maanantai 26. syyskuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Pölhökanto Iijoen törmässä


Kalle Päätalo: Pölhökanto Iijoen törmässä (Iijoki 26)
Kustantaja: Gummerus, 1998.
Sivuja: 778.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä ja Hirvasnoron Kain juttu täältä.

Jokainen meistä lapsista tiesi, ettei äidin lopullinen lähtö voinut olla kaukana. Yritin kuitenkin naureksia ja sanoin:
- Elä nuin varman päälle puhu peijaisistasi. Kuulostaa, että tiijät kohta päivämääränni jo etukätteen.
- Miksipä yrittäsin ihteäni ja teitä lapsia narrata. Ei tässä kunnossa ole ennää jälellä palajoa elonpäiviä. Ja toevosin, että peäsisin sulan sannan aikana Koakkurivoaraan. Ja sitte pitäkeä tämän Kallioniemen katto kunnossa, että on paekka, johon tulla aena kun tuutta käömään kesälomalla. Eläkeä samate raohassa ja rakkauvessa keskenään ja kaikkiin kyläläisten kansa. Minä olen koettanu elleä niin, että jäisi vähä vihamiehiä.

Iijoki-sarjan lopullisesti viimeinen osa, Pölhökanto Iijoen törmässä, on todellinen testamentti ja luopumisten kirja. Se alkaa ja jatkuu yllättävänkin pitkälle samalla mallilla kuin sarjan muutkin kirjat, eli Kalle kertoo tarkasti seuraavista vuosistaan edellisen kirjan päätyttyä Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin ilmestymiseen. Mutta sitten alkavat voimat hiipua ja loppua, ja kirjan viimeisen osan kirjailija Kalle Päätalo käy läpi elämäänsä, sen sairauksien kiusaamaa jälkipuoliskoa ja läheisten kohtaloita. Joskin myös kohokohtia uskomattomalta kirjailijan uraltaan.

Tyyli on luopumisista huolimatta loppua kohti melko listaava ja paisuttelematon, ja siksi taisin selvitä kuivin silmin niin Herkon kuin Riitun ja muidenkin kuolemista, mitä en olisi etukäteen uskonut. No, Hiltu-Jakin kohdalla taisin tirauttaa pienet itkut. Tuntui kuin Kalle olisi ladannut siihen kohtaan eniten tunnetta, viimeisiin tapaamisiin ja Jakin kuolemaan. Ehkä hän joutui kirjoittaessaan ja muistellessaan etäännyttämään itsensä vielä kipeämmistä menetyksistä, vaikka hyvin rationaalisesti hän tuntuu suhtautuvan kummankin vanhempansa kuolemaan: hyvä kun pääsivät pois kärsimästä.

Ja silti Herkon viimeiset ajat ovat hyvinkin sydäntäsärkevää luettavaa, sillä hänen eläkkeelle jouduttuaan käy lopulta niin kuin on pelättykin, eli hermot pettävät ja vuosikymmenten takaiseen tyyliin mielenterveys alkaa murentua. Sen on täytynyt tuoda kauheita muistoja perheenjäsenten mieleen. Lisäksi isän ja pojan, Herkon ja Kallen, viimeinen tapaaminen on varmasti sairauden sävyttämänä mutta myös -- ehkä sairauden karistettua hienotunteisuuden rippeetkin -- hyvin katkera. Herkko ei pysty sulattamaan Kallen jäämistä vapaaksi kirjailijaksi eikä Kalle olla ottamatta nokkiinsa isänsä ikävistä sanoista.

- Jo luulin, että sinusta tulloo mies, mutta näämmä erehdyin. Tuli vaen miehenkuva. Semmonen, jolle on novellikirjain kirjottaminen tähellisempää kun lastesa ja akkasa elättäminen.
Kun kuuntelen ja katson isää, joudun pidättelemään itkuani. Toisaalta koetan hillitä sitä, etten ala lyödä nyrkkiä pöytään ja rupea puhumaan karjumalla, vaikka yritän käsittää puheen tulevan sairaan miehen suusta. Suuttumukseni pyrkii karkaamaan osaksi myös siksi, että terveenäkin isä oli vihannut lukemistani, puhumattakaan kirjoittamisyrityksistäni. 

Iijoki-sarjassa kuvattu isä-poikasuhde on monimutkainen, monitulkintainen ja varmasti kompleksinen. Ehkä sen erityisen ikävä päättyminen on syynä siihen, että kuvauksessa Kallen viimeisistä tapaamisista "uuven isän", Hiltu-Jakin, kanssa sekä Jakin kuolemasta on enemmän tunteita mukana, jopa itkuakin.

Riitu(kin) lähtee tavoilleen uskollisena lapsiaan muistaen, näille parasta toivoen ja yhteisöillisyyttä vaalien, kuten alkuun valitsemastani lainauksesta voimme lukea. Kallen läheisimmän sisaren, Martan, varhainen kuolema koskettaa, etenkin kun hänen elämänsä oli muutenkin ollut vaikeaa. Samoin esimerkiksi vain ohimennen mainittu Ilmari Vouvilan kuolema melko nuorena.

Lukijana ilahduttaviin hetkiin kuuluivat vanhuusvuosien tapaamiset ensimmäisen vaimon, Lainan, kanssa ja välien korjaantuminen. Lisäksi pidin erityisen paljon Päätalon isyyden onnen kuvauksesta ja lapsistaan kertomisesta.

Niin, hyvästejä kuitenkin jätetään paljon, kirjailija jättää niitä samalla myös itselleen tietäen, ettei aikaa enää liiemmin ole. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Kalle Päätalo kuoli. Luin kirjan läpi lähes ahmien, vaikka samalla olo tuntui haikealta näin pitkän ja minulle merkittävän sarjan päättyessä. Pidin viimeisistä sivuista todella paljon. Pidin Päätalon levollisesta ja reflektiivisestä tavasta käydä läpi elämäänsä ja sen suurimpia onnen sekä seesteisyyden hetkiä. Niistä on kirjoitettu kauniisti ilman ylisentimentaalisuutta. Vaikka Jokijärvi ja Kallioniemi lienevät sarjan lukijoille ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat paikat, Kalle ei epäile tunnustaa vieraantuneensa lapsuuden maisemista lopullisesti ja tunteneensa jo kauan Tampereen oikeaksi kodikseen, ja jopa Tampereen lähistöllä sijainneen mökin rakkaammaksi kesänviettopaikaksi kuin Kallioniemen. Tai siis Kuovikunnaan, joksi Kallioniemen viereen Mikko Niskasen elokuvien kuvauksia varten rakennettu replika nimettiin ja jossa Kalle perheineen alkoi lomailla, kun Kallioniemi luovutettiin Taivalkosken kunnalle ja turistien iloksi.

Jo vuosia lomillamme Kuovikunnaalla asuen olen välillä -- varsinkin iltaisin -- vaaniutunut rantatörmän puitten keskellä katselemaan Jokijärven vastarantaa ja sen takana näkyviä maisemia. Olen kierrättänyt silmäystäni myötäpäivään Hoikkalasta alkaen Villinsaaren, syntymäpaikkani Päävaaran, Mannilan, Hilturannan ja Romppasensalmen kautta. Toisinaan olen tehnyt sen toiseen suuntaan. Katsellessani nykyisin harmaantuneena ja harteistani köyryyn painuneena ukonkäijäkkeenä syntymäjärveni näkymiä minulle on tullut usein mielikuva, että olen muuttunut yläpäästään köyristyneeksi pölhökannoksi, sellaiseksi miehen korkuiseksi, pystyyn lahonneen suuren koivun tyvipatsaaksi, jonka latvapään on myrskytuuli katkaissut ja jonka juuret ovat lakanneet imemästä elinvoimaa kasvukentästään.

Niin.

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen juhlavaa nyt, kun noin 2,5 vuotta kestänyt "Iijoki-savotta" on viety loppuun, mutta takki tuntuu tyhjältä. Uskomattoman paljon tämä kuitenkin on  minulle antanut sekä lukijana että muutenkin. En olisi noin 20 vuotta sitten sarjan ensimmäistä neljännestä lukiessani ja Jokijärven maisemiin rakastuessani uskonut, että nyt olen käynyt Kallioniemessä ja monilla muilla sarjan autenttisilla tapahtumapaikoilla pariinkin kertaan ja varmasti sinne monesti vielä palaankin. Olen tutustunut lukuisiin uusiin, mielenkiintoisiin ja tärkeisiin ihmisiin sarjan lukemisen myötä, jopa Kallen perheenjäseniin. Olen saanut puhua ja keskustella Iijoki-sarjasta julkisesti ja vähemmän julkisesti, olen saanut moneen kertaan kehua, puolustaa ja selittää intohimoani tätä kirjasarjaa kohtaan.

Lukeminen ja lukukokemuksen jakaminen on avannut monia ovia. Ja jatkoakin seuraa -- en aio hylätä Kallea ja Iijokea vielä tähän, vaan uusia projekteja on vireillä. Tavataan tai "tavataan" toivottavasti niiden myötä jatkossakin. Siis näkemiin, ei hyvästi, ja kiitos kaikille mukana olemisesta ja elämisestä!

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Hyvästi, Iijoki


Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki (Iijoki 25)
Kustantaja: Gummerus, 1995.
Sivuja: 700.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä (myös kustantajan esittely).

- Mikä perkeleen käräjöinti siinä nyt virisi? Justiin kun meinasin ryyppäytä unneen, ruvetaan ihmisiä morkkaamaan.
Sanoessaan isä kinnaroi itsensä istumaan, alkaa kopeloida tupakka-askia ja jälleen kiihtyy: - Taasko tuo Riitu tuohustaa sähkölampun kansa! Vittuvaanko ihailee vain tutkiiko sitä Kallen mölläriä.
Vaikka isän ääni on alkuun todella äreä, kuuluu viimeisistä sanoista jo hermannimaista huumoria. Äiti sanoo rauhallisesti:
- Elä ollenkaa ärhentele! Kun en polta ehki Tillilamppua. Tämä Kallen kirjottama kirja tarttoo lukkea päätökseen. Tässä Kalle justiin selevittää Iita Leppäviitan ärreästä ukosta. Ihan kun Kallio-Herkosta, joka tässä pirtissä tuppuroipi. Mutta minä en ole lyönyt omalta tuppuroijaltani koskaa silimää mustaksi niin kuin Iita Leppäviita näkkyy tärskäyttäneen.
Isä kuuntelee ääneti, kopeloi paperossin ja raapaisee tikun. Ensimmäisten savujen perään hän huokaisee:
- Riitun mielestä on mölläriin lukeminen niin tähellistä, että pittää polttaa tyyriitä säähkölampun patteria. Ja täysiaikanen mies ilinnyt kirjottaa semmosista akosta.

Tämä katkelma Iijoki-sarjan viimeiseksi osaksi tarkoitetun Hyvästi, Iijoki -kirjan loppupuolelta kuvaa reaktioita, joita Kallen ensimmäinen julkaistu romaani herättää hänen lapsuudenkodissaan. Reissu Taivalkoskelle on teoksen ja oikeastaan koko sarjan huippukohta, niin kuin sen molemmat päättävänä pitää ollakin. Ja kallemaiseen tapaan huippukohta ei tietenkään tarkoita riemua tai mannan satamista taivaalta...

Hyvästi, Iijoki rakentuu Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin kirjoittamisen ja julkaisemisen ympärille. Kirjassa eletään toki arkea ja perhe-elämää iloineen ja suruineen, käydään töissä rakennustyömailla ja vieraillaan kotiseudulla Taivalkoskella, mutta romaanin synty elää koko ajan mukana. Ensin Kalle päättää todella yrittää sellaisen kirjoittamista aiemmin haaveilemansa novellikokoelman sijaan, sitten hän luonteelleen uskollisesti eli ahkeran työteliäästi kaiken muun kiireen rinnalla kirjoittaa mittavan käsikirjoituksensa alusta loppuun, seuraavaksi lähettää sen suurimmille kustantamoille vuoronperään kunnes Gummeruksesta tärppää, ja loppukirjan hän sitten muokkaa ja editoi käsikirjoitustaan kustannustoimittajan avulla ja ohjeiden mukaisesti julkaisuun saakka. Ihan lopuksi Kalle pääsee vielä tutustumaan kirjailijan työn julkiseen puoleen: lehdistö- ja libristitilaisuuksiin, mediahuomioon ja kirjan lukeneiden palautteeseen. (Libristitilaisuudesta täytyy muuten mainita, että hurjana syksynä on Päätalo esikoisensa julkaissut: samassa tilaisuudessa esitellään vain puolet kauden uutuuksista, mutta mukaan mahtuu esikoiskirjailijoina Kallen lisäksi ainakin Antti Hyry ja Pentti Saarikoski! Uutuuksistaan ovat kertomassa myös esim. Marja-Leena Vartio ja Paavo Rintala.)

Kirjassa on tosiaan paljon muutakin kiinnostavaa, mutta keskityn nyt tässä Kallen pitkäaikaisen haaveen toteutumiseen. Nykyajan rivikirjailijan silmään haave myös toteutuu heti suurella rytinällä: kirjasta otetaan suuret painokset, kustantaja uskoo siihen kovasti ja panostaa julkistamiseen sen mukaisesti, teosta myydään paljon ja se saa runsaasti kiittäviä kritiikkejä -- jos jokusen moittivankin. Mutta kaksi hyvin päätalolaista seikkaa pitää varmasti esikoiskirjailijan jalat maassa: ensinnäkin hän todella tekee käsikirjoituksen kanssa hirveät määrät työtä saadakseen sen julkaisukuntoon -- tämä tietenkin raskaan kokopäivätyön ja pikkulapsiarjen keskellä -- ja toisekseen tuo kirjan lopettava Taivalkosken-reissu todistaa kuluneen sanonnan mukaisesti, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Kehuja ja kunniaa kotipaikkakunnaltaan odottava esikoiskirjailija saa huomata, että hänet tuntevat ihmiset lukevat romaania suoraan kirjailijan omaelämäkertana vetäen siitä kaikenlaisia johtopäätöksiä ja syyttäen kirjailijaa suorasta valehtelusta. Lisäksi etenkin Taivalkosken uskovaiset ovat todella pahoittaneet mielensä kirjassa esiintyvistä kirosanoista ja seksikohtauksista. Riitun mieltä painaa myös se, että Kalle on pilannut julkisesti maineensa kertoessaan kirjassa suoraan avioerostaan ja siihen johtaneista syistä. Kotimökissä kirjaa häpeilevät myös Hermanni ja sisaret.

Kaikki tämä ottaa ymmärrettävästi kirjailijan kunnian päälle, ja muutenkin hän tuntee entistä selvemmin vieraantuneen lapsuudenkodistaan ja kotipaikkakunnastaan. Siksi kirjan nimi, Hyvästi, Iijoki, kuvannee paitsi aiottua kirjasarjan loppumista myös lopullista henkistä irtautumista Iijoen maisemista. Paitsi tuona esikoiskirjan ilmestymisvuonna myös ehkä ennen kaikkea tämän kirjan ilmestymisvuonna 1995, jolloin Päätalo kuvitteli vihdoin panneensa pisteen pitkälle muistelulleen omaelämäkerrallisen kirjasarjan muodossa. Mutta ilmeisesti hän heltyi lukevan yleisön valtaisien vaateiden edessä, ja palasi Iijoen maisemiin sekä omaan elämäänsä vielä kerran, kolme vuotta myöhemmin, sarjan oikeasti viimeisessä osassa Pölhökanto Iijoen törmässä, jota aloitan lukea nyt ja jonka käsittelyyn päätän tämän blogijuttusarjan noin kuukauden päästä.

Muista kirjassa käsitellyistä asioista pitää vielä mainita Kallen naimisiinmeno Leenan kanssa, Kirvestien talon lunastaminen itselle ja muutto sinne, esikoistyttären syntymä ja toisen odottamisen aloitus, Kummun Kallen vierailu Tampereella ja sen sekä muidenkin seikkojen mutkistamat välit kummipoikaan... Tapahtumia ja materiaalia tässä 700-sivuisessa opuksessa taas riittää. Ja aiemmissa osissa usein käsittelemästäni Lainasta täytyy vielä todeta, että hänen kanssaan Kallen välit viilentyvät melko täydellisesti, ja jopa kirjassa Päätalo alkaa kutsua Lainaa lähes yksinomaan "nykyiseksi rouva Moilaseksi" -- katkerana siitä, että Laina tosiaan meni vihille taivalkoskelaisen Sonni-Moilasen kanssa.

Myös Hyvästi, Iijoki -osaa on blogissaan ansiokkaasti käsitellyt Kai Hirvasnoro, mutta Vesa Karosen HS-arvostelua en jostain syystä netistä löytänyt. Kirjasta on kirjoitettu lisäksi Jokken kirjanurkka -blogissa.

Ensi kerralla sitten sarjan oikeasti viimeinen osa. Hurjaa! Siihen saakka hyvää alkusyksyä!

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Pato murtuu

Kalle Päätalo: Pato murtuu (Iijoki 24)
Kustantaja: Gummerus, 1994.
Sivuja: 684.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä.

Eräänä iltana kotiin tullessani Aune ei ollut vielä palannut työreissultaan. Kun työvaatteeni riisuttuani aloin peseytyä vadissa tiskipöydän päällä, Laina sanoi:
- Mää kävein tänään laittamassa eroasian vireille.
Lainan sanat eivät niinkään hätkähdyttäneet. Lantatessani kuumavesikattilasta vatiin kauhomaani vettä valuttamalla kraanasta kylmää vettä joukkoon kysyin:
- Ja asia lähti pyörimään?
- Miksei olisi lähtenyt! Mää kertosin haastemiehelle, että mun mieheni on tehnyt huorin koko meitin avioliiton ajan ja viimetteks nin, että hänelle on tehty lapsonen.

Lyhyesti sanotuna juuri tästä kertoo Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmanneksi viimeinen osa, Pato murtuu. Ja täytyy sanoa, että kirja oli vaikea ja paikoin hyvinkin ahdistava luettava. Mietin sitäkin, että Vilja (Kalle Päätalon lapsenlapsi) on omassa luku-urakassaan tulossa pian tähän kirjaan -- miltähän lukeminen hänestä tuntuu.

Annoin kirjalle korkean arvosanan, eikä teos olekaan missään nimessä huono. Se on vaikuttava ja rehellisen elävästi kuvattu, ja juuri siksi se on niin ahdistava ja vaikeaa luettavaa.Toki kirjassa on muutakin materiaalia mausteeksi, rakennustyömaajuttuja ja sen sellaista, mutta aika pitkälti kaikki teksti pyörii Kallen ja Lainan aviokriisin sekä lopulta otettavan eron ympärillä.

Draaman perussääntöihin kuuluu, että lukijan (tai katsojan) on oltava päähenkilön puolella. Vaikka päähenkilö ei olisi ns. hyvis, hänessä täytyy olla ominaisuuksia, jotka saavat lukijan jos ei ymmärtämään niin ainakin hyväksymään hänet tekoineen, olemaan hänen puolellaan ja antamaan hänelle anteeksi. Tämän kirjan kanssa Päätalo kyllä todella testaa tätä sääntöä ja lukijoitaan, ainakin minua. Ellei takanamme olisi niin pitkää historiaa ja minulla lukijana lämmintä suhdetta kirjailijaan, päähenkilön joukoissa seisominen olisi ollut hyvin vaikeaa. Ja oli se nytkin.

On tunnettua, että Päätalo ruoskii ja syyllistää itseään. Toisaalta ihmisen perusluonteeseen kuuluu omien huonojen puolien ja tehtyjen vääryyksien kaunistelu. En tiedä, miten asiat ovat oikeassa elämässä menneet, mutta kirjan tapahtumia ajatellen ja niistä kertoja- Kalle Päätalon kautta lukien täytyy sanoa, että kirjan päähenkilö Kalle Päätalo oli kyllä avioliittonsa päättymisen aikoina sikamainen paskiainen ja kohteli useitakin ihmisiä luokattoman huonosti.

Ensinnäkin tietysti Lainaa. Kukaan ei ole missään läheisessä ihmissuhteessa puhdas pulmunen tai viaton hyvyyden ruumiillistuma, ja Lainalla on varmasti ollut omat ikävät ja ärsyttävät puolensa. Mutta omien sanojensakin mukaan Kalle Päätalo käyttäytyi koko ensimmäisen avioliittonsa ajan hyvin huonosti, ennen kaikkea liittyen toisiin naisiin. Hän ei pelkästään harrastanut taajaa syrjähyppelyä vaan myös suunnitteli sitä sekä haaveili muista naisista jatkuvasti. Lopulta tämä kaikki huipentui tässä Pato murtuu -kirjassa jatkuvampaan sivusuhteeseen vielä alaikäisen (näin olen käsittänyt, vaikka sitä ei kirjassa suoraan sanota) tytön kanssa, joka työskenteli Päätalon pomottamalla rakennustyömaalla ja jonka Kalle myös saattoi raskaaksi.

Tämän saa tietää myös Laina, mutta eihän se yksin riitä, vaan Kalle on vaimonsa täydellisen nöyryyttämisen jälkeen tälle vielä käsittämättömän ilkeä ja pirullinen ja yrittää useaan otteeseen vierittää avioliiton sortumisen syytä osaltaan myös Lainalle (silloin kun ei syytä nuoruusvuosiensa taivalkoskelaisia tyttöjä, jotka eivät ymmärtäneet tykätä hänestä... voi taivahan jumala!). Ja ihan lopuksi Kalle jatkaa aiemminkin ilmennyttä tekopyhistelyään saaden lähes sydänkohtauksen nähdessään avioeron jälkeen Lainan yhdessä taivalkoskelaisen Veikko Moilasen kanssa. On tietenkin ymmärrettävää, että se tuntuu pahalta ja nöyryyttävältä, kun Kalle on epäillyt Lainaa ja Moilasta suhteesta jo avioliiton aikana, mutta kun ottaa huomioon, mitä kaikkea mies on itse tehnyt ja että avioero on jo astunut voimaan, reaktiot ovat kuitenkin käsittämättömät.

Kaiken tämän päälle Kalle ei ainakaan kirjan mukaan ota kunnollista vastuuta siittämästään lapsesta vaan hölmistyy ja mykistyy uutisesta täydelleen, menettää mielenkiintonsa nuorta Raijaa kohtaan ja alkaa vältellä tämän tapaamista. Rahaa hän lapsensa elatusta varten jonkin verran toimittaa, mutta tämänkin hän tekee vasta pyynnöstä ja muuten vaikuttaa siltä, että hän luihulla tavalla vähä vähältä vain liukenee pois Raijan ja lapsen elämästä.

Luin tosin "oikean elämän Raijan" haastattelun, jossa tämä väitti Kallen kosineen häntä mutta saaneen rukkaset mustasukkaisuutensa ja Raijan käytöstä hallitsemaan pyrkivän taipumuksensa vuoksi. Totuudesta on taas vaikea tietää, mutta arvioinkin tässä kirjaa, jonka päähenkilö Kalle Päätalo on sarjan tässä osassa todellinen nuljus Raijaa kohtaan -- ja täydellinen kusipää Lainaa kohtaan.

Huoh, sainpa nyt tämän purettua tunnoltani. Mutta kuten sanoin, kirjanahan Pato murtuu on hyvä ja vaikuttava kuvaus avioliiton loppumisesta. Juuri näin vaikuttava, että minäkin olen ihan tuohtunut. Lisäksi siinä käydään Taivalkoskella pariinkin otteeseen ja Riitu on vieraana Tampereella, ja nämä Kallen lapsuusajan perheen ja lähipiirin mukanaolot elävöittävät minulle lukijana Iijoki-sarjan osia joka kerta.

Ja kun avioliitoista nyt puhutaan, kiinnittyi tässäkin kirjassa huomio aina mainioiden Herkon ja Riitun väliseen kanssakäymiseen.Tikustelua kuullaan taas ilman muuta, mutta nähdään myös Hermannin selvä huoli vaimostaan -- ensin kun tämä lähtee kauas Tampereelle ja myöhemmin, kun tämä saa halvauksen. Tosin se ilmenee tietysti herkkomaiseen tyyliin:

- Pirruako te Riitun sinne Tampereelle kuletatta! isä sanoo.
Isä oli jo Kallioniemessä -- kun äidin lähdöstä oli sovittu -- ärhennellyt asiasta. Nyt isä jatkaa: - Miten äitinnä osovaa Tampereelta takasi?
- Sillon pääset pahasta, naurahtaa autosta ulos pyrkivä Aune.
- Kun pääsisinhi! Mutta sitä jouvutaan hakemaan kirjoin ja koirain kansa ympäri Suomea, isä vänkää. - Mitästä pirrua, että tollo maalaisakka osovaa Tampereelta asti kottiisa!

Kirjan päättyessä Kalle on muuttanut pois yhdessä rakennetusta Kirvestien kodista alivuokralaishuoneeseen. Hänellä on siellä ihan kelvolliset oltavat, ja kirjoittaminenkin sujuu yksinäisyydessä ja rauhassa. Kova ikävä Kallella kuitenkin Kirvestielle on, ja lopussa hän alkaa miettiä uudelleen lupaustaan jättää talo Lainalle. Kalle on myös alkanut tapailla erästä Leena Janakkaa jo ennen varsinaista avioeroa... Samaan aikaan hän tosin tapailee myös paria tuttua rakennusnaista, jotka ovat vuosien varrella muodostuneet -- nykyajan kielellä -- Kallen fuck-buddyiksi, joista toinen pesee hänen pyykkinsäkin, ja ehkä lopulta kirjan kaikkein uskomattomin naisseikkailu tapahtuu Kallen verivihollisen, Salli Lisäkkään, kanssa. Kyllä se Päätalo kerkisi, voi sentoki, mutta eipä ollut lukeminen ainakaan tylsää!

Luin tällä kertaa Hirvasnoron Kain ja Vesa Karosen näkemykset tästä teoksesta vasta kirjoitettuani oman bloggaukseni. Hyviä, ansiokkaita analyyseja molemmat; käykää lukemassa, jos ette ole jo aiemmin tutustuneet.

Saa nähdä, mitä kaikkea Hyvästi, Iijoki -kirjassa tapahtuu. Sitä en ole vielä ehtinyt edes hakea kirjastosta, joten ihmetellään asiaa yhdessä sitten kuukauden päästä. Siihen saakka lämpimiä kesäpäiviä kaikille!

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Iijoelta etelään


Kalle Päätalo: Iijoelta etelään (Iijoki 23)
Kustantaja: Gummerus, 1993.
Sivuja: 693.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä.

Enää en ole vastuussa Taivalkosken kunnan rakennustöistä, en oikeastaan itsestänikään. Tiedän vaimoni pystyvän huolehtimaan siitä, että pääsemme Tampereelle. Se, ettei minulla ole tiedossani työpaikkaa, ei häiritse mieltäni. Minulla ei ole enää vastuun painetta, mikä nostaa sisälleni lähes hekumallisen tunteen. Saan antaa väsymykselleni vallan. Tämä tunne on niin voimakas, että minun olisi helppoa alkaa nauraa mutta yhtä hyvin myös itkeä.

Nyt on monella tapaa ja pitkästä aikaa erityisen miellyttävää kirjoittaa Iijoki-sarjasta: Luen oikeaa painettua kirjaa oikolukuliuskojen sijaan, joten saan siitä valokuvan postauksen yhteyteen. Lopetin kirjan lukemisen muutama päivä ennen tämän kirjoittamista, en useita kuukausia tai lähes vuotta aiemmin, joten kirjan sisältö on tuoreempana mielessä. Ja koska kirja on minulla (kirjastosta) yhä kuvattavana ja selailtavana, voin liittää postauksen oheen osuvia lainauksia sen sisältä, mistä pidän.

Aloitin lainauksella kirjan loppupuolelta, siitä kun Kalle ja Laina vihdoin jättävät Taivalkosken taakseen ja palaavat Tampereelle. Kalle kuvaa helpotuksen tunnetta niin, että se todella välittyy lukijalle -- tai tämähän johtuu myös aiemmin elävästi kuvatusta ehdingosta, jota Kalle kotiseudullaan aikuisena koki. Tietenkin hän on myös haikea lähtiessään, ei kai hän muuten olisi Kalle Päätalo, mutta kyllä lähtemisen päätös oli selvästi oikea. Siitä todistaa myös päätöksentekohetken kuvaus, kun Päätaloja taas kunnan puolelta juoksutetaan uutta asuntoa etsimässä ja Kalle joutuu kuuntelemaan hyvin tylyn tyrmäyksen eräältä rouvalta, jonka talosta hänet on neuvottu kysymään uutta kotia itselleen ja Lainalle:

Sen verran osoitan mieltäni, että en sano näkemiin, edes hyvästi. Toisaalta minun ulos tultuani haluttaisi alkaa karjua laulamalla perkeleitä, mutta samalla ratkean mielessäni lähes riemuun. Sisälläni valkeaa humahtamalla elämälleni ja elämällemme uusi ja peruuttamaton päätös! Niinpä polkaistaessani IC:ni käyntiin, tunnen jo kiitollisuutta talon emäntää kohtaan. Töykeällä käytöksellään emäntä oli katkaissut sisältäni niin tärkeän henkisen säikeen, että aion puhutella häntä vastakin rouvaksi, jos osuisimme puheisille.

Kai Hirvasnoro on blogissaan otsikoinut tätä osaa käsittelevän postauksensa osuvasti "Pitkät jäähyväiset tekoselkoselle". Koko Iijoelta etelään -osaa leimaavat haikeus ja toisaalta myös helpotus. Edellä kuvattu päätös lähtemisestä tapahtuu ennen kirjan puoliväliä, ja sen jälkeen yhä selkeämmin Kalle havahtuu huomaamaan, kuinka Taivalkoski ei täytä hänen nostalgian sävyttämiä haaveitaan. Kallella tuntuu haikeudesta huolimatta olevan kiire Tampereelle, ja monia hetkiä sävyttää masentunut mieliala. 

Kaille oli jäänyt minun tapaani voimakkaasti mieleen Martan ja Simosen Veikon onnettomat kihlajaiset (kihlaus tosin pian purettiin, mutta kirjan lopussa Kalle saa Kallioniemestä kirjeen, jossa Martta kertoo menneensä sittenkin naimisiin Veikon kanssa, mitä Kalle ei, ihme kyllä, kommentoi lainkaan). Niiden tunnelma säilyy synkeänä, koska Martta ei osaa iloita edessä olevasta lähdöstä lapsuudenkodistaan ja lasten viemisestä pois isovanhempien luota. Veikkoa hän kehuu, mutta todellista rakastumista ei ainakaan kirjojen riveiltä tai rivien välistäkään huomaa. Pahinta on kuitenkin lukijalle Herkon täydellinen romahtaminen, kun hän tavoistaan poiketen ottaa kihlajaisissa viinaa ja alkaa itkeä paitsi Antan ja pikku-Kallen menettämistä myös omaa kovaa elämäänsä.

Martta nousee ja katoaa Meijerikamariin. Isä ryyppää pitkän horaisun. Kun hän laskee kupin, hänen poskiaan valuvat vesinoroset. Sisälleni tulee entistä masentavampi tunne. Minulla ja isällä ei ole koskaan ollut läheistä henkistä suhdetta, ei alkuunkaan sellaista kuin äidin kanssa. Silti ymmärrän isältä karanneen kyyneleet. Vaikka isä on karski kaikkinaiselle hempeilylle, hän on hyvin lapsirakas. Isä ottaa uuden ryypyn ja sanoo:
- Mulla ei ole, Veikko, sinnua kohtaan pienintä väärää mieltä. Tulevat vain mieleen nuo poijat. Minä olen niihin niin kiintyny.

Iijoki-sarjan sodanjälkeisistä vuosista kertovia kirjoja lukeneet tietävät, että Martan pojat olivat todella enemmän kuin kaikki kaikessa Hermannille. Ja toisinpäin.

Eikä isä enää yritäkään pidätellä tunteittensa purkautumista, kun sanoo:
- Sinnua vastaan, Veikko, mulla ei ole mittää, mutta poikia sinun pittää kohella kun ihmisen lapsia...
Puhe katkeaa tyrskivään itkuun. Myös äiti joutuu kuivaamaan silmäkuoppiaan. Veikko sanoo:
- Sitä sinun ja Riitun ei tarvihe pelätä, että rupejaisin hylykimään poikia. Minä tiijän, että Martalla on poijat ja otan Martan poikineen.
- Minä uskon, että jos jostahi poijat saavat kelevollisen isäpuolen, niin on se juuri Veikko.
Eikö isä tajua äidin puhetta vai hyväksyykö sen tänä herkkänä hetkenään. Joka tapauksessa isä laskee kasvonsa pöydälle ristimiensä käsivarsien päälle ja tyrskii:
- On olevinaan vain pikkusen aikaa... kun olin penska... Sitte parraillani oleva mies. Ja nyt olen, perkele, vanha ja vaivanen ukko. Eihän minusta... ennää olekkaa poikiin... mieheksi elättäjää. Rippikoulun alakukoulun sain käyvä Päätalosta. Sitte isä-Ukkeli joutu penskasakin kansa... maalimalle. Minä olin vanhin. Olin Ahoniemessä... tätin talossa renkinä... kun kävin rippikoulun päästöosan... Voi perkele, että elämä piti olla... kovaa.

Kihlajaiset kaikkineen ovat uskomaton kirjallinen kuvaus. Hesarin Vesa Karonen kirjoittaa hyvin siitä, kuinka monitasoisesti tätä teosta ja yleensä Päätaloa voi lukea. Pakkohan ei ole, mutta kirjallisuustieteestä kiinnostuneet voisivat yleisestä ylenkatseesta huolimatta löytää näistä teksteistä vaikka mitä kiinnostavaa. Olen taas seurannut, miten sosiaalisen median piireissäni norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta käydään täsmälleen samanlaista keskustelua kuin Päätalo-fanit ovat käyneet Iijoki-sarjasta jo vuosikymmeniä. Silti suurin osa Knausgårdin lukijoista ei koskisi pitkällä tikullakaan Päätalon kirjoihin. Ehkä historiallinen perspektiivi tuntuu jotenkin hankalalta.

Olen keskittynyt useissa postauksissani Kallen ja Lainan avioliittoon. Sarjan tässä osassa se tuntuu olevan vähän taustalla. Kalle on kyllä jatkuvasti mustasukkainen, kun hänen mieleensä tulevat epäilyt Lainan suhteesta Veikko Moilaseen, mutta Kalle hillitsee itsensä, eikä suuria riitoja synny. Minua jäi kyllä kiinnostamaan Hartikka-Veikon sanoma, että hänellä on uutta tietoa Polossa vietetystä yöstä, jolloin Kalle epäili vahvasti jotakin tapahtuneen vaimonsa ja Sonni-Moilasen välillä. Veikon uutta tietoa ei nimittäin ainakaan tässä kirjassa paljasteta.

Kalle itse tietenkin tuntee lämpimiä tunteita yhtä jos toista naista kohtaan. No, ehkä lähinnä Tyyne Simosta ja keuhkotautia sairastavaa Maijaa. Näidenkin kanssa viimeisissä tapaamisssa on jo masentunutta pettymystä mukana. Kolmas "vieras" nainen Kallen elämässä on Pesiövaaran vanhainkodin johtaja Irja. Häntä kohtaan Kallella ei tosin taida olla romanttisia tunteita, mutta toisinpäin saattaa ollakin, ja joka tapauksessa Kallen ja Irjan toimiva ystävyyssuhde on kuvattu hyvin kauniisti ja lämmöllä.

On uskomatonta, että Iijoki-sarjaa on minulla jäljellä enää kolme kirjaa. En pidä lainkaan mahdottomana ajatusta palata tähän sarjaan vielä uudelleen, vaikka yleensä en lue kirjoja toistamiseen tai katso edes lempielokuviani useampaan kertaan. Jokin kumma taika tässä sarjassa on. Aloitan ensi viikolla Pato murtuu -osan lukemisen, ja sen kanssa lähdenkin taas Taivalkoskelle, Päätaloviikolle. Sekin on uskomatonta ja taianomaista, että pääsen vielä toisenkin kerran kirjasarjan tapahtumapaikoille, jopa Kallioniemeen.

Kuullaan taas kuukauden päästä!

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Epätietoisuuden talvi

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi (Iijoki 22)
Kustantaja: Gummerus, 1992.
Sivuja: 713.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä

Alkuun pahoittelut tämänkertaisen postauksen myöhästymisestä. Lähdin kahdelle perättäiselle ulkomaanreissulle juuri silloin, kun tämä bloggaus olisi pitänyt julkaista, ja alkaneen loman vuoksi töissä piti niin kiirettä siihen saakka, etten etukäteenkään ehtinyt asettua kirjoittamaan.

Nyt kuitenkin Epätietoisuuden talveen, ja aika pian perään kirjoitan sitten Iijoelta etelään -kirjasta, jota olen nyt pitkästä aikaa saanut lukea mukavasti "reaaliajassa". Tämän Epätietoisuuden talven luin vielä viime syksynä.

Mitä kirjasta on sitten jäänyt mieleen vielä näin yhdeksän kuukautta myöhemmin? Virkistin äsken muistiani lukemalla paitsi tuon yllä linkkaamani Kirjasammon esittelyn myös Kai Hirvasnoron sekä Hesarin Vesa Karosen jutut kirjasta. Taitaa olla niin, että tässäkin osassa sarjaa suuren osan huomiostani vei Kallen ja Lainan suhde kaikkine mutkineen ja metkuineen. Kalle jatkaa Oulu-reissun yhteydessä uskottomalla tiellään, mutta nyt hän epäilee Lainaa samoista vinkeistä. Laina on saanut työpaikan osuuskaupan myymälästä ja tuntuu viihtyvän hyvin liikkeen autokuskin, Veikko Moilasen, seurassa. Veikko on paikkakuntalainen mies, joka on jo nuorena ollut tyttöjen suosiossa, ja Kallella on siksi jo valmiina antipatioita Veikkoa kohtaan.

Päätalon maailmaa tuntevat tietävät, että oikean elämän Laina avioitui myöhemmin samaisen Moilasen kanssa erottuaan ensin Kallesta. Moni tietää myös, että "Laina" eli Helvi on kiistänyt haastatteluissa olleensa avioliiton aikana uskoton tai Veikko Moilasen muutenkaan vaikuttaneen hänen ja Päätalon avioeroon.

Mehän emme voi tietää. Voi vain pudistella vähän päätä, kun miettii, mitä kaikkea uhrataan kirjallisuuden alttarille. Päätalon ja monen muunkin kirjailijan tietyt teokset ovat juuri niin hienoja ja tosia siksi, että ne ovat, no, tosia tai ainakin todehkoja. Ja silti kirjallisuus on aina tulkintaa ja fiktiota, etenkin esim. juuri Päätalon kohdalla, kun kirjat ovat virallisestikin romaaneja eivätkä tietokirjallisuutta. Ja silti peli on aika raakaa, kun kirjoitetaan omasta elämästä, läheisistä ja vihamiehistäkin.

Epäilikö Kalle oikeasti Lainan ja Veikon välillä olevan jotain niin voimakkaasti kuin nämä kirjat antavat nyt ymmärtää? Tapahtuiko silloin todella niin epäilyksiä herättäviä asioita kuin kirjoissa kerrotaan? Vai onko mukana väritystä, tahatonta tai jopa tahallista mustamaalausta tai ainakin vaikeiden asioiden selittämistä itselle jälkeen päin? Emme voi tietää. Ja kuitenkin Kalle Päätalon ensimmäisestä puolisosta on lähes kaikille lukijoille jäänyt monella tavalla ikävä kuva. Moni kyllä myöntää, että Kalle oli varmasti vähintään yhtä suuri pahantekijä avioliitossaan, mutta koska hän on protagonisti, olemme hänen puolellaan. Lainaa voi kutsua jopa näiden kirjojen antagonistiksi.

En tarkoita tässä ottaa kantaa sen puolesta, saammeko tai miten meidän pitäisi kirjoittaa muista ihmisistä silloin, kun kirjoitamme omaelämäkerrallista teosta, oli se sitten proosaakin. Mutta vaikeita kysymyksiä silloin mielestäni käsitellään. Meillä on nyt tämä upea Iijoki-sarja, joka elää lukijoiden käsissä ja mielissä ties kuinka kauan, mutta ilmestymishetkillään se on ollut melkoista tuomion luentaa joillekin eläville ihmisille.

No niin, mutta tosiaan Kallen ja Lainan avioliitto nitisee ja natisee liitoksissaan tässäkin kirjassa, vaikka edelleen heillä on hyviäkin hetkiä ja elämä noin muuten on taas astetta helpompaa, kun he saavat asua kirkonkylässä ja Laina saa työpaikan myötä tekemistä ja tuloja. Uusi asunto ja toimipiste eivät kuitenkaan auta siihen, että asiakkaat tulevat edelleen kunnan rakennusmestarin pakeille minä päivänä ja mihin vuorokauden aikaan tahansa, mikä on tietysti häiritsevää ylipäätään mutta lisäksi estää tehokkaasti Kallen kirjoitushaaveet ja -yritykset. Muutenkin menee helposti ylitöiksi. Lisäksi pienessä asunnossa toimistolle ei ole omaa tilaa, jolloin Kalle ottaa vastaan vieraita ja pitää kokouksia alkovissa, puoliksi keittiössä, eikä kodin yksityisyydestä ole juuri tietoa.

Kunnan kanssa asioiminen ei ole sen virkamiehelle aina helppoa. Kunta kyykyttää nuukuuttaan Kallea joissain tyhmiltäkin tuntuvissa asioissa, ja vaikka Päätalon järjetöntä ympäripaikkakuntaista polkupyöräilyä helpottamaan hankitaan IC-moottoripyörä, monella tapaa järkevämpi hankinta, pakettiauto, jää säästösyistä tekemättä. Tällaisista johtuen muutenkin Tamperetta ikävöivä ja kotiinpaluuseensa pettynyt Kalle päättää lopulta irtisanoutua ja lähteä takaisin Tampereelle. Se ei kuitenkaan onnistu, kun selviää, ettei Tampereen-kodin vuokralaisista päästäisikään ajoissa eroon. Lisäksi kunta lupaa korottaa Kallen palkkaa ja pestata lisäksi Lainan puolipäiväisesti Kallen avuksi toimistohommiin. Niinpä Päätalot jäävät vielä Taivalkoskelle. Toistaiseksi.

Toinen asia, joka minua tässä kirjassa Kallen ja Lainan aviollisten ongelmien lisäksi kosketti, oli Ukkelin kuolema. Ukkeli oli pitkin Iijoki-sarjaa minulle monella tapaa mieluisa sekä hyvin sympaattinen ja kiinnostava hahmo. Kuolemaa tekevä Ukkeli herätti Epätietoisuuden talvessa tunteita, ja jotenkin ne myös kietoutuivat Kummun muutosten ympärille. Mietin haikeana Kallen lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvausta Kummusta toisena kotinaan ja monia hyviä hetkiä Patruunan, Milkan, Ukkelin ja Hupin kanssa. Nyt sitten Ukkeli kuolee Hupin perässä, Milka on lähtenyt jo aiemmin, ja Kummun Patruuna tuntuu olevan monella tapaa muuttunut mies, joka ei enää muista puheitaan Kallen "adoptoimisesta" ja Päätalojen muuttamisesta Kumpuun lopulta tuota tilaa jatkamaan. Kallen käynnit Kummussa kuvastavat hyvin hänen kaikinpuolista vierautumistaan lapsuusajoista ja ylipäätään jatkuvaa muutosta. Sitähän elämä on, vaikka meistä kallemaisimmille se on erityisen vaikeaa myöntää ja hyväksyä.

Hyvää alkanutta kesää, ja aurinkoista juhannusta!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...