Kustantaja: Gummerus, 1991.
Sivuja: 629.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5
Lue esittely täältä.
Kuten viimeksi Iijoen kutsun kohdalla, nytkin voi todeta kirjan nimen kertovan sisällön. Kalle on siis muuttanut Lainansa kanssa Tampereelta takaisin kotipaikkakunnalleen Taivalkoskelle, mutta mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Aviopari sijoitettiin ankean autiolle alueelle lutikoita kuhisevaan asuntoon ja töitä on paljon. Niiden hoitaminen virka-aikana ei kuitenkaan riitä, vaan taivalkoskelaiset poikkeavat häpeilemättä rakennusmestarinsa juttusille tämän kotitoimistoon viikonloppuisin, iltaisin ja kukonlaulun aikaan aamuisin.
Ankeiden olosuhteiden lisäksi tuntuu kuin koko pitäjä olisi muuttunut. Viisaasti on jo monessa jutussa ja yhteydessä todettukin, että Taivalkoskea enemmän oli varmaankin muuttunut itse Päätalo. Varmasti monelle muullekin on tuttu kokemus palata lapsuudenmaisemiin tai muuten tärkeisiin paikkoihin menneisyydestä ja todeta, ettei paluuta vanhaan enää ole. Kallelle kaihomielisenä nostalgikkona, jonka oli vaikea tuntea tyytyväisyyttä nykyhetkessä, tämä oli erityisen kova pala. Kallen mielessä kaikki joko oli paremmin ennen tai olisi nyt, jos hän vain olisi tehnyt toisenlaisia ratkaisuja tai asiat olisivat muuten menneet toisin.
Raskaiden olosuhteiden, muutoksen ja pettymyksen kourissa kenen tahansa avioliitto olisi kovilla. Lemmessä ei sujunut tietenkään Päätalojenkaan elämä. Joissakin suhteissa parempaan päästään, kun Päätalot saavat asunnon kirkonkylältä ja pääsevät siten pois korvesta. Kuntalaisten harrastama "ammatillinen häirintä" silti jatkuu, mikä kiristää Kallen ja Lainan välejä. Lainalle muutto kirkonkylälle on kuitenkin selvästi muutos parempaan, sillä hän pääsee samalla töihin myymälään ja saa päiviinsä ohjelmaa ja jännitystä. Ehkä lopulta liikaakin avioliittoa ajatellen...
Aasinsiltaa pitkin tästä päästään Kallen jo mainittuun kaihomielisyyteen, joka ilmeni myös -- vai jopa ennen kaikkea -- kaipuuna vanhojen heilojen perään. Tällä kertaa Kalle tapailee erästä, joka herättää hänen säälinsä keuhkotaudillaan. Mutta sääliä herättävät myös Pesiönvaaran vaivaistalon asukkaat. Kalle pestataan suunnittelemaan vaivaistalon remontti, minkä vuoksi hän vierailee Pesiönvaaralla usein. Siellä mieleen palaavat isä-Hermannin mielenterveysongelmien vuodet ja oleilu muun muassa Pesiönvaaralla. Sen ajattelu on Kallelle erityisen vaikeaa, mutta helppoa ei ole myöskään kohdata vaivaistalon nykyisiä asukkaita, joista moni on Kallelle tuttu lapsuus- ja nuoruusvuosilta.
Muissa työasioissa Kalle kiertää Taivalkoskea tarkistamassa uusia kansakoulurakennuksia, joista suurin osa on karmeassa kunnossa rakentaessa käytettyjen märkien tiivistepurujen vuoksi. Tämä tekee työn raskaaksi, eikä kovia tuomioita jakelevaan rakennusmestariin suhtauduta aina lämpimästi. Eri puolilla pitäjää kiertäminen vie paljon Päätalon aikaa -- eikä vähiten siksi, ettei Kallen luonnolla ajella virka-auton puuttuessa taksilla kunnan laskuun, vaan hän ajaa kaikki matkansa säässä kuin säässä polkupyörällä. Mitä hulluutta! ei ole yhtään ajattelematon huudahdus, sillä kuten moni muukin on todennut, Kallehan tuhlasi järjettömät määrät työaikaa ajaessaan joka paikkaan pyörällä. Mutta jälleen kerran niin monella ja osuvalla tavalla kuvaavahan tämä koko pyöräilymasokismi on: Kalle Päätaloa, Iijoki-sarjaa, sen ydintä ja perinteistä suomalaista miestä kuvaavaa.
Netistä löytyy myös Kai Hirvasnoron sekä Hesarin Vesa Karosen hyvät jutut Muuttuneesta selkosesta.
Kuukauden päästä käsittelyvuorossa on Epätietoisuuden talvi, jossa ollaan yhä edelleen Taivalkoskella. Se onkin viimeinen sarjan osa, joka minulla on valmiiksi luettuna. Vähitellen alan siis palata Päätalon maailmaan lukemalla sarjan viimeiset neljä osaa, mitä olenkin jo kauan odottanut.
Hyvää kevään jatkoa ja iloista vappua Päätalon ystäville!
Tsemppiä loppukiriin! Ja Päätalon esikois- (ja mielestäni paras) teos Ihmisiä telineillä kruunaisi hienosti tämän kirjoitussarjasi. Vaikka äänikirjana.
VastaaPoistaM u u t t u n u t s e l k o n e n on yksi niistä Iijoki-sarjan teoksista, joissa näkyy ehkä selkeimmin Kalle Päätalon perusluonne: sinnikkyys, periksiantamattomuus ja oman miehisen pään pitäminen, olivat asiat sitten menossa syteen tai saveen.
VastaaPoistaKun hän polkee kymmeniä kilometrejä päivässä työkohteiden ja toimistonsa väliä, joutuu kysymään, miksi ihmeessä! Selityskin saadaan ja se jos mikä kuvastaa Kallen luonnetta: hän joutui vanhimpana lapsena jopa kerjäämässä ruokaa perheelleen ja hänet nöyrrytettiin anomaan sieluttomalta kunnan edustajalta jauhoja ruoanvalmistukseen, että äiti voisi pitää perheensä elossa.
Niinpä hän halusi osoittaa valmistuttuaan rakennusmestariksi, ettei hän enää tarvitse mitään ylimääräistä apua, vaan hän jo selviää omin avuin.
Vaikka Kalle myöhemmin vaurastui, hän silti muisti elämänsä loppuun asti katkerat lapsuutensa kokemukset ja arvosti suuresti sitä, että nyt ruokaa riitti. Sillä ei saanut leikkiä!
Paitsi että Kalle aina pyrki kaikessa pienentämään työnantajansa kustannuksia, myös yksityisenä kuluttajana hän säästi ja eli tuloihinsa nähden erittäin vaatimattomasti. Vain auto - Volvo-merkkinen - vaihtui usein uusimpaan malliin ja ruokaa hän söi (tai pyysi vaimoaan valmistamaan), mitä mieli teki...
Joo ja Tampere-Oulu väli matkailtiin I-luokassa. Näihin se Tampereen suurimman veronmaksajan luksuselämä jäikin. Kun Päätalot eivät lainkaan ulkomaanmatkailleet, niin Gummerus vei heidät kerran puoliväkisin Pariisiin.
Poistajormanen
Kalle vain taisi lähteä tavoittelemaan Taivalkoskelta sellaista, mitä siellä ei edes ollut 1930 luvullakaan. Koko reissu oli ainoastaan haavekuvien perässä juoksemista. Haavekuvien, joita Kalle itse kuvitteli Taivalkoskella olevan. Minkä kanssa reaalimaailmalla ei ollut mitään tekemistä.
VastaaPoistaHänhän jo tunnusti edellisessä romaanissaan Iijoen kutsu, lähteneensä haavekuvien perään syntymäseudulleen. Kun ne eivät toteutuneet, niin pettymys oli erittäin valtava.