässä (Iijoki 26)
Kustantaja: Gummerus, 1998.
Sivuja: 778.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä ja Hirvasnoron Kain juttu täältä.

Jokainen meistä lapsista tiesi, ettei äidin lopullinen lähtö voinut olla kaukana. Yritin kuitenkin naureksia ja sanoin:
- Elä nuin varman päälle puhu peijaisistasi. Kuulostaa, että tiijät kohta päivämääränni jo etukätteen.
- Miksipä yrittäsin ihteäni ja teitä lapsia narrata. Ei tässä kunnossa ole ennää jälellä palajoa elonpäiviä. Ja toevosin, että peäsisin sulan sannan aikana Koakkurivoaraan. Ja sitte pitäkeä tämän Kallioniemen katto kunnossa, että on paekka, johon tulla aena kun tuutta käömään kesälomalla. Eläkeä samate raohassa ja rakkauvessa keskenään ja kaikkiin kyläläisten kansa. Minä olen koettanu elleä niin, että jäisi vähä vihamiehiä.

Iijoki-sarjan lopullisesti viimeinen osa, Pölhökanto Iijoen törmässä, on todellinen testamentti ja luopumisten kirja. Se alkaa ja jatkuu yllättävänkin pitkälle samalla mallilla kuin sarjan muutkin kirjat, eli Kalle kertoo tarkasti seuraavista vuosistaan edellisen kirjan päätyttyä Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin ilmestymiseen. Mutta sitten alkavat voimat hiipua ja loppua, ja kirjan viimeisen osan kirjailija Kalle Päätalo käy läpi elämäänsä, sen sairauksien kiusaamaa jälkipuoliskoa ja läheisten kohtaloita. Joskin myös kohokohtia uskomattomalta kirjailijan uraltaan.

Tyyli on luopumisista huolimatta loppua kohti melko listaava ja paisuttelematon, ja siksi taisin selvitä kuivin silmin niin Herkon kuin Riitun ja muidenkin kuolemista, mitä en olisi etukäteen uskonut. No, Hiltu-Jakin kohdalla taisin tirauttaa pienet itkut. Tuntui kuin Kalle olisi ladannut siihen kohtaan eniten tunnetta, viimeisiin tapaamisiin ja Jakin kuolemaan. Ehkä hän joutui kirjoittaessaan ja muistellessaan etäännyttämään itsensä vielä kipeämmistä menetyksistä, vaikka hyvin rationaalisesti hän tuntuu suhtautuvan kummankin vanhempansa kuolemaan: hyvä kun pääsivät pois kärsimästä.

Ja silti Herkon viimeiset ajat ovat hyvinkin sydäntäsärkevää luettavaa, sillä hänen eläkkeelle jouduttuaan käy lopulta niin kuin on pelättykin, eli hermot pettävät ja vuosikymmenten takaiseen tyyliin mielenterveys alkaa murentua. Sen on täytynyt tuoda kauheita muistoja perheenjäsenten mieleen. Lisäksi isän ja pojan, Herkon ja Kallen, viimeinen tapaaminen on varmasti sairauden sävyttämänä mutta myös -- ehkä sairauden karistettua hienotunteisuuden rippeetkin -- hyvin katkera. Herkko ei pysty sulattamaan Kallen jäämistä vapaaksi kirjailijaksi eikä Kalle olla ottamatta nokkiinsa isänsä ikävistä sanoista.

- Jo luulin, että sinusta tulloo mies, mutta näämmä erehdyin. Tuli vaen miehenkuva. Semmonen, jolle on novellikirjain kirjottaminen tähellisempää kun lastesa ja akkasa elättäminen.
Kun kuuntelen ja katson isää, joudun pidättelemään itkuani. Toisaalta koetan hillitä sitä, etten ala lyödä nyrkkiä pöytään ja rupea puhumaan karjumalla, vaikka yritän käsittää puheen tulevan sairaan miehen suusta. Suuttumukseni pyrkii karkaamaan osaksi myös siksi, että terveenäkin isä oli vihannut lukemistani, puhumattakaan kirjoittamisyrityksistäni. 

Iijoki-sarjassa kuvattu isä-poikasuhde on monimutkainen, monitulkintainen ja varmasti kompleksinen. Ehkä sen erityisen ikävä päättyminen on syynä siihen, että kuvauksessa Kallen viimeisistä tapaamisista "uuven isän", Hiltu-Jakin, kanssa sekä Jakin kuolemasta on enemmän tunteita mukana, jopa itkuakin.

Riitu(kin) lähtee tavoilleen uskollisena lapsiaan muistaen, näille parasta toivoen ja yhteisöillisyyttä vaalien, kuten alkuun valitsemastani lainauksesta voimme lukea. Kallen läheisimmän sisaren, Martan, varhainen kuolema koskettaa, etenkin kun hänen elämänsä oli muutenkin ollut vaikeaa. Samoin esimerkiksi vain ohimennen mainittu Ilmari Vouvilan kuolema melko nuorena.

Lukijana ilahduttaviin hetkiin kuuluivat vanhuusvuosien tapaamiset ensimmäisen vaimon, Lainan, kanssa ja välien korjaantuminen. Lisäksi pidin erityisen paljon Päätalon isyyden onnen kuvauksesta ja lapsistaan kertomisesta.

Niin, hyvästejä kuitenkin jätetään paljon, kirjailija jättää niitä samalla myös itselleen tietäen, ettei aikaa enää liiemmin ole. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Kalle Päätalo kuoli. Luin kirjan läpi lähes ahmien, vaikka samalla olo tuntui haikealta näin pitkän ja minulle merkittävän sarjan päättyessä. Pidin viimeisistä sivuista todella paljon. Pidin Päätalon levollisesta ja reflektiivisestä tavasta käydä läpi elämäänsä ja sen suurimpia onnen sekä seesteisyyden hetkiä. Niistä on kirjoitettu kauniisti ilman ylisentimentaalisuutta. Vaikka Jokijärvi ja Kallioniemi lienevät sarjan lukijoille ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat paikat, Kalle ei epäile tunnustaa vieraantuneensa lapsuuden maisemista lopullisesti ja tunteneensa jo kauan Tampereen oikeaksi kodikseen, ja jopa Tampereen lähistöllä sijainneen mökin rakkaammaksi kesänviettopaikaksi kuin Kallioniemen. Tai siis Kuovikunnaan, joksi Kallioniemen viereen Mikko Niskasen elokuvien kuvauksia varten rakennettu replika nimettiin ja jossa Kalle perheineen alkoi lomailla, kun Kallioniemi luovutettiin Taivalkosken kunnalle ja turistien iloksi.

Jo vuosia lomillamme Kuovikunnaalla asuen olen välillä -- varsinkin iltaisin -- vaaniutunut rantatörmän puitten keskellä katselemaan Jokijärven vastarantaa ja sen takana näkyviä maisemia. Olen kierrättänyt silmäystäni myötäpäivään Hoikkalasta alkaen Villinsaaren, syntymäpaikkani Päävaaran, Mannilan, Hilturannan ja Romppasensalmen kautta. Toisinaan olen tehnyt sen toiseen suuntaan. Katsellessani nykyisin harmaantuneena ja harteistani köyryyn painuneena ukonkäijäkkeenä syntymäjärveni näkymiä minulle on tullut usein mielikuva, että olen muuttunut yläpäästään köyristyneeksi pölhökannoksi, sellaiseksi miehen korkuiseksi, pystyyn lahonneen suuren koivun tyvipatsaaksi, jonka latvapään on myrskytuuli katkaissut ja jonka juuret ovat lakanneet imemästä elinvoimaa kasvukentästään.

Niin.

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen juhlavaa nyt, kun noin 2,5 vuotta kestänyt "Iijoki-savotta" on viety loppuun, mutta takki tuntuu tyhjältä. Uskomattoman paljon tämä kuitenkin on  minulle antanut sekä lukijana että muutenkin. En olisi noin 20 vuotta sitten sarjan ensimmäistä neljännestä lukiessani ja Jokijärven maisemiin rakastuessani uskonut, että nyt olen käynyt Kallioniemessä ja monilla muilla sarjan autenttisilla tapahtumapaikoilla pariinkin kertaan ja varmasti sinne monesti vielä palaankin. Olen tutustunut lukuisiin uusiin, mielenkiintoisiin ja tärkeisiin ihmisiin sarjan lukemisen myötä, jopa Kallen perheenjäseniin. Olen saanut puhua ja keskustella Iijoki-sarjasta julkisesti ja vähemmän julkisesti, olen saanut moneen kertaan kehua, puolustaa ja selittää intohimoani tätä kirjasarjaa kohtaan.

Lukeminen ja lukukokemuksen jakaminen on avannut monia ovia. Ja jatkoakin seuraa -- en aio hylätä Kallea ja Iijokea vielä tähän, vaan uusia projekteja on vireillä. Tavataan tai "tavataan" toivottavasti niiden myötä jatkossakin. Siis näkemiin, ei hyvästi, ja kiitos kaikille mukana olemisesta ja elämisestä!

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Hyvästi, Iijoki


Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki (Iijoki 25)
Kustantaja: Gummerus, 1995.
Sivuja: 700.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä (myös kustantajan esittely).

- Mikä perkeleen käräjöinti siinä nyt virisi? Justiin kun meinasin ryyppäytä unneen, ruvetaan ihmisiä morkkaamaan.
Sanoessaan isä kinnaroi itsensä istumaan, alkaa kopeloida tupakka-askia ja jälleen kiihtyy: - Taasko tuo Riitu tuohustaa sähkölampun kansa! Vittuvaanko ihailee vain tutkiiko sitä Kallen mölläriä.
Vaikka isän ääni on alkuun todella äreä, kuuluu viimeisistä sanoista jo hermannimaista huumoria. Äiti sanoo rauhallisesti:
- Elä ollenkaa ärhentele! Kun en polta ehki Tillilamppua. Tämä Kallen kirjottama kirja tarttoo lukkea päätökseen. Tässä Kalle justiin selevittää Iita Leppäviitan ärreästä ukosta. Ihan kun Kallio-Herkosta, joka tässä pirtissä tuppuroipi. Mutta minä en ole lyönyt omalta tuppuroijaltani koskaa silimää mustaksi niin kuin Iita Leppäviita näkkyy tärskäyttäneen.
Isä kuuntelee ääneti, kopeloi paperossin ja raapaisee tikun. Ensimmäisten savujen perään hän huokaisee:
- Riitun mielestä on mölläriin lukeminen niin tähellistä, että pittää polttaa tyyriitä säähkölampun patteria. Ja täysiaikanen mies ilinnyt kirjottaa semmosista akosta.

Tämä katkelma Iijoki-sarjan viimeiseksi osaksi tarkoitetun Hyvästi, Iijoki -kirjan loppupuolelta kuvaa reaktioita, joita Kallen ensimmäinen julkaistu romaani herättää hänen lapsuudenkodissaan. Reissu Taivalkoskelle on teoksen ja oikeastaan koko sarjan huippukohta, niin kuin sen molemmat päättävänä pitää ollakin. Ja kallemaiseen tapaan huippukohta ei tietenkään tarkoita riemua tai mannan satamista taivaalta...

Hyvästi, Iijoki rakentuu Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin kirjoittamisen ja julkaisemisen ympärille. Kirjassa eletään toki arkea ja perhe-elämää iloineen ja suruineen, käydään töissä rakennustyömailla ja vieraillaan kotiseudulla Taivalkoskella, mutta romaanin synty elää koko ajan mukana. Ensin Kalle päättää todella yrittää sellaisen kirjoittamista aiemmin haaveilemansa novellikokoelman sijaan, sitten hän luonteelleen uskollisesti eli ahkeran työteliäästi kaiken muun kiireen rinnalla kirjoittaa mittavan käsikirjoituksensa alusta loppuun, seuraavaksi lähettää sen suurimmille kustantamoille vuoronperään kunnes Gummeruksesta tärppää, ja loppukirjan hän sitten muokkaa ja editoi käsikirjoitustaan kustannustoimittajan avulla ja ohjeiden mukaisesti julkaisuun saakka. Ihan lopuksi Kalle pääsee vielä tutustumaan kirjailijan työn julkiseen puoleen: lehdistö- ja libristitilaisuuksiin, mediahuomioon ja kirjan lukeneiden palautteeseen. (Libristitilaisuudesta täytyy muuten mainita, että hurjana syksynä on Päätalo esikoisensa julkaissut: samassa tilaisuudessa esitellään vain puolet kauden uutuuksista, mutta mukaan mahtuu esikoiskirjailijoina Kallen lisäksi ainakin Antti Hyry ja Pentti Saarikoski! Uutuuksistaan ovat kertomassa myös esim. Marja-Leena Vartio ja Paavo Rintala.)

Kirjassa on tosiaan paljon muutakin kiinnostavaa, mutta keskityn nyt tässä Kallen pitkäaikaisen haaveen toteutumiseen. Nykyajan rivikirjailijan silmään haave myös toteutuu heti suurella rytinällä: kirjasta otetaan suuret painokset, kustantaja uskoo siihen kovasti ja panostaa julkistamiseen sen mukaisesti, teosta myydään paljon ja se saa runsaasti kiittäviä kritiikkejä -- jos jokusen moittivankin. Mutta kaksi hyvin päätalolaista seikkaa pitää varmasti esikoiskirjailijan jalat maassa: ensinnäkin hän todella tekee käsikirjoituksen kanssa hirveät määrät työtä saadakseen sen julkaisukuntoon -- tämä tietenkin raskaan kokopäivätyön ja pikkulapsiarjen keskellä -- ja toisekseen tuo kirjan lopettava Taivalkosken-reissu todistaa kuluneen sanonnan mukaisesti, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Kehuja ja kunniaa kotipaikkakunnaltaan odottava esikoiskirjailija saa huomata, että hänet tuntevat ihmiset lukevat romaania suoraan kirjailijan omaelämäkertana vetäen siitä kaikenlaisia johtopäätöksiä ja syyttäen kirjailijaa suorasta valehtelusta. Lisäksi etenkin Taivalkosken uskovaiset ovat todella pahoittaneet mielensä kirjassa esiintyvistä kirosanoista ja seksikohtauksista. Riitun mieltä painaa myös se, että Kalle on pilannut julkisesti maineensa kertoessaan kirjassa suoraan avioerostaan ja siihen johtaneista syistä. Kotimökissä kirjaa häpeilevät myös Hermanni ja sisaret.

Kaikki tämä ottaa ymmärrettävästi kirjailijan kunnian päälle, ja muutenkin hän tuntee entistä selvemmin vieraantuneen lapsuudenkodistaan ja kotipaikkakunnastaan. Siksi kirjan nimi, Hyvästi, Iijoki, kuvannee paitsi aiottua kirjasarjan loppumista myös lopullista henkistä irtautumista Iijoen maisemista. Paitsi tuona esikoiskirjan ilmestymisvuonna myös ehkä ennen kaikkea tämän kirjan ilmestymisvuonna 1995, jolloin Päätalo kuvitteli vihdoin panneensa pisteen pitkälle muistelulleen omaelämäkerrallisen kirjasarjan muodossa. Mutta ilmeisesti hän heltyi lukevan yleisön valtaisien vaateiden edessä, ja palasi Iijoen maisemiin sekä omaan elämäänsä vielä kerran, kolme vuotta myöhemmin, sarjan oikeasti viimeisessä osassa Pölhökanto Iijoen törmässä, jota aloitan lukea nyt ja jonka käsittelyyn päätän tämän blogijuttusarjan noin kuukauden päästä.

Muista kirjassa käsitellyistä asioista pitää vielä mainita Kallen naimisiinmeno Leenan kanssa, Kirvestien talon lunastaminen itselle ja muutto sinne, esikoistyttären syntymä ja toisen odottamisen aloitus, Kummun Kallen vierailu Tampereella ja sen sekä muidenkin seikkojen mutkistamat välit kummipoikaan... Tapahtumia ja materiaalia tässä 700-sivuisessa opuksessa taas riittää. Ja aiemmissa osissa usein käsittelemästäni Lainasta täytyy vielä todeta, että hänen kanssaan Kallen välit viilentyvät melko täydellisesti, ja jopa kirjassa Päätalo alkaa kutsua Lainaa lähes yksinomaan "nykyiseksi rouva Moilaseksi" -- katkerana siitä, että Laina tosiaan meni vihille taivalkoskelaisen Sonni-Moilasen kanssa.

Myös Hyvästi, Iijoki -osaa on blogissaan ansiokkaasti käsitellyt Kai Hirvasnoro, mutta Vesa Karosen HS-arvostelua en jostain syystä netistä löytänyt. Kirjasta on kirjoitettu lisäksi Jokken kirjanurkka -blogissa.

Ensi kerralla sitten sarjan oikeasti viimeinen osa. Hurjaa! Siihen saakka hyvää alkusyksyä!

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Pato murtuu

Kalle Päätalo: Pato murtuu (Iijoki 24)
Kustantaja: Gummerus, 1994.
Sivuja: 684.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä.

Eräänä iltana kotiin tullessani Aune ei ollut vielä palannut työreissultaan. Kun työvaatteeni riisuttuani aloin peseytyä vadissa tiskipöydän päällä, Laina sanoi:
- Mää kävein tänään laittamassa eroasian vireille.
Lainan sanat eivät niinkään hätkähdyttäneet. Lantatessani kuumavesikattilasta vatiin kauhomaani vettä valuttamalla kraanasta kylmää vettä joukkoon kysyin:
- Ja asia lähti pyörimään?
- Miksei olisi lähtenyt! Mää kertosin haastemiehelle, että mun mieheni on tehnyt huorin koko meitin avioliiton ajan ja viimetteks nin, että hänelle on tehty lapsonen.

Lyhyesti sanotuna juuri tästä kertoo Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmanneksi viimeinen osa, Pato murtuu. Ja täytyy sanoa, että kirja oli vaikea ja paikoin hyvinkin ahdistava luettava. Mietin sitäkin, että Vilja (Kalle Päätalon lapsenlapsi) on omassa luku-urakassaan tulossa pian tähän kirjaan -- miltähän lukeminen hänestä tuntuu.

Annoin kirjalle korkean arvosanan, eikä teos olekaan missään nimessä huono. Se on vaikuttava ja rehellisen elävästi kuvattu, ja juuri siksi se on niin ahdistava ja vaikeaa luettavaa.Toki kirjassa on muutakin materiaalia mausteeksi, rakennustyömaajuttuja ja sen sellaista, mutta aika pitkälti kaikki teksti pyörii Kallen ja Lainan aviokriisin sekä lopulta otettavan eron ympärillä.

Draaman perussääntöihin kuuluu, että lukijan (tai katsojan) on oltava päähenkilön puolella. Vaikka päähenkilö ei olisi ns. hyvis, hänessä täytyy olla ominaisuuksia, jotka saavat lukijan jos ei ymmärtämään niin ainakin hyväksymään hänet tekoineen, olemaan hänen puolellaan ja antamaan hänelle anteeksi. Tämän kirjan kanssa Päätalo kyllä todella testaa tätä sääntöä ja lukijoitaan, ainakin minua. Ellei takanamme olisi niin pitkää historiaa ja minulla lukijana lämmintä suhdetta kirjailijaan, päähenkilön joukoissa seisominen olisi ollut hyvin vaikeaa. Ja oli se nytkin.

On tunnettua, että Päätalo ruoskii ja syyllistää itseään. Toisaalta ihmisen perusluonteeseen kuuluu omien huonojen puolien ja tehtyjen vääryyksien kaunistelu. En tiedä, miten asiat ovat oikeassa elämässä menneet, mutta kirjan tapahtumia ajatellen ja niistä kertoja- Kalle Päätalon kautta lukien täytyy sanoa, että kirjan päähenkilö Kalle Päätalo oli kyllä avioliittonsa päättymisen aikoina sikamainen paskiainen ja kohteli useitakin ihmisiä luokattoman huonosti.

Ensinnäkin tietysti Lainaa. Kukaan ei ole missään läheisessä ihmissuhteessa puhdas pulmunen tai viaton hyvyyden ruumiillistuma, ja Lainalla on varmasti ollut omat ikävät ja ärsyttävät puolensa. Mutta omien sanojensakin mukaan Kalle Päätalo käyttäytyi koko ensimmäisen avioliittonsa ajan hyvin huonosti, ennen kaikkea liittyen toisiin naisiin. Hän ei pelkästään harrastanut taajaa syrjähyppelyä vaan myös suunnitteli sitä sekä haaveili muista naisista jatkuvasti. Lopulta tämä kaikki huipentui tässä Pato murtuu -kirjassa jatkuvampaan sivusuhteeseen vielä alaikäisen (näin olen käsittänyt, vaikka sitä ei kirjassa suoraan sanota) tytön kanssa, joka työskenteli Päätalon pomottamalla rakennustyömaalla ja jonka Kalle myös saattoi raskaaksi.

Tämän saa tietää myös Laina, mutta eihän se yksin riitä, vaan Kalle on vaimonsa täydellisen nöyryyttämisen jälkeen tälle vielä käsittämättömän ilkeä ja pirullinen ja yrittää useaan otteeseen vierittää avioliiton sortumisen syytä osaltaan myös Lainalle (silloin kun ei syytä nuoruusvuosiensa taivalkoskelaisia tyttöjä, jotka eivät ymmärtäneet tykätä hänestä... voi taivahan jumala!). Ja ihan lopuksi Kalle jatkaa aiemminkin ilmennyttä tekopyhistelyään saaden lähes sydänkohtauksen nähdessään avioeron jälkeen Lainan yhdessä taivalkoskelaisen Veikko Moilasen kanssa. On tietenkin ymmärrettävää, että se tuntuu pahalta ja nöyryyttävältä, kun Kalle on epäillyt Lainaa ja Moilasta suhteesta jo avioliiton aikana, mutta kun ottaa huomioon, mitä kaikkea mies on itse tehnyt ja että avioero on jo astunut voimaan, reaktiot ovat kuitenkin käsittämättömät.

Kaiken tämän päälle Kalle ei ainakaan kirjan mukaan ota kunnollista vastuuta siittämästään lapsesta vaan hölmistyy ja mykistyy uutisesta täydelleen, menettää mielenkiintonsa nuorta Raijaa kohtaan ja alkaa vältellä tämän tapaamista. Rahaa hän lapsensa elatusta varten jonkin verran toimittaa, mutta tämänkin hän tekee vasta pyynnöstä ja muuten vaikuttaa siltä, että hän luihulla tavalla vähä vähältä vain liukenee pois Raijan ja lapsen elämästä.

Luin tosin "oikean elämän Raijan" haastattelun, jossa tämä väitti Kallen kosineen häntä mutta saaneen rukkaset mustasukkaisuutensa ja Raijan käytöstä hallitsemaan pyrkivän taipumuksensa vuoksi. Totuudesta on taas vaikea tietää, mutta arvioinkin tässä kirjaa, jonka päähenkilö Kalle Päätalo on sarjan tässä osassa todellinen nuljus Raijaa kohtaan -- ja täydellinen kusipää Lainaa kohtaan.

Huoh, sainpa nyt tämän purettua tunnoltani. Mutta kuten sanoin, kirjanahan Pato murtuu on hyvä ja vaikuttava kuvaus avioliiton loppumisesta. Juuri näin vaikuttava, että minäkin olen ihan tuohtunut. Lisäksi siinä käydään Taivalkoskella pariinkin otteeseen ja Riitu on vieraana Tampereella, ja nämä Kallen lapsuusajan perheen ja lähipiirin mukanaolot elävöittävät minulle lukijana Iijoki-sarjan osia joka kerta.

Ja kun avioliitoista nyt puhutaan, kiinnittyi tässäkin kirjassa huomio aina mainioiden Herkon ja Riitun väliseen kanssakäymiseen.Tikustelua kuullaan taas ilman muuta, mutta nähdään myös Hermannin selvä huoli vaimostaan -- ensin kun tämä lähtee kauas Tampereelle ja myöhemmin, kun tämä saa halvauksen. Tosin se ilmenee tietysti herkkomaiseen tyyliin:

- Pirruako te Riitun sinne Tampereelle kuletatta! isä sanoo.
Isä oli jo Kallioniemessä -- kun äidin lähdöstä oli sovittu -- ärhennellyt asiasta. Nyt isä jatkaa: - Miten äitinnä osovaa Tampereelta takasi?
- Sillon pääset pahasta, naurahtaa autosta ulos pyrkivä Aune.
- Kun pääsisinhi! Mutta sitä jouvutaan hakemaan kirjoin ja koirain kansa ympäri Suomea, isä vänkää. - Mitästä pirrua, että tollo maalaisakka osovaa Tampereelta asti kottiisa!

Kirjan päättyessä Kalle on muuttanut pois yhdessä rakennetusta Kirvestien kodista alivuokralaishuoneeseen. Hänellä on siellä ihan kelvolliset oltavat, ja kirjoittaminenkin sujuu yksinäisyydessä ja rauhassa. Kova ikävä Kallella kuitenkin Kirvestielle on, ja lopussa hän alkaa miettiä uudelleen lupaustaan jättää talo Lainalle. Kalle on myös alkanut tapailla erästä Leena Janakkaa jo ennen varsinaista avioeroa... Samaan aikaan hän tosin tapailee myös paria tuttua rakennusnaista, jotka ovat vuosien varrella muodostuneet -- nykyajan kielellä -- Kallen fuck-buddyiksi, joista toinen pesee hänen pyykkinsäkin, ja ehkä lopulta kirjan kaikkein uskomattomin naisseikkailu tapahtuu Kallen verivihollisen, Salli Lisäkkään, kanssa. Kyllä se Päätalo kerkisi, voi sentoki, mutta eipä ollut lukeminen ainakaan tylsää!

Luin tällä kertaa Hirvasnoron Kain ja Vesa Karosen näkemykset tästä teoksesta vasta kirjoitettuani oman bloggaukseni. Hyviä, ansiokkaita analyyseja molemmat; käykää lukemassa, jos ette ole jo aiemmin tutustuneet.

Saa nähdä, mitä kaikkea Hyvästi, Iijoki -kirjassa tapahtuu. Sitä en ole vielä ehtinyt edes hakea kirjastosta, joten ihmetellään asiaa yhdessä sitten kuukauden päästä. Siihen saakka lämpimiä kesäpäiviä kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...