torstai 27. syyskuuta 2012

Totally British -torstai - Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi)

Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi).
Kustantaja: Jonathan Cape, 1988 (Otava, 1989).
Sivuja: 133.
Genre: Psykologinen perhetutkielma/trilleri.
Arvio: 4,75/5.
Lue esittely kirjailijan sivulta.

"On the afternoon the house became theirs, they stood hand in hand in the little porch, birds singing all around them in the garden where boughs were still black and glistening with the chilly rain of early spring. They unlocked their front door, their hearts thudding with happiness, and stood in a very large room, facing capacious stairs"

Doris Lessing on kirjailija, josta minulla on ollut kahtalainen olo. Ehkä 20 vuotta sitten aloitin hänen Kissoista-muistelmaansa, mutta herkässä teini-iässä sen alkupuolen kuvaukset perheen holtittomasti lisääntyvistä puolivilleistä kissoista, joita myös huolettomasti lahdattiin, saivat jättämään kirjan kesken.

Sittemmin, etenkin daamin voitettua Nobel-palkinnon, on ollut sellainen olo, että Lessingiä pitäisi lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Mitenkään erityisesti se ei ole kuitenkaan houkuttanut - muuten kuin Viidennen lapsen kohdalla. Kun kuulin tästä romaanista, ja etenkin, kun moni mainitsi sen Lionel Shriverin Poikani Kevinin yhteydessä, tiesin että haluaisin lukea kirjan. Psykologisesti tiheät perhekuvaukset kiinnostavat minua aina.

Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin sain kirjan hankittua, ja vielä pidempään, että sain sen luettua. Vihdoin tänä kesänä, kun matkustimme Englantiin, ja kun päätin matkalla lukea vain brittiläistä kirjallisuutta, The Fifth Child oli ohuena ja pehmeäkantisena opuksena hyvä valinta matkakirjaksi. Olin ostanut sen aiemmin toiselta ulkomaan matkalta ja luin siksi kirjan sen alkukielellä, mikä on yleensä vain hyvä asia.

Yhdistän kirjan lukuympäristöjen mukaan ihanaan kesäkotiimme Surreyssa, auringonpaisteeseen Bloomsbury Squarella, sekä hellepäivää suloisesti viilentäneeseen jäälatteen Waterstonesin Piccadillyn-myymälän kahvilassa. Kirja itse ei ole kuitenkaan ihana, aurinkoinen tai suloinen. Tai korjaan: ihana se on siinä, että se on niin kertakaikkisen hyvä. Laatukirjallisuutta, mutta sujuvaa lukea. Jännittävää, mutta monitulkintaista. En tiedä, olenko koskaan lukenut näin lyhyttä kirjaa, jossa olisi ollut yhtä kokonainen tarina. On oikeasti hämmästyttävää, kuinka vähäiseen sivumäärään Lessing on mahduttanut vuosissa laskettuna pitkän kertomuksen, joka ei tunnu kiirehdityltä ja johon mahtuu paljon yksityiskohtaista kuvailua, laaja henkilögalleria sekä useita teemoja.

Ja tietysti Ben, se viides lapsi. Ben, joka rikkoo idyllin, särkee unelmat ja hajottaa perheen. Mutta mikä tai kuka hän on? Onko hän syy vai seuraus? Onko hänen erilaisuutensa syntyperäinen fakta, äidin tulkinnasta jo raskausaikana kasvava tila vai jotakin muuta? Kuulemmeko kertojalta edes luotettavan version Benistä, muusta perheestä ja tapahtumista?

"Ben sucked so strongly that he emptied the first breast in less than a minute. Always, when a breast was nearly empty, he ground his gums together, and so she had to snatch him away before he could begin. It looked as if she were unkindly depriving him of the breast, and she heard David's breathing change. Ben roared with rage, fastened like a leech to the other nipple, and sucked so hard she felt that her whole breast was disappearing down his throat. This time, she left him on the nipple until he ground his gums hard together and she cried out, pulling him away."

Joka tapauksessa alun pumpulihattarainen unelma suurperheestä ja yhteisöllisyydestä sortuu kauhealla tavalla. Sääliksi käy monia. Beniä tietenkin, mutta myös muita. Lukija miettii, mitä itse tekisi. Siihen on vaikea, mahdoton vastata. Onneksi kirja on fiktiota, eikä lukijan tarvitse tehdä samoja päätöksiä kuin Harrietin, Davidin ja näiden läheisten, mutta paljon tämä pieni kirja saa pohtimaan.

Järkyttävän, jopa kauhutarinan aineksia sisältävän tarinansa lisäksi kirja on todella hyvää proosaa. Se ihastutti minua heti alusta saakka ja vei mukanaan. Tilanteet, ympäristö ja henkilöt ovat - no, ehkä Beniä lukuun ottamatta - todentuntuisia ja kiehtovia. Vähän samoin kuin verrokissa Poikani Kevinissä, erityisen hyvän tästä romaanista tekivät mielestäni muut osaset kuin raflaava tragedia, vaikka sekin on toki olennainen osa kirjaa.

Lessing kirjoitti Viidenteen lapseen jatkoa, kirjan nimeltä Ben, in the World. Sitä ei ole suomennettu, mutta esimerkiksi Jenni on sen lukenut. Minäkin haluan, vaikka en usko, että se voi nousta tämän kirjan tasolle. Benin ja perheen myöhemmät vaiheet kuitenkin kiinnostavat.

Minun ja Jennin lisäksi Viidennestä lapsesta ovat bloganneet myös esimerkiksi Sara, Zephyr, SusaMorre, KatriKatja ja Sanna

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

"Leaning back where she could see her blurry image, she imagined how, once, this table had been set for feasts and enjoyment, for - family life. She re-created the scenes of twenty, fifteen, twelve, ten years ago, the stages of the Lovatt board, first David and herself, brave innocents, with his parents, and Dorothy, and her sisters... then the babies appearing, and becoming small children... new babies... twenty people, thirty, had crowded around this gleaming surface and been mirrored in it, they had added other tables to the ends, broadened it with planks set on trestles... she saw the table lengthen, and widen, and the faces mass around it, always smiling faces, for this dream could not accommodate criticism or discord. And the babies... the children... she heard the laughter of small children, their voices; and then the wide shine of the table seemed to darken, and there was Ben, the alien, the destroyer."

maanantai 24. syyskuuta 2012

Miesten maanantai - Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtela: Elena.
Kustantaja: Otava, 2003.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 126.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kirjan esittely täältä.

"Päivät kuluvat nopeasti ja niitä on vaikea erottaa toisistaan. Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä ja kaupungissa on ulkoilmakonsertti. Orkesteri soittaa katoksen alla ja tuuli vie kapellimestarilta nuotit. Ne nousevat korkeuksiin ja ihmiset jäävät ihmettelemään niiden lentoa. Kapellimestari johtaa loppuun ilman nuotteja ja ihmiset hurraavat. Lopussa trumpetisti nousee tuolille seisomaan ja soittaa yksin erään kauniin kappaleen. Monet liikuttuvat siitä ja sanovat, että se tuo mieleen asioita jotka tapahtuivat kauan sitten."

Elena on monen mielestä Joel Haahtelan paras kirja. Se oli myös Finlandia-ehdokkaana yhdeksän vuotta sitten. Ihan ansiosta, kumpaakin.

Silti minulle kävi taas niin kuin viimeksikin: olin aluksi lukiessani sitä mieltä, että on tämä ihanaa, mutta ehkä vähän nähty. Kenties Haahtela ei oikeasti ole makuuni tarpeeksi muuntautumiskykyinen kirjailija, vaikka on hassua sanoa näin, kun kuitenkin pidän hänen jokaista kirjaansa pienenä helmenä ja annan niille lähes täydet pisteet. Mutta odotan edelleen jokaiselta kirjalta sitä elämystä, jonka sain ensimmäisen Haahtelani kanssa, enkä taida sitä enää saada. Vielä toinen Haahtelani sai melko lailla totaali-ihastumaan erilaisuudellaan, mutta nämä seuraavat ovat olleet aika samanlaisia keskenään.

Hienoja kirjoja ne ovat kyllä kaikki täyteläisissä tunnelmissaan ja hetkissä viipyillessään. Tietenkin myös salaperäisyydessään. Olisi hienoa osata kirjoittaa tällaista proosaa, olla selittämättä kaikkea. Tai paljon mitään.

"Elena kävelee puiston halki. Laukku heiluu lantiota vasten. Hameen helma heiluu ja polvet ovat paljaat. Kaikki on niin kuin ennenkin. Kaikki on hyvin. Olen istuttanut puutarhaan kelloköynnöstä"

Sitä paitsi kirjat kyllä vievät lopulta mukanaan. Ja onnistuvat yleensä jollakin tavalla yllättämään lopussa. Niin tämäkin.

Mutta melkein parhaimmillaan nämä viimeisimmät Haahtelat ovat olleet minulle näin jälkeenpäin, kun selailen merkitsemiäni kohtia ja uppoan yksittäisiin kohtiin, kauniisiin lauseisiin. Osa niistä vaikuttaa joskus vähän liian yritetyiltä, mutta suurin osa soi. En lue juuri runoja, mutta ehkä tämä on minun tapani nauttia lyriikasta.

"Kesä on tullut kaupunkiin ja kadunkulmassa myydään limonadia. Öisin avaan ikkunan ja tuuli liikuttaa verhoja. Ehkä jo kohta nukahdan."

Elena saattaa minustakin olla yksi Joel Haahtelan kauneimmista teoksista, mutta en osaa sanoa varmaksi, koska en erota niitä tarpeeksi toisistaan. Ei sillä ole niin väliäkään, sillä Haahtelan proosa on jatkumo, hänen tekstinsä mielentila. Tämän kirjan lukemisesta taitaa olla nyt reilu kuukausi, enkä muista enää monia yksityiskohtia ajatuksistani sen aikana. Siksi tämä arviokin jää torsoksi.

Suomalainen kansi on minusta värimaailmaltaan aika tunkkainen. Saksalaisista tuo naiskansi on oikeastaan viehättävä, vaikka vähän outo Haahtelan Suomi-kansiin tottuneelle. Simpukkakansi on taas minusta liian raikas tähän teokseen.

Minulla on vielä kaksi teosta jäljellä Haahtela-vuodestani. Saa nähdä, onnistuvatko ne yllättämään. Ihastuttamaan ainakin varmasti. Ja odotan kyllä kovasti joskus ilmestyvää uutuutta, josta kirjailija arveli tulevan hieman uudenlainen, pidempikin.

"Elena katsoo minua kerran, vahingossa. Hän katsoo minua toisen kerran ja hänestä tulee hajamielinen. Kun hän pudottaa sormikkaansa, kumarrun hänen viereensä ja noustessani kosketan hänen kättään. Mies hänen lähellään jatkaa puhumista. Hän ei tiedä menettäneensä juuri naisen."

Elenasta ovat aiemmin bloganeet esimerkiksi Sara, Elma Ilona ja Pihi nainen.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Lastenkirjalauantai - Kristiina Louhi: Tompan uusi koti

Kristiina Louhi: Tompan uusi koti.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Sivuja: 32.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Tästä tulee onnettoman lyhyt ja aika kuvapainotteinen juttu, oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että poden tällä hetkellä pientä bloggaus- ja lukujumia, ja kirjoittaminen tuntuu jotenkin vaikealta. Toinen on se, että minulla ei ole Kristiina Louhen kirjoissa yleensä juuri ruodittavaa, sillä pidän niistä niin varauksetta.

Pidän Louhen pehmeistä, tunnistettavista kuvituksista. Pidän niiden arkisista aiheista, aitoudesta ja sekamelskasta. Louhen tarinoissa pidän oikeastaan ihan samoista asioista ja niin tuntuvat pitävän lapsetkin. Tilanteet ovat tuttuja, aiheet sopivan pieniä eli myös lasten käsiteltävissä, ja niin aikuisten kuin lasten reaktiot ovat luontevia, mikä on vain hyvä, vaikka se toisikin tarinaan sivupoluille hypähtelyä tai pientä hajanaisuutta.

Meillä on luettu Louhen omista kirjoista niin Ainoja kuin Tomppia molemmille lapsille. Tomppaa luettiin eniten, kun kuopuksemme Dani oli pienempi. Kirjoitinkin aiheesta täällä. Sittemmin Tomppa vähän unohtui ja ajattelin, että Dani olisi jo kasvanut kirjoista ohi. Tämän uutuuden myötä kuitenkin tajusin, että kyllä Tomppakin on vähän kasvanut ja hänen puuhansa kiinnostavat meillä edelleen.
Meillä lapset pitävät kovasti Louhen "trademark-sisäkansista", joissa on kuvattuna paljon pientä sälää.

Tompan uusi koti kertoo perheen muutosta ja lapsen siihen liittyvistä tunnoista. Sen verran pieni Tomppa on, että elää vielä kovasti hetkessä. Muuttoon liittyy kyllä negatiivisiakin tunteita, kuten uuden pelkoa, mutta Tomppa-kirjoissa lapsi on lapsi ja kokee pääasiassa nimenomaan käytännöllisten, konkreettisten asioiden kautta.

Niiden pienten hetkien ja yksityiskohtien ansiosta tämä on hauska kirja lukea milloin vain, mutta erityisesti tämä voi tietenkin auttaa pientä lasta käsittelemään tulevaa tai vasta tapahtunutta muuttoa. Lastenkirjahylly-blogin mukaan muuttaminen on muuten nyt oikein trendi kuvakirjoissa.

Kristiina Louhen hahmot Tomppa ja vähän vanhempi Aino lienevät tuttuja suurimmalle osalle nykyperheitä ja lopuillekin suosittelen kirjoja lämpimästi. Sukupuoli- ja ikäeron lisäksi Tomppa-kirjat ovat astetta lempeämpiä kuin vielä realistisemmin lapsiperheiden välillä hermoja raastavaa arkea kuvaavat Ainot. Molemmista jää kuitenkin lopulta hyvä mieli niin lapsille kuin aikuisille.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.
PS. En muuten usko lukujumini olevan kovin vakavaa laatua. Olen vain nyt lukenut paljon kaunokirjallisuutta työtehtävinä ja ehkä siksi en ole jaksanut keskittyä siihen muuten ihan entiseen malliin. Olen ollut myös muuten normaalia kiireisempi. Joka tapauksessa nuo kaksi kesken olevaa, oikeasti hyvää ja taidokasta "paksukaista", tuntuvat etenevän niin hitaasti, että harkitsen lukevani tässä välissä jotakin ohuempaa ja kevyempää. Ihan vain purkaakseni tämän jumin.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Piruileva perjantai - Jera Hänninen ja Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?

Jera Hänninen ja Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan.
Kustantaja: Helsinki-kirjat, 2012.
Kansi: Laura Noponen.
Sivuja: 322.
Genre: Tietokirjallisuus.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Tämän kirjan kannessa pitäisi oikeastaan olla varoitustarra, samantyyppinen kuin tupakka-askissa. Teksti kuuluisi: 'Varoitus! Kirjailijaksi ryhtyminen vahingoittaa vakavasti sinun ja läheistesi mielenterveyttä sekä taloudellista hyvinvointiasi, aiheuttaa stressiä, mielipahaa ja yksinäisyyttä.'"

Tämä teos luonnollisesti kiinnosti minua: olenhan uunituore esikoiskirjailija ja pyörinyt työn merkeissä kustannusalalla tai sen liepeillä useita vuosia. Mieheni kyllä kommentoi kirjan nähdessään, että "miksi sä tota luet, sähän olet jo kirjailija", mutta nääh. En uskalla tituleerata itseäni vielä niin, ja vaikka uskaltaisinkin, tämä teos saattaa ollakin melkein parempi valinta niille, joilla on jo hieman kokemusta alalta.

Odotan arvioita tahoilta, joilla ei tuota kokemusta ole. En osaa nimittäin sanoa, miten tämä täysin ulkopuolelle näyttäytyy. Vaikka sisäpiiriläinen en suinkaan ole minäkään: Hakeuduin kustannusalalle vuoden 2006 alussa, enkä ole sieltä kokonaan sen jälkeen lähtenyt. Olen ollut kuitenkin koko ajan hieman ulkopuolisen ja/tai aloittelijan roolissa: harjoittelijana, epämääräisenä pätkätyöläisenä, freelancerina ja nyt keltanokkaisena kirjailijana. Silti näissä rooleissa kertyneen kokemuksen vuoksi monet kirjassa käsitellyt asiat olivat ennestään tuttuja. Ja silti - tai juuri siksi - niistä oli kiinnostavaa lukea. Oli mukana toki uuttakin asiaa, sekin mielenkiintoista.

Kirjan nimestä ja sen markkinoinnin korostuksista päättelee, että tämä teos on suunnattu nimenomaan niille, jotka haaveilevat kirjailijan urasta. En tiedä, luinko tätä niin sanotusti väärät silmälasit päässä, mutta minusta Haluatko todella kirjailijaksi? -teos on vähintään yhtä paljon niille, joita kiinnostaa kustannusala muuten. Sitä en tiedä, jaksaako alaa yhtään tuntematon lukea kaikkia näitä selityksiä ja anekdootteja. Minä ahmin ne parissa päivässä.

Minua kirja siis kiinnosti ja sitä oli hauska lukea. Jonkin verran kuitenkin häiritsi kirjoittajien loputtoman skeptinen, jopa kyyninen asenne kirjailijuuteen ja kirja-alaan, vaikka se on ymmärrettävä ja vaikka vaillinnaisen kokemukseni mukaan suunnilleen kaikki luetellut negatiiviset asiat pitävät paikkansa. Onneksi positiivisiakin on - eihän alalla muuten olisi ihmisiä ja tunkua vielä ulkopuoleltakin. Intohimoisten hullujen hommaahan melkein kaikki kirjoihin liittyvä on. Olen nyt kokeillut - ja harjoitan - kolmea ehkä Suomen huonoimmin palkattua (korkeakoulutettujen) tointa: kustannusalan freelancerin, freelancerkirjallisuustoimittajan ja kirjailijan. Olen järjettömän köyhä, mutta myös järjettömän onnellinen niinä hetkinä, kun pystyn olemaan ajattelematta laskuja ja velkoja.

Melkein toimivana aasinsiltana tuosta ns. monella pallilla istumisesta päästään myös alan sisäsiittoisuuteen. En ole ainoa, joka on monessa roolissa, ja suurin osa ihmisistä tuntee toisensa vähintään mutkan kautta. Onhan se hankalaa arvioida kirjoja, joiden tekijät ovat tuttuja. On tavallaan hassua toimittaa kirjoja, siis neuvoa muita kirjailijoita/kääntäjiä, samalla kun itsellään on oma, neuvova kustannustoimittaja. Mutta jos Suomessa haluaa yrittää elättää itsensä kirja-alalla ilman vakituista ja kokopäiväistä työsuhdetta, on lähes aina pakko yrittää tehdä kaikkea mahdollista siihen liittyvää. Onhan se toisaalta myös hauskaa vaihtelevuudessaan ja moninaisia näkökulmia antavaa.

(Tämän kirjan kirjoittajia en muuten tunne, mutta toisen kanssa mieheni pelaa salibandya. Suomi on oikeasti pieni paikka, tai ainakin sen media-ala on.)

On melkein huvittavaa, että tällaisessa alaa käsittelevässä teoksessa on aika paljon "painovirhepaholaisia", joista kirja opastaa ihan oikein, että eivät ne - siis esim. kirjoitus- tai otsikkofonttivirheet - ole oikeasti painovirheitä, vaan lähinnä oikoluku- tai taittovirheitä. 

Lisäksi ihmettelin kansainvälisten kirjamessujen käsitteeksi mainittua kysymyslausetta "Do this travel?" Say what? Voi hyvinkin olla, että kyseessä on joku sisäpiirijuttu, joka selittää lauseen virheellisen kieliopin, mutta sitä ei kyllä kirjassa mitenkään avata, niin kuin pitäisi. Eikä lause ole ainakaan minulle tuttu, vaikka olen tehnyt kirjojen käännösoikeuksien myyntiä ja käynyt niissä merkeissä kansainvälisillä kirjamessuilla. Idea toki on tuttu - jo siitä, että "Guinness can't travel", vaikka merkitys tuossa lausahduksessa hieman eroaa ja muuttuu käännöskirjojen kohdalla abstraktimmaksi.

Ja vaikka kirja käsittelee paljon kustannusalaa, vielä nimenomaan kustannustoimittamisen näkökulmasta, käännöskirjallisuuden toimittamista ei ole otettu juurikaan huomioon. Tietysti kun teoksen pääpointti on kertoa kotimaisille kirjalijoiksi haluaville, mitä kaikkea alaan kuuluu, tämä on ihan ymmärrettävää, mutta silti minua vähän harmitti. Esimerkiksi tämä aakkosellisen hakemiston selite:

"SCOUTTI. Scoutilla tarkoitetaan luottohenkilöitä, jotka seuraavat yleensä etenkin kansainvälistä kirjallisuutta ja vinkkaavat hyvistä tekijöistä kustantamoille. Joskus scoutti-termiä käytetään myös suomalaisista kirjailijoista, jotka vinkkaavat hyvistä kotimaisista tekijöistä. Termi ei ole kuitenkaan erityisen levinnyt kustannusalalle. Scouteista puhutaan paljon luontevammin jääkiekko- ja jalkapallopiireissä."

No joo, kyllä, tuollainen scoutti minäkin olen (ollut), mutta ihmettelen väitettä, ettei termi olisi "erityisen levinnyt" kustannusalalla tai sitä, että selityksessä ei oteta huomioon varsinaista kokopäiväisten ja kansainvälisten ammattiscouttien ammattikuntaa, joka elää ja voi hyvin etenkin New Yorkissa tai Lontoossa, joissa scouteilla on omat agentuurifirmansa. Näitä scoutteja myös suomalaiset kustantamot käyttävät ja työllistävät jatkuvin sopimuksin.

Kirjan yleisote on paitsi kyyninen myös virnuilevan ironinen. Välillä nauratti kovastikin. Vaikkapa tämä aakkoshakemiston kohta:

"NIERIÄ (RAUTU). Lohikala, jota tarjotaan poikkeuksetta kirjallisuuspalkintotapahtumissa, yleensä kampasimpukoiden kera. Taustalla on ilmeisesti nieriän kalastajien ja kustantajien salainen sopimus, jolla yritetään nostaa kalan arvostusta."

Tai itsekin "Bulsan" ovea riuhtoneena se, kun kerrotaan hyvin laajasti "Södikan ovesta", joka siis aukeaa väärään suuntaan. Siitähän tulee pian, WSOY:n muuton jälkeen, katoavaa kansanperinnettä, mutta tarinat elävät - jo yksin tämän kirjan sivuilla.

Kaiken kaikkiaan tämä oli minusta virheistään ja kyynisyydestään huolimatta hykerryttävän kiinnostava kirja - ja jos nyt joku kuvittelee kirjailijan uran olevan helppo valinta, tämän teoksen avulla saa varmasti masennettua itsensä alhoon, josta ei enää kirjahaavein nousta. Noin muuten en ole varma, kuinka suurta yleisöä tämä oikeasti kiinnostaa tai miten monelle kirja avautuu, mutta tälle pienelle, aivan liian pienillä korvauksilla työtään tekevälle hullujen laumalle kirja toimii hengenvahvistuksena ja puheenaiheena.

"Neuvomme on: ryhtykää tekemään mitä tahansa muuta kuin kirjailijan tai kustannustoimittajan työtä. Jos kovasta vastustelusta huolimatta päädytte alalle, voimia.

Ja muistakaa: teitä on varoitettu"

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Koskettava keskiviikko - Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice (Still Alice).
Kustantaja: WSOY, 2010.
Suomentanut: Leena Tamminen.
Sivuja: 325 (pokkaripainos).
Genre: Sairauskertomus/lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Eric Wellmanin pikkujoulujuhlien iltana taivas roikkui raskaana aivan kuin kohta sataisi lunta. Alice toivoi että sataisi. Kuten useimmat Uuden-Englannin asukkaat, hän odotti yhä lapsen lailla talven ensimmäistä lunta. Useimpien Uuden-Englannin asukkaiden lailla hän tietysti myös inhosi helmikuussa sitä mitä oli joulukuussa toivonut, kirosi lapioita ja saappaita, kaipasi kiihkeästi talven kylmän, yksivärisen ikävyyden tilalle kevään lempeämpiä vaaleanpunaisia ja kellanvihreitä. Mutta tänä iltana lumi olisi ihanaa."

Lisa Genovan esikoisromaani Edelleen Alice on ollut käytännössä kaikkien kehuma ja ylistämä, joten tiesin odottaa hyvää kirjaa. Odotukseni kohdistuivat kuulemieni mielipiteiden mukaisesti kuitenkin lähinnä siihen, kuinka oivaltavasti ja koskettavasti kirjailija kuvaa Alzheimerin taudin etenemistä sairastuneen itsensä näkökulmasta - tämän näkökulman oltua aiemmin vielä erityisen skarpin viisikymppisen, Harvardin psykologian professorin terävä katse.

Ja kyllä kirja (uskoakseni) tavoittikin sen vähittäisen, mutta vääjäämättömän rappeutumisen kauhun. Ne hetket, kun vielä ymmärtää liian selkeästi, että kohta ei enää ymmärrä, ei tunnista, ei kykene. Mutta yllätyksenä minulle tuli se, kuinka hyvä tämä kirja oli muutenkin. Genova kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa aiheista, joista mielelläni luen: Yhdysvaltojen itärannikon Ivy League -yliopistomaailmasta, ylemmästä keskiluokasta, rakastavasta perheestä, jossa kuitenkin on omat ongelmansa ja niin edelleen. Hän kirjoittaa monessa kohtaa kuin Saint Carol (eli Carol Shields).

Pidin siis kovasti. Genova kuvaa hienosti ja maltillisesti Alicen tuntemuksia tämän saadessa ensin tietää taudista ja sitten yrittäessä tulla toimeen sen oireiden kanssa. Alzheimerin vaikutus parisuhteeseen, ystävyyssuhteisiin ja aikuisiin lapsiin on myös kuvattu hyvin ja uskottavasti. Lukiessa mietin usein omaa mummiani, joka oli kyllä sairastuessaan reilusti Alicea vanhempi, mutta joka jo paljon ennen diagnoosia usein istui suvun hälistessä ympärillä hieman poissaolevana, lempeä mutta hämillinen hymy huulillaan. Näki selvästi, ettei hän pystynyt seuraamaan sinkoilevaa keskustelua eikä hänen olonsa ollut ehkä järin mukava. Millaista se on oikeasti mummillekin ollut?

Suurimmalla osalla meistä on kokemuksia Alzheimerista. Juuri tänään luin Guardianin artikkelin, jossa kerrottiin, että tauti yhdistetään yhä voimakkaammin ruokavalioon. Sitä kutsutaan jopa "kolmostyypin diabetekseksi". Toisaalta on selvää, että tauti tai ainakin alttius sille periytyy. En todellakaan ole tutkinut asiaa tarpeeksi voidakseni sanoa mitään pätevää, mutta monien ns. elintasotautien kohdalla mietin sitä, kuinka radikaalisti kaksi asiaa kaikkien länsimaisten ihmisten jokapäiväisessä elämässä on viimeisten vuosikymmenien aikana muuttunut: ruokavalio (torjunta- ja lisäaineineen sekä esim. lihan osuuden kasvettua kauan sitten yli suositeltujen rajojen) sekä altistuminen kemikaaleille.

No mutta, takaisin kirjaan. Tai paremminkin kirjailijaan. Hänen toinen romaaninsa, Puolinainen, on juuri ilmestynyt suomeksi ja odottaa minullakin lukuvuoroa. Kuulemani mukaan sekin on hyvä, muttei välttämättä aivan yhtä nerokas kuin Edelleen Alice. Puolinainen käsittelee aivovauriota ja sen seurauksia. Virallisesti vasta myöhemmin tässä kuussa Yhdysvalloissa ilmestyvä, mutta ennakkoarvioita jo kerännyt Genovan kolmas romaani on nimeltään Love Anthony, ja se puolestaan kertoo lapsen autismista. Kirjailija onkin opiskellut muun muassa neurotiedettä - siellä Harvardissa.

Leena Tammisen suomennos oli minusta muuten erityisen hyvä ja kansikin on ihan jees - se on valoisa, ja perhossymboli liittyy kirjan sisältöön. Kannen tekijästä en löytänyt tietoa. Pelkästään englanninkielisistä painoksista löytyi hyvin runsas kavalkadi erilaisia kansia kirjalle, ja valitsin niistä nyt mukaan muita perhoskansia.

Tämän kirjan on lukenut jo moni, mutta suosittelen sitä kaikille muille ja etenkin niille, joita Alzheimer tavalla tai toisella koskettaa.

"Hän istui isossa, valkoisessa tuolissa, ja mies joka omisti talon istui toisessa. Mies joka omisti talon luki kirjaa ja joi juomaa. Kirja oli paksu ja juoma oli kellanruskea ja siinä oli jäitä.

Hän otti sohvapöydältä käteensä vielä paksumman kirjan kuin se jota mies luki ja selaili sitä. Hänen katseensa pysähtyi sanojen ja kirjaimien kuvioihin, jotka olivat yhteydessä muihin sanoihin ja kirjaimiin nuolten, väliviivojen ja pienten tikkarien välityksellä. Sivuja silmäillessään hän osui yksittäisiin sanoihin - estottomuus, fosforylaatio, geenit, asetyylikoliini, alustusmuisti, katoavuus, demonit, morfeemit, fonologinen.

'Minä olen tainnut lukea tämän kirjan joskus', Alice sanoi.

Mies katsoi hänen pitelemäänsä kirjaa ja sitten häntä.

'Olet tehnyt enemmänkin. Sinä kirjoitit sen. Sinä ja minä kirjoitimme sen kirjan yhdessä.'"

Edelleen Alice - romaanista ovat kirjoittaneet aiemmin esimerkiksi Joana, Ilse, Jenni, Sanna ja Arja.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American: Modern Women Writers.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Maanantainen maljapuhe ja arvontavoittajat

Luen ja kirjoitan -blogin Paula muisti minua kivalla hyvänmielen haasteella, jonka ohjeistus kuuluu näin:

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa luettelet viisi asiaa, joista sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.

2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.



***

Hyvät blogini lukijat,

olen kiitollinen ihminen. Olen kiitollinen elämästä ylipäänsä ja sen tuomista iloista pienimmästä suurimpaan. Tänään keskityn niihin suurimpiin onnen tuojiin ja kerron teille kuvin, mistä olen erityisen kiitollinen.





***

Haastan seuraavat bloggaajat kirjoittamaan omat kiitollisuuden maljapuheensa:
  1. Hanna Kirjainten virrasta
  2. Katja Lumiomenasta
  3. Linnea Kujerruksista
  4. Minna Ilselästä
  5. Susa Järjellä ja tunteella -blogista
Jos haasteeseen osallistuminen ei nappaa, kertokaa rohkeasti, niin laitan pallon eteenpäin jollekin toiselle. Olisin kiinnostunut kuulemaan niin monien hyvän mielen asioista!

***

Sitten arvontavoittajiin. Järjestin blogin kasvaneen lukijaraadin kunniaksi arvonnan 1,5 viikkoa sitten, ja nyt on vihdoin aika julkistaa voittajat (5 kpl), joista kukin saa valita (ilmoitetussa järjestyksessä) täällä arvontapostauksessa listatuista kirjoista yhden. Laittakaa minulle sähköpostia, jossa kerrotte ajan tasalla olevat yhteystietonne ja kirjavalintanne. Kerron sitten, jos tulee päällekkäisyyksiä, niin saatte valita uudelleen.
  1. Pihi nainen
  2. May
  3. Adalmiina
  4. Helmi-Maaria Pisara
  5. Katri (Katrin kuvat -blogista)
Onnettarella on selvästi tietyt suosikkinsa, sillä muistelen Mayn voittavan nyt jo kolmatta kertaa järjestämissäni arvonnoissa, ja myös Pihi nainen sekä Katri ovat voittaneet kerran aiemmin. :) Onnea kaikille voittajille!

Luen parhaillaan kahta paksua teosta, joiden kanssa kuluu vierähtää varmasti tovi, niin hyvältä kuin kumpikin alun perusteella vaikuttaa. Kyseessä on laatukirjallisuutta maailmalta, sillä toinen teoksista on osa Otavan kirjastoa (Javier Maríasin Rakastumisia) ja toinen Keltaista kirjastoa (Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä). Näiden lisäksi äänikirjakuunteluvuorossa on taitavasti viihdyttävän Nell Freudenbergerin The Newlyweds.

Mitä te luette tällä viikolla?

lauantai 8. syyskuuta 2012

Lastenkirjalauantai - Hannu Hirvonen ja Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume

Hannu Hirvonen - Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume.
Kustantaja: Karisto, 2012.
Sivuja: 28.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Api-Nalle ei voinut tulla tänään eskariin, Sara kertoo Matildalle. - Sillä on kuumetta.
 - Takit ja reput omaan lokeroon, Emmi sanoo. Hän on Saran esikouluopettaja.
- Miten paljon kuumetta? Matilda kysyy Saralta.
- Noin sata astetta. Se ei ole paljon pehmolle. Api-Nalle seisoo koko päivän päällään. Kuume laskee paremmin."

Tämä uutuuskuvakirja oli meillä ns. pakkohankinta, sillä tyttäreni aloitti esikoulun muutama viikko sitten. Hannu Hirvonen on minulle ennestään tuttu kirjailija, joskin lasten- ja nuortenromaaneiden kirjoittajana. Uskalsin silti niiden perusteella odottaa hyvää tekstiä. Mika Kolehmaisen kuvittamia kirjoja en muista aiemmin lukeneeni, mutta kirjan kansi näytti kivalta.

Tarinassa esikoulun aloittava Sara vähän jännittää ja projisoi tunteitaan pehmoleluun. Jännitykseen ei kuitenkaan keskitytä tai sitä sen kummemmin käsitellä, vaan kirja kertoo lopulta aika tavallisesta eskaripäivästä (vaikka se onkin ensimmäinen), perheen aamukiireistä, päiväkodin rutiineista ja lasten hassunhauskoista jutuista. Pienenä lisämausteena Sara kertoo päivän mittaan kuvittelemaansa tarinaa siitä, kuinka perheen kissat ja Saran pehmolelu riehuvat ollessaan keskenään kotona. Saran ja vanhempien päästessä kotiin siellä odottaakin kauhea sotku, sillä aamukiireessä roskapussi on jäänyt viemättä ulos ja kissat ovat levitelleet roskat ympäri asuntoa.

Tämä oli meistä - minusta ja Stellasta - ihan kiva kirja. Tarina on ihan hauska ja kuvitus on ihan pirteää. Ei tästä mitään lastenkirjallisuuden suurta klassikkoa tule, mutta ei kirja siihen pyrikään eikä kaikkien kirjojen pidäkään. Sadan asteen eskarikuumetta oli kiva lukea ennen lapsen ensimmäistä esikoulupäivää ja fiilistellä yhdessä. Lapsikin löysi paljon tuttua ja samastuttavaa kirjasta: aamulla hoputtavat vanhemmat, päiväkodin/esikoulun ruokailut ja lepohetket ja niin edelleen. 

Mika Kolehmaisen kuvitus miellytti silmääni ja uskoisin sen olevan lempeissä sävyissään ja eräänlaisessa tavallisuudessaan erityisesti lasten mieleen. Huomasin Kolehmaisen kuvittaneen aiemmin muun muassa oppikirjoja ja uskon tämän tyylin sopivan myös niihin erityisen hyvin, sillä suurta taiteellista kunnianhimoa ei näistä lapsia kunnioittavista kuvista välity.

Minulla ei siis ole tästä kirjasta antaa moitteita, mutta toisaalta tarina, kuvitus tai koko paketti eivät saaneet myöskään hihkumaan innosta. Ihan kiva yhteisluettava noiden jo niin isoiksi kasvaneiden pikku eskarilaisten kanssa!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Karmiva keskiviikko - Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.
Sivuja: 152.
Genre: Hätkähdyttävä lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Sinä iltana Caseyn luona tanssittiin. Ihan vain diskoa, hurjaa ja hauskaa. Teena Maguire oli porukan parhaita tanssijoita, hänen tahdissaan ei pysynyt yksikään mies. Muut naiset vain.

Voi että tuota Teenaa! Katsokaa nyt!

Kyllä se on hyvännäköinen.

Sinulle sanottiin usein, että olit perinyt Teena Maguiren kellanvaaleat hiukset ja heleän ihon. Mutta sinä tiesit, ettet ollut yhtä sievä kuin Teena, etkä edes kasvaisi kauniiksi.

Kun katselit miten äiti tanssi ja flirttaili ja nauroi niin kovasti että silmät vetäytyivät sikkaraan, kun näit miten muut häntä katselivat, sinua joskus huolestutti. Se, miten Teena Maguiresta sai sellaisen vaikutelman joka ei vastannut todellisuutta."

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on ikivanha tarina taidokkaassa paketissa. Nainen raiskataan, mutta yhteiskunta ei ole ihan varma - tai ainakaan yksimielinen - syyllisestä. Nainen on kaunis, hän korostaa seksuaalisuuttaan pukeutumalla niukasti, hänellä on vaihtuvia poikaystäviä, hän rakastaa tanssia, pitää hauskaa, juoda olutta. Onko se nyt sitten mikään ihme, jos hänet raiskataan? Ihan itseään saa kyllä syyttää. Johtaa nyt miehiä harhaan sillä tavalla.

Oatesin romaanissa tämä tarina on kerrottu taiten. Raiskatun Teenan kuvaa ei siloitella, ei tehdä hänestä pyhimystä. Näkökulma on raiskatun naisen tyttären, joka joutuu osalliseksi tapahtumia. Se tekee kaikesta vielä vähän kamalampaa ja antaa samalla sopivasti etäisyyttä kertojan ääneen. Ei kuitenkaan liikaa.

On järkyttävää, mutta ei lainkaan epäuskottavaa seurata ympäristön reaktioita tapahtuneeseen. Kuiskuttelua, puheita, juoruja, sitten oikeudenkäyntiä. Yksi elämä murenee, kaksi elämää, mutta saavat ansionsa mukaan. Yhteisöä ei sovi horjuttaa tulemalla raiskatuksi. Miksi lähettivät sellaisia signaaleja, antoivat ymmärtää?

On myös vastavoima, kunnollinen mies, joka ei hänkään ole kompleksiton. Romaanin ihmiset ovat kovin todellisia kaikki. Ei onneksi ole mustavalkoista hyvää tai pahaa, vaikka aika pahaa, aika tummanharmaata on. Eikä kirja ole aivan lohduton. Se suututtaa ja raivostuttaa, lukiessa on ajoittain kovin paha olla, mutta melkein tämä minusta on ennemmin voimaannuttava kuin lamaannuttava kauhutarina.

Minä olin halunnut lukea Joyce Carol Oatesia jo kauan. Tiedän, että hänen tuotantonsa on hyvin, hyvin laaja ja monipuolinen. Tämä ei ehkä - kuulemani mukaan - ole parasta Oatesia, mutta varsin hyvää kirjallisuutta tämä minusta oli. Minulle Kosto ensimmäisenä Oatesina antoi uskoa kirjailijan taitoihin ja ennen kaikkea rohkeuteen tarttua ärhäkästi kuohuttaviin aiheisiin ja käsitellä niitä suorasanaisesti. Tietenkin haluan lukea häntä lisää. Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa sain yhdeksi haastekirjaksi kehutun Blondin, jonka lukemista odotan kovasti. Sain postissa myös tämän syksyn uutuuden Sisareni, rakkaani, ja omassa hyllyssäni on odottanut jo tovin tuo bannerissanikin näkyvä pienoisromaani A Fair Maiden.

Oatesia on suomennettu aika maltillisesti verrattuna hänen tuotantonsa laajuuteen. Onneksi kustantaja tuntuu jatkavan julkaisemista. Tämä romaani ilmestyi vasta seitsemän vuotta alkuperäisen jälkeen. Ehkä koettiin ajan olevan täällä kypsä vasta sitten? Suomennoksen nimestä on keskusteltu muistini mukaan useissa blogeissa. Miksi raiskaus on muuttunut täällä kostoksi? Onko raiskaus täällä liian hätkähdyttävä titteli kirjalle? Vai yhdistelmä: raiskaus - rakkaustarina? Kirjan nimi onkin tuon yhdistelmän vuoksi merkillinen. Ehkä sen merkitys avautuu juuri suomennetun nimen kautta.

Suomalaisen kannen kuva on osuva, joskin minulla meni kauan, ennen kuin hoksasin sen esittävän särkynyttä patsasta. Nyt naurattaa, mutta netissä kansikuva esitti mielestäni huolimattomasti katsottuna ja asiaa ajattelematta valkosipulia tai jotakin muuta juurakkoa. Hienoja kansia on muidenkin maiden painoksissa, mukaan mahtui nyt vain pari esimerkkiä.

"Mutta sinä elit läpi sen kaiken. Sinä syksynä, Balticin yläasteen kahdeksannella luokalla. Kouluun mennessäsi ja koulun kansoitetuilla käytävillä tunsit ihollasi miten he sinua katsoivat. Ne koulukaverit, jotka olivat raiskaajien puolella, poikien puolella, koska olivat kuulleet ikäviä juoruja Martine Maguiresta, ja sinusta.

Se mitä sinä teit oli vasikointia. Vasikoit poliiseille, vasikoit yleiselle syyttäjälle. Vasikasta ei tykkää kukaan.

Sinua pelotti mennä koulun vessaan. Seillä oli tyttöjä, isoimmat olivat pahimpia. Tuo! Vitun valehtelija. Sinun luokkaasi lähimmän tyttöjenvessan joka ainoassa kopissa oli huulipunalla raapustettuja seinäkirjoituksia - B.M. ON ÄKLÖ - HAISTA VITTU BETH M. - joista opit nopeasti kääntämään katseesi."

Kostoa on käsitelty hyvin monissa kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassaInahdus, Oota mä luen tän eka loppuunLa petite lectrice, Unni lukee ja Leena Lumi.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American: Modern Women Writers.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Totally British -tiistai - Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta.
Sivuja: 298.
Genre: Herttainen historiallinen kirjeromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Lentomatka Guernseylle olisi ilman muuta nopeampi ja miellyttävämpi kuin postivenekyyti (Clovis Fossey pyysi kertomaan että lentoemännät tarjoilevat matkustajille giniä, mitä postiveneessä ei tehdä). Mutta jos merisairaus ei vaivaa teitä kovin pahasti, suosittelisin tulemaan iltapäivälaivalla Weymouthista. Gurnsey on kauneimmillaan, kun sitä lähestyy mereltä joko auringon laskiessa tai kun taivaalla on kultareunaisia mustia myrskypilviä tai kun sumu on juuri hälvenemässä saaren yltä. Sillä tavalla itse näin Guernseyn ensimmäisen kerran tuoreena nuorikkona."

Odotin tämän kirjan (jonka koko titteliä varsinkaan molempien kirjoittajien nimillä höystettynä ei moneen kertaan jaksaisi kirjoittaa) lukemista aika lailla kiihkeästi pari vuotta. Joskus tänä keväänä päätin, että teos saisi olla yksi "kesäkirjoistani" ja lukisin sen vihdoin. Näin teinkin - en ihan alkuperäisen haaveeni mukaisesti Brittein saarilla, mutta heti sen matkan jälkeen.

En pettynyt kirjaan suurista odotuksista huolimatta. Ei tähän oikein voi pettyä. Ehkä lukiessa en ollut niin hurmoksessa kuin olin ajatellut, mutta kirjan arvo tuntuu vain kasvavan mielessäni lukukokemuksen jälkeen ja hihittelin äskenkin hyvilläni, kun selasin taas romaanin parhaita kohtia.

Olin ajatellut, että hienointa tässä on varmaankin Guernseyn saari, sen omaleimainen yhteisö, 1940-luku ja kirjemuoto. Kaikki nuo osaset tekivät tästä kirjasta hienon ja originellin, mutta minulle parasta tässä teoksessa oli sen päähenkilö. Juliet Ashton on ihan mieletön! Ehkä hauskin ja nasevin naishahmo, jonka äkkiseltään kaunokirjallisuudesta muistan. Hän on moderni, humoristinen, itseironinen, sanavalmis ja itsenäinen nainen, jonka kynä luistaa upeasti ja täyttää kirjeet sutkautuksilla ja anekdooteilla, mutta saa arkisimmatkin asiat kuulostamaan hurmaavilta.

Juliet Ashton on tietenkin fiktiivinen hahmo, jonka ihanuus on kirjailijan, Mary Ann Shafferin, ansiota. Kerta kaikkiaan mainio luomus. Vaikka kyllä kirjan muutkin henkilöt ovat suuria persoonia. Minulle tuli kirjan tyylistä, sanailusta ja pienistä huomioista monta kertaa mieleen Tove Jansson ja Muumilaakso. Kuunnelkaa vaikka, mitä Dawsey kertoo Julietille Guernseyn teatteriseurueesta:

"Isola on lukenut Clovisille repliikkejä ja hän sanoo että Clovisin suoritus tulee ällistyttämään meidät, eritoten siinä kohdassa kun hän kuoltuaan sihahtaa: 'Filippoin luona näät mun jälleen!' Isola sanoaa, että on valvonut kolme yötä ihan vain koska on miettinyt miten Clovis sen sihahtaa. Hän liioittelee, mutta vain sen verran että hänellä on itsellään hauskaa."

Tai miten Juliet kuvailee Sidneylle leikkimistään pienen Kit-tytön kanssa Dawseyn saapuessa paikalle:

"Olimme hänen tullessaan kaunistautuneet hienoimmilla koruillamme ja marssimme pitkin huonetta Pomp and Circumstancen sävähdyttävien sävelten kaikuessa gramofonista. Kit teki Dawseylle viitan tiskipyyhkeestä ja hän yhtyi marssiin. Minusta tuntuu että hänen sukupuussaan piileskelee ylimys, sillä hän osaa tuijottaa hyväntahtoisesti tyhjyyteen aivan kuin herttua."

Herttaisten kirjeiden ja arkipäiväisten sattumusten lisäksi kirja kertoo myös sodasta. Guernseyn saari oli toisen maailmansodan aikaan miehitettynä ja sen asukkaat joutuivat kärsimään kaikenlaisista kauheuksista. Niihin romaani toki suhtautuu asianmukaisella vakavuudella, mutta silti tämä on ilman muuta hyvänmielen kirja. Sopisi hyvin lohtukirjaksi vaikeisiin elämäntilanteisiin. Rakkaustarinakin kirjasta löytyy, mutta toisin kuin saattaisi kuvitella, imelät rakkauskohtaukset loistavat poissaolollaan. Romanssit on kuvattu kirjan henkeen sopivan realistisesti ja konstailemattomasti. Juliet on rakkausasioissakin niin huippu! (Anteeksi nyt jo tämä hehkutus.)

Ja vaikka minua itse Guernseyn saari ei ihastuttanut kirjassa kaikkein eniten, on se silti kuvattu suloisesti ja hurmaavasti. Voin vain kuvitella, kuinka moni on alkanut tämän kirjan luettuaan haaveilla matkasta tai jopa muuttamisesta Guernseylle. Luultavaa on, että romaani on ollut piristysruiske saaren turismille, mutta en äkkiseltään löytänyt tietoa asiasta. Sen sijaan löysin tiedon, että kirjasta tehtävään elokuvaan Julietin osaan on pestattu Kate Winslet. Oi, miten sopiva hän siihen rooliin onkaan!

Jos jollakulla on vielä tämä kirja lukematta, suosittelen sitä lämpimästi esimerkiksi hetkiin, jolloin kaipaa rohkaisua ja esimerkkiä siitä, miten elämä kantaa.

"Kunpa olisin tuntenut nuo sanat silloin kun näin, miten saksalaiset joukot laskeutuivat maahan lentokone lentokoneen perään ja nousivat satamassa laivoista! En osannut ajatella muuta kuin: 'Kirottua, kirottua' yhä uudestaan ja uudestaan. Jos olisin voinut ajatella sanoja 'Paennut päivän valo on, ja ja meidät pimeys yllättää', ne olisivat jollakin tapaa lohduttaneet minua ja olisin jaksanut ruveta taistelemaan niissä oloissa sen sijaan että rohkeuteni valahti jalkoihin."

Kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville ovat kertoneet blogeissaan myös esimerkiksi Amma, Tintti, Penjami, Jori, Sonja, Maria, Norkku, Sara, ZephyrJenniJoana, Laura, Leena LumiSanna ja Kirjasieppo. Ja moni muu, mutta nyt en ehdi kolmea hakusivua pidemmälle - enkä lukea edes näitä linkittämiäni juttuja, sillä olen lähdössä päiväkodin vanhempainiltaan, mutta palaan kyllä mielenkiinnolla lueskelemaan muiden näkemyksiä tästä teoksesta.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan, mutta minun täytyy selvittää myöhemmin, mihin kategoriaan Guernseyn saari oikeastaan ko. haasteessa sopisi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...