Iijoki-kimppaluku: Pato murtuu

 

Kalle Päätalo: Pato murtuu (Iijoki 24)

Kustantaja: Gummerus, 1994.
Sivuja: 684.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä.

Eräänä iltana kotiin tullessani Aune ei ollut vielä palannut työreissultaan. Kun työvaatteeni riisuttuani aloin peseytyä vadissa tiskipöydän päällä, Laina sanoi:

- Mää kävein tänään laittamassa eroasian vireille.

Lainan sanat eivät niinkään hätkähdyttäneet. Lantatessani kuumavesikattilasta vatiin kauhomaani vettä valuttamalla kraanasta kylmää vettä joukkoon kysyin:

- Ja asia lähti pyörimään?

- Miksei olisi lähtenyt! Mää kertosin haastemiehelle, että mun mieheni on tehnyt huorin koko meitin avioliiton ajan ja viimetteks nin, että hänelle on tehty lapsonen.

Lyhyesti sanotuna juuri tästä kertoo Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmanneksi viimeinen osa, Pato murtuu. Ja täytyy sanoa, että kirja oli vaikea ja paikoin hyvinkin ahdistava luettava. Mietin sitäkin, että Vilja (Kalle Päätalon lapsenlapsi) on omassa luku-urakassaan tulossa pian tähän kirjaan -- miltähän lukeminen hänestä tuntuu.

Annoin kirjalle korkean arvosanan, eikä teos olekaan missään nimessä huono. Se on vaikuttava ja rehellisen elävästi kuvattu, ja juuri siksi se on niin ahdistava ja vaikeaa luettavaa.Toki kirjassa on muutakin materiaalia mausteeksi, rakennustyömaajuttuja ja sen sellaista, mutta aika pitkälti kaikki teksti pyörii Kallen ja Lainan aviokriisin sekä lopulta otettavan eron ympärillä.

Draaman perussääntöihin kuuluu, että lukijan (tai katsojan) on oltava päähenkilön puolella. Vaikka päähenkilö ei olisi ns. hyvis, hänessä täytyy olla ominaisuuksia, jotka saavat lukijan jos ei ymmärtämään niin ainakin hyväksymään hänet tekoineen, olemaan hänen puolellaan ja antamaan hänelle anteeksi. Tämän kirjan kanssa Päätalo kyllä todella testaa tätä sääntöä ja lukijoitaan, ainakin minua. Ellei takanamme olisi niin pitkää historiaa ja minulla lukijana lämmintä suhdetta kirjailijaan, päähenkilön joukoissa seisominen olisi ollut hyvin vaikeaa. Ja oli se nytkin.

On tunnettua, että Päätalo ruoskii ja syyllistää itseään. Toisaalta ihmisen perusluonteeseen kuuluu omien huonojen puolien ja tehtyjen vääryyksien kaunistelu. En tiedä, miten asiat ovat oikeassa elämässä menneet, mutta kirjan tapahtumia ajatellen ja niistä kertoja- Kalle Päätalon kautta lukien täytyy sanoa, että kirjan päähenkilö Kalle Päätalo oli kyllä avioliittonsa päättymisen aikoina sikamainen paskiainen ja kohteli useitakin ihmisiä luokattoman huonosti.

Ensinnäkin tietysti Lainaa. Kukaan ei ole missään läheisessä ihmissuhteessa puhdas pulmunen tai viaton hyvyyden ruumiillistuma, ja Lainalla on varmasti ollut omat ikävät ja ärsyttävät puolensa. Mutta omien sanojensakin mukaan Kalle Päätalo käyttäytyi koko ensimmäisen avioliittonsa ajan hyvin huonosti, ennen kaikkea liittyen toisiin naisiin. Hän ei pelkästään harrastanut taajaa syrjähyppelyä vaan myös suunnitteli sitä sekä haaveili muista naisista jatkuvasti. Lopulta tämä kaikki huipentui tässä Pato murtuu -kirjassa jatkuvampaan sivusuhteeseen vielä alaikäisen (näin olen käsittänyt, vaikka sitä ei kirjassa suoraan sanota) tytön kanssa, joka työskenteli Päätalon pomottamalla rakennustyömaalla ja jonka Kalle myös saattoi raskaaksi.

Tämän saa tietää myös Laina, mutta eihän se yksin riitä, vaan Kalle on vaimonsa täydellisen nöyryyttämisen jälkeen tälle vielä käsittämättömän ilkeä ja pirullinen ja yrittää useaan otteeseen vierittää avioliiton sortumisen syytä osaltaan myös Lainalle (silloin kun ei syytä nuoruusvuosiensa taivalkoskelaisia tyttöjä, jotka eivät ymmärtäneet tykätä hänestä... voi taivahan jumala!). Ja ihan lopuksi Kalle jatkaa aiemminkin ilmennyttä tekopyhistelyään saaden lähes sydänkohtauksen nähdessään avioeron jälkeen Lainan yhdessä taivalkoskelaisen Veikko Moilasen kanssa. On tietenkin ymmärrettävää, että se tuntuu pahalta ja nöyryyttävältä, kun Kalle on epäillyt Lainaa ja Moilasta suhteesta jo avioliiton aikana, mutta kun ottaa huomioon, mitä kaikkea mies on itse tehnyt ja että avioero on jo astunut voimaan, reaktiot ovat kuitenkin käsittämättömät.

Kaiken tämän päälle Kalle ei ainakaan kirjan mukaan ota kunnollista vastuuta siittämästään lapsesta vaan hölmistyy ja mykistyy uutisesta täydelleen, menettää mielenkiintonsa nuorta Raijaa kohtaan ja alkaa vältellä tämän tapaamista. Rahaa hän lapsensa elatusta varten jonkin verran toimittaa, mutta tämänkin hän tekee vasta pyynnöstä ja muuten vaikuttaa siltä, että hän luihulla tavalla vähä vähältä vain liukenee pois Raijan ja lapsen elämästä.

Luin tosin "oikean elämän Raijan" haastattelun, jossa tämä väitti Kallen kosineen häntä mutta saaneen rukkaset mustasukkaisuutensa ja Raijan käytöstä hallitsemaan pyrkivän taipumuksensa vuoksi. Totuudesta on taas vaikea tietää, mutta arvioinkin tässä kirjaa, jonka päähenkilö Kalle Päätalo on sarjan tässä osassa todellinen nuljus Raijaa kohtaan -- ja täydellinen kusipää Lainaa kohtaan.

Huoh, sainpa nyt tämän purettua tunnoltani. Mutta kuten sanoin, kirjanahan Pato murtuu on hyvä ja vaikuttava kuvaus avioliiton loppumisesta. Juuri näin vaikuttava, että minäkin olen ihan tuohtunut. Lisäksi siinä käydään Taivalkoskella pariinkin otteeseen ja Riitu on vieraana Tampereella, ja nämä Kallen lapsuusajan perheen ja lähipiirin mukanaolot elävöittävät minulle lukijana Iijoki-sarjan osia joka kerta.

Ja kun avioliitoista nyt puhutaan, kiinnittyi tässäkin kirjassa huomio aina mainioiden Herkon ja Riitun väliseen kanssakäymiseen.Tikustelua kuullaan taas ilman muuta, mutta nähdään myös Hermannin selvä huoli vaimostaan -- ensin kun tämä lähtee kauas Tampereelle ja myöhemmin, kun tämä saa halvauksen. Tosin se ilmenee tietysti herkkomaiseen tyyliin:

- Pirruako te Riitun sinne Tampereelle kuletatta! isä sanoo.

Isä oli jo Kallioniemessä -- kun äidin lähdöstä oli sovittu -- ärhennellyt asiasta. Nyt isä jatkaa: - Miten äitinnä osovaa Tampereelta takasi?

- Sillon pääset pahasta, naurahtaa autosta ulos pyrkivä Aune.

- Kun pääsisinhi! Mutta sitä jouvutaan hakemaan kirjoin ja koirain kansa ympäri Suomea, isä vänkää. - Mitästä pirrua, että tollo maalaisakka osovaa Tampereelta asti kottiisa!

Kirjan päättyessä Kalle on muuttanut pois yhdessä rakennetusta Kirvestien kodista alivuokralaishuoneeseen. Hänellä on siellä ihan kelvolliset oltavat, ja kirjoittaminenkin sujuu yksinäisyydessä ja rauhassa. Kova ikävä Kallella kuitenkin Kirvestielle on, ja lopussa hän alkaa miettiä uudelleen lupaustaan jättää talo Lainalle. Kalle on myös alkanut tapailla erästä Leena Janakkaa jo ennen varsinaista avioeroa... Samaan aikaan hän tosin tapailee myös paria tuttua rakennusnaista, jotka ovat vuosien varrella muodostuneet -- nykyajan kielellä -- Kallen fuck-buddyiksi, joista toinen pesee hänen pyykkinsäkin, ja ehkä lopulta kirjan kaikkein uskomattomin naisseikkailu tapahtuu Kallen verivihollisen, Salli Lisäkkään, kanssa. Kyllä se Päätalo kerkisi, voi sentoki, mutta eipä ollut lukeminen ainakaan tylsää!

Luin tällä kertaa Hirvasnoron Kain ja Vesa Karosen näkemykset tästä teoksesta vasta kirjoitettuani oman bloggaukseni. Hyviä, ansiokkaita analyyseja molemmat; käykää lukemassa, jos ette ole jo aiemmin tutustuneet.

Saa nähdä, mitä kaikkea Hyvästi, Iijoki -kirjassa tapahtuu. Sitä en ole vielä ehtinyt edes hakea kirjastosta, joten ihmetellään asiaa yhdessä sitten kuukauden päästä. Siihen saakka lämpimiä kesäpäiviä kaikille!