Tietotiistai - Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä.
Kustantaja: Atena, 2011.
Suomentanut: Antti Immonen.
Sivuja: 389.
Genre: Tietokirja.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 6


Luin tämän kirjan jo yli kuukausi sitten, mutta uskon, että arvion kirjoittaminen vasta nyt on vain hyvä asia. Kirjan luettuani näin aika vahvasti punaista, olin vihainen itselleni ja muille ihmisille, ja hirveän surullinen. Nyt voimakkaimmat tunteet ovat tasaantuneet, niin kuin on tapana, kun ihminen kokee jotakin järisyttävää. Se helpottaa arkielämää, mutta on muutosvoiman kannalta huono asia. Silti jotakin minussa heräsi ja muuttui uskoakseni lopullisesti tämän kirjan myötä. Ihailemani näyttelijä Natalie Portman sanoi, että 


"Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan jälkeen loppui 20 vuoden kasvissyöntini ja alkoi aktiivivegaanin aikani."


En pysty ehkä ihan samaan, mutta kirjan lukeminen näkyy hyvin selvästi arkeni valinnoissa, joita pyrin myös jatkossa yhä voimakkaammin kyseenalaistamaan.


Nimensä mukaisesti tämä kirja kertoo eläinten syömisestä ja pohtii sitä, etenkin sen oikeutusta. Asiaa tarkastellaan filosofisesti, mutta ennen kaikkea ruoditaan nykyistä tehotuotantoa ja eläinten asemaa sen osasina. Jokainen meistä tietää, että nykyinen tuotanto on eläimille järkyttävää tuskaa ja kärsimystä tuottavaa, mutta harva haluaa ajatella asiaa. Tilanne on aika epätoivoinen, sillä monikaan taho ei halua muutosta asiaan. Poliitikot haluavat pitää tuottajat sekä kuluttajat tyytyväisinä. Tuottajat haluavat tienata mahdollisimman paljon rahaa, mikä tarkoittaa mahdollisimman suurta tinkimistä eläinten hyvinvoinnista. Kuluttajat haluavat mahdollisimman halpaa lihaa. Joka päivä. Monta kertaa päivässä. Ja kun sekä poliitikot että tuottajat haluavat pitää kauhean totuuden piilossa, ja markkinoida eläinperäisiä tuotteita vanhanaikaisilla kuvilla hymyilevistä, laiduntavista lehmistä, kuluttajien on helppo ostaa tämä valheellinen kuva, pestä sillä omatuntonsa ja unohtaa ne varoitustarrojen kanssa mediaan karanneet, eläinaktivistien kuvaamat videot, joilla eläinten todellinen, hirveä arki näyttäytyy.


Olen etenkin kirjan luettuani epätoivoinen ja surullinen, mutta en suostu olemaan kyyninen. Vaikkei se auta niitä miljardeja tänä tai ensi vuonna kaameissa oloissa kärsiviä eläimiä, uskon monen muun tavoin, että tulevaisuudessa aikaamme ja meidän sukupolviamme kauhistellaan tästä harjoittamastamme kidutuksesta. Osaan hyvin kuvitella, kuinka se tulevaisuudessa näyttäytyy täysin käsittämättömänä ilmiönä räikeimmän orjuuden tai keskitysleirien tapaan. Uskon myös, että lopulta ihmiset lopettavat eläinten syömisen kokonaan. Suunnaton parannus nykyiseen olisi jo se, että lihasta tehtäisiin taas kallis ja harvinainen herkku, johon olisi varaa lähinnä juhlapyhinä. Silloin myös tuotanto-olot voitaisiin järjestää eläinten hyvinvointia kunnioittavalla tavalla.


Jokaisen ihmisen pitäisi lukea Eläinten syömisestä. Tietenkin etenkin niiden, jotka mitään mistään välittämättä ostavat vain hinnalla ja omalla nautinnonhalullaan perustellen ruokapöytäänsä mitä sattuu. Mutta myös meidän muiden. Minäkin heräsin huomaamaan - muun muassa - että suuri osa syömistäni kaloista on teurastettu aivan yhtä julmasti kuin maaeläimet, joita en syö. Ja että myös kalat tuntevat tuskaa ja kauhua. Ja että niiden kalastus ja viljely on myös suuri ekologinen ongelma. Näin loppui pitkälti myös merenelävien osteluni, mutta silloin tällöin nautittavana herkkuna olen valmis edelleen syömään kalaa. Haluan tosin lisää tietoa Suomessa myytävien kalalajien kalastus- ja teurastustavoista.


Todellinen herätys oli sekin, että maitotuotteita ostamalla tuen myös lihantuotantoa. Suomessa noin 90 prosenttia tuotetusta naudanlihasta tulee maidontuotannon piiristä, lypsykarjaroduista. Suomessa eettisempää kai olisi oikeastaan ostaa lihaa, joka tulee varsinaisesta lihakarjan kasvatuksesta, kuin maitotuotteita, sillä jos oikein ymmärsin, liharotujen kasvatus on usein eläinsuojelullisesti paremmalla tasolla kuin maidontuotanto. En silti aio ryhtyä syömään lihaa, mutta olen vähentänyt maitotuotteiden käyttöä siirtymällä vastaaviin kasvistuotteisiin, ja vielä käyttämäni maitotuotteet (ja kananmunat) ostan luomuna aina, kun mahdollista. Poden siis edelleen huonoa omaatuntoa, mutta niin pitääkin potea. Se on pieni hinta muille eläville olennoille aiheuttamistani kärsimyksistä.


Eläinten syömisestä on hyvin monitahoinen informaatiopaketti. Se on myös asiallinen ja mielestäni yllättävänkin kiihkoilematon sen esittelemien asioiden järkyttävyys ja mittakaava huomioon ottaen, mikä on tietysti hyvä asia. Kiihkoilua ei tarvita, sillä faktat puhuvat puolestaan. En pysty mitenkään kattamaan tässä murto-osaakaan kirjan nostamista tärkeistä asioista, mutta tässä muutama kohta, jotka olivat minulle joko uusia tai erityisen järkyttäviä:


Valtava lääkkeiden ja antibioottien määrä, joka tuotantoeläimille syötetään. Koska tuotantoeläimet ovat niin sairaita. Koska niiden luonnollinen vastustuskyky on täysin raunioina. Olemassaolevien sairauksien hoidon lisäksi potentiaalisia sairastumisia halutaan ehkäistä, ja niinpä Yhdysvalloissa eläimille syötetään antibiootteja jokaisella aterialla. Suomessakin antibioottien syöttäminen tuotantoeläimille on jatkuvassa kasvussa. Tietenkin vastustuskyky antibiooteille kasvaa samaan tahtiin. Ja ihmiset syövät tätä antibiooteilla kyllästettyä lihaa joka päivä.


Kaikki tietävät, että ruokaa maailman kasvavalle ihmisväestölle riittäisi yllin kyllin, jos kaikki söisivät kasvisruokaa, eli pelloilla kasvavat ruokakasvit syötettäisiin ihmisille eikä tuotantoeläimille. Mutta minulle oli silti yllätys, että maapallon maapinta-alasta lähes kolmannes (!) on karjatalouden käytössä. Aivan järkyttävä osuus!


Paskan määrä. En ollut tullut ajatelleeksi, miten uskomattoman määrän paskaa miljardit tuotantoeläimet ulostavat, ja mihin kaikki se laitetaan. Se on todella suuri ongelma. Yhdysvalloissa yksittäiset tilat saattavat tuottaa enemmän "raakajätettä" kuin suurkaupunkien väestöt. Edelleen Yhdysvalloissa tuotantoeläimet tuottavat yhteensä paskaa 40 000 kiloa sekunnissa. Eikä tuon jätteen käsittelylle ole olemassa juuri minkäänlaista infrastruktuuria, vaan se dumpataan maahan tai siitä muodostetaan suunnattomia myrkkylaguuneja, joissa on säännöllisesti vaarallisia vuotoja.


Ehkä kaikkein inhottavinta luettavaa oli se läpi kirjan toistunut totuus, että ihminen turtuu kidutukselle ja muuttuu sitä jatkuvasti todistaessaan sadistiseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi teurastamoissa työskentelevät ihmiset kiduttavat eläimiä jatkuvasti ja säännönmukaisesti kaiken "normaalin" päälle vielä täysin aiheettomasti. Eläimet syntyvät, kasvavat ja kuolevat sietämättömissä oloissa, mutta vielä ennen niiden tappamista, kun ne pakokauhuisina odottavat teurastamolla kuolemaansa, ihmiset niiden ympärillä silpovat niitä, raiskaavat sähköpampuilla, ja tekevät kaikenlaisia ajateltavissa olevia kauheuksia, koska todellisuus on heillekin liikaa. Samalla tavalla kuin keskitysleirien vartijat, myös tehotuotannon raaimmissa tehtävissä työskentelevät joutuvat mielenterveytensä säilyttääkseen muuttamaan eläimet mielissään merkityksettömiksi, kivun ja tuskan niille merkityksettömiksi.


Siksi teurastamoiden arki ja todellisuus on tätä, erään työntekijän kuvailemana:


"Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä [sähkö]piiskalla silmiin.


Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään pois kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui alas ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttaussammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki."


Suurin osa kirjan tekstistä ei ole näin graafista, mutta sadististen tunnustusten lisäksi tekstissä kuvataan normaalien tuotantoeläimien arkipäivää sekä kuolemaa. Eikä se ole välttämättä sen lempeämpää luettavaa järjestelmällisyydestään huolimatta. Tai siitä johtuen.


Lopuksi jäljelle jää vain kysymys: miksi meidän pitäisi syödä eläimiä? Miksi ihmeessä? Me saamme kaiken tarvitsemamme kasvisravinnosta, ja siitä saa myös yhtä herkullista ruokaa. Vaikkei välittäisi eläinten hyvinvoinnista, tehotuotetun lihan syönti on myös terveydellisesti epäilyttävää sekä aikamoinen ympäristörikos.


Ensimmäinen askel inhimillisyyteen on tuotantoeläinten olojen radikaali parantaminen, mutta lopulta en silti keksi, miksi eläimiä pitäisi syödä lainkaan. Asiaa sietää pohtia, ja muistaa, että vaikkei olisi valmis saman tien luopumaan kaikista eläinperäisistä tuotteista, jokainen eettisempi valinta - yhdenkin liha-aterian korvaaminen muulla tai edes luomutuotteiden ostaminen - on askel kohti monella tavalla parempaa maailmaa ja omaatuntoa. Tämä tuntuu yksinkertaiselta, mutta jos muistelen esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston taannoista, hysteerisen fanaattista keskustelua ehdotuksesta tarjota koululaisille yhden vaivaisen kerran viikossa kasvisruokaa, on epätoivoon helppo vaipua. *huokaus*