Tarjolla torstaina - Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach.
Kustantaja: Otava, 2011.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 112.
Genre: Nokkela nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Miten suloinen kesäpäivä! Talot huojuvat tuulessa, lehdet suhisevat ja puut oikovat oksiaan, antavat linnulle levähdyspaikan. Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomassa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa."


Nyt on myönnettävä, että minuun iski hulluus. En ole koskaan kilpaillut kirjablogimaailmassa siitä, että ehtisin kirjoittaa jostakin kirjasta ensimmäisen arvion. Mutta luin vasta vähän aikaa sitten ensimmäisen Haahtelani, johon ihastuin hyvin totaalisesti, ja kun posti tänään toi miehen uutuuden, Traumbachin, joka on haahtelamaiseen tyyliin nopealukuinen pienoisromaani, en voinut vastustaa kiusausta, vaan lukaisin kirjan saman tien. Vaikka minulla on kesken aivan erinomainen Emma Donoghuen Room.


Teemu toi postin sisälle kuuden maissa illalla, kävin välillä istumassa muutaman tunnin ravintolassa ystävän kanssa, ja silti olen täällä naputtelemassa juttua puoliltayön. Selvää Haahtela-hulluutta.


Sen riivaamana halusin kirjoittaa arvioni kirjasta nyt saman tien, vaikka se ilman muuta on sulateltava teos. Jouduin vetämään arvosanankin sen vuoksi nyt aika hatusta. Lähellä totuutta se varmasti on, mutta saattaa siitä vielä noustakin. Sitä paitsi, kirjan henkeen sopien voisi kysyä, mikä tai mitä totuus oikeastaan on?


Traumbach ei ollut minulle ehkä yhtä kiehtova tai ihana kuin Naiset katsovat vastavaloon, mutta oli se silti aikamoinen. Tämäkin kirja henkii menneiden, mutta vielä melko läheisten, aikojen nostalgiaa. Kauniin kesäpäivän pysähtynyt tunnelma pikkukaupungissa on yhtä aikaa tuttu, turvallinen, unenomainen ja aavemainen. Loppua kohden minulle tuli mieleen jotkut David Lynchin elokuvat (joista muuten Mulholland Drive on suurin suosikkini ja ikuinen rakkauteni). Loppu on ovela, mutten kirjoita siitä nyt enempää.


Pidän kertojaratkaisulla leikittelystä, ja tässä sitä todellakin harrastetaan. Kertoja on tavallaan kaikkitietävä, muttei kuitenkaan ("Olkoon Jochen nyt rauhassa, nauttikoon hetken yksityisyydestä ja reittivalinnasta, jolla hän on onnistunut eksyttämään meidät ja muut kaikkitietävät."). Hän puhuu päähenkilöstä suoraan lukijalle ja suhtautuu tähän lempeästi. Muistini mukaan hyvin samanhenkinen kertoja oli Markku Pääskysen Enkelten kirjassa (toinen loistava kotimainen romaani, muuten). Ennen kaikkea Traumbachin kertoja - ja samalla koko kirja - on leikittelevä. Traumbach on pohjavireeltään humoristisempi kuin Vastavalo. 


Haahtela, joka on ammatiltaan lääkäri, puhuu tässä kirjassa paljon myös lääketieteestä. Nuoruudesta, iästä, vanhenemisesta. Ja filosofiasta. Kaiken leikkisyyden ohessa tarjoillaan monia tärkeitä, syvällisiä ajatuksia.


"Mutta ennen kaikkea Jochenia mietityttää surun tunne. Hän ei nimittäin voinut olla panematta merkille rouva Zuckmayerin olemukseen liittyvää surumielisyyttä ja ehkäpä juuri surumielisyys oli tekijä, joka lumosi nuoren mielen lopullisesti. Ja näin pääsemme takaisin valoon ja varjoon., koska jos valo on luonteeltaan paljastavaa ja varjo kätkevää, ja jos vielä oletamme surumielisyyden olevan lähempänä varjoa kuin valoa, tuohon surumielisyyteen näyttää sisältyvän arvoitus."


En enää tiedä, mitä muuta sanoa tai mitä jättää sanomatta. Tämä oli upea kirja, tämäkin. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja lauseet sekä ajatukset niin hienoja, että mieleni teki koirankorvittaa joka toinen sivu. Miten kukaan osaa kirjoittaa näin, tai ajatella näin? Olen niin onnellinen, kun minulla on vielä kuusi Haahtelaa lukematta, ja kaiken toivon mukaan hän kirjoittaa vielä lisääkin.


PS. Kirjan kansi on hienompi livenä kuin kuvassa.