Totally British -torstai - Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton/The Shifting Fog).

Kustantaja: Bazar, 2011.

Suomentanut: Helinä Kangas.

Sivuja: 608.

Genre: Lukuromaani.

Arvio: 4,5/5.

Lue kustantajan kuvailu täältä.

Kun luin alkuvuodesta netistä suomeksi ilmestyvästä Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -romaanista, olin todella innoissani. Olenhan anglofiili ja lisäksi erityisen kiinnostunut aikakautena 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuolesta, sekä brittiläisestä tuon ajan luokkayhteiskunnasta. Romaani kuulosti minusta siten täydelliseltä. Sitten kävi onneksi niin, että ennen kuin ehdin itse kirjan pariin, kuulin parilta sitä lukevalta ihmiseltä ei-niin-hehkuttavia kommentteja. Aloin luonnollisesti hieman epäillä kirjan loistavuutta, ja yli 600 sivun paksuuskin tuntui vähän luotaantyöntävältä.

Olen todella iloinen, että aloin silti lukea kirjaa - ja että odotukseni olivat matalalla. Varmasti osittain jälkimmäisen ansiosta pidin kirjasta lopulta todella paljon. Minulle oli jäänyt myös jostakin syystä väärä kuva romaanin tyylistä, ja luulin aloittavani hitaasti etenevää ja viipyilevää tiiliskiveä. Huomasin kuitenkin heti alkuun, että kyseessä on hyvin helppolukuinen ja nopeasti etenevä lukuromaani (sanan parhaassa merkityksessä), ja sainkin muista kiireistä huolimatta luettua kirjan normaali lukutahtini ja kirjan sivumäärä huomioon ottaen melko ripeästi.

Aluksi minua tosin häiritsikin kirjan tietty keveys. Tai keveys on ehkä väärä sana. Olen käyttänyt kirjasta toisaalla keskustellessani sanaa "naiivi". Tarkoitan tässä yhteydessä sillä esimerkiksi makuuni liiallista dramaattisuutta ja kohtalokkuutta. Ne ovat tehokeinoja, jotka kuuluvat tiettyyn tyyliin ja ovat joskus onnistunutkin ratkaisu, mutta olen lukijana joskus nipottaja, ja raja tyylikkään ja naiivin välillä on usein hiuksenhieno. Lukuromaanin ei ole pakko olla naiivi, mutta usein viihteellisimmät lukuromaanit ovat. Nyt kuitenkin totuin romaanin tyyliin pian ja pystyin hyväksymään sen lopulta helposti. Sen jälkeen vain nautin sujuvasta tekstistä sekä hienosta tarinankuljetuksesta.

Suomennos oli mielestäni aika onnistunut. Olen tässäkin mielessä vaativa lukija, ja aluksi olin huomaavinani virheitä, joista ärsyynnyin, mutta tarinan vietyä minut mukanaan myös käännös alkoi vaikuttaa varsin sujuvalta ja luontevalta. Pikku huomautuksena on kuitenkin pakko sanoa, että brittiläisessä lyhyttavarakaupassa tuskin on myytävänä jääkiekkomailoja (sivu 108), vaan kyse lienee ollut Englannissa paljon yleisemmän lajin maahockeyn pelivälineistä.

Romaanissa kertojana on Grace, joka on kirjan alkaessa vuonna 1999 98-vuotias vanhus. Hän muistelee nuoruuttaan ja aikaansa Rivertonin kartanon omistaneen perheen palvelijana. Nuoruusmuistot muodostavat kirjaan rinnakkaistarinan. Ratkaisusta tulee mieleen esimerkiksi Sara Gruenin romaani Vettä elefanteille, jossa niin ikään palvelutalossa asuva vanhus muistelee nuoruuttaan. Minä pidän tällaisista eri aikatasoilla ja rinnakkaistarinoilla pelaavista romaaneista. Paluussa Rivertoniin tarinan ytimessä on palvelija-Gracen suhde palveltaviihinsa, etenkin hänen kanssaan samanikäiseen Hannahiin.

Vanha Grace on, niin kuin asiaan kuuluu, elämän koulima ja turhia kuvittelematon viisas nainen. Vaikka moitin romaania hieman naiiviksi ja ylidramaattiseksi, siinä oli myös realistisia huomioita, jotka nostavat yksittäisinäkin kerronnan tasoa. Esimerkiksi kun vanha Grace pohtii, pitäisikö hänen paljastaa tarinansa vai ei, hän ajattelee:

"Hymyilen, sillä tiedän, etten pysty pysäyttämään tätä tarinaa enempää kuin ajan kulkua. En ole niin romanttinen, että kuvittelisin sen haluavan tulla kerrotuksi, mutta olen riittävän rehellinen tunnustaakseni että minä haluan kertoa sen."

Astetta yksinkertaisemmassa romaanissa Grace olisi todella todennut, ettei pysty pysäyttämään tarinaa, sillä se "haluaa tulla kerrotuksi".

Tarinassa on arvoituksia, jotka ovat kuitenkin melko helposti aavistettavissa jo aikaisessa vaiheessa. En usko, että kirjailijan tarkoituskaan on ollut pitää niitä tiukasti salassa. Sen sijaan tapahtumien käänne aivan lopussa, vanhemmasta ajasta kerrottaessa, oli ainakin minulle ennakoimaton, mutta se ei ollut toisaalta erityisen järkyttävä. Sen sijaan se oli minusta hieman epäuskottava. Samoin nykyajassa paljastuneet asiat lopussa olivat hieman hohhoijaa-osastoa, mutten halua liikaa korostaa pientä pettymystäni loppuun, sillä kokonaisuudessaan romaani oli todella nautittava. Enkä sitä paitsi itsekään ihan heti keksi, millainen loppu olisi ollut tyydyttävä. Ehkä ratkaisun odottelun paisuttelua olisi voinut lieventää, sillä kun tulevaa loppua on kauhisteltu ja ennakoitu 600 sivun ajan, odotukset alkavat olla varmasti kohtuuttomat.

Kaiken kaikkiaan siis pidin Paluusta Rivertoniin oikein kovasti. Vaikka kirjassa on yli 600 sivua, siinä ei mielestäni ollut turhaa jaarittelua, vaan pituus puolusti paikkaansa tässä tapauksessa. Tämän tyylisessä romaanissa henkilöt ovat hieman karrikoituja, kuvailu joskus kliseistä ja sattumat uskomattomia. Jos kaiken tämän hyväksyy ja antaa itsensä heittäytyä kiehtovan tarinan vietäväksi, voin luvata hurmaavia hetkiä Rivertonin kartanossa ja jazz-ajan Lontoossa.


Paluu Rivertoniin -romaanin ovat lukeneet ennen minua ainakin Katja ja Sonja.

Gosford Park. Kuva: Filmcritic.com.

Samaan teemaan liittyen olen lukemassa parhaillaan elämäkerrallista Mitfordin tytöt -tietoteosta, ja aloittamassa hieman uudempaan aikaan, mutta samoin englantilaiseen kartanoon sijoittuvaa Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania. Lukulistallani on myös Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, joka Paluun Rivertonin tapaan käsittelee entisaikojen brittiläisen yhteiskunnan herrojen ja palvelusväen välisiä suhteita sekä jännitteitä. Televisiossa ja elokuvissa aihepiiriä on lähestytty ainakin klassikkosarjassa Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, Downstairs) sekä Robert Altmanin upeassa elokuvassa Gosford Park (2001). Ainakin näissä merkeissä tulen jatkamaan Totally British -teemaani tänä vuonna.

Kahden kerroksen väkeä. Kuva: Anglotopia.net.