Kotimainen keskiviikko - Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja.
Kustantaja: Otava, 2008.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 190.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Katsoin ulos ikkunasta ja ajattelin, että tämä oli sellainen päivä, jolloin ihmisten pitäisi jäädä kotiin, peruuttaa menonsa, soittaa ystävilleen, etteivät tulisikaan, jäädä sänkyyn makaamaan, nukkumaan, katselemaan lastenhuoneisiin kuinka nostokurjet kohosivat ylöspäin ja hälytysajoneuvot kiisivät matolla; kuroa kiinni se hetki, kun katsoi muualle ja lapset kasvoivat, muuttuivat toisiksi, liukuivat tavoittamattomiin. Tämä oli sellainen päivä, kun äänet vaimenivat, kiitoradat jäätyivät ja lumiaurojen kuljettajat saivat armahduksen. Lopulta hekin vetäytyisivät huuruisiin koppeihinsa, nostaisivat kaulukset pystyyn, alistuisivat ja vaipuisivat uneen."


Kolmen Haahtelan - ja kolmen ihastumisen - perusteella uskallan sanoa kirjailijan rakastavan muistoja. Hän taitaa rakastaa myös Saksaa, ja arvaan hänen rakastavan vielä naisiakin.


Lumipäiväkirja oli hyvä lukea keskellä lumisinta talvea. Se auttoi taas näkemään kauneutta siinä, josta tuntui jo saaneen tarpeekseen, mutta jota saattaisi taas kesällä ikävöidä. Haahtelalle ominaiseen tyyliin romaani ja sen tarina ovat kuulaita, mystisiä ja unenomaisia, mitä kaiken vaimennetuksi käärivä lumivaippa vain korostaa.


"Ulkona lumipyry oli yltynyt. Kenkäni olivat liian kevyet, mutta en jaksanut palata takaisin vaihtamaan niitä. Maistoin suussa kahvin kitkerän maun, tunsin sisällä onton tunteen. Raitiovaunu kolisi edestäni, enkä ehtinyt siihen, vaikka juoksin ja liukastelin pysäkille. Mitään ei ollut tapahtunut, kaikki oli niin kuin eilen. Olin vasta painanut pääni tyynyyn ja nukahtanut. Katsoin kuinka raitiovaunu hävisi kulman taakse ja lähdin kävelemään kohti työpaikkaani. Kiersin Temppeliaukion kirkon ja kuljin Eläintieteellisen museon ohi. Pihalla seisova hirvi oli saanut lumikruunun. Välillä pysähdyin. Lumessa oli jotain lohdullista. Se tuntui satavan toisesta maailmasta, kaukaa unesta, vuosien takaa."


Romaanin minä-kertoja on mies, jonka elämässä on eteerisen tavoittamaton vaimo sekä etäiseksi liukunut tytär. Kaukaa menneisyydestä kuvaan astuu vielä vanha tyttöystävä, joka jää vaivaamaan kertojan mieltä häiriöksi asti. Mikä rooli, kuinka suuri, kertojalla on kunkin naisen elämässä? Kenet hän voi tai olisi voinut pelastaa? Onko jo myöhäistä, voiko vielä saada anteeksi?


Haahtela tuntuu käsittelevän kirjoissaan paljon myös nuoruutta, nimenomaan kaihon ja, no, niiden muistojen kautta. Nuoret ihmiset ovat yhtä aikaa keski-ikäisten kertojien ihailun ja ihmettelyn kohteena. Heitä pidetään herttaisen hellyyttävinä ja naiiveina. Nuorissa on tulevaisuus, mutta millainen? Lumipäiväkirja on aika yhteiskunnallinen Haahtelan romaaniksi, ja vaikkei siitä voi lukea suoraan kirjailijan tai edes kertojan kantoja asioihin, hieman kavahdin ainakin kerran jotakin, mitä kuvittelin kirjoittajan ajaneen takaa.


Mutta kyllä minä sen hänelle anteeksi annan. Lumipäiväkirja oli taas kerran aivan ihana, suuri pieni romaani. Se ei noussut kohdallani aivan Naiset katsovat vastavaloon tasolle, mutta siihen ei ehkä mikään enää pysty, sillä Haahtela ei voi enää koskaan yllättää minua upeudellaan, niin kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt tiedän jo odottaa sitä. En osaa sanoa, pidinkö tästä enemmän kuin Traumbachista, sillä kirjat olivat keskenään aika erilaisia, mutta molemmat ovat helmiä.


Poplaarin Pekka on sanonut, että Haahtelaa lukiessa ja hänen kirjojensa ympärillä käy usein mystisiä "yhteensattumia". Minullekin kävi nyt niin, että sen toisen ja viimeisen päivän aikana, kun Lumipäiväkirjaa luin, huomasin telkkarista tulevan dokumentin naisterroristeista, mm. Ulrike Meinhofista - aihe ja henkilö, joita tämä romaani keskeisesti käsittelee. 


Haluan uskoa, että Haahtelassa ja hänen romaaneissaan on taikaa. Että Haahtelaa lukiessa ihmeet ovat mahdollisia ja lukija pääsee toiseen todellisuuteen, jossa sataa lunta tai keskikesän aurinko paistaa, mutta jossa ulkopuoliseksi itsensä tunteva tarkkailija voi kerran toisensa jälkeen vaipua nostalgiaan ja utuisten muistojen syliin.


"Valkokankaalle ilmestyi rätisevä kuva, joka aluksi huojui ja sitten tarkentui. Kääriydyin talvitakkiini yhä syvemmälle, katselin ohi lipuvia alkutekstejä, tunsin salin lämmön, keinuttavan tunteen. Olin pienessä kellarihuoneistossa Meritullinkadulla, jossa isoisä oli pitänyt kellosepän verstasta kolmekymmentäluvulta lähtien. Muistin kuinka olin astunut sisään varsinaiseen liiketilaan, jossa vallitsi jo ovella oudon pysähtynyt ja rauhaisa tunnelma. Kun raotin paksua kangasverhoa, näin isoisän tutun hahmon kumartuneena takahuoneen pöydän ääressä, jossa hän istui luuppi silmässä ja jalat vasten lämpöpatteria. Hänen jalkansa olivat paleltuneet kansalaissodassa ja niissä oli ikuinen särky. Huoneen perällä oli pikkuruinen ikkuna, jonka läpi keskikesän varjot läikehtivät huoneeseen. Alkukesäisin sisään leijui pihasyreenin tuoksu ja kun tuuli vavisutti lehvästöä, koko huone alkoi välkehtiä."


Lumipäiväkirjan ovat lukeneet myös ainakin Kuutar, Sanna, Maria ja Naakku.


Kirja on osa Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiani.