maanantai 30. toukokuuta 2011

Maailmankirjallisuuden maanantai - Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Mourir, partir, revenir - Le jeu des hirondelles).
Kustantaja: Like, 2011.
Suomentanut: Aura Sevón.
Sivuja: 186.
Genre: Sarjakuvaromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan kuvaus täältä.


Pääskysen leikki vaikutti päällepäin kiehtovan, mutta myös pelottavan, samanlaiselta kuin iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvaromaanit. Kiehtovaa se oli siksi, että pidin todella paljon Satrapin Persepolis -teoksista, mutta toisaalta pelkäsin libanonilaissyntyisen Zeina Abirachedin version olevan matkittu ja muutenkin huono kopio. Onneksi pelkäsin turhaan.


Satrapin ja Abirachedin piirrosjälki on melko samankaltaista, mutten tiedä, onko kyseessä sattuma, tämänhetkinen sarjakuvamuoti vai erityisen lähi-itäinen tyyli. Maantieteellisesti sekä tekijät että heidän teostensa tapahtumat sijoittuvat lähelle toisiaan, ja molemmat ovat teoksissaan käsitelleet poliittisia mullistuksia, vallankumouksia ja sisällissotia. Silti erojakin löytyy paljon.


Molemmilta olen lukenut vain yhden teoksen (joskin Satrapin Persepolis käsittää kaksi osaa ja albumia), mutta näitä verraten Satrapin tyyli on perinteisempi ja kertovampi. Abirached on kokeellisempi ja leikittelee enemmän erilaisilla aukeamilla. Hänen teoksessaan tekstiä on aika vähän, ja läpi kirjan säilyvä lapsen näkökulma lisää ja selittää asioiden toteamista ja näyttämistä sellaisina kuin ne ovat. Lisäksi tapahtumat kattavat vain yhden päivän, joskin mukana on menneiden muistelua. Satrapin pidemmässä teoksessa selitetään ja kerrotaan enemmän. Kyseessä on useiden vuosien kasvutarina, vaikka alussa siinäkin maailmaa katsotaan lapsen silmin.


Alla muutama esimerkki Pääskysen leikin erilaisista aukeamista:










Pääskysen leikissä korostuu ihmisten maailman pienentyminen sodan estäessä normaalin liikkumisen. Teosta lukiessaan aistii hyvin vahvasti jatkuvan epätietoisuuden, odottamisen ja pelon aiheuttaman ahdistuksen. Tehokeinoina tummat kuvat ja toisto korostavat klaustrofobista tunnelmaa naapuruston pakkautuessa turvallisimpana pidettyyn tilaan, kertojan kodin eteiseen. 


Ahtauden ja ahdistuksen ohella teoksesta jää mieleen yhteisöllisyys ja solidaarisuus. Sota on saattanut yhteen ihmisiä eri lähtökohdista ja yhteiskuntaluokista. Kaikilla on toisille jotakin annettavaa, ja epäitsekäs huolenpito toisista inhottavista olosuhteista huolimatta lämmittää mieltä. Lukiessa myös pelkää henkilöiden puolesta, mutta Pääskysen leikki ei ole pahan mielen teos, vaan erittäin vaikuttava ja mieleenpainuva lukukokemus, jonka raskaasta aiheestaan huolimatta lukaisee parissa tunnissa. Suosittelen.


Pääskysen leikistä kirjoitti Järjellä ja tunteella -blogissaan tänään myös Susa.


Olen jo kauan halunnut käydä Libanonissa, mutta en ole muistaakseni lukenut Khalil Gibrania lukuun ottamatta libanonilaista kirjallisuutta ennen tätä. Mielenkiintoni maata, sen värikästä historiaa ja kirjallisuutta kohtaan kasvoi heti, ja ainakin Amin Maaloufia löytyisi suomennettuna. Onko joku lukenut?

lauantai 28. toukokuuta 2011

Lukunurkkaus- ja lastenkirjalauantai

Jenni K-blogista heitti hauskan Lukunurkkahaasteen. Haasteena on näyttää ja kertoa siitä paikasta, jossa kotonaan mieluiten lukee.


Minun olen hieman kapinallinen nyt ja esittelen kaksi paikkaa. Näiden lisäksi luen melkein joka ilta sängyssä, mutta suodaan bloggaajallekin vähän yksityisyyttä ja pidetään makuuhuoneen ovet kiinni. ;) Kauniilla ilmalla luen myös mielelläni takapihan terassilla tai lasten leikkejä samalla seuraten hiekkalaatikolla tai keinussa istuen, mutta ulkona on nyt niin harmaa ilma, ettei sinne tee mieli mennä kuvaamaan.


Ensimmäisessä kuvassa on työhuoneestani löytyvä marjapuuronpunainen keinutuoli, jonka päällä on eläinystävän imagooni huonosti sopiva lahdattu lammas, mutta kun lapset ovat saaneet sellaiset toisaalta lahjaksi, eivätkä niitä pulkissaan nyt kesällä tarvitse, palvelee lammasparka toisessa työssään keinutuolini pehmikkeenä.


Työhuoneessa vietän luonnollisesti työpäiväni, ja siellä myös luen, jos siihen puuhaan päiväsaikaan ehdin. Paitsi jos sää sallii, menen tosiaan pihaterassille. Saatan lukea keintuolissani myös iltaisin ja viikonloppuisin, jos Teemu on kotona ja lasten kanssa, ja minä haluan lukurauhaa.
Toisessa kuvassa on olohuoneemme löhösohvan nurkka. Siinä lueskelen yleensä silloin, kun muu perhe on kotona, esimerkiksi kun lapset katsovat telkkaria tai leikkivät keskenään ja kavereiden kanssa ympärillä. Luen sohvalla usein myös iltaisin, kun lapset ovat menneet jo nukkumaan, mutta me aikuiset emme ole vielä siirtyneet yläkertaan.


Näiden paikkojen lisäksi luen joskus ruokapöydän ääressä ja aina bussissa silloin, kun käyn asioilla.






Tämänviikkoisina lastenkirjoina esittelen vielä pari teosta Tammen SYLI-kirjat-sarjasta. Kirjojen sanotaan olevan 0-2-vuotiaille, mutta tarkemmassa esittelyssä puhutaan lähinnä vauvoista:


"Vauvoille ja vanhemmille laadittu pahvikirjasarja, joka antaa virikkeitä vauvan kanssa kommunikointiin. Tavoitteena on ihan alusta alkaen kehittää vauvan kanssa yhteinen vuorovaikutussuhde, josta molemmat nauttivat. Samalla loruttelu, leikittely ja vauvan sively sekä vähitellen myös kirjan katselu stimuloivat vauvan kehittymisen kannalta tärkeitä aisteja."

Eivätkä nämä tosiaan meidän 2-vuotiaalle ihan sopivia olleetkaan. Meillä oli luettavina sarjasta kirjat Metsän eläimiä ja Lapsosen leikit. Molemmat kirjat ovat mukavan kokoisia ja pahvisivut jämäkät. Kuvitus on erittäin selkeä ja kaunis. Metsän eläimet oli mielestäni muutenkin viehättävä kirja. Tekstit olivat ihan kivat ja erityisen hienoa oli lukea kerrankin kotimaista eläinkirjaa, jossa oli ilveksiä ja muita Suomen metsien eläimiä. Danilla on välillä "eläinkausia", jollaisen aikana tämä voisi ihan hyvin vieläkin mennä, mutta nyt on menossa autokausi, joten en oikein saanut häntä tästä kiinnostumaan.

Lapsosen leikit oli sitten mielestäni selkeämmin vauvakirja. Kuvitus oli vielä värikkäämpi ja tekstit jotenkin höntit. Vauvalle luettaessa tärkeämpää voikin olla esimerkiksi tekstin rytmi kuin sanoma. Minun suuhuni teksti ei silti oikein istunut - sitä ei ollut miellyttävää lukea. Dani ei jaksanut kiinnostua tästä sitä vähää kuin eläinkirjasta, mutta yllättäen nelivuotias Stella jaksoi kuunnella kirjan loppuun ja palasi vielä selailemaan sitä itsekseen. Ei hänkään ole kuitenkaan halunnut sitä uudelleen lukea.

Nämä eivät siis olleet ihan meidän lapsillemme tarkoitettuja kirjoja, mutta vauvaperheeseen SYLI-kirjat ovat varmasti kiva hankinta jo kauneutensa vuoksi. Sarjassa on näiden kahden kirjan lisäksi ilmestyneet myös Lapsosen loruja ja Lapsosen lähellä, ja tulossa on Loruttele sylitellen.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Perjantain poistoparty!

Koska jokaviikkoiseksi tapahtumaksi lupaamani poistoperjantai on jäänyt kahtena viikkona väliin ensin Bloggerin nikottelun ja sitten omien kiireideni vuoksi, lupasin järjestää tällä viikolla vähän isommat arpajaiset. Nyt on siis poistoperjantaipippalot! :D


Tällä kertaa kolme lukijaa voittaa kukin kaksi kirjaa, eli poistoon lähtee kerralla kuusi teosta. Ensimmäiseksi arvottu saa valita ensimmäisenä ja niin edelleen. Toiseksi ja kolmanneksi tulleiden ei ole pakko ottaa kirjoja vastaan, jos sopivia ei enää löydy. Muuten vanhat säännöt pätevät, eli ilmoittautumisaikaa on ensi torstaille, 2.6. klo 17.00 saakka, ja arpalipukkeita on mahdollista tienata kolme - yhden saa kustakin suraavasta: ilmoittautumalla arvontaan tämän postauksen kommenttiosiossa; olemalla rekisteröitynyt lukijani eli mukana Bloggerin lukijaraadissa (kts. oikea sivupalkki); ja linkittämällä arvontani omaan blogiinsa.


Poistettavana on uutuuksia ja vanhoja teoksia sekä suomeksi että englanniksi niin kovilla kuin pehmeillä kansilla. Suurin osa kirjoista on lukemattomia, jokunen on luettu tai hyllyssä maatessaan kellastunut, mutta kaikki ovat varsin hyväkuntoisia, suurin osa uudenveroisia. Ota kuitenkin huomioon, että osa on pokkareita.


Kirjavalikoima on seuraava (klikkaamalla kirjailijan ja kirjan nimeä pääset johonkin netistä löytämääni teosesittelyyn tai -arvioon):


Joanne Harris: Five Quarters of the Orange (englanninkielinen pokkari)
Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?
Hannu Mäkelä: Casanova (elämäkerta)
Amélie Nothomb: Samuraisyleily
Iiro Rantala: Nyt sen voi jo kertoa (muistelmat)
Heikki Turunen: Jumalan piika
Ulla Vaarnamo: Jäniskuu
Jyrki Vainonen: Tornit
Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia
Hannu Väisänen: Apupata
Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat (pokkari)
Robert James Waller: Rajamusiikkia
Irvine Welsh: Porno (englanninkielinen pokkari)
Sofka Zinovieff: Punainen ruhtinatar (elämäkerta).


Sitten vain ilmoittautumaan - onnea matkaan! Ja oikein hyvää alkavaa viikonloppua myös!


ETA: Kävin korjaamassa kirjoitusvirheen (kiitos vinkistä, Susa), eli kolmelle voittajalle on kullekin kaksi kirjaa luvassa (ei kolmea), eli yhteensä kuusi. :)

Puutarhaperjantai: Yrttikirjat

Jeff Cox - Marie-Pierre Moine: Maistuvat ruokayrtit. Kasvata, kerää, kokkaa.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Suomentanut: Susanna Paarma.
Sivuja: 189.
Genre: Puutarhakirja/keittokirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan kuvaus täältä.


Yrttien käyttö ruoanlaitossa ja niiden kasvatus omalla ikkunalla, parvekkeella tai puutarhassa on yleistynyt viime vuosina kovasti. Niinpä erilaisille yrttioppaille on kysyntää. Yrtit eivät ole puutarhan komeimpia kasveja, mutta hyötykäyttönsä lisäksi niiden tuoksu houkuttelee monet perustamaan pienimuotoisen yrttitarhan ilokseen.


Minäkin yritän innokkaasti toimia yrttitarhurina, vaikka sisällä olen kokenut yrttien hengissä pitämisen melko haasteellisena. Puutarhassa se on helpompaa, mutta kaipasin apua valitakseni oikeat lajikkeet oikeille paikoille - ja löytääkseni sellaisia, jotka eläisivät myös joko keittiömme pohjoisikkunalla tai paahteisella, lasitetulla eteläparvekkeellamme. Ja jos yrttiä ei valitse sen ulkonäön tai tuoksun vuoksi, on hyvä myös miettiä, mitä yrttejä oikeasti tulee käyttäneeksi ruoanlaitossa, mikä yrtti sopii omiin herkkuruokiin.


Luin ensin Tammen julkaiseman, kätevän pienikokoisen Maistuvat ruokayrtit -oppaan. Kirja on kivan näköinen, kannessa on mustaa ja vihreää, vähän punaistakin. Taitto on kaunis ja selkeä, havainnolliset kuvat ohjaavat yrttejä kasvattavaa ja käyttävää lukijaa eri vaiheissa.










Oppaan kannet ovat ehkä pienet, mutta sivuja on paljon ja sisältö monipuolinen. Alaotsikkonsa (Kasvata, kerää, kokkaa) mukaisesti kirja ei pelkästään esittele eri yrttejä, vaan opastaa ensinnäkin niiden valinnassa tarkoitusperien mukaan, jaottelee eri yrtit sopiville ilmastoalueille, kertoo tarvittavat asiat yrttitarhan suunnittelusta, toteutuksesta ja ylläpidosta, ja lopuksi vielä neuvoo lukijaa laajasti yrttien keräämisessä, säilömisessä ja käyttämisessä. Toki mukana on myös laaja yrttiluettelo.








Maistuvat ruokayrtit onkin mielestäni varsin oiva opas kaikille yrttien ystäville ja niistä kiinnostuneille. Ainoa huono puoli on se, että kirja on alunperin englantilainen, ja sen ovat kirjoittaneet kalifornialainen puutarhatoimittaja/yrttikasvattaja sekä ranskalaislähtöinen kokki/ruokatoimittaja. Mukana käännöksen toimittamisessa on kyllä ollut suomalainen asiantuntija (Pirkko Kahila), mutta ainakin minusta esimerkiksi puutarha- ja keittokirjoissa on aina mukavinta lukea oppaita, joissa jo lähtökohtaisesti ollaan meidän ilmastossamme tai ruokakauppojemme valikoimien äärellä.


Maistuvista ruokayrteistä on kirjoittanut aiemmin ainakin marjis.


Agneta Ullenius: Yrttimaa. Ruukku- ja puutarhaviljelijän opas.
Kustantaja: Minerva, 2011.
Suomentanut: Anna Maija Luomi.
Sivuja: 127.
Genre: Puutarhakirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan kuvaus täältä.


Minervan kustantama Yrttimaa-opus on käännös sekin, mutta kirjoittaja on Ruotsista. Se auttaa jo vähän, sillä ilmasto ei radikaalisti eroa omastamme ja suosituimmat yrtitkin lienevät samat. En tiedä, onko tämä vain minun harhaani, mutta pidän erityisen ruotsalaisena harrastekirjojen (tai lifestyletelevisio-ohjelmien) rupattelevaa ja henkilökohtaista tyyliä. Tässäkin kirjoittaja Agneta Ullenius tulee hyvin lähelle lukijaa kertoen omista kokemuksistaan ja mielipiteistään, siinä kun esimerkiksi Maistuvat ruokayrtit -teoksen tyyli on huomattavasti kliinisempi ja persoonattomampi. 


Tyylien keskinäinen paremmuus lienee makuasia. Kliinisemmästä löytää tiedon ehkä helpommin, ja jotakin tiettyä tiedonmurusta etsiessä kirjoitustyylillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Toisaalta tällaista kertomusmaisempaa tietokirjaa jää helpommin todella lukemaan - ja samalla oppii asiaa. Minusta ruotsalainen (?) tyyli on ihan viehättävä, mutta ei sen puuttuminen tietokirjasta huonoakaan tee.


Agneta Ulleniuksen kirjoittamana on julkaistu tänä vuonna myös Keittöpuutarhurin käsikirja, josta kirjoitin täällä ja kehuin erityisesti kirjan ulkonäköä. Yrttimaa on hyvin samannäköinen ainakin päällepäin, ja itse asiassa se muistuttaa musta-vihreän kantensa takia myös Maistuvat ruokayrtit -opasta. Suuremmat sivut tuovat kauniit kuvat vielä paremmin esiin, mutta silti tämä ei ole minusta yhtä upea kuin sisarteos Keittiöpuutarhurin käsikirja. Ensinnäkään tässä ei ole samanlaista, fanittamaani karhean mattaista sivupaperia, ja toisekseen kuvat eivät ole yhtä upeita ja kekseliäitä. Yrteistä ei ehkä saakaan samalla tavalla monipuolisia kuvia kuin vihannespuutarhasta ja kasvimaalta. Oikeastaan minusta Maistuvat ruokayrtit onkin yllättäen kauniimpi teos värikkäämpien kuviensa ja mielikuvituksellisemman taittonsa ansiosta (seuraavat kuvat ovat silti Yrttimaasta, ja valitut esimerkit niitä värikkäimpiä).


Lähialueilta tulevan kirjoittajan ja mukavan kirjoitustyylin lisäksi Yrttimaa on aivan kelvollinen sisältämänsä tiedon puolesta. Se ei ole yhtä monipuolinen kuin Maistuvat ruokayrtit, mutta kertoo toisaalta valitsemistaan asioista laajemmin. Istutus, viljely ja sadonkorjuu käydään melko nopeasti läpi, mutta yrttiluettelo on informatiivinen omistaen kullekin yrtille kolme sivua tekstiä ja suuria kuvia - sekä tietenkin niitä Ulleniuksen mukavia tarinoita ja kokemuksia.


Yrttimaasta on kirjoittanut aiemmin ainakin Leena Lumi.


Nämä molemmat tämän kevään yrttikirjat ovat hyviä ja tyylikkäitä hankintoja. Hieman eri painotusten vuoksi lukija voi valita itselleen paremmin soveltuvan oppaan syventyessään yrttien maukkaaseen ja tuoksuvaan maailmaan.

torstai 26. toukokuuta 2011

Totally British -torstai - Chris Cleave: Incendiary

Chris Cleave: Incendiary.
Kustantaja: Sceptre, 2005.
Sivuja: 352.
Genre: Karu lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely (englanniksi) täältä.


Kirja on luettu osana Totally British: Modern Men Writers -haastetta.


Chris Cleaven Incendiary-esikoisteosta ei ole ainakaan vielä suomennettu, mutta hänen  toinen romaaninsa, The Other Hand (Yhdysvalloissa nimellä Little Bee), julkaistaan suomeksi kesäkuussa nimellä Little Been tarina (Gummerus). 


Luin Little Beestä paljon viime vuonna amerikkalaisista kirjablogeista, ja meinasin ostaa kirjan jo sinä kesänä Yhdysvaltojen matkalta. Silloin hankinta kuitenkin jäi, mutta kun loppuvuodesta luin anni m.:n kiittävän arvion kirjasta, päätin uudelleen, että se on saatava. Nykyisin englanninkielisiä kirjoja on vaivatonta ja edullista tilata netin kautta kotiinkin, mutta jostain syystä matkoilta on erityisen kiva ostella kirjoja, joten päätin ostaa Little Been helmikuiselta Dubain matkaltamme. Paikallisessa kirjakaupassa kuitenkin huomasin, että Cleave on kirjoittanut jotakin jo ennen Little Beetä, ja kun Incendiaryn takakansi herätti mielenkiintoni, ajattelin aloittaa miehen esikoisesta. Hyvä niin, sillä nyt voin lukea Little Been tarinan suomeksi pian tämän esikoisen jälkeen.


Eikä Incendiary ollut huono valinta muutenkaan. Takakannen perusteella odotin jonkinlaista äitiystutkielmaa, mutta kirja oli aika paljon muutakin. Se koostuu englantilaisen, työväenluokkaisen äidin kirjeistä Osama bin Ladenille, jonka äiti katsoo olevan vastuussa jalkapallostadionilla tapahtuneista valtavista pommiräjähdyksistä, joiden tuloksena hänen miehensä ja ainoa lapsensa kuolevat. Kirjeet eivät ole silti sävyltään syyttäviä tai tuomitsevia, ja kirjan muoto olisi voinut olla muutakin kuin kirjeromaani. Minä kuitenkin pidän rupattelevasta sävystä, joka on usein leimallista "epistolaarisille" (kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä jne. koostuville) romaaneille.


Äiti sanoo kirjoittavansa Osamalle ja kertovansa perheensä tarinan, jotta bin Laden lopettaisi ihmisten räjäyttelyn. Hän (nimeämätön äiti) käy melko levollisesti ja objektiivisesti läpi tapahtuneen ja anaysoi itseään vaimona, äitinä, ihmisenä. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin työväenluokkaisen cockneyslangin sävyttämänä, mikä korostaa naisen tietynlaista yksinkertaisuutta. Se kirjassa minua hieman häiritsikin, kuinka ihmiset ovat ainakin päällepäin kovasti yhteiskuntaluokkiensa tyypillisiä edustajia. Yläluokkaiset kylmiä ja tunteettomia, työväenluokka yksinkertaista mutta lämpimästi rakastavaa. Ei kaikki sentään ihan näin suoraviivaista ole, mutta silti.


Tämä romaani kertookin hyvin paljon luokkajaosta, niin kuin brittiläisellä kirjallisuudella usein on tapana. Se kertoo myös terrorismin vastaisen sodan potentiaalisesta älyttömyydestä, sen ihmisiä raaistavista vaikutuksista ja ylilyönneistä. Kirjan "May Day", jalkapallostadionin räjähdys, Englannin oma 9/11, tekee seurauksiensa vuoksi elämästä Lontoossa monella tavalla kauheaa. Se tulee ilmi kaikessa, vaikka päätarinana onkin yhden naisen tragedia, selviytymiskeinot ja ihmissuhdesotkut. Romaanin loppunäytös on vauhdikas, mutta mielestäni silti kirjan heikoin osuus - se menee jotenkin vähän yli. Eräänlainen loppuratkaisu saa myös pohtimaan syyllisiä yleisemminkin ja monitahoisesti maailmanpolitiikassa sekä kansakuntien välisissä taisteluissa vallasta.


Joskus lukee kirjan, jota ei paljon arvosta lukuhetkellä, mutta joka paranee mielessä, kun aikaa lukemisesta kuluu. Incendiaryn kanssa minulle kävi melkein päinvastoin. Kirja tempaisi heti mukaansa, sitä oli helppoa ja mielenkiintoista lukea. Mukana oli paljon kiinnostavaa pohdittavaa ja Cleave osaa kirjoittaa, etenkin tehdä päähenkilöstä elävän ja uskottavan. En aina tiennyt, oliko nainen oikeasti yksinkertainen, vai tekeytyikö tyhmemmäksi kuin olikaan. Varmasti ainakin jälkimmäistä, sillä kuiva, mutta suoran piikittelevä huumori oli päähenkilölle ominaista. Näennäinen yksinkertaisuus oli varmasti vain kouluttamattomuutta (joka on oikea ongelma brittiläisen työväenluokan keskuudessa), sillä nainen tekee arjessa teräviä huomioita:


"We just drank our drinks for a little bit then. We didn't look at each other we looked at each other's drinks like they were effing fascinating. The way 2 people only do if they've known each other less than 25 minutes or more than 25 years." 


Cleave on myös rakentanut kaikista henkilöistä erittäin inhimillisiä niin, ettei kukaan ole yksinomaan hyvä tai paha. He ovat melkein kaikki jopa ristiriitaisia. Päähenkilön ylitsevuotavan rakkauden miestään ja poikaansa kohtaan voi lukijakin tuntea, mutta toisaalta hän pettää miestään säännöllisesti ja jättää nelivuotiaan poikansa yksin kotiin nukkumaan mennessään muutamaksi tunniksi pubiin (ja pettämään miestään). Ihanan pelastajan oloinen mies onkin potentiaalinen raiskaaja, kylmän laskelmoivalla ja uratietoisella naisella onkin lämmin puolensa, ja niin edelleen.


Mutta silti, nyt kun kirjan lukemisesta on vuorokausi, minun on hieman vaikea eritellä miksi sitä oli niin vaikea laskea käsistä. Eikö aihe ollut jo vähän vanhentunut, kulunut, pureskeltu. Eikö kirjassa ollut paljon tyhmää ja ällöttävää, epäuskottavaakin. Ja silti kaipaan päähenkilön jutustelua, voisin mielelläni lukea kirjan tai vastaavan heti uudelleen, ja odotan kovasti Little Been tarinan kuulemista.


Kirjan julkaisuun liittyy muuten uskomaton tarina, jonka Cleave kertoo kotisivullaan. Samana päivänä, kun tämä Lontoon pommi-iskuista kertova romaani tuli myyntiin kirjakaupoissa, itsemurhapommittajat iskivät Lontoon metrossa ja yli 50 ihmistä kuoli. Iskut eivät onneksi onnistuneet yhtä mittavasti kuin romaanissa eikä Lontoo mennyt niistä todellisuudessa yhtä sekaisin, mutta aika kauhea sattuma joka tapauksessa.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Kirjahyllykeskiviikko: K niin kuin Kerrigan, Kundera, Kähkönen...

K-hyllyssäni ei ollutkaan ihan niin paljon kirjoja kuin uumoilin, mutta jokunen kuitenkin. Aika sekalainen seurakunta myös: muutama tosi hyvä teos, muutama hyllystä ehkä poistettava, ja useita vielä lukemattomia kirjoja.


Anu Kaipainen: Nuoruustango
Mutta hei hetkinen! Onkos tämä nuortenkirja ja siten väärässä hyllyssä? Sain tämän muistaakseni ex-poikaystäväni äidiltä siinä vaiheessa, kun luin jo aikuisten kirjoja, joten olen olettanut tämän olevan aikuisten romaani. En siis ole lukenut tätä vielä. Nyt googlailin ja kirja kuulostaa itse asiassa hyvin mielenkiintoiselta evakkosukuiselle, mutta se kuulostaa myös nuortenromaanilta. Hups? En ole Kaipaista koskaan lukenut, mutta ehkä olisi syytä. Vaikka vain siksi, että hänelläkin on kytköksensä idoliini Aila Meriluotoon. :)


Katja Kaukonen: Odelma
Olen ollut tämän kirjan kanssa kahden vaiheilla, että laitanko suoraan poistoon vai jätänkö hyllyyn odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Tästähän ovat monet kirjabloggaajat hurmioituneet, ja olen varma, että kirja on hyvin taidokas ja tunnelmallinen pieni romaani, mutta se ei toisaalta kuulosta lainkaan sellaiselta kirjalta, josta minä pitäisin. Toisaalta on kiva pysyä kartalla uusista, kotimaisista kirjailijoista, ja kirja on sen verran lyhyt, että sen lukisi varmasti nopeasti. Huoh. No, ainakin vielä toistaiseksi tämä kauniskansinen ja -niminen teos saa odottaa hyllyssäni päätöstäni.


Anja Kauranen: Arabian Lauri
Olen ostanut tämän muistaakseni jonkun kirjakerhon alennusmyynnistä vuosia, vuosia sitten. Olen lukenut Kauraselta/Snellmanilta ainoastaan teoksen Side, josta pidin kovasti. Sen jälkeen aloitin tätä Arabian Lauria, mutta olen näköjään jättänyt leikin kesken noin sivulla 65, tarkoituksenani palata kirjaan joskus, vaikkei alku minua mukaansa temmannutkaan. Vielä ei ole löytynyt intoa paluuseen, mutta olen nyt kuitenkin jättänyt tämän vielä hyllyyni varmuuden vuoksi.


Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat; Maine
Kehutusta Kehlmannista minun oli tarkoitus kirjoittaa lehteen, ja edelleen on tarkoitus kirjoittaa hänestä blogiin. Yritän lukea Kehlmannia ja Jenny Erpenbeckia tänä vuonna sivistääkseni itseäni ja paikatakseni aukkoa lukuhistoriassani saksalaisen kirjallisuuden osalta. Saas nähdä, miten käy. Vielä en osaa nuoresta herrasta sanoa mitään.
Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä
Tämä kirja komeilee blogini yläbannerissa ja olen kirjoittanutkin siitä jotakin täällä. Löydän harvoin hyviä, tai paremminkin minua miellyttäviä, kirjoja viihde- tai romantiikkakategoriasta. En nyt tiedä, luokiteltaisiinko tämä edes sellaisiin, mutta ainakin kirja kertoo lähes yksinomaan rakkaudesta ja tekee sen sutjakkaan viihdyttävästi. Teos ei ole silti naiivi tai imelä, vaan yllättävänkin realistinen ja päälle vielä aika hyvin kirjoitettu. Bazar osaa tehdä tai valita ihania kansia. Omassa genressään tässä on minusta kaikki osunut nappiin. 


Geert Kimpen: Kabbalisti
Lisää Bazarin hienoja kansia! Tässä kirjassa on minua kiinnostava aihe, ja olen kuullut kirjasta kehuja muualtakin kuin sen kustantajan sivuilta, mutta jotenkin en omalla ensiyrittämälläni jaksanut alkua pidemmälle. Ehkä tällaiselle historialliselle romaanille on olemassa se oma lukuhetkensä, joka ei ollut silloin, kun tätä aloitin. Kannen ja aiheen lisäksi minua kiinnostaa kirjassa se, että kirjailija on belgialainen. En ainakaan muista lukeneeni yhtäkään belgialaista kirjaa.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Jotenkin vähän noloa, että minulla on tämä klassikko vain tuollaisena rumana pikku pokkarina. Toisaalta se on minulle ihan oikein, sillä niin kuin olen parikin kertaa tunnustanut, Seitsemän veljestä ei ole oikein koskaan avautunut minulle kunnolla. Ovathan tarinat legendaarisia, ja lapsena pidin kyllä Riitta Nelimarkan kuvittamasta veljesversiosta, mutta ehkä Kiven kielessä on jotakin, joka ei lopulta minuun uppoa, tai sitten vahvan dialogimuotoinen romaani vieraannuttaa. En tiedä. En muuten yleensä klassikoita kavahda.


Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tuoreempi, ulkomainen klassikko, joka vuorostaan osui ja upposi. Leffankin olen tainnut nähdä, mutta en kauhean hyvin muista sitä tai edes tätä kirjaa. Ei tämä aivan terävimpään huippukärkeeen tainnut lukukokemuksissani nousta, mutta hyvä se oli. Mitään muuta en ole Kunderalta lukenut enkä kyllä paljon muutakaan tsekkiläistä. Edes yhtään kokonaista Kafkan teosta.
Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha
Monikulttuurisuuskirjallisuuden kulttiteos, joka minulla pitäisi jo olla luettuna, ja jonka aion lukea tänä vuonna. Muistan, kun tätä suositeltiin minulle ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten, enkä ollut silloin kuullut koko teoksesta. Viime vuonna aloin kiinnittää siihen huomiota kirjablogeissa (missäpä muuallakaan) ja ostin sen omaan hyllyyni odottamaan oikeaa hetkeä. Kureishi on kirjoittanut paljon muutakin ja on hyvin arvostettu kulttuuripersoona. Olen vain nähnyt hänen tekstiinsä perustuvan elokuvan Intimacy.


Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Kähkönen(kin) on kirjablogilöytö. Puoliksi savolaisena kiinnostuin Kähkösen Kuopio-sarjasta, hankin tämän ensimmäisen osan ja luin viime vuonna. Pidin kovasti, monella tapaa, mutten ole silti vielä jatkanut sarjan kanssa. But I will. Kähkösestä on viime aikoina puhuttu paljon blogeissa, mm. siitä, kuinka tuntematon hän on, vaikka on ollut Finlandia-ehdokkaana (kahdesti, viime vuonna tietokirjallisuuden puolella) ja on muutenkin hyvin arvostettu tekijä. Lukekaa Kähköstä ja puhukaa hänestä lisää! Hän ihan varmasti ansaitsee sen.


Sitten on teidän vuoronne - mitä teidän K-hyllyistänne löytyykään?

tiistai 24. toukokuuta 2011

Totally British -tiistai - Sarah Waters: Vieras kartanossa (+ haasteasiaa)

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The Little Stranger).
Kustantaja. Tammi, 2011.
Suomentanut: Helena Bützow.
Sivuja: 592.
Genre: Lukuromaani/mysteeri.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä


Luettu osana Totally British: Modern Women Writers- ja Stiff Upper Lip -haasteita.


Olen halunnut lukea Sarah Watersia jo kauan. Niin kuin olen tainnut joskus kertoakin, selasin vuosia sitten yhtä Watersin aiemmista teoksista, muistaakseni Silmänkääntäjää, tarkastaen että oikoluvussa bongatut virheet oli korjattu (yksi sellaisista tehtävistä, joita kustantamoharjoittelijoille saatetaan antaa). Työ oli tehtävä nopeasti, enkä voinut jäädä lukemaan romaania. Jonkinlainen kuva siitä minulle kuitenkin jäi, ja se kuva oli kiehtova. Lisäksi moni Watersia ihan oikeastikin lukenut on hänen teoksiaan kehunut.


Kun huomasin, että Watersilta suomennetaan nyt uusi romaani, päätin että on vihdoin hänen aikansa. Kehuin jo aiemmin suomennoksen upeita kansia, jotka osaltaan kannustivat tarttumaan kirjaan. Toisaalta luin sitten paristakin lähteestä, ettei tämä Vieras kartanossa olisi välttämättä Watersin paras romaani, ja sen aihekin hieman arvelutti. Totesin nimittäin vähän aikaa sitten Diane Setterfieldin Kolmattatoista kertomusta lukiessani, että goottilainen kauhuromantiikka ei iske minuun enää samalla tavalla kuin teini-iässä.


Tämä on niitä romaaneja, joista on vaikea kertoa juuri mitään paljastamatta asioita, jotka lukija haluaa todennäköisesti löytää kirjasta itse. Kustantajan esittelystä näette, että kyse on toisen maailmansodanjälkeisestä Englannista, vanhasta herraskartanosta, sen omistajista, sekä heidän kanssaan tekemisiin ajautuvasta lääkäristä. Se ei ole salaisuus, että kirja on eräänlainen kummitustarina ja samalla kuvaus brittiläisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Kertomatta juonesta tämän enempää voin varmaankin turvallisesti eritellä, mikä kirjassa oli mielestäni hyvää tai huonoa.


Vieras kartanossa on aika pitkä. Se ei ole erityisen vaikea- tai hidaslukuinen, mutta loppua lukuun ottamatta en ollut myöskään malttamaton sen kanssa, vaan pystyin laskemaan kirjan käsistäni vaikeuksitta. Jos sanoin yhtä pitkän Paluu Rivertoniin -romaanin kohdalla, ettei siinä ollut mielestäni silti mitään turhaa, olen taipuvainen olemaan eri mieltä nyt. Watersin kirjassa on mielestäni turhaa junnaamista ja jaarittelua. Kokonaisuus olisi hyvin toiminut tiiviimpänäkin pakettina.


En pitänyt siitä, että kirjassa on oikeastaan koko ajan pimeää, synkkää, sateista, kylmää ja tuulista. Tai sisällä vetoista. Ymmärrän tietenkin, miksi näin - onhan kyseessä kauhukertomus - mutten silti pidä siitä. Se saa oloni fyysisesti epämukavaksi. Samasta syystä en halunnut katsoa television True Blood -sarjaa (tai no, vielä suurempi syy oli ehkä se, etten ole lainkaan kiinnostunut vampyyreista).


Sarah Waters kirjoittaa taitavasti. Jos vertaan uudelleen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -teokseen, tällä kertaa ei tarvinnut lainkaan hävetä latteuksia ja ylidramatisointeja kirjailijan puolesta. Teksti on kypsää ja Waters tekee henkilöhahmoista eläviä kuvaten heitä tarkkanäköisesti. Alussa ihmettelin kertojan jopa inhorealistisen tarkkaa silmää, mutta sittemmin keksin sille uskoakseni selityksen.


Kuten on tiedossa, pidän psykologisista romaaneista ja olen kiinnostunut brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Niinpä tässä kirjassa oli minulle paljon mielenkiintoisia osasia. Huonoja puolia olivat ajoittainen pitkittäminen ja tylsyys, sekä minua vain vähän kiehtovat kauhuelementit. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun sanon, että kirjan loppu on monitulkintainen. Tietyllä tavalla sellainen on ärsyttävää, ja tiedän monien inhoavan tällaisia "pelkuriratkaisuja" kirjailijoilta. Kaupalliseen menestykseen tähtäävissä kirjoitusoppaissa sellaiseen ei luultavasti kannusteta. Mutta minusta se toi tähänkin kirjaan ytyä. Myönnän, että olisi ollut helpottavaa sulkea kirja varmana ratkaisusta ja unohtaa koko asia, mutta nyt kirjan tapahtumat sekä sivuilla heitellyt vihjeet jäivät elämään ja vaivaamaan mieltäni. Olen jo parina iltana lueskellut ahnaasti netissä keskusteluja aiheesta ja muiden lukijoiden tulkintoja siitä, mistä kirjassa lopulta on kysymys. Kaiken tämän ansiosta kirja on mielessäni nyt paljon parempi kuin se oli itse lukemisen aikana. Ja tylsyydestä huolimatta tekisi melkein mieli lukea koko romaani uudelleen, mikä on poikkeuksellista minulle. Harmittaa kyllä, kun en voi spekuloida niillä kirjan mielenkiintoisimmilla puolilla tässä.


Waters sai ilman muuta vakuutettua minut taidoistaan, joten haluan nyt lukea hänen aiempaakin, kehutumpaa tuotantoaan. Esimerkiksi sen Silmänkääntäjän - ja tällä kertaa ihan oikeasti.


----------


Sitten vielä vähän asiaa monien rakastamista ja toisten inhoamista blogihaasteista. ;) Sain vihdoin aikaiseksi muokattua blogini Haasteet 2011 -alasivua, josta löytyy nyt kattavammin tiedot haasteista, joita olen luonut ja/tai joihin osallistun tänä vuonna. Olen tehnyt esimerkiksi pitkän listan maahanmuuttajien tarinoista, käykääpä kurkkaamassa! Blogin alasivut löytyvät siis etusivulta, heti Kirjava kammari -otsikon sekä -bannerin alta. Haastesivun lisäksi tein Luetut 2011 -sivun, jonne on vielä tarkoitus linkata tekemäni postaukset lukemistani kirjoista.


Jos olette kiinnostuneita muista kirjablogimaailmassa pyörivistä haasteista, käykää lukemassa Pienen mökin emännän erinomainen, kokoava postaus aiheesta Sinisen linnan kirjasto -blogissa. Sieltä löytyy mm. Satun hauskoja minihaasteita ja Amman kiehtova retrohaaste, mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt osallistua oman blogini ulkopuolelta vain yhteen haasteeseen. Kyseessä on ihanan Järjellä ja tunteella -Susan Nostalgian jäljillä -haaste.


Lisään pian nostalgiahaasteen tarkemmin tiedoin tuonne omalle haastesivulleni, mutta jo nyt voin vähän spekuloida, että haluaisin vanhojen aikojen suursuosikeistani lukea tänä vuonna esimerkiksi P.L. Traversin Maija Poppasen, Susan Cooperin fantasiakirjoja, Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen 50-luvun tytöt (ja teinit), Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johannan, Amy Tanin Keittiöjumalan vaimon, Eeva Tikan Aurinkoratsastuksen, Jeffrey Archerin Suuren unelman sekä Pat Conroyn Vuorovetten prinssin. Saa nähdä mihin näistä päädyn ja kuinka suuria pettymyksiä - tai elämyksiä - on luvassa!

maanantai 23. toukokuuta 2011

Maanantaita!

Kääk. Olen muutaman päivän aikana pudonnut ihan kelkasta, kärryiltä ja muilta mahdollisilta kulkuvälineiltä. Tai siltä ainakin tuntuu.


Minulla oli hyvällä tavalla kiireinen loppuviikko. Tässä on nyt kaikenlaista vireillä, mikä vie paitsi aikaani myös ajatuksiani, mutta nyt oli vielä sen lisäksi ihania sukulaistapaamisia, yövieraita, lounaita, illallisia ja babyshowerkutsuja. Puutarhaostoksiakin. Tuli väkisin pidettyä monta päivää blogitaukoa, ja vaikka harmittelin mielessäni, että jo edelliselle perjantaille suunnittelemani yrttikirjapostaus jäi taas väliin, tai etten saanut kirjoitettua lastenkirjoista lauantaina, tajusin vasta nyt, että myös poistoperjantai jäi kiireessä jo toista viikkoa peräkkäin.


Se alkaa olla jo törkeää, kun olen sellaisen kuitenkin joka viikko luvannut pitää. Kompensaationa järjestän tällä viikolla normaalia komeammat arpajaiset!


Tänään tarkoituksenani oli - ja on vieläkin - tehdä Missä mennään -maanantai käydäkseni vähän läpi tälle vuodelle luotuja haasteita niiltä osin, kuin olen niihin itse osallistumassa. Oman blogini haastealasivukin kaipaa kipeästi muokkaamista ja haasteiden kirjalistat päivittämistä. Päivä on hurahtanut jo pitkälle, enkä ehkä sittenkään ehdi tehdä kaikkea suunnittelemaani tänään, mutta yritän kuitenkin. Halusin kirjoittaa tämän viestin kuitenkin siltä varalta, etten saa Missä mennään -postausta tänään valmiiksi. 


Huomenna haluaisin palata Totally British -linjalle ja kirjoittaa tuoreeltaan loppuviikosta lukemastani Sarah Watersin Vieraasta kartanossa. Tällä hetkellä luen heti alusta mukaansa temmannutta Chris Cleaven Incendiary-romaania. Ainakin alku lupaa hyvää kesäkuulle, kun Cleaven toinen romaani, Little Been tarina, ilmestyy suomeksi.


Jos minusta ei kuulu enää tänään, niin viimeistään huomenna. Olen pahoillani blogini ja lukijoideni laiminlyömisestä, mutta joskus se kuuluisa oikea elämä kiilaa edelle. :) Hyvää alkanutta viikkoa kaikille ja toivottavasti "näemme" tällä viikolla oikein usein!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...