Sarah Waters: Vieras kartanossa (The Little Stranger).
Kustantaja. Tammi, 2011.
Suomentanut: Helena Bützow.
Sivuja: 592.
Genre: Lukuromaani/mysteeri.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Luettu osana Totally British: Modern Women Writers- ja Stiff Upper Lip -haasteita.
Olen halunnut lukea Sarah Watersia jo kauan. Niin kuin olen tainnut joskus kertoakin, selasin vuosia sitten yhtä Watersin aiemmista teoksista, muistaakseni Silmänkääntäjää, tarkastaen että oikoluvussa bongatut virheet oli korjattu (yksi sellaisista tehtävistä, joita kustantamoharjoittelijoille saatetaan antaa). Työ oli tehtävä nopeasti, enkä voinut jäädä lukemaan romaania. Jonkinlainen kuva siitä minulle kuitenkin jäi, ja se kuva oli kiehtova. Lisäksi moni Watersia ihan oikeastikin lukenut on hänen teoksiaan kehunut.
Kun huomasin, että Watersilta suomennetaan nyt uusi romaani, päätin että on vihdoin hänen aikansa. Kehuin jo aiemmin suomennoksen upeita kansia, jotka osaltaan kannustivat tarttumaan kirjaan. Toisaalta luin sitten paristakin lähteestä, ettei tämä Vieras kartanossa olisi välttämättä Watersin paras romaani, ja sen aihekin hieman arvelutti. Totesin nimittäin vähän aikaa sitten Diane Setterfieldin Kolmattatoista kertomusta lukiessani, että goottilainen kauhuromantiikka ei iske minuun enää samalla tavalla kuin teini-iässä.
Tämä on niitä romaaneja, joista on vaikea kertoa juuri mitään paljastamatta asioita, jotka lukija haluaa todennäköisesti löytää kirjasta itse. Kustantajan esittelystä näette, että kyse on toisen maailmansodanjälkeisestä Englannista, vanhasta herraskartanosta, sen omistajista, sekä heidän kanssaan tekemisiin ajautuvasta lääkäristä. Se ei ole salaisuus, että kirja on eräänlainen kummitustarina ja samalla kuvaus brittiläisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Kertomatta juonesta tämän enempää voin varmaankin turvallisesti eritellä, mikä kirjassa oli mielestäni hyvää tai huonoa.
Vieras kartanossa on aika pitkä. Se ei ole erityisen vaikea- tai hidaslukuinen, mutta loppua lukuun ottamatta en ollut myöskään malttamaton sen kanssa, vaan pystyin laskemaan kirjan käsistäni vaikeuksitta. Jos sanoin yhtä pitkän Paluu Rivertoniin -romaanin kohdalla, ettei siinä ollut mielestäni silti mitään turhaa, olen taipuvainen olemaan eri mieltä nyt. Watersin kirjassa on mielestäni turhaa junnaamista ja jaarittelua. Kokonaisuus olisi hyvin toiminut tiiviimpänäkin pakettina.
En pitänyt siitä, että kirjassa on oikeastaan koko ajan pimeää, synkkää, sateista, kylmää ja tuulista. Tai sisällä vetoista. Ymmärrän tietenkin, miksi näin - onhan kyseessä kauhukertomus - mutten silti pidä siitä. Se saa oloni fyysisesti epämukavaksi. Samasta syystä en halunnut katsoa television True Blood -sarjaa (tai no, vielä suurempi syy oli ehkä se, etten ole lainkaan kiinnostunut vampyyreista).
Sarah Waters kirjoittaa taitavasti. Jos vertaan uudelleen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -teokseen, tällä kertaa ei tarvinnut lainkaan hävetä latteuksia ja ylidramatisointeja kirjailijan puolesta. Teksti on kypsää ja Waters tekee henkilöhahmoista eläviä kuvaten heitä tarkkanäköisesti. Alussa ihmettelin kertojan jopa inhorealistisen tarkkaa silmää, mutta sittemmin keksin sille uskoakseni selityksen.
Kuten on tiedossa, pidän psykologisista romaaneista ja olen kiinnostunut brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Niinpä tässä kirjassa oli minulle paljon mielenkiintoisia osasia. Huonoja puolia olivat ajoittainen pitkittäminen ja tylsyys, sekä minua vain vähän kiehtovat kauhuelementit. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun sanon, että kirjan loppu on monitulkintainen. Tietyllä tavalla sellainen on ärsyttävää, ja tiedän monien inhoavan tällaisia "pelkuriratkaisuja" kirjailijoilta. Kaupalliseen menestykseen tähtäävissä kirjoitusoppaissa sellaiseen ei luultavasti kannusteta. Mutta minusta se toi tähänkin kirjaan ytyä. Myönnän, että olisi ollut helpottavaa sulkea kirja varmana ratkaisusta ja unohtaa koko asia, mutta nyt kirjan tapahtumat sekä sivuilla heitellyt vihjeet jäivät elämään ja vaivaamaan mieltäni. Olen jo parina iltana lueskellut ahnaasti netissä keskusteluja aiheesta ja muiden lukijoiden tulkintoja siitä, mistä kirjassa lopulta on kysymys. Kaiken tämän ansiosta kirja on mielessäni nyt paljon parempi kuin se oli itse lukemisen aikana. Ja tylsyydestä huolimatta tekisi melkein mieli lukea koko romaani uudelleen, mikä on poikkeuksellista minulle. Harmittaa kyllä, kun en voi spekuloida niillä kirjan mielenkiintoisimmilla puolilla tässä.
Waters sai ilman muuta vakuutettua minut taidoistaan, joten haluan nyt lukea hänen aiempaakin, kehutumpaa tuotantoaan. Esimerkiksi sen Silmänkääntäjän - ja tällä kertaa ihan oikeasti.
----------
Sitten vielä vähän asiaa monien rakastamista ja toisten inhoamista blogihaasteista. ;) Sain vihdoin aikaiseksi muokattua blogini Haasteet 2011 -alasivua, josta löytyy nyt kattavammin tiedot haasteista, joita olen luonut ja/tai joihin osallistun tänä vuonna. Olen tehnyt esimerkiksi pitkän listan maahanmuuttajien tarinoista, käykääpä kurkkaamassa! Blogin alasivut löytyvät siis etusivulta, heti Kirjava kammari -otsikon sekä -bannerin alta. Haastesivun lisäksi tein Luetut 2011 -sivun, jonne on vielä tarkoitus linkata tekemäni postaukset lukemistani kirjoista.
Jos olette kiinnostuneita muista kirjablogimaailmassa pyörivistä haasteista, käykää lukemassa Pienen mökin emännän erinomainen, kokoava postaus aiheesta Sinisen linnan kirjasto -blogissa. Sieltä löytyy mm. Satun hauskoja minihaasteita ja Amman kiehtova retrohaaste, mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt osallistua oman blogini ulkopuolelta vain yhteen haasteeseen. Kyseessä on ihanan Järjellä ja tunteella -Susan Nostalgian jäljillä -haaste.
Lisään pian nostalgiahaasteen tarkemmin tiedoin tuonne omalle haastesivulleni, mutta jo nyt voin vähän spekuloida, että haluaisin vanhojen aikojen suursuosikeistani lukea tänä vuonna esimerkiksi P.L. Traversin Maija Poppasen, Susan Cooperin fantasiakirjoja, Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen 50-luvun tytöt (ja teinit), Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johannan, Amy Tanin Keittiöjumalan vaimon, Eeva Tikan Aurinkoratsastuksen, Jeffrey Archerin Suuren unelman sekä Pat Conroyn Vuorovetten prinssin. Saa nähdä mihin näistä päädyn ja kuinka suuria pettymyksiä - tai elämyksiä - on luvassa!
Kustantaja. Tammi, 2011.
Suomentanut: Helena Bützow.
Sivuja: 592.
Genre: Lukuromaani/mysteeri.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Luettu osana Totally British: Modern Women Writers- ja Stiff Upper Lip -haasteita.
Olen halunnut lukea Sarah Watersia jo kauan. Niin kuin olen tainnut joskus kertoakin, selasin vuosia sitten yhtä Watersin aiemmista teoksista, muistaakseni Silmänkääntäjää, tarkastaen että oikoluvussa bongatut virheet oli korjattu (yksi sellaisista tehtävistä, joita kustantamoharjoittelijoille saatetaan antaa). Työ oli tehtävä nopeasti, enkä voinut jäädä lukemaan romaania. Jonkinlainen kuva siitä minulle kuitenkin jäi, ja se kuva oli kiehtova. Lisäksi moni Watersia ihan oikeastikin lukenut on hänen teoksiaan kehunut.
Kun huomasin, että Watersilta suomennetaan nyt uusi romaani, päätin että on vihdoin hänen aikansa. Kehuin jo aiemmin suomennoksen upeita kansia, jotka osaltaan kannustivat tarttumaan kirjaan. Toisaalta luin sitten paristakin lähteestä, ettei tämä Vieras kartanossa olisi välttämättä Watersin paras romaani, ja sen aihekin hieman arvelutti. Totesin nimittäin vähän aikaa sitten Diane Setterfieldin Kolmattatoista kertomusta lukiessani, että goottilainen kauhuromantiikka ei iske minuun enää samalla tavalla kuin teini-iässä.
Tämä on niitä romaaneja, joista on vaikea kertoa juuri mitään paljastamatta asioita, jotka lukija haluaa todennäköisesti löytää kirjasta itse. Kustantajan esittelystä näette, että kyse on toisen maailmansodanjälkeisestä Englannista, vanhasta herraskartanosta, sen omistajista, sekä heidän kanssaan tekemisiin ajautuvasta lääkäristä. Se ei ole salaisuus, että kirja on eräänlainen kummitustarina ja samalla kuvaus brittiläisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Kertomatta juonesta tämän enempää voin varmaankin turvallisesti eritellä, mikä kirjassa oli mielestäni hyvää tai huonoa.
Vieras kartanossa on aika pitkä. Se ei ole erityisen vaikea- tai hidaslukuinen, mutta loppua lukuun ottamatta en ollut myöskään malttamaton sen kanssa, vaan pystyin laskemaan kirjan käsistäni vaikeuksitta. Jos sanoin yhtä pitkän Paluu Rivertoniin -romaanin kohdalla, ettei siinä ollut mielestäni silti mitään turhaa, olen taipuvainen olemaan eri mieltä nyt. Watersin kirjassa on mielestäni turhaa junnaamista ja jaarittelua. Kokonaisuus olisi hyvin toiminut tiiviimpänäkin pakettina.
En pitänyt siitä, että kirjassa on oikeastaan koko ajan pimeää, synkkää, sateista, kylmää ja tuulista. Tai sisällä vetoista. Ymmärrän tietenkin, miksi näin - onhan kyseessä kauhukertomus - mutten silti pidä siitä. Se saa oloni fyysisesti epämukavaksi. Samasta syystä en halunnut katsoa television True Blood -sarjaa (tai no, vielä suurempi syy oli ehkä se, etten ole lainkaan kiinnostunut vampyyreista).
Sarah Waters kirjoittaa taitavasti. Jos vertaan uudelleen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -teokseen, tällä kertaa ei tarvinnut lainkaan hävetä latteuksia ja ylidramatisointeja kirjailijan puolesta. Teksti on kypsää ja Waters tekee henkilöhahmoista eläviä kuvaten heitä tarkkanäköisesti. Alussa ihmettelin kertojan jopa inhorealistisen tarkkaa silmää, mutta sittemmin keksin sille uskoakseni selityksen.
Kuten on tiedossa, pidän psykologisista romaaneista ja olen kiinnostunut brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Niinpä tässä kirjassa oli minulle paljon mielenkiintoisia osasia. Huonoja puolia olivat ajoittainen pitkittäminen ja tylsyys, sekä minua vain vähän kiehtovat kauhuelementit. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun sanon, että kirjan loppu on monitulkintainen. Tietyllä tavalla sellainen on ärsyttävää, ja tiedän monien inhoavan tällaisia "pelkuriratkaisuja" kirjailijoilta. Kaupalliseen menestykseen tähtäävissä kirjoitusoppaissa sellaiseen ei luultavasti kannusteta. Mutta minusta se toi tähänkin kirjaan ytyä. Myönnän, että olisi ollut helpottavaa sulkea kirja varmana ratkaisusta ja unohtaa koko asia, mutta nyt kirjan tapahtumat sekä sivuilla heitellyt vihjeet jäivät elämään ja vaivaamaan mieltäni. Olen jo parina iltana lueskellut ahnaasti netissä keskusteluja aiheesta ja muiden lukijoiden tulkintoja siitä, mistä kirjassa lopulta on kysymys. Kaiken tämän ansiosta kirja on mielessäni nyt paljon parempi kuin se oli itse lukemisen aikana. Ja tylsyydestä huolimatta tekisi melkein mieli lukea koko romaani uudelleen, mikä on poikkeuksellista minulle. Harmittaa kyllä, kun en voi spekuloida niillä kirjan mielenkiintoisimmilla puolilla tässä.
Waters sai ilman muuta vakuutettua minut taidoistaan, joten haluan nyt lukea hänen aiempaakin, kehutumpaa tuotantoaan. Esimerkiksi sen Silmänkääntäjän - ja tällä kertaa ihan oikeasti.
----------
Sitten vielä vähän asiaa monien rakastamista ja toisten inhoamista blogihaasteista. ;) Sain vihdoin aikaiseksi muokattua blogini Haasteet 2011 -alasivua, josta löytyy nyt kattavammin tiedot haasteista, joita olen luonut ja/tai joihin osallistun tänä vuonna. Olen tehnyt esimerkiksi pitkän listan maahanmuuttajien tarinoista, käykääpä kurkkaamassa! Blogin alasivut löytyvät siis etusivulta, heti Kirjava kammari -otsikon sekä -bannerin alta. Haastesivun lisäksi tein Luetut 2011 -sivun, jonne on vielä tarkoitus linkata tekemäni postaukset lukemistani kirjoista.
Jos olette kiinnostuneita muista kirjablogimaailmassa pyörivistä haasteista, käykää lukemassa Pienen mökin emännän erinomainen, kokoava postaus aiheesta Sinisen linnan kirjasto -blogissa. Sieltä löytyy mm. Satun hauskoja minihaasteita ja Amman kiehtova retrohaaste, mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt osallistua oman blogini ulkopuolelta vain yhteen haasteeseen. Kyseessä on ihanan Järjellä ja tunteella -Susan Nostalgian jäljillä -haaste.
Lisään pian nostalgiahaasteen tarkemmin tiedoin tuonne omalle haastesivulleni, mutta jo nyt voin vähän spekuloida, että haluaisin vanhojen aikojen suursuosikeistani lukea tänä vuonna esimerkiksi P.L. Traversin Maija Poppasen, Susan Cooperin fantasiakirjoja, Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen 50-luvun tytöt (ja teinit), Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johannan, Amy Tanin Keittiöjumalan vaimon, Eeva Tikan Aurinkoratsastuksen, Jeffrey Archerin Suuren unelman sekä Pat Conroyn Vuorovetten prinssin. Saa nähdä mihin näistä päädyn ja kuinka suuria pettymyksiä - tai elämyksiä - on luvassa!
Kiitos esittelystä! Kiinnostavalta kuulostaa, todella. Olen jonkin aikaa kaivannut kertomakirjallisuutta yöpöydälleni ja taidanpa hankkia tämän sinne. Kansi, kuten sanoit, on täysi namupala ja sitä voisi tuijottaa - itse asiassa kai siksi tätäkin arviota ryhdyin lukemaan!
VastaaPoistaMielenkiintoista! Mä kuitenkin luulen, että taidan nyt ainakin toistaiseksi jättää kirjan väliin, vaikka se periaatteessa kuulostaakin ihan kiinnostavalta. Jotenkaan en nyt ollenkaan jaksa pitkitettyjä romaaneja, vaan meinaan hermostua niiden kanssa. :D
VastaaPoistaSuljin silmäni skrollatessa postausta eteen päin, tuon Watersin arvostelun kohdalla :) Olen joskus liian harjaantunut "rivien välistä lukija" enkä halua nyt mitään vihiä mistään ;)
VastaaPoistaIhanaa kun lähdit haasteeseeni mukaan ja samaan hengenvetoon totean, että oi mitä kirjoja olet ajatellut, Maija Poppanenkin!! Tuo Vuorovetten prinssi oli kyllä niin hieno lukukokemus joskus..noin 15 vuotta sitten, että sekin kiinnostaisi itseäkin lukea uudelleen!
Tästä luinkin jo eilen Kirsin kirjanurkasta, vähän rivien välistä sieltäkin. Watersia minäkin varmaan tulen lukemaan tämän British-haasteen tiimoilta mutta pohdiskelen nyt otanko tätä vai jonkun muun.
VastaaPoistaJa pakko myös tuota nostalgiahaastetta kun se on nyt parissa blogissa nostettu taas tapetille että kai se on siihenkin osallistuttava.. Hyllyssä kun on useampi sellainen vanha suosikki joka on pitänyt jo monesti lukea uudestaan. Kuten aiemmin suursuosikkini Lassie palaa kotiin, että onko se enää niin ihana ja vaikuttava vai ei. :)
(ps. on vielä kommentoitava tähän että minä en oikein enää alun jälkeen lämmennyt Kolmannelletoista kertomukselle ja jos tämä on kovin samantyyppinen niin otan varmaan jotain muuta Watersia jo sen takia nyt mutta tämän sitten ehkä joskus..)
Saila, ole hyvä! Tämä romaani tuntuisi jakavan mielipiteitä aika hyvin, ja tavallaan ymmärrän molempia puolia. Tätä voisi pitää pitkäveteisenä, mutta oikeasti tekstiin ja tarinaan on piilotettu hirveästi hienouksia!
VastaaPoistamarjis, minullakin on aina välillä kausia, ettei jaksa millään tarttua paksuihin romaaneihin, jos tietää niiden olevan yhtään hidassoutuisia. Tämä ei tosiaan ollut erityisen hidas, mutta kieltämättä väliin vähän junnaava.
Susa vanha tulkitsija. :) Kiva kuulla, mitä mieltä tästä sitten olet! Ihanan haasteesi tiimoilta odotan Maija Poppasta tosi paljon, sillä se on yksi niistä lapsuuden maagisista lukukokemuksista, joihin en ole kertaakaan vielä aikuisena palannut. Aikuisten kirjoissa täytyy vielä miettiä tarkkaan. Esimerkiksi Jalnaan en ehkä uskalla tarttua, sillä pelkään pettyväni niin kauheasti. :)
Kiitos linkityksestä, Karoliina! :) Blogitelepatiaa lienee taas ilmassa, minäkin mainitsin Kolmannentoista kertomuksen äskeisessä postauksessani.
VastaaPoistaKirsi kirjoitti aika samansuuntaisesti Vieraasta kartanossa, siis että tiivistämisen varaa olisi ollut. Taidan malttaa odottaa siihen asti, että kirja tulee kirjastosta helposti saataville - lukuaika on niin kortilla, että luen mieluummin tiiviitä helmiä kuin laveita tiiliskiviä, vaikka tiiliskivessä paljon kiehtovaa olisikin.
Tuo mitä mainitsin pimeydestä ja vetoisuudesta: minua häiritsee se monissa Dickens-dramatisoinneissa, kun henkilöt kulkevat niin pimeillä kaduilla ja kynttilöin valaistuissa käytävissä, ettei katsoja meinaa erottaa, mitä tapahtuu...
Kiitos tästä, Karoliina. Minä odotan edelleen Vierasta kartanossa, vaikka tiiliskivimäisyys ja junnaavuus voi pelästyttää täälläkin. Olen lukenut Watersilta vain Silmänkääntäjän, josta pidin paljon. Silti siinäkin oli sitä "kääntämistä" välillä turhankin paljon ts. kirjasta olisi voitu karsia jotain.
VastaaPoistaKolmastoista kertomus muuten vetosi minuun. Luulen, että syynä olivat imetyshormonit: kuopukseni oli parikuinen kirjaa lukiessani ja se oli (niinkin erilaisen ja paljon hienomman) Siri Hustvedtin Kaiken mitä rakastin ohella ensimmäisiä kirjoja, joita luin synnytyksen jälkeen.
Pienen mökin emäntä, blogitelepatia on hieno juttu. Välillä se toki voi olla vain sitä, että luetuista jutuista jää jotakin mieleen. :D Ja ihanaa, ymmärsit heti mitä tarkoitin, sillä koen samoin Dickensin kirjojen kanssa. :)
VastaaPoistaKatja, ei tämä kuitenkaan ollut erityisen hidaslukuinen. Ja minähän tunnetusti luen lopulta vähän, ellei se ole työvelvollisuus, joten joku muu olisi varmasti lukenut tämän nopeammin (minulla meni nyt noin viikko). Noista keskusteluista huomasin, että oli paljon niitäkin, joista tämä on Watersin paras romaani, ja jotka eivät voineet laskea kirjaa käsistään. Jos pidit kovasti Kolmannestatoista kertomuksesta, voisi tämä hyvinkin olla oikein sopiva sinulle. Imetyshormoneilla tai ilman. <3
Minä aloittelin tosiaan tämän eilen ja kyllähän tämä jo heti mukaansa tempaa tietyllä tunnelmalla, vaikkei varsinaisesti tapahtumissa ole ollut vielä isompia juttuja. Jotenkin se iso kartano on vain niin kiehtova jo itsessään!
VastaaPoistaMinä pidin kovasti myös tuosta Kolmannestatoista kertomuksesta, joten saapa nähdä, mitä tästä tuumaan luettuani ;)
Vieras kartanossa on tälläkin suunnalla saatettu loppuun ja minäkin huomasin pienen puutteen blogin pitämisessä. Tämän kirjan suhteen olisin mielelläni keskustellut enemmänkin loppuratkaisusta ja niistä mahdollisista yliluonnollisista ilmiöistä, mutta minkäs teet kun ei viisti spoilata:( Mutta samalla tavalla jäin tosiaan miettimään, että mitä kartanossa oikeastaan tapahtui kaiken kaikkiaan. Ja juuri nuo pohdinnat ehkä nostivat kirjan arvoakin sitten loppupeleissä.
VastaaPoistaSusa, tunnelma on tosiaan vangitseva, vaikka pitkän kirjan myötä myös aika ahdistava juuri sen jatkuvan pimeyden ja kylmyyden jne. vuoksi. Kyllä sinä varmaankin tästä pidät!
VastaaPoistaSonja, tästä voisi ehkä jonkun blogin kommenttiosiossa keskustella spoilausvaroituksin sitten, kun useampi on saanut kirjan loppuun. Jos ymmärrät englantia, netistä löytyy hyviä keskusteluja aiheesta. Ja olen samaa mieltä, että avoin loppu ja sen "pakottama" pohdinta kirjan aiemmista tapahtumista jne. nostivat kirjan arvoa lukemisen jälkeen.