Iijoki-kimppaluku: Iijoelta etelään

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään (Iijoki 23)
Kustantaja: Gummerus, 1993.
Sivuja: 693.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä.

Enää en ole vastuussa Taivalkosken kunnan rakennustöistä, en oikeastaan itsestänikään. Tiedän vaimoni pystyvän huolehtimaan siitä, että pääsemme Tampereelle. Se, ettei minulla ole tiedossani työpaikkaa, ei häiritse mieltäni. Minulla ei ole enää vastuun painetta, mikä nostaa sisälleni lähes hekumallisen tunteen. Saan antaa väsymykselleni vallan. Tämä tunne on niin voimakas, että minun olisi helppoa alkaa nauraa mutta yhtä hyvin myös itkeä.

Nyt on monella tapaa ja pitkästä aikaa erityisen miellyttävää kirjoittaa Iijoki-sarjasta: Luen oikeaa painettua kirjaa oikolukuliuskojen sijaan, joten saan siitä valokuvan postauksen yhteyteen. Lopetin kirjan lukemisen muutama päivä ennen tämän kirjoittamista, en useita kuukausia tai lähes vuotta aiemmin, joten kirjan sisältö on tuoreempana mielessä. Ja koska kirja on minulla (kirjastosta) yhä kuvattavana ja selailtavana, voin liittää postauksen oheen osuvia lainauksia sen sisältä, mistä pidän.

Aloitin lainauksella kirjan loppupuolelta, siitä kun Kalle ja Laina vihdoin jättävät Taivalkosken taakseen ja palaavat Tampereelle. Kalle kuvaa helpotuksen tunnetta niin, että se todella välittyy lukijalle -- tai tämähän johtuu myös aiemmin elävästi kuvatusta ehdingosta, jota Kalle kotiseudullaan aikuisena koki. Tietenkin hän on myös haikea lähtiessään, ei kai hän muuten olisi Kalle Päätalo, mutta kyllä lähtemisen päätös oli selvästi oikea. Siitä todistaa myös päätöksentekohetken kuvaus, kun Päätaloja taas kunnan puolelta juoksutetaan uutta asuntoa etsimässä ja Kalle joutuu kuuntelemaan hyvin tylyn tyrmäyksen eräältä rouvalta, jonka talosta hänet on neuvottu kysymään uutta kotia itselleen ja Lainalle:

Sen verran osoitan mieltäni, että en sano näkemiin, edes hyvästi. Toisaalta minun ulos tultuani haluttaisi alkaa karjua laulamalla perkeleitä, mutta samalla ratkean mielessäni lähes riemuun. Sisälläni valkeaa humahtamalla elämälleni ja elämällemme uusi ja peruuttamaton päätös! Niinpä polkaistaessani IC:ni käyntiin, tunnen jo kiitollisuutta talon emäntää kohtaan. Töykeällä käytöksellään emäntä oli katkaissut sisältäni niin tärkeän henkisen säikeen, että aion puhutella häntä vastakin rouvaksi, jos osuisimme puheisille.

Kai Hirvasnoro on blogissaan otsikoinut tätä osaa käsittelevän postauksensa osuvasti "Pitkät jäähyväiset tekoselkoselle". Koko Iijoelta etelään -osaa leimaavat haikeus ja toisaalta myös helpotus. Edellä kuvattu päätös lähtemisestä tapahtuu ennen kirjan puoliväliä, ja sen jälkeen yhä selkeämmin Kalle havahtuu huomaamaan, kuinka Taivalkoski ei täytä hänen nostalgian sävyttämiä haaveitaan. Kallella tuntuu haikeudesta huolimatta olevan kiire Tampereelle, ja monia hetkiä sävyttää masentunut mieliala. 

Kaille oli jäänyt minun tapaani voimakkaasti mieleen Martan ja Simosen Veikon onnettomat kihlajaiset (kihlaus tosin pian purettiin, mutta kirjan lopussa Kalle saa Kallioniemestä kirjeen, jossa Martta kertoo menneensä sittenkin naimisiin Veikon kanssa, mitä Kalle ei, ihme kyllä, kommentoi lainkaan). Niiden tunnelma säilyy synkeänä, koska Martta ei osaa iloita edessä olevasta lähdöstä lapsuudenkodistaan ja lasten viemisestä pois isovanhempien luota. Veikkoa hän kehuu, mutta todellista rakastumista ei ainakaan kirjojen riveiltä tai rivien välistäkään huomaa. Pahinta on kuitenkin lukijalle Herkon täydellinen romahtaminen, kun hän tavoistaan poiketen ottaa kihlajaisissa viinaa ja alkaa itkeä paitsi Antan ja pikku-Kallen menettämistä myös omaa kovaa elämäänsä.

Martta nousee ja katoaa Meijerikamariin. Isä ryyppää pitkän horaisun. Kun hän laskee kupin, hänen poskiaan valuvat vesinoroset. Sisälleni tulee entistä masentavampi tunne. Minulla ja isällä ei ole koskaan ollut läheistä henkistä suhdetta, ei alkuunkaan sellaista kuin äidin kanssa. Silti ymmärrän isältä karanneen kyyneleet. Vaikka isä on karski kaikkinaiselle hempeilylle, hän on hyvin lapsirakas. Isä ottaa uuden ryypyn ja sanoo:
- Mulla ei ole, Veikko, sinnua kohtaan pienintä väärää mieltä. Tulevat vain mieleen nuo poijat. Minä olen niihin niin kiintyny.

Iijoki-sarjan sodanjälkeisistä vuosista kertovia kirjoja lukeneet tietävät, että Martan pojat olivat todella enemmän kuin kaikki kaikessa Hermannille. Ja toisinpäin.

Eikä isä enää yritäkään pidätellä tunteittensa purkautumista, kun sanoo:
- Sinnua vastaan, Veikko, mulla ei ole mittää, mutta poikia sinun pittää kohella kun ihmisen lapsia...
Puhe katkeaa tyrskivään itkuun. Myös äiti joutuu kuivaamaan silmäkuoppiaan. Veikko sanoo:
- Sitä sinun ja Riitun ei tarvihe pelätä, että rupejaisin hylykimään poikia. Minä tiijän, että Martalla on poijat ja otan Martan poikineen.
- Minä uskon, että jos jostahi poijat saavat kelevollisen isäpuolen, niin on se juuri Veikko.
Eikö isä tajua äidin puhetta vai hyväksyykö sen tänä herkkänä hetkenään. Joka tapauksessa isä laskee kasvonsa pöydälle ristimiensä käsivarsien päälle ja tyrskii:
- On olevinaan vain pikkusen aikaa... kun olin penska... Sitte parraillani oleva mies. Ja nyt olen, perkele, vanha ja vaivanen ukko. Eihän minusta... ennää olekkaa poikiin... mieheksi elättäjää. Rippikoulun alakukoulun sain käyvä Päätalosta. Sitte isä-Ukkeli joutu penskasakin kansa... maalimalle. Minä olin vanhin. Olin Ahoniemessä... tätin talossa renkinä... kun kävin rippikoulun päästöosan... Voi perkele, että elämä piti olla... kovaa.

Kihlajaiset kaikkineen ovat uskomaton kirjallinen kuvaus. Hesarin Vesa Karonen kirjoittaa hyvin siitä, kuinka monitasoisesti tätä teosta ja yleensä Päätaloa voi lukea. Pakkohan ei ole, mutta kirjallisuustieteestä kiinnostuneet voisivat yleisestä ylenkatseesta huolimatta löytää näistä teksteistä vaikka mitä kiinnostavaa. Olen taas seurannut, miten sosiaalisen median piireissäni norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta käydään täsmälleen samanlaista keskustelua kuin Päätalo-fanit ovat käyneet Iijoki-sarjasta jo vuosikymmeniä. Silti suurin osa Knausgårdin lukijoista ei koskisi pitkällä tikullakaan Päätalon kirjoihin. Ehkä historiallinen perspektiivi tuntuu jotenkin hankalalta.

Olen keskittynyt useissa postauksissani Kallen ja Lainan avioliittoon. Sarjan tässä osassa se tuntuu olevan vähän taustalla. Kalle on kyllä jatkuvasti mustasukkainen, kun hänen mieleensä tulevat epäilyt Lainan suhteesta Veikko Moilaseen, mutta Kalle hillitsee itsensä, eikä suuria riitoja synny. Minua jäi kyllä kiinnostamaan Hartikka-Veikon sanoma, että hänellä on uutta tietoa Polossa vietetystä yöstä, jolloin Kalle epäili vahvasti jotakin tapahtuneen vaimonsa ja Sonni-Moilasen välillä. Veikon uutta tietoa ei nimittäin ainakaan tässä kirjassa paljasteta.

Kalle itse tietenkin tuntee lämpimiä tunteita yhtä jos toista naista kohtaan. No, ehkä lähinnä Tyyne Simosta ja keuhkotautia sairastavaa Maijaa. Näidenkin kanssa viimeisissä tapaamisssa on jo masentunutta pettymystä mukana. Kolmas "vieras" nainen Kallen elämässä on Pesiövaaran vanhainkodin johtaja Irja. Häntä kohtaan Kallella ei tosin taida olla romanttisia tunteita, mutta toisinpäin saattaa ollakin, ja joka tapauksessa Kallen ja Irjan toimiva ystävyyssuhde on kuvattu hyvin kauniisti ja lämmöllä.

On uskomatonta, että Iijoki-sarjaa on minulla jäljellä enää kolme kirjaa. En pidä lainkaan mahdottomana ajatusta palata tähän sarjaan vielä uudelleen, vaikka yleensä en lue kirjoja toistamiseen tai katso edes lempielokuviani useampaan kertaan. Jokin kumma taika tässä sarjassa on. Aloitan ensi viikolla Pato murtuu -osan lukemisen, ja sen kanssa lähdenkin taas Taivalkoskelle, Päätaloviikolle. Sekin on uskomatonta ja taianomaista, että pääsen vielä toisenkin kerran kirjasarjan tapahtumapaikoille, jopa Kallioniemeen.

Kuullaan taas kuukauden päästä!