maanantai 26. syyskuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Pölhökanto Iijoen törmässä


Kalle Päätalo: Pölhökanto Iijoen törmässä (Iijoki 26)
Kustantaja: Gummerus, 1998.
Sivuja: 778.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä ja Hirvasnoron Kain juttu täältä.

Jokainen meistä lapsista tiesi, ettei äidin lopullinen lähtö voinut olla kaukana. Yritin kuitenkin naureksia ja sanoin:
- Elä nuin varman päälle puhu peijaisistasi. Kuulostaa, että tiijät kohta päivämääränni jo etukätteen.
- Miksipä yrittäsin ihteäni ja teitä lapsia narrata. Ei tässä kunnossa ole ennää jälellä palajoa elonpäiviä. Ja toevosin, että peäsisin sulan sannan aikana Koakkurivoaraan. Ja sitte pitäkeä tämän Kallioniemen katto kunnossa, että on paekka, johon tulla aena kun tuutta käömään kesälomalla. Eläkeä samate raohassa ja rakkauvessa keskenään ja kaikkiin kyläläisten kansa. Minä olen koettanu elleä niin, että jäisi vähä vihamiehiä.

Iijoki-sarjan lopullisesti viimeinen osa, Pölhökanto Iijoen törmässä, on todellinen testamentti ja luopumisten kirja. Se alkaa ja jatkuu yllättävänkin pitkälle samalla mallilla kuin sarjan muutkin kirjat, eli Kalle kertoo tarkasti seuraavista vuosistaan edellisen kirjan päätyttyä Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin ilmestymiseen. Mutta sitten alkavat voimat hiipua ja loppua, ja kirjan viimeisen osan kirjailija Kalle Päätalo käy läpi elämäänsä, sen sairauksien kiusaamaa jälkipuoliskoa ja läheisten kohtaloita. Joskin myös kohokohtia uskomattomalta kirjailijan uraltaan.

Tyyli on luopumisista huolimatta loppua kohti melko listaava ja paisuttelematon, ja siksi taisin selvitä kuivin silmin niin Herkon kuin Riitun ja muidenkin kuolemista, mitä en olisi etukäteen uskonut. No, Hiltu-Jakin kohdalla taisin tirauttaa pienet itkut. Tuntui kuin Kalle olisi ladannut siihen kohtaan eniten tunnetta, viimeisiin tapaamisiin ja Jakin kuolemaan. Ehkä hän joutui kirjoittaessaan ja muistellessaan etäännyttämään itsensä vielä kipeämmistä menetyksistä, vaikka hyvin rationaalisesti hän tuntuu suhtautuvan kummankin vanhempansa kuolemaan: hyvä kun pääsivät pois kärsimästä.

Ja silti Herkon viimeiset ajat ovat hyvinkin sydäntäsärkevää luettavaa, sillä hänen eläkkeelle jouduttuaan käy lopulta niin kuin on pelättykin, eli hermot pettävät ja vuosikymmenten takaiseen tyyliin mielenterveys alkaa murentua. Sen on täytynyt tuoda kauheita muistoja perheenjäsenten mieleen. Lisäksi isän ja pojan, Herkon ja Kallen, viimeinen tapaaminen on varmasti sairauden sävyttämänä mutta myös -- ehkä sairauden karistettua hienotunteisuuden rippeetkin -- hyvin katkera. Herkko ei pysty sulattamaan Kallen jäämistä vapaaksi kirjailijaksi eikä Kalle olla ottamatta nokkiinsa isänsä ikävistä sanoista.

- Jo luulin, että sinusta tulloo mies, mutta näämmä erehdyin. Tuli vaen miehenkuva. Semmonen, jolle on novellikirjain kirjottaminen tähellisempää kun lastesa ja akkasa elättäminen.
Kun kuuntelen ja katson isää, joudun pidättelemään itkuani. Toisaalta koetan hillitä sitä, etten ala lyödä nyrkkiä pöytään ja rupea puhumaan karjumalla, vaikka yritän käsittää puheen tulevan sairaan miehen suusta. Suuttumukseni pyrkii karkaamaan osaksi myös siksi, että terveenäkin isä oli vihannut lukemistani, puhumattakaan kirjoittamisyrityksistäni. 

Iijoki-sarjassa kuvattu isä-poikasuhde on monimutkainen, monitulkintainen ja varmasti kompleksinen. Ehkä sen erityisen ikävä päättyminen on syynä siihen, että kuvauksessa Kallen viimeisistä tapaamisista "uuven isän", Hiltu-Jakin, kanssa sekä Jakin kuolemasta on enemmän tunteita mukana, jopa itkuakin.

Riitu(kin) lähtee tavoilleen uskollisena lapsiaan muistaen, näille parasta toivoen ja yhteisöillisyyttä vaalien, kuten alkuun valitsemastani lainauksesta voimme lukea. Kallen läheisimmän sisaren, Martan, varhainen kuolema koskettaa, etenkin kun hänen elämänsä oli muutenkin ollut vaikeaa. Samoin esimerkiksi vain ohimennen mainittu Ilmari Vouvilan kuolema melko nuorena.

Lukijana ilahduttaviin hetkiin kuuluivat vanhuusvuosien tapaamiset ensimmäisen vaimon, Lainan, kanssa ja välien korjaantuminen. Lisäksi pidin erityisen paljon Päätalon isyyden onnen kuvauksesta ja lapsistaan kertomisesta.

Niin, hyvästejä kuitenkin jätetään paljon, kirjailija jättää niitä samalla myös itselleen tietäen, ettei aikaa enää liiemmin ole. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Kalle Päätalo kuoli. Luin kirjan läpi lähes ahmien, vaikka samalla olo tuntui haikealta näin pitkän ja minulle merkittävän sarjan päättyessä. Pidin viimeisistä sivuista todella paljon. Pidin Päätalon levollisesta ja reflektiivisestä tavasta käydä läpi elämäänsä ja sen suurimpia onnen sekä seesteisyyden hetkiä. Niistä on kirjoitettu kauniisti ilman ylisentimentaalisuutta. Vaikka Jokijärvi ja Kallioniemi lienevät sarjan lukijoille ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat paikat, Kalle ei epäile tunnustaa vieraantuneensa lapsuuden maisemista lopullisesti ja tunteneensa jo kauan Tampereen oikeaksi kodikseen, ja jopa Tampereen lähistöllä sijainneen mökin rakkaammaksi kesänviettopaikaksi kuin Kallioniemen. Tai siis Kuovikunnaan, joksi Kallioniemen viereen Mikko Niskasen elokuvien kuvauksia varten rakennettu replika nimettiin ja jossa Kalle perheineen alkoi lomailla, kun Kallioniemi luovutettiin Taivalkosken kunnalle ja turistien iloksi.

Jo vuosia lomillamme Kuovikunnaalla asuen olen välillä -- varsinkin iltaisin -- vaaniutunut rantatörmän puitten keskellä katselemaan Jokijärven vastarantaa ja sen takana näkyviä maisemia. Olen kierrättänyt silmäystäni myötäpäivään Hoikkalasta alkaen Villinsaaren, syntymäpaikkani Päävaaran, Mannilan, Hilturannan ja Romppasensalmen kautta. Toisinaan olen tehnyt sen toiseen suuntaan. Katsellessani nykyisin harmaantuneena ja harteistani köyryyn painuneena ukonkäijäkkeenä syntymäjärveni näkymiä minulle on tullut usein mielikuva, että olen muuttunut yläpäästään köyristyneeksi pölhökannoksi, sellaiseksi miehen korkuiseksi, pystyyn lahonneen suuren koivun tyvipatsaaksi, jonka latvapään on myrskytuuli katkaissut ja jonka juuret ovat lakanneet imemästä elinvoimaa kasvukentästään.

Niin.

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen juhlavaa nyt, kun noin 2,5 vuotta kestänyt "Iijoki-savotta" on viety loppuun, mutta takki tuntuu tyhjältä. Uskomattoman paljon tämä kuitenkin on  minulle antanut sekä lukijana että muutenkin. En olisi noin 20 vuotta sitten sarjan ensimmäistä neljännestä lukiessani ja Jokijärven maisemiin rakastuessani uskonut, että nyt olen käynyt Kallioniemessä ja monilla muilla sarjan autenttisilla tapahtumapaikoilla pariinkin kertaan ja varmasti sinne monesti vielä palaankin. Olen tutustunut lukuisiin uusiin, mielenkiintoisiin ja tärkeisiin ihmisiin sarjan lukemisen myötä, jopa Kallen perheenjäseniin. Olen saanut puhua ja keskustella Iijoki-sarjasta julkisesti ja vähemmän julkisesti, olen saanut moneen kertaan kehua, puolustaa ja selittää intohimoani tätä kirjasarjaa kohtaan.

Lukeminen ja lukukokemuksen jakaminen on avannut monia ovia. Ja jatkoakin seuraa -- en aio hylätä Kallea ja Iijokea vielä tähän, vaan uusia projekteja on vireillä. Tavataan tai "tavataan" toivottavasti niiden myötä jatkossakin. Siis näkemiin, ei hyvästi, ja kiitos kaikille mukana olemisesta ja elämisestä!

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Hyvästi, Iijoki


Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki (Iijoki 25)
Kustantaja: Gummerus, 1995.
Sivuja: 700.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä (myös kustantajan esittely).

- Mikä perkeleen käräjöinti siinä nyt virisi? Justiin kun meinasin ryyppäytä unneen, ruvetaan ihmisiä morkkaamaan.
Sanoessaan isä kinnaroi itsensä istumaan, alkaa kopeloida tupakka-askia ja jälleen kiihtyy: - Taasko tuo Riitu tuohustaa sähkölampun kansa! Vittuvaanko ihailee vain tutkiiko sitä Kallen mölläriä.
Vaikka isän ääni on alkuun todella äreä, kuuluu viimeisistä sanoista jo hermannimaista huumoria. Äiti sanoo rauhallisesti:
- Elä ollenkaa ärhentele! Kun en polta ehki Tillilamppua. Tämä Kallen kirjottama kirja tarttoo lukkea päätökseen. Tässä Kalle justiin selevittää Iita Leppäviitan ärreästä ukosta. Ihan kun Kallio-Herkosta, joka tässä pirtissä tuppuroipi. Mutta minä en ole lyönyt omalta tuppuroijaltani koskaa silimää mustaksi niin kuin Iita Leppäviita näkkyy tärskäyttäneen.
Isä kuuntelee ääneti, kopeloi paperossin ja raapaisee tikun. Ensimmäisten savujen perään hän huokaisee:
- Riitun mielestä on mölläriin lukeminen niin tähellistä, että pittää polttaa tyyriitä säähkölampun patteria. Ja täysiaikanen mies ilinnyt kirjottaa semmosista akosta.

Tämä katkelma Iijoki-sarjan viimeiseksi osaksi tarkoitetun Hyvästi, Iijoki -kirjan loppupuolelta kuvaa reaktioita, joita Kallen ensimmäinen julkaistu romaani herättää hänen lapsuudenkodissaan. Reissu Taivalkoskelle on teoksen ja oikeastaan koko sarjan huippukohta, niin kuin sen molemmat päättävänä pitää ollakin. Ja kallemaiseen tapaan huippukohta ei tietenkään tarkoita riemua tai mannan satamista taivaalta...

Hyvästi, Iijoki rakentuu Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin kirjoittamisen ja julkaisemisen ympärille. Kirjassa eletään toki arkea ja perhe-elämää iloineen ja suruineen, käydään töissä rakennustyömailla ja vieraillaan kotiseudulla Taivalkoskella, mutta romaanin synty elää koko ajan mukana. Ensin Kalle päättää todella yrittää sellaisen kirjoittamista aiemmin haaveilemansa novellikokoelman sijaan, sitten hän luonteelleen uskollisesti eli ahkeran työteliäästi kaiken muun kiireen rinnalla kirjoittaa mittavan käsikirjoituksensa alusta loppuun, seuraavaksi lähettää sen suurimmille kustantamoille vuoronperään kunnes Gummeruksesta tärppää, ja loppukirjan hän sitten muokkaa ja editoi käsikirjoitustaan kustannustoimittajan avulla ja ohjeiden mukaisesti julkaisuun saakka. Ihan lopuksi Kalle pääsee vielä tutustumaan kirjailijan työn julkiseen puoleen: lehdistö- ja libristitilaisuuksiin, mediahuomioon ja kirjan lukeneiden palautteeseen. (Libristitilaisuudesta täytyy muuten mainita, että hurjana syksynä on Päätalo esikoisensa julkaissut: samassa tilaisuudessa esitellään vain puolet kauden uutuuksista, mutta mukaan mahtuu esikoiskirjailijoina Kallen lisäksi ainakin Antti Hyry ja Pentti Saarikoski! Uutuuksistaan ovat kertomassa myös esim. Marja-Leena Vartio ja Paavo Rintala.)

Kirjassa on tosiaan paljon muutakin kiinnostavaa, mutta keskityn nyt tässä Kallen pitkäaikaisen haaveen toteutumiseen. Nykyajan rivikirjailijan silmään haave myös toteutuu heti suurella rytinällä: kirjasta otetaan suuret painokset, kustantaja uskoo siihen kovasti ja panostaa julkistamiseen sen mukaisesti, teosta myydään paljon ja se saa runsaasti kiittäviä kritiikkejä -- jos jokusen moittivankin. Mutta kaksi hyvin päätalolaista seikkaa pitää varmasti esikoiskirjailijan jalat maassa: ensinnäkin hän todella tekee käsikirjoituksen kanssa hirveät määrät työtä saadakseen sen julkaisukuntoon -- tämä tietenkin raskaan kokopäivätyön ja pikkulapsiarjen keskellä -- ja toisekseen tuo kirjan lopettava Taivalkosken-reissu todistaa kuluneen sanonnan mukaisesti, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Kehuja ja kunniaa kotipaikkakunnaltaan odottava esikoiskirjailija saa huomata, että hänet tuntevat ihmiset lukevat romaania suoraan kirjailijan omaelämäkertana vetäen siitä kaikenlaisia johtopäätöksiä ja syyttäen kirjailijaa suorasta valehtelusta. Lisäksi etenkin Taivalkosken uskovaiset ovat todella pahoittaneet mielensä kirjassa esiintyvistä kirosanoista ja seksikohtauksista. Riitun mieltä painaa myös se, että Kalle on pilannut julkisesti maineensa kertoessaan kirjassa suoraan avioerostaan ja siihen johtaneista syistä. Kotimökissä kirjaa häpeilevät myös Hermanni ja sisaret.

Kaikki tämä ottaa ymmärrettävästi kirjailijan kunnian päälle, ja muutenkin hän tuntee entistä selvemmin vieraantuneen lapsuudenkodistaan ja kotipaikkakunnastaan. Siksi kirjan nimi, Hyvästi, Iijoki, kuvannee paitsi aiottua kirjasarjan loppumista myös lopullista henkistä irtautumista Iijoen maisemista. Paitsi tuona esikoiskirjan ilmestymisvuonna myös ehkä ennen kaikkea tämän kirjan ilmestymisvuonna 1995, jolloin Päätalo kuvitteli vihdoin panneensa pisteen pitkälle muistelulleen omaelämäkerrallisen kirjasarjan muodossa. Mutta ilmeisesti hän heltyi lukevan yleisön valtaisien vaateiden edessä, ja palasi Iijoen maisemiin sekä omaan elämäänsä vielä kerran, kolme vuotta myöhemmin, sarjan oikeasti viimeisessä osassa Pölhökanto Iijoen törmässä, jota aloitan lukea nyt ja jonka käsittelyyn päätän tämän blogijuttusarjan noin kuukauden päästä.

Muista kirjassa käsitellyistä asioista pitää vielä mainita Kallen naimisiinmeno Leenan kanssa, Kirvestien talon lunastaminen itselle ja muutto sinne, esikoistyttären syntymä ja toisen odottamisen aloitus, Kummun Kallen vierailu Tampereella ja sen sekä muidenkin seikkojen mutkistamat välit kummipoikaan... Tapahtumia ja materiaalia tässä 700-sivuisessa opuksessa taas riittää. Ja aiemmissa osissa usein käsittelemästäni Lainasta täytyy vielä todeta, että hänen kanssaan Kallen välit viilentyvät melko täydellisesti, ja jopa kirjassa Päätalo alkaa kutsua Lainaa lähes yksinomaan "nykyiseksi rouva Moilaseksi" -- katkerana siitä, että Laina tosiaan meni vihille taivalkoskelaisen Sonni-Moilasen kanssa.

Myös Hyvästi, Iijoki -osaa on blogissaan ansiokkaasti käsitellyt Kai Hirvasnoro, mutta Vesa Karosen HS-arvostelua en jostain syystä netistä löytänyt. Kirjasta on kirjoitettu lisäksi Jokken kirjanurkka -blogissa.

Ensi kerralla sitten sarjan oikeasti viimeinen osa. Hurjaa! Siihen saakka hyvää alkusyksyä!

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Pato murtuu

Kalle Päätalo: Pato murtuu (Iijoki 24)
Kustantaja: Gummerus, 1994.
Sivuja: 684.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä.

Eräänä iltana kotiin tullessani Aune ei ollut vielä palannut työreissultaan. Kun työvaatteeni riisuttuani aloin peseytyä vadissa tiskipöydän päällä, Laina sanoi:
- Mää kävein tänään laittamassa eroasian vireille.
Lainan sanat eivät niinkään hätkähdyttäneet. Lantatessani kuumavesikattilasta vatiin kauhomaani vettä valuttamalla kraanasta kylmää vettä joukkoon kysyin:
- Ja asia lähti pyörimään?
- Miksei olisi lähtenyt! Mää kertosin haastemiehelle, että mun mieheni on tehnyt huorin koko meitin avioliiton ajan ja viimetteks nin, että hänelle on tehty lapsonen.

Lyhyesti sanotuna juuri tästä kertoo Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmanneksi viimeinen osa, Pato murtuu. Ja täytyy sanoa, että kirja oli vaikea ja paikoin hyvinkin ahdistava luettava. Mietin sitäkin, että Vilja (Kalle Päätalon lapsenlapsi) on omassa luku-urakassaan tulossa pian tähän kirjaan -- miltähän lukeminen hänestä tuntuu.

Annoin kirjalle korkean arvosanan, eikä teos olekaan missään nimessä huono. Se on vaikuttava ja rehellisen elävästi kuvattu, ja juuri siksi se on niin ahdistava ja vaikeaa luettavaa.Toki kirjassa on muutakin materiaalia mausteeksi, rakennustyömaajuttuja ja sen sellaista, mutta aika pitkälti kaikki teksti pyörii Kallen ja Lainan aviokriisin sekä lopulta otettavan eron ympärillä.

Draaman perussääntöihin kuuluu, että lukijan (tai katsojan) on oltava päähenkilön puolella. Vaikka päähenkilö ei olisi ns. hyvis, hänessä täytyy olla ominaisuuksia, jotka saavat lukijan jos ei ymmärtämään niin ainakin hyväksymään hänet tekoineen, olemaan hänen puolellaan ja antamaan hänelle anteeksi. Tämän kirjan kanssa Päätalo kyllä todella testaa tätä sääntöä ja lukijoitaan, ainakin minua. Ellei takanamme olisi niin pitkää historiaa ja minulla lukijana lämmintä suhdetta kirjailijaan, päähenkilön joukoissa seisominen olisi ollut hyvin vaikeaa. Ja oli se nytkin.

On tunnettua, että Päätalo ruoskii ja syyllistää itseään. Toisaalta ihmisen perusluonteeseen kuuluu omien huonojen puolien ja tehtyjen vääryyksien kaunistelu. En tiedä, miten asiat ovat oikeassa elämässä menneet, mutta kirjan tapahtumia ajatellen ja niistä kertoja- Kalle Päätalon kautta lukien täytyy sanoa, että kirjan päähenkilö Kalle Päätalo oli kyllä avioliittonsa päättymisen aikoina sikamainen paskiainen ja kohteli useitakin ihmisiä luokattoman huonosti.

Ensinnäkin tietysti Lainaa. Kukaan ei ole missään läheisessä ihmissuhteessa puhdas pulmunen tai viaton hyvyyden ruumiillistuma, ja Lainalla on varmasti ollut omat ikävät ja ärsyttävät puolensa. Mutta omien sanojensakin mukaan Kalle Päätalo käyttäytyi koko ensimmäisen avioliittonsa ajan hyvin huonosti, ennen kaikkea liittyen toisiin naisiin. Hän ei pelkästään harrastanut taajaa syrjähyppelyä vaan myös suunnitteli sitä sekä haaveili muista naisista jatkuvasti. Lopulta tämä kaikki huipentui tässä Pato murtuu -kirjassa jatkuvampaan sivusuhteeseen vielä alaikäisen (näin olen käsittänyt, vaikka sitä ei kirjassa suoraan sanota) tytön kanssa, joka työskenteli Päätalon pomottamalla rakennustyömaalla ja jonka Kalle myös saattoi raskaaksi.

Tämän saa tietää myös Laina, mutta eihän se yksin riitä, vaan Kalle on vaimonsa täydellisen nöyryyttämisen jälkeen tälle vielä käsittämättömän ilkeä ja pirullinen ja yrittää useaan otteeseen vierittää avioliiton sortumisen syytä osaltaan myös Lainalle (silloin kun ei syytä nuoruusvuosiensa taivalkoskelaisia tyttöjä, jotka eivät ymmärtäneet tykätä hänestä... voi taivahan jumala!). Ja ihan lopuksi Kalle jatkaa aiemminkin ilmennyttä tekopyhistelyään saaden lähes sydänkohtauksen nähdessään avioeron jälkeen Lainan yhdessä taivalkoskelaisen Veikko Moilasen kanssa. On tietenkin ymmärrettävää, että se tuntuu pahalta ja nöyryyttävältä, kun Kalle on epäillyt Lainaa ja Moilasta suhteesta jo avioliiton aikana, mutta kun ottaa huomioon, mitä kaikkea mies on itse tehnyt ja että avioero on jo astunut voimaan, reaktiot ovat kuitenkin käsittämättömät.

Kaiken tämän päälle Kalle ei ainakaan kirjan mukaan ota kunnollista vastuuta siittämästään lapsesta vaan hölmistyy ja mykistyy uutisesta täydelleen, menettää mielenkiintonsa nuorta Raijaa kohtaan ja alkaa vältellä tämän tapaamista. Rahaa hän lapsensa elatusta varten jonkin verran toimittaa, mutta tämänkin hän tekee vasta pyynnöstä ja muuten vaikuttaa siltä, että hän luihulla tavalla vähä vähältä vain liukenee pois Raijan ja lapsen elämästä.

Luin tosin "oikean elämän Raijan" haastattelun, jossa tämä väitti Kallen kosineen häntä mutta saaneen rukkaset mustasukkaisuutensa ja Raijan käytöstä hallitsemaan pyrkivän taipumuksensa vuoksi. Totuudesta on taas vaikea tietää, mutta arvioinkin tässä kirjaa, jonka päähenkilö Kalle Päätalo on sarjan tässä osassa todellinen nuljus Raijaa kohtaan -- ja täydellinen kusipää Lainaa kohtaan.

Huoh, sainpa nyt tämän purettua tunnoltani. Mutta kuten sanoin, kirjanahan Pato murtuu on hyvä ja vaikuttava kuvaus avioliiton loppumisesta. Juuri näin vaikuttava, että minäkin olen ihan tuohtunut. Lisäksi siinä käydään Taivalkoskella pariinkin otteeseen ja Riitu on vieraana Tampereella, ja nämä Kallen lapsuusajan perheen ja lähipiirin mukanaolot elävöittävät minulle lukijana Iijoki-sarjan osia joka kerta.

Ja kun avioliitoista nyt puhutaan, kiinnittyi tässäkin kirjassa huomio aina mainioiden Herkon ja Riitun väliseen kanssakäymiseen.Tikustelua kuullaan taas ilman muuta, mutta nähdään myös Hermannin selvä huoli vaimostaan -- ensin kun tämä lähtee kauas Tampereelle ja myöhemmin, kun tämä saa halvauksen. Tosin se ilmenee tietysti herkkomaiseen tyyliin:

- Pirruako te Riitun sinne Tampereelle kuletatta! isä sanoo.
Isä oli jo Kallioniemessä -- kun äidin lähdöstä oli sovittu -- ärhennellyt asiasta. Nyt isä jatkaa: - Miten äitinnä osovaa Tampereelta takasi?
- Sillon pääset pahasta, naurahtaa autosta ulos pyrkivä Aune.
- Kun pääsisinhi! Mutta sitä jouvutaan hakemaan kirjoin ja koirain kansa ympäri Suomea, isä vänkää. - Mitästä pirrua, että tollo maalaisakka osovaa Tampereelta asti kottiisa!

Kirjan päättyessä Kalle on muuttanut pois yhdessä rakennetusta Kirvestien kodista alivuokralaishuoneeseen. Hänellä on siellä ihan kelvolliset oltavat, ja kirjoittaminenkin sujuu yksinäisyydessä ja rauhassa. Kova ikävä Kallella kuitenkin Kirvestielle on, ja lopussa hän alkaa miettiä uudelleen lupaustaan jättää talo Lainalle. Kalle on myös alkanut tapailla erästä Leena Janakkaa jo ennen varsinaista avioeroa... Samaan aikaan hän tosin tapailee myös paria tuttua rakennusnaista, jotka ovat vuosien varrella muodostuneet -- nykyajan kielellä -- Kallen fuck-buddyiksi, joista toinen pesee hänen pyykkinsäkin, ja ehkä lopulta kirjan kaikkein uskomattomin naisseikkailu tapahtuu Kallen verivihollisen, Salli Lisäkkään, kanssa. Kyllä se Päätalo kerkisi, voi sentoki, mutta eipä ollut lukeminen ainakaan tylsää!

Luin tällä kertaa Hirvasnoron Kain ja Vesa Karosen näkemykset tästä teoksesta vasta kirjoitettuani oman bloggaukseni. Hyviä, ansiokkaita analyyseja molemmat; käykää lukemassa, jos ette ole jo aiemmin tutustuneet.

Saa nähdä, mitä kaikkea Hyvästi, Iijoki -kirjassa tapahtuu. Sitä en ole vielä ehtinyt edes hakea kirjastosta, joten ihmetellään asiaa yhdessä sitten kuukauden päästä. Siihen saakka lämpimiä kesäpäiviä kaikille!

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Iijoelta etelään


Kalle Päätalo: Iijoelta etelään (Iijoki 23)
Kustantaja: Gummerus, 1993.
Sivuja: 693.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä.

Enää en ole vastuussa Taivalkosken kunnan rakennustöistä, en oikeastaan itsestänikään. Tiedän vaimoni pystyvän huolehtimaan siitä, että pääsemme Tampereelle. Se, ettei minulla ole tiedossani työpaikkaa, ei häiritse mieltäni. Minulla ei ole enää vastuun painetta, mikä nostaa sisälleni lähes hekumallisen tunteen. Saan antaa väsymykselleni vallan. Tämä tunne on niin voimakas, että minun olisi helppoa alkaa nauraa mutta yhtä hyvin myös itkeä.

Nyt on monella tapaa ja pitkästä aikaa erityisen miellyttävää kirjoittaa Iijoki-sarjasta: Luen oikeaa painettua kirjaa oikolukuliuskojen sijaan, joten saan siitä valokuvan postauksen yhteyteen. Lopetin kirjan lukemisen muutama päivä ennen tämän kirjoittamista, en useita kuukausia tai lähes vuotta aiemmin, joten kirjan sisältö on tuoreempana mielessä. Ja koska kirja on minulla (kirjastosta) yhä kuvattavana ja selailtavana, voin liittää postauksen oheen osuvia lainauksia sen sisältä, mistä pidän.

Aloitin lainauksella kirjan loppupuolelta, siitä kun Kalle ja Laina vihdoin jättävät Taivalkosken taakseen ja palaavat Tampereelle. Kalle kuvaa helpotuksen tunnetta niin, että se todella välittyy lukijalle -- tai tämähän johtuu myös aiemmin elävästi kuvatusta ehdingosta, jota Kalle kotiseudullaan aikuisena koki. Tietenkin hän on myös haikea lähtiessään, ei kai hän muuten olisi Kalle Päätalo, mutta kyllä lähtemisen päätös oli selvästi oikea. Siitä todistaa myös päätöksentekohetken kuvaus, kun Päätaloja taas kunnan puolelta juoksutetaan uutta asuntoa etsimässä ja Kalle joutuu kuuntelemaan hyvin tylyn tyrmäyksen eräältä rouvalta, jonka talosta hänet on neuvottu kysymään uutta kotia itselleen ja Lainalle:

Sen verran osoitan mieltäni, että en sano näkemiin, edes hyvästi. Toisaalta minun ulos tultuani haluttaisi alkaa karjua laulamalla perkeleitä, mutta samalla ratkean mielessäni lähes riemuun. Sisälläni valkeaa humahtamalla elämälleni ja elämällemme uusi ja peruuttamaton päätös! Niinpä polkaistaessani IC:ni käyntiin, tunnen jo kiitollisuutta talon emäntää kohtaan. Töykeällä käytöksellään emäntä oli katkaissut sisältäni niin tärkeän henkisen säikeen, että aion puhutella häntä vastakin rouvaksi, jos osuisimme puheisille.

Kai Hirvasnoro on blogissaan otsikoinut tätä osaa käsittelevän postauksensa osuvasti "Pitkät jäähyväiset tekoselkoselle". Koko Iijoelta etelään -osaa leimaavat haikeus ja toisaalta myös helpotus. Edellä kuvattu päätös lähtemisestä tapahtuu ennen kirjan puoliväliä, ja sen jälkeen yhä selkeämmin Kalle havahtuu huomaamaan, kuinka Taivalkoski ei täytä hänen nostalgian sävyttämiä haaveitaan. Kallella tuntuu haikeudesta huolimatta olevan kiire Tampereelle, ja monia hetkiä sävyttää masentunut mieliala. 

Kaille oli jäänyt minun tapaani voimakkaasti mieleen Martan ja Simosen Veikon onnettomat kihlajaiset (kihlaus tosin pian purettiin, mutta kirjan lopussa Kalle saa Kallioniemestä kirjeen, jossa Martta kertoo menneensä sittenkin naimisiin Veikon kanssa, mitä Kalle ei, ihme kyllä, kommentoi lainkaan). Niiden tunnelma säilyy synkeänä, koska Martta ei osaa iloita edessä olevasta lähdöstä lapsuudenkodistaan ja lasten viemisestä pois isovanhempien luota. Veikkoa hän kehuu, mutta todellista rakastumista ei ainakaan kirjojen riveiltä tai rivien välistäkään huomaa. Pahinta on kuitenkin lukijalle Herkon täydellinen romahtaminen, kun hän tavoistaan poiketen ottaa kihlajaisissa viinaa ja alkaa itkeä paitsi Antan ja pikku-Kallen menettämistä myös omaa kovaa elämäänsä.

Martta nousee ja katoaa Meijerikamariin. Isä ryyppää pitkän horaisun. Kun hän laskee kupin, hänen poskiaan valuvat vesinoroset. Sisälleni tulee entistä masentavampi tunne. Minulla ja isällä ei ole koskaan ollut läheistä henkistä suhdetta, ei alkuunkaan sellaista kuin äidin kanssa. Silti ymmärrän isältä karanneen kyyneleet. Vaikka isä on karski kaikkinaiselle hempeilylle, hän on hyvin lapsirakas. Isä ottaa uuden ryypyn ja sanoo:
- Mulla ei ole, Veikko, sinnua kohtaan pienintä väärää mieltä. Tulevat vain mieleen nuo poijat. Minä olen niihin niin kiintyny.

Iijoki-sarjan sodanjälkeisistä vuosista kertovia kirjoja lukeneet tietävät, että Martan pojat olivat todella enemmän kuin kaikki kaikessa Hermannille. Ja toisinpäin.

Eikä isä enää yritäkään pidätellä tunteittensa purkautumista, kun sanoo:
- Sinnua vastaan, Veikko, mulla ei ole mittää, mutta poikia sinun pittää kohella kun ihmisen lapsia...
Puhe katkeaa tyrskivään itkuun. Myös äiti joutuu kuivaamaan silmäkuoppiaan. Veikko sanoo:
- Sitä sinun ja Riitun ei tarvihe pelätä, että rupejaisin hylykimään poikia. Minä tiijän, että Martalla on poijat ja otan Martan poikineen.
- Minä uskon, että jos jostahi poijat saavat kelevollisen isäpuolen, niin on se juuri Veikko.
Eikö isä tajua äidin puhetta vai hyväksyykö sen tänä herkkänä hetkenään. Joka tapauksessa isä laskee kasvonsa pöydälle ristimiensä käsivarsien päälle ja tyrskii:
- On olevinaan vain pikkusen aikaa... kun olin penska... Sitte parraillani oleva mies. Ja nyt olen, perkele, vanha ja vaivanen ukko. Eihän minusta... ennää olekkaa poikiin... mieheksi elättäjää. Rippikoulun alakukoulun sain käyvä Päätalosta. Sitte isä-Ukkeli joutu penskasakin kansa... maalimalle. Minä olin vanhin. Olin Ahoniemessä... tätin talossa renkinä... kun kävin rippikoulun päästöosan... Voi perkele, että elämä piti olla... kovaa.

Kihlajaiset kaikkineen ovat uskomaton kirjallinen kuvaus. Hesarin Vesa Karonen kirjoittaa hyvin siitä, kuinka monitasoisesti tätä teosta ja yleensä Päätaloa voi lukea. Pakkohan ei ole, mutta kirjallisuustieteestä kiinnostuneet voisivat yleisestä ylenkatseesta huolimatta löytää näistä teksteistä vaikka mitä kiinnostavaa. Olen taas seurannut, miten sosiaalisen median piireissäni norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta käydään täsmälleen samanlaista keskustelua kuin Päätalo-fanit ovat käyneet Iijoki-sarjasta jo vuosikymmeniä. Silti suurin osa Knausgårdin lukijoista ei koskisi pitkällä tikullakaan Päätalon kirjoihin. Ehkä historiallinen perspektiivi tuntuu jotenkin hankalalta.

Olen keskittynyt useissa postauksissani Kallen ja Lainan avioliittoon. Sarjan tässä osassa se tuntuu olevan vähän taustalla. Kalle on kyllä jatkuvasti mustasukkainen, kun hänen mieleensä tulevat epäilyt Lainan suhteesta Veikko Moilaseen, mutta Kalle hillitsee itsensä, eikä suuria riitoja synny. Minua jäi kyllä kiinnostamaan Hartikka-Veikon sanoma, että hänellä on uutta tietoa Polossa vietetystä yöstä, jolloin Kalle epäili vahvasti jotakin tapahtuneen vaimonsa ja Sonni-Moilasen välillä. Veikon uutta tietoa ei nimittäin ainakaan tässä kirjassa paljasteta.

Kalle itse tietenkin tuntee lämpimiä tunteita yhtä jos toista naista kohtaan. No, ehkä lähinnä Tyyne Simosta ja keuhkotautia sairastavaa Maijaa. Näidenkin kanssa viimeisissä tapaamisssa on jo masentunutta pettymystä mukana. Kolmas "vieras" nainen Kallen elämässä on Pesiövaaran vanhainkodin johtaja Irja. Häntä kohtaan Kallella ei tosin taida olla romanttisia tunteita, mutta toisinpäin saattaa ollakin, ja joka tapauksessa Kallen ja Irjan toimiva ystävyyssuhde on kuvattu hyvin kauniisti ja lämmöllä.

On uskomatonta, että Iijoki-sarjaa on minulla jäljellä enää kolme kirjaa. En pidä lainkaan mahdottomana ajatusta palata tähän sarjaan vielä uudelleen, vaikka yleensä en lue kirjoja toistamiseen tai katso edes lempielokuviani useampaan kertaan. Jokin kumma taika tässä sarjassa on. Aloitan ensi viikolla Pato murtuu -osan lukemisen, ja sen kanssa lähdenkin taas Taivalkoskelle, Päätaloviikolle. Sekin on uskomatonta ja taianomaista, että pääsen vielä toisenkin kerran kirjasarjan tapahtumapaikoille, jopa Kallioniemeen.

Kuullaan taas kuukauden päästä!

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Epätietoisuuden talvi

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi (Iijoki 22)
Kustantaja: Gummerus, 1992.
Sivuja: 713.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä

Alkuun pahoittelut tämänkertaisen postauksen myöhästymisestä. Lähdin kahdelle perättäiselle ulkomaanreissulle juuri silloin, kun tämä bloggaus olisi pitänyt julkaista, ja alkaneen loman vuoksi töissä piti niin kiirettä siihen saakka, etten etukäteenkään ehtinyt asettua kirjoittamaan.

Nyt kuitenkin Epätietoisuuden talveen, ja aika pian perään kirjoitan sitten Iijoelta etelään -kirjasta, jota olen nyt pitkästä aikaa saanut lukea mukavasti "reaaliajassa". Tämän Epätietoisuuden talven luin vielä viime syksynä.

Mitä kirjasta on sitten jäänyt mieleen vielä näin yhdeksän kuukautta myöhemmin? Virkistin äsken muistiani lukemalla paitsi tuon yllä linkkaamani Kirjasammon esittelyn myös Kai Hirvasnoron sekä Hesarin Vesa Karosen jutut kirjasta. Taitaa olla niin, että tässäkin osassa sarjaa suuren osan huomiostani vei Kallen ja Lainan suhde kaikkine mutkineen ja metkuineen. Kalle jatkaa Oulu-reissun yhteydessä uskottomalla tiellään, mutta nyt hän epäilee Lainaa samoista vinkeistä. Laina on saanut työpaikan osuuskaupan myymälästä ja tuntuu viihtyvän hyvin liikkeen autokuskin, Veikko Moilasen, seurassa. Veikko on paikkakuntalainen mies, joka on jo nuorena ollut tyttöjen suosiossa, ja Kallella on siksi jo valmiina antipatioita Veikkoa kohtaan.

Päätalon maailmaa tuntevat tietävät, että oikean elämän Laina avioitui myöhemmin samaisen Moilasen kanssa erottuaan ensin Kallesta. Moni tietää myös, että "Laina" eli Helvi on kiistänyt haastatteluissa olleensa avioliiton aikana uskoton tai Veikko Moilasen muutenkaan vaikuttaneen hänen ja Päätalon avioeroon.

Mehän emme voi tietää. Voi vain pudistella vähän päätä, kun miettii, mitä kaikkea uhrataan kirjallisuuden alttarille. Päätalon ja monen muunkin kirjailijan tietyt teokset ovat juuri niin hienoja ja tosia siksi, että ne ovat, no, tosia tai ainakin todehkoja. Ja silti kirjallisuus on aina tulkintaa ja fiktiota, etenkin esim. juuri Päätalon kohdalla, kun kirjat ovat virallisestikin romaaneja eivätkä tietokirjallisuutta. Ja silti peli on aika raakaa, kun kirjoitetaan omasta elämästä, läheisistä ja vihamiehistäkin.

Epäilikö Kalle oikeasti Lainan ja Veikon välillä olevan jotain niin voimakkaasti kuin nämä kirjat antavat nyt ymmärtää? Tapahtuiko silloin todella niin epäilyksiä herättäviä asioita kuin kirjoissa kerrotaan? Vai onko mukana väritystä, tahatonta tai jopa tahallista mustamaalausta tai ainakin vaikeiden asioiden selittämistä itselle jälkeen päin? Emme voi tietää. Ja kuitenkin Kalle Päätalon ensimmäisestä puolisosta on lähes kaikille lukijoille jäänyt monella tavalla ikävä kuva. Moni kyllä myöntää, että Kalle oli varmasti vähintään yhtä suuri pahantekijä avioliitossaan, mutta koska hän on protagonisti, olemme hänen puolellaan. Lainaa voi kutsua jopa näiden kirjojen antagonistiksi.

En tarkoita tässä ottaa kantaa sen puolesta, saammeko tai miten meidän pitäisi kirjoittaa muista ihmisistä silloin, kun kirjoitamme omaelämäkerrallista teosta, oli se sitten proosaakin. Mutta vaikeita kysymyksiä silloin mielestäni käsitellään. Meillä on nyt tämä upea Iijoki-sarja, joka elää lukijoiden käsissä ja mielissä ties kuinka kauan, mutta ilmestymishetkillään se on ollut melkoista tuomion luentaa joillekin eläville ihmisille.

No niin, mutta tosiaan Kallen ja Lainan avioliitto nitisee ja natisee liitoksissaan tässäkin kirjassa, vaikka edelleen heillä on hyviäkin hetkiä ja elämä noin muuten on taas astetta helpompaa, kun he saavat asua kirkonkylässä ja Laina saa työpaikan myötä tekemistä ja tuloja. Uusi asunto ja toimipiste eivät kuitenkaan auta siihen, että asiakkaat tulevat edelleen kunnan rakennusmestarin pakeille minä päivänä ja mihin vuorokauden aikaan tahansa, mikä on tietysti häiritsevää ylipäätään mutta lisäksi estää tehokkaasti Kallen kirjoitushaaveet ja -yritykset. Muutenkin menee helposti ylitöiksi. Lisäksi pienessä asunnossa toimistolle ei ole omaa tilaa, jolloin Kalle ottaa vastaan vieraita ja pitää kokouksia alkovissa, puoliksi keittiössä, eikä kodin yksityisyydestä ole juuri tietoa.

Kunnan kanssa asioiminen ei ole sen virkamiehelle aina helppoa. Kunta kyykyttää nuukuuttaan Kallea joissain tyhmiltäkin tuntuvissa asioissa, ja vaikka Päätalon järjetöntä ympäripaikkakuntaista polkupyöräilyä helpottamaan hankitaan IC-moottoripyörä, monella tapaa järkevämpi hankinta, pakettiauto, jää säästösyistä tekemättä. Tällaisista johtuen muutenkin Tamperetta ikävöivä ja kotiinpaluuseensa pettynyt Kalle päättää lopulta irtisanoutua ja lähteä takaisin Tampereelle. Se ei kuitenkaan onnistu, kun selviää, ettei Tampereen-kodin vuokralaisista päästäisikään ajoissa eroon. Lisäksi kunta lupaa korottaa Kallen palkkaa ja pestata lisäksi Lainan puolipäiväisesti Kallen avuksi toimistohommiin. Niinpä Päätalot jäävät vielä Taivalkoskelle. Toistaiseksi.

Toinen asia, joka minua tässä kirjassa Kallen ja Lainan aviollisten ongelmien lisäksi kosketti, oli Ukkelin kuolema. Ukkeli oli pitkin Iijoki-sarjaa minulle monella tapaa mieluisa sekä hyvin sympaattinen ja kiinnostava hahmo. Kuolemaa tekevä Ukkeli herätti Epätietoisuuden talvessa tunteita, ja jotenkin ne myös kietoutuivat Kummun muutosten ympärille. Mietin haikeana Kallen lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvausta Kummusta toisena kotinaan ja monia hyviä hetkiä Patruunan, Milkan, Ukkelin ja Hupin kanssa. Nyt sitten Ukkeli kuolee Hupin perässä, Milka on lähtenyt jo aiemmin, ja Kummun Patruuna tuntuu olevan monella tapaa muuttunut mies, joka ei enää muista puheitaan Kallen "adoptoimisesta" ja Päätalojen muuttamisesta Kumpuun lopulta tuota tilaa jatkamaan. Kallen käynnit Kummussa kuvastavat hyvin hänen kaikinpuolista vierautumistaan lapsuusajoista ja ylipäätään jatkuvaa muutosta. Sitähän elämä on, vaikka meistä kallemaisimmille se on erityisen vaikeaa myöntää ja hyväksyä.

Hyvää alkanutta kesää, ja aurinkoista juhannusta!

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Muuttunut selkonen

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen (Iijoki 21)
Kustantaja: Gummerus, 1991.
Sivuja: 629.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5
Lue esittely täältä.

Kuten viimeksi Iijoen kutsun kohdalla, nytkin voi todeta kirjan nimen kertovan sisällön. Kalle on siis muuttanut Lainansa kanssa Tampereelta takaisin kotipaikkakunnalleen Taivalkoskelle, mutta mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Aviopari sijoitettiin ankean autiolle alueelle lutikoita kuhisevaan asuntoon ja töitä on paljon. Niiden hoitaminen virka-aikana ei kuitenkaan riitä, vaan taivalkoskelaiset poikkeavat häpeilemättä rakennusmestarinsa juttusille tämän kotitoimistoon viikonloppuisin, iltaisin ja kukonlaulun aikaan aamuisin.

Ankeiden olosuhteiden lisäksi tuntuu kuin koko pitäjä olisi muuttunut. Viisaasti on jo monessa jutussa ja yhteydessä todettukin, että Taivalkoskea enemmän oli varmaankin muuttunut itse Päätalo. Varmasti monelle muullekin on tuttu kokemus palata lapsuudenmaisemiin tai muuten tärkeisiin paikkoihin menneisyydestä ja todeta, ettei paluuta vanhaan enää ole. Kallelle kaihomielisenä nostalgikkona, jonka oli vaikea tuntea tyytyväisyyttä nykyhetkessä, tämä oli erityisen kova pala. Kallen mielessä kaikki joko oli paremmin ennen tai olisi nyt, jos hän vain olisi tehnyt toisenlaisia ratkaisuja tai asiat olisivat muuten menneet toisin.

Raskaiden olosuhteiden, muutoksen ja pettymyksen kourissa kenen tahansa avioliitto olisi kovilla. Lemmessä ei sujunut tietenkään Päätalojenkaan elämä. Joissakin suhteissa parempaan päästään, kun Päätalot saavat asunnon kirkonkylältä ja pääsevät siten pois korvesta. Kuntalaisten harrastama "ammatillinen häirintä" silti jatkuu, mikä kiristää Kallen ja Lainan välejä. Lainalle muutto kirkonkylälle on kuitenkin selvästi muutos parempaan, sillä hän pääsee samalla töihin myymälään ja saa päiviinsä ohjelmaa ja jännitystä. Ehkä lopulta liikaakin avioliittoa ajatellen...

Aasinsiltaa pitkin tästä päästään Kallen jo mainittuun kaihomielisyyteen, joka ilmeni myös -- vai jopa ennen kaikkea -- kaipuuna vanhojen heilojen perään. Tällä kertaa Kalle tapailee erästä, joka herättää hänen säälinsä keuhkotaudillaan. Mutta sääliä herättävät myös Pesiönvaaran vaivaistalon asukkaat. Kalle pestataan suunnittelemaan vaivaistalon remontti, minkä vuoksi hän vierailee Pesiönvaaralla usein. Siellä mieleen palaavat isä-Hermannin mielenterveysongelmien vuodet ja oleilu muun muassa Pesiönvaaralla. Sen ajattelu on Kallelle erityisen vaikeaa, mutta helppoa ei ole myöskään kohdata vaivaistalon nykyisiä asukkaita, joista moni on Kallelle tuttu lapsuus- ja nuoruusvuosilta.

Muissa työasioissa Kalle kiertää Taivalkoskea tarkistamassa uusia kansakoulurakennuksia, joista suurin osa on karmeassa kunnossa rakentaessa käytettyjen märkien tiivistepurujen vuoksi. Tämä tekee työn raskaaksi, eikä kovia tuomioita jakelevaan rakennusmestariin suhtauduta aina lämpimästi. Eri puolilla pitäjää kiertäminen vie paljon Päätalon aikaa -- eikä vähiten siksi, ettei Kallen luonnolla ajella virka-auton puuttuessa taksilla kunnan laskuun, vaan hän ajaa kaikki matkansa säässä kuin säässä polkupyörällä. Mitä hulluutta! ei ole yhtään ajattelematon huudahdus, sillä kuten moni muukin on todennut, Kallehan tuhlasi järjettömät määrät työaikaa ajaessaan joka paikkaan pyörällä. Mutta jälleen kerran niin monella ja osuvalla tavalla kuvaavahan tämä koko pyöräilymasokismi on: Kalle Päätaloa, Iijoki-sarjaa, sen ydintä ja perinteistä suomalaista miestä kuvaavaa.

Netistä löytyy myös Kai Hirvasnoron sekä Hesarin Vesa Karosen hyvät jutut Muuttuneesta selkosesta.

Kuukauden päästä käsittelyvuorossa on Epätietoisuuden talvi, jossa ollaan yhä edelleen Taivalkoskella. Se onkin viimeinen sarjan osa, joka minulla on valmiiksi luettuna. Vähitellen alan siis palata Päätalon maailmaan lukemalla sarjan viimeiset neljä osaa, mitä olenkin jo kauan odottanut.

Hyvää kevään jatkoa ja iloista vappua Päätalon ystäville!

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Iijoen kutsu

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu (Iijoki 20).
Kustantaja: Gummerus, 1990.
Sivuja: 648.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Kirjan nimestä voi jo päätellä tämän Iijoki-sarjan osan teeman: kotiselkonen kutsuu Kalle Päätaloa, ehkä yllättävästi mutta toisaalta loogisesti. Onhan Kalle niin sanotuista aineellisista saavutuksista -- koulutus, työpaikka, avioliitto, itse rakennettu omakotitalo -- huolimatta tuntenut nostalgista kaipuuta kotiseudulleen, ja luonteelleen ominaisesti hän on onnettomaksi itsensä tuntiessaan miettinyt jatkuvasti, olisiko elämä järjestynyt paremmin Taivalkoskella.

Päätalon luonteella on vaikea tyytyä ja olla syvästi onnellinen. Jotakin tuntuu aina puuttuvan, ja tämän puuttuvan palasen etsinnässä hän tekee ratkaisuja elämässään tai ainakin suunnittelee muutoksia ja haaveilee niistä. Helsingin Sanomien Vesa Karonen esittää paluumuuton ratkaisevaksi tekijäksi Lauri Viidan ja tämän menestyksestä kohonneen kateuden ja katkeruuden, mikä ei ole minusta välttämättä ollenkaan huono tulkinta. Viita -- jonka syntymän satavuotisjuhlaa tänä vuonna vietetään -- onnistui ensimmäisenä siinä, mistä Kalle oli haaveillut: kirjoittanut lahjakkaasti rakennustyönmaan arjesta ja työmiesten elämästä. Kirjailijahaaveet olivat todella polttavat Päätalon mielessä, ja hän pyrki jatkuvasti tekemään valintoja, jotka mahdollistaisivat kirjoittamisen vähintään tulevaisuudessa. Arki Tampereella oli kuitenkin jatkuvasti hyvin raskasta ja kiireistä, eivätkä rahkeet tuntuneet riittävän kirjoittamiseen tai uskallus Mikko Mäkelän kirjailijapiiriin, jossa mm. Viita ja Väinö Linna kävivät.

Jos kirjoittaminen ei onnistu Tampereella, ehkä se onnistuu Taivalkoskella. Ehkä siellä lähtisi sujumaan kirjoitus muista Päätalon suunnittelemista aiheista, jotka olivat hänelle tuttuja etenkin lapsuusvuosilta ja myös tuoreita suomalaisen kirjallisuuden kentällä.

Hirvasnoron Kai ihmettelee Lainan helppoa suostumista Taivalkoski-tuumaan, ja kyllähän kaikki kirjassa käykin todella nopeasti ja sujuvasti -- kunnes sitten päästään perille pettymysten Asutusalueelle. Minä mietin Lainan kohdalta kahta mahdollista syytä Taivalkosken houkutukseen: hänkin on varmasti ollut onneton avioliitossaan Tampereella ja toivoo muutoksen ehkä tuovan mukanaan onnellisempia aikoja, ja toisaalta tähän liittyen hän varmaankin jättää mielellään taakse Tampereelle miehensä mahdollisen rinnakkaissuhteen tai -suhteet toivoen tämänkin asian menevän toisin toisella paikkakunnalla.

Niin, kirjan alussa ollaan siis yhä Tampereella ja omassa "kodossa", mutta eihän Kallen ja Lainan avioliitto entistä auvoisampi ole. Yhteensopimattomien luonteiden päälle on jatkuvaa väsymystä ja stressiä. Lisäksi Kalle ottaa Lainalta kysymättä kotiin koiranpennun, jota Laina suorastaan kammoaa, ja Tessusta syntyy uusi jatkuvan riidan aihe puolisoiden välille, vaikka Laina vähitellen tottuu ja ehkä jossain määrin jopa kiintyy koiraan.

Kalle käy pääsiäisenä Taivalkoskella ja saa kuulla avautuvasta kunnan rakennusmestarin paikasta. Sitten kaikki käy nopeasti, ja kesä alkaa avioparilla jo taivalkoskelaisina. Elävän kamalasti Päätalo kuvaa saapumisen Taivalkosken Asutusalueelle, jossa kaikki on huonosti ja pielessä ja pettymys sekä katumus sen myötä hirveät. Onneksi Päätalojen elämä alkujärkytyksen jälkeen jossain määrin helpottuu ja parantuu Taivalkoskellakin, mutta eihän mikään helppoa sielläkään ole -- eihän tämä kirjasarja olisi muuten sitä, mitä se on.

Olen lukenut sarjaa tästä eteenpäin enää pari osaa, joiden aikana ollaan edelleen Taivalkoskella. Taukoa Päätalon lukemisessa on nyt puolisen vuotta, ja varmaan vähitellen alan lukea viimeisiä osia pysyäkseni tämän juttusarjan tahdissa. Kovasti jo odotan paluuta Kallen maailmaan, ja tietysti kiinnostaa tietää, mitä kaikkea lopulta tapahtuu, vaikka pääpiirteet tiedänkin. On tämä kyllä kaikkineen aikamoinen kirjallinen ja historiallinen matka, jota ilman elämä ja lukukokemukset olisivat monta kertaa köyhemmät.

Toivotan valoisaa kevään jatkoa näin toisen pääsiäispäivän ja ensimmäisen kunnollisen kevätpäivän päätteeksi!

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Oman katon alle

Kalle Päätalo: Oman katon alle (Iijoki 19).
Kustantaja: Gummerus, 1989.
Sivuja: 697.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.


Tätä kirjaa Iijoki-sarjasta pelkäsin ennakkoon ehkä kaikkein eniten. Olinhan kuullut, että romaani on kuin omakotitalon rakennusopas -- 700 sivua pelkkää rakentamista.

No, kyllä Oman katon alle -romaanissa rakennetaan paljon. Valehtelenkohan jos väitän, että saadaan Kallen ensimmäinen pomottama rakennustyömaa Vesilahdella viimeisteltyä, rakennetaan lisäkerros Uusbetoni Oy:lle, pystytetään omakotitaloa tai useampia Janne Mäkitörmän kaverina ja lopulta rakennetaan myös tuo oma koti, myyttinen Kirvestie 22? Mutta ei se tylsää ole, ihme kyllä, edes tällaiselle, joka ei ole koskaan rakentanut mitään, ellei Ikean kalusteiden kokoamisia lasketa.

Rakentamisprojekteja höystävät värikkäät ihmiskuvaukset ja monenlaiset sattumat. Kallen ollessa kyseessä pääosin vastoinkäymiset.

Vesilahdella tosiaan ollaan vielä alkuun. Harjakaisten juhlinta seppä Turkin luona menee ehkä hitusen överiksi siihen nähden, ettei Kalle ollut uskaltanut kotona sanoa lähtevänsä juhlimaan. Mutta pieni pirtujuopottelu ei ole mitään siihen verrattuna, mitä tapahtuu kotimatkalla.. Ja mikä riita siitä syttyy kotona. Uskomaton verisen nenäliinan tapaus. Tietysti Lainalla oli ilmeisesti syytäkin epäillä ja raivota, kun otetaan huomioon Päätalon kirjojen ulkopuolelta kuultu tieto Kallen toisesta naisesta Vesilahdessa. Niin tai näin, tätä riitaa eivät hillitse edes samassa huoneessa nukkuvat Vouvilat. Tosiaan sellainenkin on tässä välissä tapahtunut, että Kalle ja Laina ovat ottaneet Kallen ruotukaverin, Ilmari Vouvilan, vaimoineen alivuokralaisiksi, kunnes heille löytyy oma asunto ja työpaikat. 

Vouvilat on kuvattu kyllä hyvin mukavina ihmisinä, joista Lainakin pitää, mutta ahdastahan kahdella pariskunnalla on yhden kammarin ja keittiön yläkertahuoneistossa. Jossain vaiheessa Vouvilat pääsevätkin lähes naapuriin maatilalle töihin ja asumaan. Joskin jos nyt taas oikein muistan, he muuttavat Allin ja Ukin yläkertaan Päätalojen tilalle näiden saatua omakotitalonsa Kirvestiellä valmiiksi.

Välissä ehditään kuitenkin rakentaa ja paljon. Kalle ottaa lupauksensa mukaisesti Ilmarin mukaan ja oppipojaksi hänen ja Jannen rakennusporukkaan. Myöhemmin myös työmaalle Uusbetonille. Tuolla työmaalla onkin monia mahtavia tyyppejä ja kuvauksia. Tai ehkä vähemmän mahtavia, mutta hyvää kirjallisuutta heistä on saatu -- tai tehty. Kirjan lukemisesta on aikaa, mutta muistan vielä tosi hyvin henkilöhahmoja varkaita pelänneestä johtajasta yskivään tilausten vastaanottajaan, ja tietenkin eroottisesti ilottelusta kiinni jääneen naistyötekijän sekä harvinaisen röyhkeän muurariporukan.

Kallen oman "kodon" rakentaminen on kirjan kuvauksen mukaan kauheaa raatamista, vaikka Hirvasnoron Kain bloggauksen kommenteissa on epäilty Päätalon kirjoittaneen tässä reilumminkin höystöjen kanssa. Muutenkin aina välillä kuulee Päätalon olleen mitä todennäköisimmin kova liioittelija erityisesti omaan työteliäisyyteensä ja voimiinsa liittyen. Voi kyllä olla, mutta yleensä samalla muistetaan huomauttaa myös siitä tärkeästä asiasta, että nämä kirjat ovat kuitenkin fiktiota. Ja mahtavaa romaanikirjallisuutta ne ovatkin! Romaanien Kalle Päätalo on niin uskomaton suomalaisen miehen toteeminen symboli, että on synnyttänyt todellisen kansanliikeen ja palvontakultin. En osaa arvata, oliko tämä tällaisen hahmon rakentaminen Päätalolta tietoista vai alitajuista, mutta ainakin se on ollut erittäin toimiva ratkaisu ja kirjoittavan mestarin taidonnäyte.

Raatamisen ja karhun voimien lisäksi kuvaan kuuluvat tietysti vastoinkäymiset, traumat, vaatimattomuus ja kovan kuoren alla piilotteleva hellä sydän.

Oman talon rakentaminenkin on paitsi sitä raatamista myös monien epäonnisten sattumien höystämää Via Dolorosaa. Sydämen hellyys paljastuu tässä kirjassa lähinnä suhtautumisessa onnettoman juopon satuihin totena, tämän työllistämisenä ja lukuisten ennakkojen maksamisena. Vaimo tai edes se oma koti eivät väsyneessä miehessä paljon lämpimiä ajatuksia herätä. Sitä en nyt muista, ottaako Kalle perheeseen Tessu-koiran Lainalta kysymättä tässä vai seuraavassa osassa, mutta silloin selväksi kuitenkin tulee, että miehen on helpompi näyttää tunteitaan ja purkaa hellyyttään eläimeen kuin naiseen.

No, koti joka tapauksessa valmistuu ja suomalaisen miehen mitta on viimeistään nyt täytetty. Seuraavassa kirjassa tuleekin sitten taas yllätyskäännettä kerrassaan, kun Kirvestiellä lopenuupuneisiin korviin kantautuu Iijoen kutsu... Siitä lisää kuukauden päästä.

Siihen saakka valoisia kevättalven päiviä!

maanantai 25. tammikuuta 2016

Iijoki-kimppaluku: Reissutyössä

Kalle Päätalo: Reissutyössä (Iijoki 18).
Kustantaja: Gummerus, 1988.
Sivuja: 666.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Tässä Iijoki-sarjan osassa Kalle pääsee pomottamaan ensimmäistä rakennustyömaataan, jolla nostetaan myymälärakennus Vesilahdelle (kuulemma -- paikkakuntaa ei itse kirjassa kerrota). Sitä ennen Kalle kuitenkin rakentaa Jannen apuna omakotitaloa Tampereella ja käy Taivalkoskellakin juhannuksen vietossa.

Vaikka pelkäsin etukäteen näitä sarjan "rakennusosia", ne ovat suurelta osin olleet kiinnostavampia kuin oletin. Taas kerran tosin harmittaa, kun minulla ei ole kirjaa tässä käsillä ja joudun suorittamaan tätä yhteenvetoa vailinnaisesti, sillä en enää ole varma kaikista kirjan tapahtumista. 

Vesilahden myymälään liittyvät jutut muistan aika hyvin, mutta oliko tässä kuvailtu kotiseutureissu se jumalattoman kylmä juhannus, jona Janne oli mukana ja miehet laskivat tarjouksen taivalkoskelaisen kansakoulun rakentamisesta? Kalle alunperin innostui tästä mahdollisuudesta päästä reissutyöhön selkoseen, mutta lopulta moni asia alkoi puhua hanketta vastaan ja lopulta Kalle oli hyvinkin helpottunut, kun heidän tarjouksensa ei voittanut. Mikä koulu se olikaan? Hutun? Polon? Jokin muu, mikä? Näin ne aikanaan niin tutut asiat ja nimet unohtuvat. (Olen ollut nyt aika pitkän pätkän lukematta Päätaloa, mutta kevään mittaan jatkan IIjoki-sarjan loppuun, mitä kovasti jo odotan.)

Joka tapauksessa näiden vuosien Taivalkoski-vierailujen kuvauksessa erityisen hauskaa on lukea Martan pojista. Ja poikien kuvauksessa kaikkein parasta on heidän suhteensa "ukkoon" eli Hermanniin. Siis aivan järkyttävän lepsu kasvattajahan Hermanni on, mutta hyviä kohtauksia hänestä ja pojista syntyy. On myös liikuttavaa, kuinka hellä ja pehmeäsydäminen Herkkokin osaa olla -- tosin tätä oli jo nähtävissä hänen omien lastensa ollessa pieniä. Ja kantaa isä lapsistaan huolta myöhemminkin: Erityisesti Hermanni hoksaa Kallen ja Jannen suunnitellun taivalkoskisen rakennusprojektin järjettömyyden ja pelkää sen menevän puihin. Siitä Herkko sitten varoittelee, on huolissaan -- ja lopulta suunnattoman helpottunut, kun suunnitelma kariutuu.

Jos muuten puhun nyt oikeasta Taivalkosken-juhannuksesta, sen aikana juodaan myös vähän viinaksia Kallioniemen tuvassa. Lähinnä Kalle, Janne ja K. A. Nevala, vähän Riitukin. Sen sijaan Hermanni ei ota, mistä Kalle ensin pahastuu, mutta lopulta tässäkin näkyy Kallen isän huolehtijan rooli: hän ei ota, kun ymmärtää K. A.:n olevan vanha mies, joka ei humalassa ja huonolla säällä pääsisi välttämättä omin voimin turvallisesti kotiinsa. Mutta ennen kuin Herkko pääsee huolehtimaan Nevalaa kotimatkalle nähdään K. A.:n ja Martan villi juhannuspolkka, joka päättyy vanhan miehen rullautumiseen maton sisälle. Jos tapahtunut on ollut oikeasti puoliksikaan sitä, mitä Kalle kirjassa kuvaa, olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa näkemässä tämän Nevalaa kovasti nolostuttaneen tapahtuman!

Mutta lopulta Kalle siis pestautuu Tampereen kulmilla Kalevi Rantasen alaiseksi ja saa ensimmäisen työmaansa rakennusmestarina. Vesilahti on sen verran kaukana, että Kalle asuu pääosin työmaan kupeessa, karjalaisen evakkoperheen vieraana. Rakentaessa on tietysti kaikenlaista vaihetta ja huolta -- ennen kaikkea alkuun on vaikea saada miehiä töihin kilpailevan työmaan ja maaseudun vuodenkiertoon kuuluvien talon töiden takia. Ihan kiinnostava tästä kaikesta oli tosiaan lukea. Myös ihmisiä Päätalo kuvaa taas hyvin. Parhaiten mieleen jäi tietenkin seppä Alvar Turkki -- aikamoinen persoona. 

Vesilahden myymälän lopullinen valmistuminen taitaa tapahtua vasta sarjan seuraavan osan alussa, mutta muistan liikuttuneeni jo tämän kirjan aikana Kallen ensimmäisen rakennustyömaan johdosta. Kaikkea kirjallisuus tekeekin -- en olisi uskonut tällaista koskaan kyynelehtiväni!

Seuraavassa osassa päästään myös kirjan nimen mukaisesti oman katon alle. Ainakin vähäksi aikaa. Siitä lisää kuukauden päästä!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...