maanantai 28. syyskuuta 2015

Iijoki-kimppaluku: Nuorikkoa näyttämässä

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä (Iijoki 14).
Kustantaja: Gummerus, 1984.
Sivuja: 620.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.

Viimeksi vähän lointelin, kun Kallen elämän, ainakin aikuiselämän ehkä raskaimmasta kaudesta kertovan Pohjalta ponnistaen -romaanin synkkä mutta merkittävä aihe oli minusta pilattu liiallisella toisteisuudella ja jankkaamisella. Nuorikkoa näyttämässä on onneksi paljon sujuvampi teos siitä huolimatta ja oikeastaan sen takiakin, että se kertoo hyvin perusteellisesti yhden kesän tapahtumista.

Kuten myös Kai Hirvasnoro bloggauksessaan toteaa, Päätaloa syytetään usein liiasta perusteellisuudesta, vaikka se tosiasiassa on hänen suuri vahvuutensa ja olennainen osa kirjojen tyyliä sekä suosiota. Se mikä minua välillä tuskastuttaa, etenkin kun luen tätä sarjaa nyt hyvin tiheään tahtiin, on toisteisuus, ei perusteellisuus. Nuorikkoa näyttämässä ei siis minusta kärsi niin sanotusta hitaudestaan, ja vaikka tässäkin sarjan osassa vastoinkäymisiä riittää, ne menevät niin överiksi että muuttuvat jo koomisiksi, ja siksi olenkin kutsunut tätä kirjaa eräänlaiseksi farssiksi -- vaikka huumori pitää rivien välistä löytää itse.

Lisäksi tämän kirjan vastoinkäymiset ovat kuitenkin suurimmilta osin arkisia, ei perustavanlaatuisia, eksistentiaalisia, koko elämää synkistäviä ukkospilviä, kuten edeltävässä Pohjalta ponnistaen -osassa.

Nuorikkoa näyttämässä -kirjan päätapahtuma on Kallen ja Lainan kesälomamatka eli "huppailureissu" Taivalkoskelle. Vastoinkäymisissään farssimaisen matkasta tekevät paitsi huono tuuri ja sattumat myös ennen kaikkea sodanjälkeinen aika, jolloin siirtyminen Tampereelta Koillismaan perukoille ei todellakaan käy helposti ja käden käänteessä vähäisen liikenteen, huonokuntoisten autojen ja ennen kaikkea renkaiden takia. Helteinen matka on vastuksia täynnä, ja lisäksi Kalle ja Laina ovat itse lisänneet kärsimyksiään ottaessaan kantaakseen normaalien matkatavaroiden lisäksi jättimäisen vaarinkaljapullon janojuomaksi, suuren multalaatikollisen kastematoja eli "kasijaisia" sekä useita viinapulloja trokattavaksi taivalkoskelaisille.

Viinan arkkivihollinen Laina on yllättäen innostunut henkiystävänsä Salli Lisäkkään myötä kuljettamaan myytävää viinaa matkalaukuissa, mutta Kalle ei lopulta ilkeä pyytää pulloista juuri ylimääräistä hintaa, joten niiden raahaaminen ei lopulta ole kovinkaan nerokas idea. Vaarinkaljasta kyllä on iloakin hikisellä matkalla, ja Kallen Kallioniemen peltoon istuttamista kasiaisista riittää riemua vielä pitkään etenkin kalamiehille. Silti pullot ja laatikot muodostuvat painoaan raskaammiksi taakoiksi, kun menomatka Jokijärvelle venyy ajallisesti ja muuttuu pitkälti patikoitavaksi.

Ihan uskomatonta, miten pitkät pätkät Kalle ja Laina tosiaan kävelevät helteessä, huonoissa varusteissaan ja raskaiden kantamustensa kanssa! Esimerkiksi Taivalkosken kirkonkylältä Jokijärvelle, eli noin 20 kilometriä, joskin he yöpyvät välillä Kummussa. Mutta sitä ennenkin on jo kävelty ja seisottu ja odotettu -- ja riidelty. En yhtään ihmettele Lainan tuskastumista, vaikka vastoinkäymiset eivät tietenkään Kallen syytä ole, eikä hän ihan purematta niele vaimonsa länkytystä ja syyttelyä. Luulen että kuka tahansa olisi tuolla matkalla hermostunut ja lempeinkin läyrypariskunta revennyt riitoihin.

Olo perillä Kallioniemessäkään ei ole ruusuilla tanssimista. Kalle on tietysti luonteelleen uskollisena pettynyt kotiseutuunsa, joka ei täytä odotuksia tai muistuta lapsuus- sekä nuoruusvuosien kauniita mielikuvia. Laina tuntee olonsa vieraaksi, eikä ymmärrä paikkakuntalaista huumoria tai muuta elämäntyyliä. Vähän yllättäen Laina ja Herkko löytävät kohtuullisesti yhteisen sävelen, kun taas Riitu, vaikka nyt jo vähän tsemppaakin miniänsä kanssa, joutuu pettymään, kun "minna" ei ymmärrä parhaan eli hillojen päälle. Riituhan oli poikansa Kallen mukaan lähes sairas suhteessa hilloihin, joita poimi ja söi himoonsa joka vuosi, ja piilotteli parhaita apajiaan lähimmiltä ystäviltäänkin. Ja kun hän sitten tätä itse poimimaansa jumalten herkkua ylpeänä ja tohkeissaan Lainalle tarjoaa, miniä nyrpisteleekin nenäänsä ja "töpeksii hillonkiviä", kun pelkää niiden menevän umpisuoleen.

Kesän hupailureissuun mahtuu siis vaikeuksia, riitoja, mustasukkaisuutta ja pettymyksiä. Toki siellä hyviä ja hauskojakin hetkiä pilkahtelee, mutta enemmän tämä kirja on tragikoominen. Lomamatkan päätteeksi Kalle ja Laina palaavat helpottuneina Tampereelle mukanaan Kallen sisko Eeti, joka tulee kaupunkiin kokeilemaan onneaan ja itsenäisen elämän alkua. 

Seuraavissa osissa seurataan sitten Kallen ja Lainan avioliiton (ja riitojen) jatkumista sekä Kallen ammatillista etenemistä rakennusalalla. Kuukauden päästä käsittelyssä on Iijoki-sarjan osa 15, Nouseva maa. Siihen saakka iloisen kirjavaa syksyä!


maanantai 21. syyskuuta 2015

Bloggariklubi, Alli Jukolan tarina ja Onnellisuuden tasavalta


Bloggariklubin lavalla näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ohjaaja/dramaturgi Minna Leino ja Kansallisteatterin tekstisuunnittelija Kirsi Helstelä.

Ensimmäinen Bloggariklubi ja Alli Jukolan tarina

Kaikki uusi ja uudenlainen tekeminen on lähtökohtaisesti kivaa. Lisäksi nälkäni muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta kohtaan on kasvanut viime aikoina. Siksi innostuin, kun kuulin keväällä Kansallisteatterin ja Bonnierin kirjakustantamojen lanseeravan Bloggariklubin, joka yhdistää ja tarjoaa kulttuurikokemuksia teatteriin ja kirjallisuuteen liittyen.

Keväällä kävin avajaisklubilla, jossa oli alkuun runsas kattaus kirjailijoiden ja teatterintekijöiden haastatteluja. 


Vilja Perttola Bonnierilta kyselee Pauliina Sudelta tämän kirjoittamasta psykologisesta trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). 

Haastattelujen ja iltapalan jälkeen menimme katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan monologinäytelmän Alli Jukolan tarina. Se pohjautuu Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö (Tammi, 2014), joka on taas eräänlainen uudelleentulkinta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -klassikosta. Harmitti kun en ollut Katajavuoren romaania edeltäkäsin lukenut, vaikka yleisesti ottaen innostun pastisseista ja muista vanhojen teosten uudelleentulkinnoista. Kaikkea kiinnostavaa ei ehdi lukea, mutta ehkä Wenla Männistö oli jäänyt minulla odottamaan siksikin, että Seitsemän veljestä ei ole koskaan kuulunut suosikkiklassikoideni joukkoon. Lapsena pidin kyllä paljon Riitta Nelimarkan kuvittamasta laitoksesta, mutta aikuisena en ole jaksanut Kiven tekstistä oikein innostua.

Tuoreelta tuntui kuitenkin jo kuultuna Katajavuoren idea tuoda klassikko paitsi nykyaikaan myös valita päähenkilöksi veljessarjan ja koko perheen ulkopuolelta nuori nainen Venla. Kansallisteatterin sovituksessa romaanista oli taas poimittu pääosaan veljesten äiti, Alli Jukola. Katajavuori ei pitänyt tätä lainkaan huonona asiana, sillä hän oli itsekin kiintynyt Alliin ja saanut paljon myös häneen liittyvää lukijapalautetta. Kirjaa lukematta ja näytelmän katsottuani ratkaisu tuntui hyvältä myös minusta. Pidän monologinäytelmistä, ja Alli Jukolalla oli tarpeeksi sanottavaa kannattelemaan kokonaista näytelmää. Hienoa työtä Paula Siimekseltä.


Kansallisteatterin pääjohtaja ja Alli Jukolan tarinan ohjaaja Mika Myllyaho sekä Riina Katajavuori Lavaklubilla Kirsi Helstelän haastattelemina.


Alli Jukolan tarinan ehtii katsomaan vielä syys- ja lokakuun aikana!

Onnellisuuden tasavalta

Jo ensimmäisellä Bloggariklubilla oltiin saatu esimakua Kansallisteatterin tämän syksyn ensi-illasta Onnellisuuden tasavalta, joka on Minna Leinon ohjaus brittiläisen Martin Crimpin tekstistä. Tämän postauksen aloituskuvassa juuri Minna Leino on kavunnut näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa lavalle kertomaan näytelmästä ja lukemaan siitä pätkän. Kiinnostus näytelmää kohtaa heräsi heti tuolloin, ja olinkin iloinen, kun bloggariklubilaisena sain kutsun Onnellisuuden tasavallan viimeviikkoiseen ensi-iltaan.

Näytelmä täytti keväällä syntyneet odotukset, joskin se oli paljon muutakin kuin alkuosan loistavan piinallinen perhepäivällinen, johon liittyvän pätkän Björkman silloin keväällä meille luki. Saimme väliajalla jututtaa näytelmän dramaturgia Jukka-Pekka Pajusta, jonka kertoman perusteella tiesin odottaa, ettei näytelmä jatkukaan ensimmäisen osan sabluunalla. Jos Alli Jukolan tarina houkutteli lukemaan Wenla Männistöä ja uudelleen Seitsemän veljestä, Onnellisuuden tasavalta sai nyt kiinnostumaan Danten Jumalaisesta näytelmästä. Toki se on käsitteenä ja perusteiltaan tuttu, mutta uskon, että Onnellisuuden tasavallasta olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Jumalaisen näytelmän rakenteen ja henkilöhahmot paremmin.

Sillä myös tämä näytelmä on eräänlainen pastissi ja Dantea mukaillen kolmiosainen. Ensimmäisen puoliajan jouluateria oli tosiaan näytelmän selkein osio, kuten dramaturgi kertoi, mutta ei lainkaan tylsää tai perinteistä teatteria sekään. Häijyä se oli. Yhtään ei tiennyt, mitä viiltävää tai kauheaa kukin perheenjäsen seuraavaksi suustaan päästää. Pidin erityisesti Terhi Panulan esittämästä isoäidistä ja Marja Salon sekä Alina Tomnikovin nuorista tyttäristä. Ja tietenkin Hannu-Pekka Björkmanista, jonka osuus oli mahtava.



Toinen, mm. talkshow- ja ryhmäterapiatyyliin vedetty osio oli hetkittäin, suurimman osan aikaa, järjettömän hauska. Jo ensi-illassa näyttelijät myös pelasivat ryhmänä hyvin ja rytmikkäästi yhteen. Hetkittäin ärsyynnyin siitä, että nykyajan kyyninen kommentointi oli aiheiltaan vähän kulunutta. Moneen kertaan on jo kuultu vitsejä ja valitusta esimerkiksi siitä, miten nykyihminen on narsistinen, kun se kuvaa itseään ja elämäänsä sosiaaliseen mediaan muiden katsottavaksi. Mutta ei se ainoa aihe ollut, ja kaiken kaikkiaan näytelmän teema itsekkyyden ja kuvitellun yksilöllisyyden johtamisesta tyhjyyteen ja yksinäisyyteen oli koskettava.

Näin näytelmän sen lopun mukaan tulkitsin, mutta osioista viimeinen jäi minulle selvästi hämärimmäksi ja tylsimmäksi. Lyhythän se oli, mutta silti huomasin vähän jo venytteleväni puutuneita jäseniäni, koska en oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Eikä taidetta aina tarvitsekaan ymmärtää, mutta etenkin Cécile Orblinin roolihahmon Madeleinen tulkintaan olisin varmaan kaivannut sitä Danten tuntemusta. Hänen ja sinällään loistavan Björkmanin roolit, välinen dynamiikka ja liittyminen näytelmään kokonaisuutena olivat minulle hieman mystisiä.

Kuitenkin voittopuolisesti kokemus oli loistava. Katsoessa sai nauttia, mutta samalla oli pakotettu pohtimaan, pureskelemaan ja sulattelemaan. Kiinnostuneena menenkin tämän jälkeen lukemaan muiden tulkintoja näytelmästä. Niitä löytyy paitsi lehdistä myös ainakin seuraavista blogeista: Pilkkuun asti, Kujerruksia, HuminaaKirsin Book Club ja Lumiomena.

torstai 10. syyskuuta 2015

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Julkaisen uusintana vuoden 2012 bloggaukseni Kate Mortonin The Distant Hours -romaanista, jonka suomennoksen Bazar julkaisi äskettäin nimellä Kaukaiset hetket. Tai paremminkin ohjaan teidät lukemaan vanhan postaukseni linkin kautta. Ihana kirja!

Tässä välissä olen muuten kuunnellut Kate Mortonilta myös tuon postauksessa mainitsemani The Secret Keeper -romaanin, ja juuri tänään tein äänikirjaennakkotilauksen The Lake House -uutuudesta. Morton on edelleen Lucinda Rileyn ohella yksi suurimpia suosikkejani nimenomaan kuunneltuna. Heidän kirjansa sopivat minulle erityisen hyvin äänikirjoina, samoin kuin Jojo Moyesin. Suosittelen kaikkia lämpimästi laadukkaan viihteen ystäville.

Syysaurinkoista loppuviikkoa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...