tiistai 30. lokakuuta 2012

Tenavatiistai - Maria Vuorio ja Marjo Nygård: Satu meni saunaan

Maria Vuorio - Marjo Nygård: Satu meni saunaan.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Vaihdetaanko pyyhkeet? Satu kysyi. Mutta saunatonttu sanoi, että antaa olla samat vielä ensi viikkoon. Saunatonttu tunsi saunan asiat. Se katsoi aina, että kaikki saunassa oli kunnossa, ja lopuksi tonttu tuuletti saunan, päästi koppakuoriaisen halkokuormasta pihalle ja pani saunan avaimen naulaan, missä se pysyi tallessa."

Ihastuin tämän kirjan ideaan ja esittelytekstiin, jonka mukaan "Satu meni saunaan kertoo suomalaisesta saunasta, saunapolusta ja pehmeitten löylyjen rauhasta. Se välittää perinnettä ja saunomisen iloa sadun ja kokemuksen silmin."

Hieman kuitenkin petyin kirjaan. Sinällään kauniin värikäs ja selkeä kuvitus ei vastannut odotuksiini saunatunnelmaisesta ja vanhojen aikojen perinteitä välittävästä satukirjasta eikä tarinakaan ollut minusta tässä kirjassa erityisen vahva. Ihan mukiinmenevää luettavaa tämä kuitenkin oli. Kirjassa on kauniin kesäisiä koivumaisemia ja teksti välittää lapsille tietoa esimerkiksi savusaunasta, jota rakastan.

"- Minä en ole koskaan käynyt savusaunassa, Satu sanoi, - onko siellä koko ajan kauheasti savua?
- No ei! saunatonttu nauroi onnellisena. - Savusauna on mitä mainioin kylpypaikka, kunhan se on saanut ensin siintyä rauhassa.
Satu ei ymmärtänyt, mitä on saunan siintyminen.
- Kun on heitetty häkälöylyt, sauna siintyy eli rauhoittuu, sitten kerätään hiillos pois ja lempeä savusauna on valmis! saunatonttu kertoi myhäillen."

Viisivuotiaan Stellan mielestä kirja oli "ihan kiva", mutta ei hän ole pyytänyt lukemaan sitä uudelleen. Minua suorastaan harmittaa, kun kirja ei onnistunut säväyttämään kumpaakaan meistä tämän enempää. Aihehan on mitä mainioin, ja vanhoissa kansanperinteissä sekä salaperäisissä tonttuhahmoissa olisi ollut paljon ammennettavaa. 

Maria Vuorio on lahjakas tarinankertoja, joka on voittanut mm. Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot ja ollut neljästi ehdolla Finlandia Juniorin voittajaksi. Jälkimmäisen palkinnon voittaneenkin Marjo Nygårdin kuvituksissa on paljon hyvää, kuten sanoin, mutta minun silmääni ne eivät täydelleen miellytä, ja erityisesti tähän aihepiiriin olisin kaivannut hämyisempiä ja tunnelmallisempia kuvia, tai toisaalta suomalaisen luonnon monimuotoisempaa kuvausta. 

Ehkä tekijät halusivat luoda nimenomaan uudenlaisen, modernin tonttu- ja saunakirjan, joka vetoaisi nykylapsiin. Se ei silti selitä, miksi teksti ja kuvitus ovat kirjassa usein ristiriidassa keskenään. Näihin epäjohdonmukaisuuksiin on kiinnittänyt huomiota myös Rouva Huu, jonka Lastenkirjahylly-blogista voi käydä lukemassa asiasta lisää.

Suosittelen kirjaa sen puutteista huolimatta pienille saunojille kertaalleen luettavaksi, ja näin joulua odotellessa tonttuaihekin varmasti kiehtoo lapsia erityisesti.

"Saunassa he kaikki olivat kuitenkin hiljaa rauhaisasti, sillä sellainen on saunan laki. Muuten saunatonttu voi suuttua ja jättää vaikka saunan siivoamatta! Kaikista mieluisinta tontuille onkin kuulla piilopaikkaansa kiukaan pihahtelua ja lasten onnellista naurua lauteilta. Silloin vanha kiltti saunatonttu hymyilee niin perin tyytyväisenä."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

torstai 25. lokakuuta 2012

Tiedote torstaina: Huomenna messuilla tavattavissa bloggaaja kirjailijan asussa

Heittäydyn poikkeuksellisesti kirjailijan rooliin ja mainostan huomista esiintymistäni Helsingin kirjamessujen esikoiskirjapaneelissa Takauma-lavalla klo 16.30-17.30. Paneelin jälkeen olen tavattavissa ja signeeraamassa kirjojani Tammen ja WSOY:n yhteisellä osastolla. Tulkaa kuuntelemaan ja juttelemaan!

Vähän tämä tulee viime tipassa ja olisin minä ollut messuilla haastateltavana tänäänkin, mutta en ole tainnut vielä oppia itsemarkkinoinnin perusteita. :)

Vielä pari kuvaa muistoksi elämäni ensimmäisestä messuhaastattelusta:

Ihanasti olette muuten jaksaneet lukea ja kommentoida tosi pitkää Linnuntietä-juttua! Palaan vastailemaan kommentteihinne messujen jälkeen.

Hyvää viikonloppua - messuilla tai muualla!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kanadalainen keskiviikko - Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies).
Kustantaja: Tammi, 2004.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 846.
Genre: Perhe- ja yhteisötutkielma/syvällinen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Illallisen jälkeen seuraa juhlallinen riitti. Se liittyy rakkauteen ja menettämiseen. Menneisyyden menettämiseen, sen muuttamiseen kallisarvoisiksi muistoiksi. Tähän alkemistiseen riittiin kuuluu aina popcorn.

Mikään ei houkuttele keskittyneeseen muisteluun yhtä tehokkaasti kuin diaprojektorin hiljainen hurina pimeässä. Äänekäs surina, joka saattelee jokaista väridiaa sen loksahtaessa näkyviin. Mitä pitempi aika kuvan ottamisesta on, sitä pitempi on hiljaisuus ennen kuin pimeästä kuuluu isän iloinen ääni: 'Tuo oli hieno päivä, muistatko, maman?'"

Minulla on ikävä diojen katselua. Tuota hurinaa, loksahtelua ja palavan pölyn tuoksua.

Meinasin ihan oikeasti antaa tälle romaanille pisteet 5/5. Se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen, sillä en ole harkinnut sitä vakavasti kertaakaan aiemmin tämän blogin aikana. Olen sanonut, että jos joku viiden pisteen romaani, "elämäni romaani", pitäisi nimetä, se olisi Lionel Shriverin Poikani Kevin. Tämä tulee samalle viivalle. Saattaa siellä joku muukin olla, mutta ei monia.

Tämä oli myös haastekirja (Ota riski ja rakastu kirjaan), jota minulle ehdotti Ilselän Minna. Kiitos hänelle. Luotan vahvasti Minnan makuun ja toki Keltaiseen kirjastoonkin, mutta huokaisin kuitenkin syvään huomatessani tässä kirjassa olevan 850 sivua. Aloitin silti urheasti ja pidin kirjasta heti alkuun, mutta sen paksuus sai minut hidastelemaan ja pitämään taukoja lukemisessa. Tehtävä tuntui niin mittavalta. Sitten luin tuoreen jutun kirjasta Kaikki mitä rakastin -blogista ja rohkaistuin tarttumaan siihen ihan tosissani. Kyllä kannatti.

Linnuntietä on kanadalaisen MacDonaldin toinen ja toistaiseksi viimeinen romaani. Minulle MacDonald oli ennen tätä tuntematon nimi (hänen romaaninsa ovat ilmestyneet villeinä opiskeluvuosinani, jolloin en juurikaan lukenut kaunokirjallisuutta tai seurannut kirjauutisia), mutta nyt olen huomannut hänellä olevan paljon muitakin faneja. Linnuntiestä olen kuitenkin melkein mustasukkainen. Ajattelen sen maailman kuuluvan minulle ja minun yksin todella ymmärtävän sitä. Siis vain hieman vitsaillen.

"Henry hengittää tasaisesti, silmät yhä ummessa. Muistot lainehtivat mieleen. Kuiskivia näkinkenkiä, hiljaista meriheinää, rantaan huuhtoutuneita kenkiä, kimaltavatko pohjassa hampaat vai helmet, kivet vai luut? Hukattuja tavaroita, omistajiltaan tuuliajolle jääneitä, kuoleman vapauttaneita muistoja. Jos hän pitäisi silmiä kiinni tarpeeksi kauan, löytäisivätkö kaikki kadonneet muistot tiensä Henry Froelichin lävitse kuin elävästä portista?" 

Romaanissa on ilmeisen omaelämäkerrallisia piirteitä ja lisäksi se pohjautuu todelliseen rikosoikeudenkäyntiin ja tuomioon. Ehkä siksi se tuntuu niin todelta. Tai sitten kirjailija vain osaa asiansa.

Kaikkein eniten pidin kirjan alkuosasta - siis noin sivulle 600 saakka. Sinne asti ollaan 1960-luvun alkupuolella Kanadan Ontariossa, Centralian varuskunnassa. Kirja alkaa, kun päähenkilön, 8-vuotiaan Madeleinen, perhe muuttaa Centraliaan monien Saksan vuosien jälkeen. Vanhemmat ovat kotoisin Kanadasta, mutta isän sotilasuran ja toisen maailmansodan vuoksi he ovat olleet kauan Euroopassa.

Centralian asuinalue yhteisöineen on pakahduttavan ihana idylli ja sellaisenaan ahdistavan pelottava. Kustantajan esittelyssä sanotaan hyvin, että "Linnuntietä piirtää eräästä aikakaudesta hellän muotokuvan ja antaa samalla siitä tuomion." Takakantta lukemattakin tietää, että jotain kamalaa vielä tapahtuu, mutta aluksi on silti ihana lillua 60-lukulaisessa optimismissa ja ydinperheihanteessa. Ehkä siksi, että kerronta tapahtuu lapsen kautta. Madeleine elää turvallista ja turvattua lapsuutta, mutta hän tarkkailee sitä oikean lapsen tavoin, realistisesti ja ilman nostalgiaa, jolloin vältetään turha imelyys.

Sitä paitsi kauniissa julkisivussa on säröjä ja uhkia. On boheemit naapurit, uhkaavasti käyttäytyviä pikkutyttöjä - ja kylmä sota. Aikuisten maailmanlopun pelko tihkuu väistämättä lastenhuoneeseen asti.

Ja silti. Centralia on maailma, jossa perheet asuvat värikkäissä omakotitaloissa huolellisesti leikattujen nurmikenttien keskellä ja lapset voivat juoksennella pihoilla keskenään. Centraliassa sotilasuraa luovat isät käyvät töissä ja käyttäytyvät herrasmiesmäisesti vaimojen hoitaessa kodit ja lapset moitteettomasti, ja tukiessa toisiaan luoden yhteisöllisyyttä jatkuvasti vaihtuvista asukkaista huolimatta.

Etenkin Madelinen perhe on oikea mallikuva tästä ihanteesta. Madelinella on "maailman mukavin papa", niin kuin hänen äitinsä, maman, usein sanoo. Jack todella on, ja myös liikuttava kaikessa rehtiydessään ja lojaalisuudessaan. Hän rakastaa vaimoaan palavasti, mutta vakaasti - eikä ehkä ihan aina osaa lukea tätä oikein. Mimi on omistanut elämänsä perheelleen, mutta hän uskoo perheonnen kumpuavan hyvästä avioliitosta ja asettaa siksi parisuhteen lastensa edelle.

Madelinella ja tämän isoveljellä Mikellä on siis hyvät kotiolot, heitä ja toisiaankin rakastavat vanhemmat. Silti Mikellä tulee hankalaa isänsä kanssa, kun poika kasvaa ja hänen auktoriteettiuskonsa vähenee. Madeline on taas aikuisenakin todellinen isän tyttö. Heillä on lämpimät välit ja pienenä Madeline miettiikin huolissaan, millaista olisi, jos isä olisi hänelle samanlainen kuin Mikelle. 

"Madeline painaa katseensa alas, ei katsoakseen jalkoihinsa vaan kätkeäkseen ilonsa, kun nostaa toisen kätensä isän olkapäälle ja antaa toisen isän käteen. Pienenä hän aina pani jalkansa isän jaloille, mutta nyt hän on iso ja hänen uudet kiiltonahkakenkänsä askeltavat samaan tahtiin kuin isän Daks-kengät."

Madelinella on vuorostaan ongelmia mamanin kanssa. Madeline on raisu poikatyttö, porukan pelle, josta tulee isona komedienne. Hän ei ole lapsenakaan sellainen, kuin maman toivoisi, ja pienen Madelinen on taas vaikea käsittää, miksi hänen pitää auttaa mamania keittiössä ja pöydän kattamisessa, kun Mike vain istuu isän kanssa pöydässä odottamassa.

Vaikka perheenjäsenet kuulostavat aikakautensa kliseiltä, MacDonald on tehnyt heistä uskomattoman eläviä ja todellisia. Madeline on hienoimpia lapsikuvauksia ja lapsikertojia, joita kirjallisuudesta muistan. Hänen vanhemmistaan tuli perinteisiä roolejaan vaalivinakin ja puutteineenkin minulle läheisiä ja rakkaita. Samoin naapurustosta löytyy upeita henkilöhahmoja, etenkin vastapäisen boheemiperheen vaitelias Henry Froelich on piirretty taiten.

Tätä perheen, yhteisön ja aikakauden kuvausta elävine henkilöineen pidin täyttä tunnelmaa tihkuvan kirjan suurimpana hienoutena. Mutta tärkeää on myös se, mitä sitten tapahtuu. Lapsen elämä särkyy ja vähän myöhemmin joku kuolee ja yhteisö järkkyy. Näiden tapahtumien etenemistä seuraa sydän pamppaillen ja oikeuden toteutumista odottaen. Kirjasta tulee trilleri, mutta ei halvalla tavalla. Kirjasta tulee myös kauhea. Sen verran ahdistava, että se tuli uniini ja valvotti yöllä, mitä ei usein kirjojen kanssa tapahdu.

"Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohikossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä rypytön. Elämä alkaa kaikota huoneesta. Kaikki mikä oli vireää, oli juuri laskettu kädestä tai odottamassa ottajaansa, näyttää vähän jähmeämmältä, liikkeen jälkikuva alkaa kadota esineistä, kirjan sivut hengittävät ulos, vaatteet riippuvat kaapissa hiljaisempina kuin ennen. Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin taikurin hihasta varisevat luvuttomat pienet liinat. Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?"

Kaiken tämän lisäksi Linnuntietä on vahva ja laaja kuvaus aikakautensa poliittisesta ilmapiiristä. Toisen maailmansodan seurauksista, peloista, vainoharhasta, sotarikollisista, vakoojista ja peitetoimista. Yksityinen ja yhteiskunnallinen sekoittuvat kirjassa vaivatta. Pienen ihmisen teot tai päätökset vaikuttavat laajasti vähintään kokonaiseen yhteisöön.

Ja lopuksi hypätään 20 vuotta eteenpäin Madelinen aikuisuuteen. Paljon on tapahtunut, mutta lapsuudessa on vielä käsittelemättömiä asioita. Oli mielenkiintoista tietää, miten perheelle kävi ja muutenkin loppu on aivan oikeutettu, mutta Centralian, 1960-luvun ja lapsuuden taika oli poissa (maagisin kohtaus onkin paluu ränsistyneeseen ja autioituneeseen varuskuntaan). Siksi kirjan ensimmäiset 600 sivua olivat minulle vaikuttavimmat.

Pidän yleensäkin pohjoisamerikkalaisesta kirjallisuudesta. Pidän kasvutarinoista, perhe- ja avioliittoromaaneista. Pidän onnellisista perheistä, joita kuitenkin horjuttaa jokin. Pidän lähihistoriasta. En osaa silti selittää, miksi juuri tästä romaanista tuli minulle yksi elämäni kirjoista. Ann-Marie MacDonald punoo, rakentaa ja kuvaa upeasti, mutta silti kirjaan tarvitaan jotakin maagista, joka toimii juuri tietyn lukijan kohdalla (ja jonkun toisen kohdalla taas ei), että se nousee tämän lukemisten parhaimmistoon. 

Linnuntielle oli ripoteltu juuri minulle sopivaa magiikkaa. Kaipaan sen maailmaan jo nyt, ja koska olin lainannut teoksen kirjastosta, minun ei auta nyt kuin yrittää metsästää se omakseni jostakin. Ja lukea sillä välin MacDonaldin esikoisromaani Armon yö, vaikka se myös pelottaa, sillä en haluaisi särkeä Linnuntien ja MacDonaldin luomaa taikaa.

Lopuksi vielä sanon, että kirjan suomennos oli minusta aivan erinomainen! Ja että esille laittamissani kansikuvissa muunnellaan nyt vain samaa teemaa ja jopa samaa kuvaa, koska en löytänyt muita katseen kestäviä versioita.

Melkein kymmenen vuotta vanha kirja ei luonnollisesti ole kirjablogeissa ollut juuri esillä, mutta Hesarissa Suvi Ahola on näköjään kirjoittanut siitä yhtä innostuneena kuin minä. Lukekaa tekin ja innostukaa, kunhan muistatte, että lopulta tämä kirja ja sen maailma ovat minun. MINUN.

"Eväsretki Schwarzwaldin mäntyjen keskellä. Maman istuu ruudullisella huovalla, jalat koukussa sivulla, aurinkolasit päässä ja valkoinen liina kaulassa. Herkemmän näköinen Mike ja pitkälettinen Madeleine katsovat kameraan silmät sirrillä.

Tsh-klink. Tämä ei ole niinkään muistelemista kuin unohtamisen estämistä. Madeleine katsoo dioja keskittyneesti. Hartaasti. Jokainen kuva on kadonneen maailman muistomerkki. Oviaukko vuorenseinämässä, ikiajoiksi sinetöity."

maanantai 22. lokakuuta 2012

Miesten maanantai - Chris Cleave: Poikani ääni

Hyvää maanantaita ja alkanutta viikkoa kaikille!

Kirjava kammari päivittyy tänään vain pikaisesti ja vanhan juttunoston kautta. Chris Cleaven esikoisromaani Incendiary ilmestyi äskettäin suomeksi nimellä Poikani ääni. Ehdin lukea kirjan sen alkukielellä puolisentoista vuotta sitten, enkä ole siksi lukenut käännöstä, mutta halusin nostaa kirjan taas esille suomennoksen aiheuttaman ajankohtaisuuden vuoksi. Incendiary teki minuun nimittäin vaikutuksen ja minusta heti Cleave-fanin, vaikka se ei ollut mikään haparoimaton mestariteos. Arvioni kirjasta löytyy täältä.

Sittemmin faniutta kasvatti Little Been tarina ja vakautti uutuus Gold (arvioni löytyvät linkkien takaa). Cleave ei kirjoita minusta maailman parhaita romaaneita, mutta hän kirjoittaa erittäin hyvin ja koskettavasti, ja puhuttelevista aiheista. Vuosi sitten pääsin myös tapaamaan kirjailijan, jonka lämmin läsnäolevuus luonnollisesti vain lisäsi arvostustani.

En osaa kommentoida Poikani äänen käännöksen tasoa, mutta kirjan sisällön puolesta kehotan teitä lukemaan sen. Kertojan ääni on rehellisimpiä, joita kirjallisuudesta muistan.

Noin muuten pyydän anteeksi viimeaikaista poissaolevuuttani ja kommentteihinne vastaamattomuutta. Parannan tapani tällä viikolla, ihanaa kun jaksatte roikkua mukana!

torstai 18. lokakuuta 2012

Tenavatorstai Satupäivänä - Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa.
Kustantaja: Karisto, 2012.
Sivuja: 28.
Genre: Lasten kuva-/satukirja.
Arvio: 4,5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi."

Satupäivän kunniaksi sopii erinomaisesti esitellä suomalainen lastenkirja, joka on aivan uusi, mutta nojaa vahvasti vanhoihin satuperinteisiin.

Satumaisen taiteilijanimen itselleen valinnut Enna Airik on loihtinut sulkakynästään hyvin kauniin ja taianomaisen kuvakirjan. Jo hopenhohtoinen ja joutsenaiheinen kansi ihastuttaa, ja kirjan sisältö on vielä suloisempaa katseltavaa. Silmiinpistävintä on viehättävä vanhanaikaisuus. Voin hyvin kuvitella, että kaikkia ei miellytä kuvituksen ja tarinan sisällön järkähtämätön perinteisyys, mutta minusta kirja on ihana, ja olen sitä mieltä, että tällainen pastissi mahtuu hyvin kotimaisen lastenkirjallisuuden laajaan kirjoon.

On silti tietenkin tärkeää, että lastenkirjallisuus myös jatkuvasti uudistuu ja modernisoituu. Onneksi on paljon myös niitä kirjailijoita ja kuvittajia, jotka keksivät ja kehittävät uutta.

Haavemaa muistuttaa minua monessa lapsuuteni lempisaduista. Kuvitus kumartaa Elsa Beskowin suuntaan, minkä panee merkille erityisesti tekstisivujen mustien siluettikuvien vuoksi. Kannen kuva taas muistuttaa Auringonmuna-sadun keijusta. Kirjan Haavemaan voisi muutenkin kuvitella olevan vanha, porvarillinen Ruotsi. Vaatteista, kaupunkinäkymistä ja sisustuksesta tulee vuorotellen mieleen Carl Larssonin maalaukset, Fanny ja Alexander -elokuva ja Astrid Lindgrenin Marikki.

Astrid Lindgren tulee mieleen muustakin, nimittäin tarinan kehyksestä. Kuten monissa Lindgrenin saduissa myös Haavemaassa sairas (tai Lindgrenin tapauksessa joskus myös muuten vaikeassa asemassa oleva) lapsi pakenee elämän ja ympäristön ankeutta mielikuvitusmaailmaan. Vanhojen satujen ja tyttökirjojen perinteiden mukaan päähenkilö on myös orpo - ja kuolee lopussa, mikä on esitetty kauniin symbolisesti ja onnellisena jälleentapaamisena vanhempien kanssa.

"Kurkistaessaan sisään Aana huomasi, että huone olikin suuri puutarha, täynnä aamuruskon kultaista valoa. Verkalleen virtaavan joen yli kaareutui silta, ja sillalla seisoivat äiti ja isä, valkoiset puvut loistaen kuin taivaan tähdet."

Palikat ovat siis niin sanotusti kohdallaan, mutta pakko on silti sanoa, ettei Airik Lingrenin tasoinen kynäniekka ole. Epäreilua olisi toki sellaista odottaakaan. Airik osaa valita sanansa oikein, romanttisen nostalgisesti, ja hän on ottanut kirjaan mukaan monia elementtejä, jotka lapsia kiehtovat. Mutta joku taika tai henki tarinasta puuttuu, tai sitten vain kuvittelen niin, kun olen lukenut tämän ensimmäisen kerran kyynisenä aikuisena. Hovilukijani Stella kyllä piti tästä äitinsä tapaan kovasti, mutta ei ole innostunut vaatimaan uudelleenlukuja samaan tapaan kuin esimerkiksi juuri Astrid Lindgrenin satukirjojen kanssa.
Tämä on Stellan mielestä kirjan ihanin kuva.

Kuvitus on kuitenkin värisyttävän kaunista. Sitä hieman ihmettelen, ettei päähenkilö Aanaa ole kertaakaan kuvattu katsomaan lukijaan. Hän jää mielestäni aika kaukaiseksi ja vaikeasti samastuttavaksi, kun on joka kuvassa selin, sivuttain tai silmät kiinni. Ohueksi jää myös Haavemaasta löydetyn parhaan ystävän kuvaus - tai siis kuvaamattomuus. Hänelle ei anneta edes nimeä. Muutenkin tuntuu, että lyhyeen kirjaan on yritetty ottaa mukaan hiukan liikaa ihanuuselementtejä, jotka ohitetaan nopeasti: nukkeostoksia, leivoksia ja kaakaota, oma koiranpentu, vaahtokylpy, herkuttelujuhlat parhaan ystävän kanssa ja niin edelleen.

Kaikesta tästä huolimatta Haavemaa on ihanimpia lastenkirjauutuuksia vähään aikaan. Toivon, että Enna Airik pitää kiinni tästä omasta, rehellisen vanhanaikaisesta linjastaan ja kirjoittaa lisää kauniisti kuvitettuja satuja. Tarinatkin hioutuvat varmasti ajan myötä sielukkaammiksi.

"Oli jälleen ilta. Taivas ullakkoikkunan takana oli täynnä tähtiä.

- Oili-täti, miksi joidenkin täytyy kuolla? Niin kuin isän ja äidin? Aana kysyi miettiväisenä.

- Rakas lapsi, kaikkien täytyy  kuolla joskus.

- Joidenkin vain liian aikaisin, Aana huokaisi.

- Sinäpä sen sanoit, Oili-täti vastasi hiljaa.

He katsoivat vaieten, kuinka ensilumi satoi mustaan maahan."

Haavemaasta ovat pitäneet ja sen nojaamisesta vanhoihin perinteisiin ovat kirjoittaneet myös ainakin: 

  • Katja, joka on löytänyt kuvituksen esikuviksi Beskowin lisäksi Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin;
  • Maria, jolle on tullut lukiessa mieleen mm. monet samat kunnianosoitukset ja Lindgrenin sadut kuin minulle; 
  • Aino, joka on bongannut kirjasta raamatullisiakin viitteitä; ja
  • Sara, joka on valinnut tämän myös Satupäivän kirjaksi ja viittaa Marian sekä Ainon tapaan Anni Swaniin - ja on muuten valinnut alkuun saman tekstilainauksen kuin minä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kirjahyllykeskiviikko: Uusvanhoja hankintoja




Olen pakottautunut itsehillintään taloudellisen tilanteen vuoksi, enkä ole ostanut kirjoja pitkään aikaan. Kummaa ja tylsää, mutta varmasti ihan hyväksi välillä. Sen sijaan minua melkein pelottaa mennä nykyisin lähikirjastoomme, sillä sen poistopiste on äkkiä alkanut tulvia hyviä ja kiinnostavia teoksia. Kirjastoon pelottaa mennä ja sieltä hävettää lähteä huojuva poistokirjatorni sylissä. Onneksi tuo hylly toimii samalla vaihtopisteenä ja olenkin päättänyt rauhoitella omaatuntoani viemällä tilalle aimo pinon kirjoja omasta hyllystäni seuraavan inventaarion jälkeen.

Muutamalla viime kerralla olen kotiuttanut seuraavat teokset:

  • Riikka Ala-Harja: Maata meren alla (Gummerus 2003). En halua lukea Ala-Harjan uutuutta, mutta jos tätä joskus kokeilisi.
  • Majgull Axelsson: Kuiskausten talo (WSOY 2001). En ole vielä lukenut monien kehumaa Huhtikuun noitaa, mutta tämäkin kuulostaa kiinnostavalta (perhetarina! sukupolviromaani! Ruotsi!).
  • Nina Banerjee-Louhija: Merenjakaja (WSOY 2003). Banerjee-Louhijaakaan en ole vielä lukenut, mutta jo jonkin aikaa hän on kiinnostanut. Tämä kuulostaa siltä kuin se voisi olla hyvää jatkoa ihailemieni vanhojen, viisaiden naisten teoksille. Vaikka en ole ihan varma, onko tämä romaani vai muistelma.
  • Anita Brookner: Hyvää seuraa (Otava 1990) ja Katsokaa minua (Otava 1991). Minä haluan lukea Brookneria ja pitää hänestä, koska hän on selvästi fiksu nainen ja arvostettu kirjailija. Toistaiseksi olen vain hiukan lueskellut Päiviä Pariisissa, joka vaikutti aika haastavalta.
  • Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit 1 ja 2 (WSOY 1932/1983). Klassikoita on aina lupa haalia hyllyyn, vaikka niitä ei suunnittelisi ihan heti lukevansa. En osaa päättää, ovatko tämän painoksen kannet minusta hirveät vai hirveän hauskat (bongaa kirjat kuvan oikeasta laidasta).
  • Sebastian Faulks: Charlotte Gray (Otava 2001). En tiedä Faulksista paljon, vaikka häneltä on suomenettukin useita romaaneja. Lähinnä hän on jäänyt mieleeni saamistaan blogikehuista Englebyn suomennoksen ilmestyttyä. Charlotte Gray -elokuvaakaan en ole tainnut nähdä, vaikka pääosassa on lempinäyttelijäni Cate Blanchett. Mutta kyllä toisen maailmansodan aikaiset Lontoo ja Ranska aina kiehtovat, ja mielelläni tutustun muutenkin Faulksiin.
  • Richard Ford: Maan laulu (Tammi 2008). Ford on kirjailija, johon minun on pitänyt tutustua jo kauan. Petyn, jos en lumoudu tästä romaanista.
  • Essi Henriksson: Ilmestys (Gummerus 2007). En ihastunut varauksetta nykyisin Tammimaa-sukunimellä kirjoittavan kirjailijan Paljain käsin -romaaniin, mutta voisin silti joskus lukea tämän hänen esikoisensa.
  • Henry James: Naisen muotokuva (WSOY 1955/1969). Klassikko, joka minun on realismifanina pitänyt lukea jo kauan. Tätäkään en ole muuten edes elokuvana nähnyt.
  • Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi (Kirjayhtymä 1985). Karibialaislähtöinen Kincaid on hänkin kiinnostanut minua. Tässä romaanissa luvataan käsiteltävän esimerkiksi äiti-tytärsuhdetta ja rasismia eksoottisella Anigualla (vai Antiguassa?).
  • Heidi Köngäs: Jokin sinusta (Otava 2008) ja Vieras mies (Otava 2002). Blogisuositusten vuoksi uskon vahvasti, että tulen pitämään Köngäksen kirjoista tai jopa rakastamaan niitä. Olen ihan innoissani, kun löysin nämä!
  • Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Gummerus 1961/1984). Niin, tämäkin klassikko minulla on lukematta. Olen kyllä ajatellut, että lukisin tämän alkukielellään, mutta en voinut silti vastustaa kiusausta kotiuttaa kirja. Ehkä muutan mieleni. Tai ehkä lapseni joskus haluavat lukea tämän suomeksi.
  • Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas (Gummerus 2001). En ole lukenut vielä Lundbergin uutuutta Jää, mutta olen kuullut siitä niin paljon kehuja, että nappasin tämän kirjaston poistohyllystä salamana. Tarjolla olisi ollut muutakin vanhaa Lundbergia, mutta en kehdannut haalia kaikkia itselleni tietämättä varmasti, pidänkö kirjailijasta.
  • Sari Malkamäki: Jokin yhteinen maailma (Otava 2002). Malkamäen nimi jäi mieleen, kun kyselin aikanaan blogissani suosituksia kotimaisista keskiluokkaisen arjen kuvaajista. Tämä pienikokoinen kirja kuulostaa takakannen perusteella siltä, että se voi olla aika raskaskin. Aiheesta tulee mielen Helmi Kekkosen Valinta.
  • Terry McMillan: Haku päällä (WSOY 1993). Rakastin tätä elokuvana ja toivon hartaasti, että tämä olisi kirjana sellainen hyvä ja nautinnollinen viihdekirja, joita löydän aivan liian harvoin.
  • Vladimir Nabokov: Lumooja (Gummerus 1988). Nabokovin kuuluisimmat teokset ovat TBR-listallani, mutta voisin hyvin aloittaa tällä Lolitaa edeltäneellä ja samalla teemalla leikittelevällä pienoisromaanilla.
  • V.S. Naipaul: Miguel-kadun väkeä (Otava 1980/2002). En ole lukenut liikaa Nobel-kirjailijoita, ja siksikin nappasin tämän hyllyyni, vaikka kyseessä on pokkaripainos. Ehkäpä siihen on näennäisen keveyden vuoksi helpompi tarttua kuin "kovakantiseen nobelistiin".
  • Irene Némirovsky: Sunnuntai ja muita novelleja (Gummerus 2002). Myös Némirovsky on jäänyt mieleen blogisuosituksena sekä värikkään ja surullisen elämäntarinansa vuoksi. En ole aina innokas novelleihin tarttuja, mutta toivottavasti tämä tulee kuitenkin luettua pian.
  • Inka Nousiainen: Seitti (Otava 1998). Olen jutustellut Nousiaisen kanssa pari kertaa tämän syksyn kirjallisissa kekkereissä, joten ilman muuta kiinnostaa lukea jotakin hänen kirjoittamaansa. Otin nyt tämän, vaikka taisin luvata kirjailijalle, että lukisin hänen uudempaa tuotantoaan.
  • E. Annie Proulx: Laivauutisia (Otava 1997). Proulxia olen halunnut lukea jo kauan, vaikka toisaalta mielikuvani hänestä karujen seutujen vähäeleisenä kuvaajana ei ole yhtä houkutteleva kuin hänen maineensa ansiokkaana kirjailijana (ja dirty realismin edustajana). Laivauutisia on kuitenkin ollut erityisen kehuttu Proulxin teos ja myös pidetty elokuva. Jota en ole sitäkään nähnyt, vaikka siinä näyttelee toinen lempinäyttelijäni Julianne Moore.

Siinäpä ne. Vaatimattomasti. Eh. Otin lisäksi muutaman sellaisen kirjan, jotka minulla jo on, mutta joista olen pitänyt niin paljon, että annan ne mielelläni lahjaksi jollekin muullekin. Ja vielä - noloa myöntää - otin vahingossa pari sellaista teosta, jotka minulla jo on, mutta en vain muistanut sitä (en ole vielä lukenut ko. kirjoja). Ehkä vien nuo romaanit vähin äänin takaisin tai lahjoitan nekin eteenpäin.

Onko mukana teille tuttuja teoksia? Sellaisia, joita suosittelette lukemaan tai välttämään?

maanantai 15. lokakuuta 2012

Mannereurooppalainen maanantai - Javier Marías: Rakastumisia

Javier Marías: Rakastumisia (Los enamoramientos).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Tarja Härkönen.
Kannen kuva: Elliott Erwitt/Magnum Photos.
Sivuja: 436.
Genre: Runsas, eurooppalainen nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun ei ole mitään, ei ole mitään. Se on totta puhuen käsittämätöntä, sillä siihen kuuluu oletus lopullisuudesta, ja se sotii luontoamme vastaan: se että joku ei tule enää koskaan, ei sano mitään eikä kävele enää askeltakaan - ei luoksemme eikä luotamme - ei katso meitä silmiin eikä käännä katsettaan sivuun. En tiedä, miten me sen kestämme tai miten me siitä toivumme. En tiedä, miten me pikkuhiljaa unohdamme, sitten kun aikaa on kulunut ja se on etäännyttänyt meidät niistä jotka ovat vaienneet."

Javier Mariásin Rakastumisia on monisyinen kirja ja siitä on vaikea sanoa mitään yksinkertaista tai kaikenkattavaa. Marías on hyvin merkittävä ja arvostettu espanjalainen nykykirjailija, mutta minulle hän oli tuntematon ennen tätä, vaikka häneltä on 15 vuotta sitten suomennettu romaani Valkoinen sydän (Otava 1997).

Olisin muuten voinut nimetä tämän päivän myös Miesten maanantaiksi, mutta päätin toisin kahdesta syystä: Ensinnäkin Rakastumisia on niin leimallisesti eurooppalainen, että halusin tuoda asian esiin jo otsikossa. Toisekseen kirja ei tunnu erityisen miehiseltä, sillä sen kertoja ja päähenkilö on nainen.

Kun aloitin lukea kirjaa, lumouduin heti sen kielestä, rytmistä ja rönsyistä. Ajattelin, että edessä on upea lukukokemus. Ja kyllä se tietyllä tapaa sitä olikin, mutta väsyin lopulta samoihin asioihin, joihin aluksi ihastuin.

Rakastumisia tuntui sivujaan pidemmältä, sillä nuo sivut ovat hyvin täynnä - sekä kuvaannollisesti että tosiasiallisesti. Lauseet, virkkeet ovat pitkiä ja kappaleet ovat pitkiä. Monesti koko pitkä luku on pelkkää monologista pohdinnan vyörytystä ilman hengähdystaukoja, kuvailuja tai dialogia. 

Esimerkiksi Maríasin kirjoitustyylistä sopii vaikka tämä katkelma:

"Yhtä lailla saattoi olla myös niin että Luisa oli vielä äärimmäisen itsekkyyden vaiheessa, siis kykeni näkemään vain oman onnettomuutensa, ei niinkään Desvernin, huolimatta huolesta, jota oli ilmaissut kuvitellessaan tämän viimeisiä hetkiä, hetkiä joiden tämän oli täytynyt ymmärtää olevan hyvästit. Maailma on niin vähän kuolleiden - vaikka he kaikki ovat sen mullassa ja heitä on epäilemättä paljon enemmän - ja niin suuressa määrin elävien, että näillä on taipumus ajatella että rakkaan henkilön kuolema on asia joka on tapahtunut ennemmin heille kuin vainajalle, jolle se on oikeasti tapahtunut. Jälkimmäinen on se joka on joutunut sanomaat hyvästit, melkein aina vastoin tahtoaan, hän on se joka on menettänyt kaiken mikä olisi ollut tulossa (joka ei esimerkiksi näe lastensa kasvavan ja muuttuvan, kuten Devernen laita oli), se joka on joutunut luopumaan tiedonjanostaan ja uteliaisuudestaan, se joka ei voi saattaa projektejaan loppuun ja lausua sanoja, joille oli aina luullut olevan aikaa sitten myöhemmin, ja se joka ei voi enää asua kotonaan; hän on se joka ei voi, jos oli taiteilija, saattaa loppuun kirjaansa tai elokuvaansa tai maalaustaan tai sävellystään, tai joka ei voi, jos hän oli taiteen vastaanottaja, lukea loppuun ensin mainittua, tai nähdä sitä seuraavaa tai kuulla viimeksi mainittua. (--)"

Ja niin edelleen - tuossa oli vasta puolet kappaleesta.

Suomentajalla on ollut kova urakka. En valitettavasti osaa espanjaa niin hyvin, että osaisin arvioida käännöstä yhtä helposti alkuperäistä teosta lukematta kuin englanniksi kirjoitettujen romaanien, mutta se vaikutti minusta aika hyvältä. Sen kieli ja rytmi tuntuivat välillä eksoottisilta, paremman ilmaisun puutteessa, mutta espanjalaista kirjallisuutta vain vähän tuntevana ajattelin sen ehkä olevan "espanjalaisuutta". Ainoa asia, johon kiinnitin käännöksessä useita kertoja vääränlaista huomiota, oli oudoilta ja kömpelöiltä tuntuneet puhekieliset ilmaisut muuten kirjakielisessä ja - voisko sanoa - snobahtavassa romaanissa.

Tuohon tekstivyörytykseen ja eksoottisuuteen siis aluksi ihastuin, mutta oli kirjassa muutakin. Käsittelen nyt hieman kirjan kertojaratkaisua, ja kehotan niitä, jotka haluavat tietää kirjasta etukäteen mahdollisimman vähän olemaan lukematta tämän ja seuraavan kappaleen. Nimittäin kirjan kertoja on minä-muodossa puhuva tarkkailija - joskin hänellä on pääroolinsa myös romaanin tapahtumissa. Mariassa on kaikki epäluotettavan kertojan tunnusmerkit, ja kun romaani vielä alkaa kuvauksella siitä, kuinka hän on jo kauan tarkkaillut salaa tiettyä pariskuntaa, jonka mies sitten heti kirjan alussa murhataan, ainakin minä oletin pitkään, että kirjassa on paljastuvia salaisuuksia ja yllättäviä käänteitä etenkin lopussa. Ei jännärityyliin, vaan manipulatiivisten ja epäluotettavien kertojien tähdittämien psykologisten romaanien tavalla.

Tässä jouduin vähän pettymään. En kerro kaikkea enkä varmasti kaikkea oikein ymmärtänytkään, mutta juoni ja romaanihenkilöiden roolit olivat ainakin näennäisesti paljon vähemmän yllätyksellisiä kuin odotin. Toisaalta tämä tyylillisesti hengästyttävä kirja on varmasti täynnä hienouksia, nyansseja ja salattuja merkityksiä, jotka menivät minulta suurelta osin ohi. Kirja perustuu paljolti kertoja-Marian ajatusmonologille ja muistelulle, mutta ääneen pääsee usein myös miespäähenkilö Javier, joka pitää niin ikään pitkiä moraalisfilosofisia monologeja, joskin ääneen puhuessaan Marialle. Onko sitten sattumaa, että kirjailija Javier Maríasin romaanin päähenkilöiden nimet ovat Javier ja Maria? Varmastikaan ei, vaan saman henkilön kahdella puolella tässä uskoakseni pelataan.

Kutsukaa minua laiskaksi, mutta energiani ei riittänyt lukiessa tai sen jälkeen merkitysten miettimiseen ja syvälliseen tulkintaan - sen verran väsyttävää sanallista ilotulitusta Rakastumisia oli. Ihan mielelläni kuitenkin tästä keskustelisin tai lukisin jonkun kirjallisuuden tutkijan kirjoittaman artikkelin, sillä hiukan nuo syvemmät merkitykset ja erilaiset tulkintamahdollisuudet jäivät kiinnostamaan. 

En tiedä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus, mutta pian tämän romaanin aloitettuani minulle iski tuo syksyinen lukujumi, jota olen jo usein täällä blogissani kiroillut (onneksi se on jo ohi). Jumin syntyessä minä kyllä olin vielä tämän romaanin lumoissa, mutta ehkä sen tainnuttavuus kuitenkin edesauttoi jumin kehitystä. Ja sitten tauon jälkeen minun oli aluksi hyvin vaikea päästä tarinaan takaisin. Meinasinkin jättää kirjan kesken, mutta en jättänyt, koska sillä on eittämättömät taiteelliset ansionsa ja lisäksi odotin innokkaana lopun oletettuja käänteitä.

Tämä sai minulta lopulta verrattain heikot pisteet. Rakastumisia on hieno romaani ja ajatusryöppy, mutta sen syvin olemus jäi minulle valkenematta ja odotukseni palkitsematta. Olen kuitenkin iloinen kirjan lukemisesta, ihan jo sen vuoksi, että tosiaan tunnen espanjalaista kirjallisuutta niin huonosti. Samoin kuin italialaista. Toisen naapurin, Ranskan, kirjallisuudesta en taas kovin usein pidä. Tai latinalaisamerikkalaisesta. Silti noita kaikkia on hyvä välillä lukea, etten jumiudu ikuisesti maantieteelliselle mukavuusalueelleni Brittein saarille sekä Pohjois-Eurooppaan ja -Amerikkaan (höystettynä Aasian ja Afrikan eksoottisilla helmillä).

Luulen, että tämän kuvaukseni ja valitsemieni tekstinäytteiden perusteella kirjan osaavat etsiä nyt käsiinsä ne, jotka sitä tulevat rakastamaan ja kiertää kaukaa ne, joille tällainen tyyli ei lainkaan sovi. Mutta lukekaa kaikki silti vielä tämä lopun hieno (ja lyhyt!) katkelma:

"- Se mitä tapahtui ei ole niin tärkeää. Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (--)"

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Espanja.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kotimainen keskiviikko - Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous.
Kustantaja: WSOY, 2012.
Sivuja: 117.
Genre: Päiväkirjamerkintöihin perustuva ajatuskokoelma.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"29.7. Maanantai. Metsässä. Syyskesän helle.

Ota minut syliisi, äiti, ja pidä siinä,
vie minut sinne minne itse olet menossa.
Minä en pelkää kuolemaa, eivät perhoset pelkää,
mutta miten jaksaa elää tämän ahdistuksen kanssa
päivästä toiseen, alituisessa alakulossa.
Ota minut syliisi, äiti,
ja vie minut mennessäsi.
Ota mukaan, äiti.
Kesä loppuu kohta.
Miten käy meidän perhosten?
Miten meidän lasten?
(1985)"


Voi, kun olen onnellinen siitä, että nappasin tämän pienen suuren kirjan bestsellerhyllystä viime kirjastokäynnillä! Eeva Kilpi on kiinnostanut minua kauan. Vaikka olen huono runoihminen, olen lumoutunut useista hänen viisaista runoistaan ja lisäksi hänen persoonastaan - mitä siitä on julkisuuteen tihkunut tai olen kuvitellut tihkuvan. Mutta tätä ennen en ole lukenut häneltä yhtään kokonaista teosta.

Minulle on tullut viime vuosina vahva kaipuu vanhojen ja viisaiden naisten ajatusten pariin. Melkeinpä koskettavimmat lukuhetket olen kokenut esimerkiksi Märta Tikkasen, Merete Mazzarellan, Aila Meriluodon ja nyt Eeva Kilven ei-fiktiivisiä tekstejä lukiessani. Odotan edelleen myös sitä Vivi-Ann Sjögrenin tuotannon korkkaamista, mistä olen puhunut jo kauan.

Tätä Kuolinsiivousta aloittaessani olin ensin vähän hämilläni: näistä hyvin lyhyistä ja irrallisistakin merkinnöistäkö pitäisi saada jonkinlainen tolkku ja ehyt lukukokemus? Mutta sitten niin kävi ihan itsestään. Olisin toki lukenut mielelläni laajemminkin Kilven ajatuksista ja tuntemuksista, mutta tämä oli joka tapauksessa ihana pieni kirjanen, joka taas osaltaan sysäsi tämän syksyn lukujumiani taakseni. Lyhyitä merkintöjä, runoja ja aforismeja oli helppo lueskella pienissäkin väleissä, mutta ne saivat idulle paljon muitakin ajatuksia ja mielleyhtymiä.

"22.12. Klo 5.05. Elämähän on täynnä paradokseja. Vatsa on ruoansulatusta varten eikä siedä ruokaa. Olen kasvissyöjä enkä erityisemmin pidä kasviksista. Toiset kaipaavat ihmissuhdetta voidakseen riidellä, he eivät pysy terveinä ilman riitaa (väitti isä äidistä!). Jotkut ovat maailmanparantajia koko ikänsä, mutta inhoavat ihmisiä. Minä kärsin yksinäisyydestä, mutta en siedä seuraa. (2005)"

Sen huomaan joskus näissä pitkän elämän jalostamissa "naisissani", että minun on vaikea samastua heidän kokemuksiinsa vanhuudesta. Se lienee ihan luonnollista, mutta myös jossakin määrin turhauttavaa. Pitäisi pystyä solahtamaan vaikka minkälaisiin nahkoihin, ainakin jos yritän olla kirjailija. 

Olen ehkä kieltäymyksen tilassa, sillä haluan ajatella, että vanhuus on ihanan rauhallista aikaa kiireen ja turhuuksien pudottua pois. Tätä teosta ja esimerkiksi Aila Meriluodon Tältä kohtaa -päiväkirjamuistelmaa lukiessani olen kuitenkin ollut pakotettu kohtaamaan sen, ettei vanhuudesta lainkaan välttämättä nauti, vaan pikemmin päinvastoin. Että siihen kuuluu olennaisena osana paitsi kaihoa, surkuttelua ja surua myös kolotuksia, tykytyksiä ja muita vaivoja. Kai hölmöyksissäni en ole osannut edes ajatella vanhenemisen fyysistä puolta, tai en ole halunnut siihen vielä valmistautua.

"29.10. Maanantai klo 7.40. Pimeää.
Vanhuus on päivittäinen haaste.
(2001)" 

Ikäerosta ja ajottaisista samastumisongelmista huolimatta nautin kuitenkin näistä kirjoista suunnattomasti ja nyökyttelen lukiessani huomattavasti useammin kuin kohottelen hämmästyneenä kulmiani. Eeva Kilpi tuntuu sukulaissielulta paitsi monien kirjoittamiseen ja olemiseen liittyvien ajatustensa - ja melkein saman syntymäpäivän - myös eläinten ja luonnonsuojelua koskevien mielipiteidensä ansiosta.

"12.6. Luonto ei tarvitse mitään muuta kuin että se jätetään rauhaan. (1985)"

Luonnon, eläinten ja vanhenemisen lisäksi Kilpi tekee merkintöjä luonnollisesti kirjoittamisesta, mutta hyvin paljon myös yksinäisyydestä ja läheisten ikävästään. Jo kuolleet vanhemmat ovat paljon esillä, samoin lapset, jo aikuiset pojat, joiden kanssa suhteet ovat välillä solmussa, mikä surettaa kirjailijaa paljon. Rivien välistä ja Kilven itsensä suoraan sanomanakin voi lukea, että hänkään ei ole helppo äiti tai läheinen.

Lastensa ja vanhempiensa lisäksi Kilpi kaipaa lapsuutensa maisemia, Hiitolaa, menetettyä Karjalaa. Tästä hän onkin tunnettu ja suuri osa hänen tuotannostaan käsittelee evakkoutta. Kilpi tuntuu läheiseltä tämänkin vuoksi, minulle niin sanottuna kolmannen polven evakkona. Ja nyt - etenkin nyt - haluan lukea lisääkin Kilpeä. Ainakin hänen muistelmansa, toki fiktiotakin. Olen iloinen siitä, että juuri nyt ilmestyi tämä pieni, surullisen kaunis kirja, joka osui eteeni kirjastossa ja avasi uuden kirjailijasuhteen elämääni.

Fanaattisena puuihmisenä täytyy vielä ihastella kirjan hurmaavaa kantta, jonka kuva muistuttaa minua erään rakkaan kaulakoruni puusta. En valitettavasti ole varma kannen tekijästä, sillä ilmeisesti kirjaston tarra peittää tuon tiedon minulta ja netistä löydän ainakin kahta eri nimeä.

"18.6. Tiistai. Kaunis aamu. Mielialani asiallinen. Mutta tuntuu, että se ei ikään kuin riitä. Missä on entinen hurmioni, jonka koin täällä metsän ja kesän sylissä? Iltapäivällä sade ja ukkonen. Kirjoitin 3 liuskaa. Illalla kostea helle. Sahasin puita, lämmitin saunan, tein vastan, peseydyin, kylvin ja uin. On tyyni, hyvä olo. (1985)"

Kuolinsiivouksesta on kirjoittanut myös Jenni.

Osallistun tällä teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Tenavatiistai - Pija Lindenbaum: Henna hiipii piiloon

Pija Lindenbaum: Henna hiipii piiloon (Gittan gömmer bort sej).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Anna Kervinen.
Sivuja: 26.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Mutta kun hän yrittää kantaa lasta, se jotenkin tipahtaa lattialle.
Ja nyt se parkuu hirveän kovaa.
Puuma ryntää huoneeseen.
Hän näkee Hennan ja hoitolapsen ja kuhmun otsassa.
- MITÄ SINÄ OLET MENNYT TEKEMÄÄN! hän huutaa.
Hennasta tuntuu kuin hän muuttuisi jääksi."

Meillä ei ollut luettu tätä ennen Pija Lindenbaumin kirjoja, vaikka tämä palkittu ja ylistetty kirjailija on ollut hyvin tuottelias ja monet hänen kuvakirjoistaan on myös suomennettu. Kun luin esittelyn tästä Henna hiipii piiloon -teoksesta, kiinnostuin kuitenkin heti, koska se kuulosti niin osuvalta tyttärellemme, joka ujostelee vieraita aikuisia ja jolle heidän kovasanaisuutensa olisi suunnileen maailmanloppu.

Kirjan tarinassa Henna menee kylään samassa rapussa asuvan Martan luo. Martta ei ole hoidossa päiväkodissa, vaan hänen kotonaan on nuori lastenhoitaja ja Martan lisäksi kaksi pientä hoitolasta. Henna ihailee Martan hoitajaa, eli "isoa tyttöä", jonka nimi on Puuma. Hieman muuten ihmettelen tuota nimivalintaa, sillä puumahan tarkoittaa nykyisin aika yleismaailmallisesti vanhahkoa naista, joka on mieltynyt nuorempiin miehiin. Luulisi, että myös Ruotsissa (tarkistin, että tytön nimi on Puma myös alkukielisessä versiossa). Meidän lapsiamme Puuma-nimi ei tietenkään haitannut. He kiinnittivät huomion vain siihen, että hoitaja näyttää heidän nuoremmalta tädiltään.

Hennan kaveri Martta on vilkas tyttö, joka keksii mielellään luvatonta tekemistä. Henna olisi varovaisempi ja kuuliaisempi, mutta tottelee kiltisti leikinjohtajaa. Sitten kuitenkin tapahtuu se kauhea. Tytöt ovat luvatta herättäneet pienet hoitolapset ja nostaneet nämä pois pinnasängystä. Leikin lopuksi pikkuiset pitäisi kuitenkin saada takaisin sänkyynsä, ja kun Henna yrittää kantaa toista, hän pudottaa lapsen, joka lyö päänsä ja saa kuhmun.

Hennan ihailema Puuma säntää huoneeseen vihaisena ja huutaa Hennalle. Henna säikähtää kuollakseen ja karkaa omaan kotiinsa, jossa vetäytyy murheellisena pimeään vaatehuoneeseen häpeämään. Paha mieli vähän unohtuu, kun seuraksi ilmestyy hupsuja (mielikuvitus)eläimiä. Sitten Puuma tuleekin jo leppyneenä hoitolapsineen kutsumaan Hennan alakertaan jäätelölle. Kaikki on taas hyvin.

Pidän yleensäkin tällaisista realistisista lastenkirjoista, joissa käsitellään arkisia, lasta ehkä hämmentäviä tilanteita. No okei, mukana olivat nuo mielikuvituseläimet - minusta aika irrallaan muusta tarinasta, mutta eivät lapset niitä ainakaan kyseenalaistaneet. Koska lapset pitivät tästä kirjasta, lainasimme kirjastosta kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyineitä muita Henna-kirjoja: Henna ja harmaat sudet; Henna ja hurjat hirvet; sekä Henna ja pässinpäät. Näissä vanhemmissa kirjoissa mielikuvitus onkin paljon suuremmassa roolissa. Vain alkuasetelma on realistinen ja jollakin tavalla vaikea, ja sitten Henna uppoutuu pelastavaan mielikuvitusmaailmaansa, jonka tapahtumista rakentuu kirjojen tarina.

Ihan kivoja nuo vanhemmatkin Hennat olivat - etenkin Harmaat sudet - mutta Stellan kanssa olimme molemmat sitä mieltä, että Henna hiipii piiloon oli näistä paras. Stella selvästi samastui Hennaan, niin kuin olin arvellutkin. Kirjan lukemisen myötä saimme aikaan myös hyvän keskustelun siitä, miten muutkin aikuiset kuin omat vanhemmat saattavat korottaa ääntään, kun menettävät malttinsa tai säikähtävät, mutta sitä ei tarvitse lapsen pelätä. Ristiriitaisesti muuten kotona Stellaa saa komentaa pää punaisena ilman reaktiota, vaikka hän muita aikuisia säikkyykin. Pikkuveli sen sijaan säikähtää herkemmin vanhempien komentamista, mutta on kodin ulkopuolella reippaampi ja rohkeampi. 

Hänkin silti piti tästä kirjasta.

Lindenbaum on tehtaillut kuvakirjoja yli 20 vuotta ja on tosiaan voittanut lukuisia tunnustuksia, kuten arvostetut August- ja Astrid Lindgren -palkinnot - joista ensimmäinen tuli juuri Henna ja harmaat sudet -kirjasta. Näiden nyt lukemiemme teosten perusteella minäkin pidän hänen kirjoistaan, joskin tämä tuorein ja realistisin oli selvästi eniten mieleeni. Hänen kuvitustyylinsä on minun makuuni ihmishahmojen kohdalla vähän turhan "ruma", mutta kyllä näissä värikylläisissä kuvissa on oma viehätyksensä. Kustantaja saa kiitokset hyvästä paperilaadusta ja painojäljestä.

Hennan hiipimisestä piiloon on kirjoittanut myös Rouva Huu, ja Viivi on blogannut Lindenbaumin kirjasta Pikku-Litti ja lempparieno.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...