Iijoki-kimppaluku: Pölhökanto Iijoen törmässä

Kalle Päätalo: Pölhökanto Iijoen törmässä (Iijoki 26)
Kustantaja: Gummerus, 1998.
Sivuja: 778.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä ja Hirvasnoron Kain juttu täältä.

Jokainen meistä lapsista tiesi, ettei äidin lopullinen lähtö voinut olla kaukana. Yritin kuitenkin naureksia ja sanoin:
- Elä nuin varman päälle puhu peijaisistasi. Kuulostaa, että tiijät kohta päivämääränni jo etukätteen.
- Miksipä yrittäsin ihteäni ja teitä lapsia narrata. Ei tässä kunnossa ole ennää jälellä palajoa elonpäiviä. Ja toevosin, että peäsisin sulan sannan aikana Koakkurivoaraan. Ja sitte pitäkeä tämän Kallioniemen katto kunnossa, että on paekka, johon tulla aena kun tuutta käömään kesälomalla. Eläkeä samate raohassa ja rakkauvessa keskenään ja kaikkiin kyläläisten kansa. Minä olen koettanu elleä niin, että jäisi vähä vihamiehiä.

Iijoki-sarjan lopullisesti viimeinen osa, Pölhökanto Iijoen törmässä, on todellinen testamentti ja luopumisten kirja. Se alkaa ja jatkuu yllättävänkin pitkälle samalla mallilla kuin sarjan muutkin kirjat, eli Kalle kertoo tarkasti seuraavista vuosistaan edellisen kirjan päätyttyä Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin ilmestymiseen. Mutta sitten alkavat voimat hiipua ja loppua, ja kirjan viimeisen osan kirjailija Kalle Päätalo käy läpi elämäänsä, sen sairauksien kiusaamaa jälkipuoliskoa ja läheisten kohtaloita. Joskin myös kohokohtia uskomattomalta kirjailijan uraltaan.

Tyyli on luopumisista huolimatta loppua kohti melko listaava ja paisuttelematon, ja siksi taisin selvitä kuivin silmin niin Herkon kuin Riitun ja muidenkin kuolemista, mitä en olisi etukäteen uskonut. No, Hiltu-Jakin kohdalla taisin tirauttaa pienet itkut. Tuntui kuin Kalle olisi ladannut siihen kohtaan eniten tunnetta, viimeisiin tapaamisiin ja Jakin kuolemaan. Ehkä hän joutui kirjoittaessaan ja muistellessaan etäännyttämään itsensä vielä kipeämmistä menetyksistä, vaikka hyvin rationaalisesti hän tuntuu suhtautuvan kummankin vanhempansa kuolemaan: hyvä kun pääsivät pois kärsimästä.

Ja silti Herkon viimeiset ajat ovat hyvinkin sydäntäsärkevää luettavaa, sillä hänen eläkkeelle jouduttuaan käy lopulta niin kuin on pelättykin, eli hermot pettävät ja vuosikymmenten takaiseen tyyliin mielenterveys alkaa murentua. Sen on täytynyt tuoda kauheita muistoja perheenjäsenten mieleen. Lisäksi isän ja pojan, Herkon ja Kallen, viimeinen tapaaminen on varmasti sairauden sävyttämänä mutta myös -- ehkä sairauden karistettua hienotunteisuuden rippeetkin -- hyvin katkera. Herkko ei pysty sulattamaan Kallen jäämistä vapaaksi kirjailijaksi eikä Kalle olla ottamatta nokkiinsa isänsä ikävistä sanoista.

- Jo luulin, että sinusta tulloo mies, mutta näämmä erehdyin. Tuli vaen miehenkuva. Semmonen, jolle on novellikirjain kirjottaminen tähellisempää kun lastesa ja akkasa elättäminen.
Kun kuuntelen ja katson isää, joudun pidättelemään itkuani. Toisaalta koetan hillitä sitä, etten ala lyödä nyrkkiä pöytään ja rupea puhumaan karjumalla, vaikka yritän käsittää puheen tulevan sairaan miehen suusta. Suuttumukseni pyrkii karkaamaan osaksi myös siksi, että terveenäkin isä oli vihannut lukemistani, puhumattakaan kirjoittamisyrityksistäni. 

Iijoki-sarjassa kuvattu isä-poikasuhde on monimutkainen, monitulkintainen ja varmasti kompleksinen. Ehkä sen erityisen ikävä päättyminen on syynä siihen, että kuvauksessa Kallen viimeisistä tapaamisista "uuven isän", Hiltu-Jakin, kanssa sekä Jakin kuolemasta on enemmän tunteita mukana, jopa itkuakin.

Riitu(kin) lähtee tavoilleen uskollisena lapsiaan muistaen, näille parasta toivoen ja yhteisöillisyyttä vaalien, kuten alkuun valitsemastani lainauksesta voimme lukea. Kallen läheisimmän sisaren, Martan, varhainen kuolema koskettaa, etenkin kun hänen elämänsä oli muutenkin ollut vaikeaa. Samoin esimerkiksi vain ohimennen mainittu Ilmari Vouvilan kuolema melko nuorena.

Lukijana ilahduttaviin hetkiin kuuluivat vanhuusvuosien tapaamiset ensimmäisen vaimon, Lainan, kanssa ja välien korjaantuminen. Lisäksi pidin erityisen paljon Päätalon isyyden onnen kuvauksesta ja lapsistaan kertomisesta.

Niin, hyvästejä kuitenkin jätetään paljon, kirjailija jättää niitä samalla myös itselleen tietäen, ettei aikaa enää liiemmin ole. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Kalle Päätalo kuoli. Luin kirjan läpi lähes ahmien, vaikka samalla olo tuntui haikealta näin pitkän ja minulle merkittävän sarjan päättyessä. Pidin viimeisistä sivuista todella paljon. Pidin Päätalon levollisesta ja reflektiivisestä tavasta käydä läpi elämäänsä ja sen suurimpia onnen sekä seesteisyyden hetkiä. Niistä on kirjoitettu kauniisti ilman ylisentimentaalisuutta. Vaikka Jokijärvi ja Kallioniemi lienevät sarjan lukijoille ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat paikat, Kalle ei epäile tunnustaa vieraantuneensa lapsuuden maisemista lopullisesti ja tunteneensa jo kauan Tampereen oikeaksi kodikseen, ja jopa Tampereen lähistöllä sijainneen mökin rakkaammaksi kesänviettopaikaksi kuin Kallioniemen. Tai siis Kuovikunnaan, joksi Kallioniemen viereen Mikko Niskasen elokuvien kuvauksia varten rakennettu replika nimettiin ja jossa Kalle perheineen alkoi lomailla, kun Kallioniemi luovutettiin Taivalkosken kunnalle ja turistien iloksi.

Jo vuosia lomillamme Kuovikunnaalla asuen olen välillä -- varsinkin iltaisin -- vaaniutunut rantatörmän puitten keskellä katselemaan Jokijärven vastarantaa ja sen takana näkyviä maisemia. Olen kierrättänyt silmäystäni myötäpäivään Hoikkalasta alkaen Villinsaaren, syntymäpaikkani Päävaaran, Mannilan, Hilturannan ja Romppasensalmen kautta. Toisinaan olen tehnyt sen toiseen suuntaan. Katsellessani nykyisin harmaantuneena ja harteistani köyryyn painuneena ukonkäijäkkeenä syntymäjärveni näkymiä minulle on tullut usein mielikuva, että olen muuttunut yläpäästään köyristyneeksi pölhökannoksi, sellaiseksi miehen korkuiseksi, pystyyn lahonneen suuren koivun tyvipatsaaksi, jonka latvapään on myrskytuuli katkaissut ja jonka juuret ovat lakanneet imemästä elinvoimaa kasvukentästään.

Niin.

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen juhlavaa nyt, kun noin 2,5 vuotta kestänyt "Iijoki-savotta" on viety loppuun, mutta takki tuntuu tyhjältä. Uskomattoman paljon tämä kuitenkin on  minulle antanut sekä lukijana että muutenkin. En olisi noin 20 vuotta sitten sarjan ensimmäistä neljännestä lukiessani ja Jokijärven maisemiin rakastuessani uskonut, että nyt olen käynyt Kallioniemessä ja monilla muilla sarjan autenttisilla tapahtumapaikoilla pariinkin kertaan ja varmasti sinne monesti vielä palaankin. Olen tutustunut lukuisiin uusiin, mielenkiintoisiin ja tärkeisiin ihmisiin sarjan lukemisen myötä, jopa Kallen perheenjäseniin. Olen saanut puhua ja keskustella Iijoki-sarjasta julkisesti ja vähemmän julkisesti, olen saanut moneen kertaan kehua, puolustaa ja selittää intohimoani tätä kirjasarjaa kohtaan.

Lukeminen ja lukukokemuksen jakaminen on avannut monia ovia. Ja jatkoakin seuraa -- en aio hylätä Kallea ja Iijokea vielä tähän, vaan uusia projekteja on vireillä. Tavataan tai "tavataan" toivottavasti niiden myötä jatkossakin. Siis näkemiin, ei hyvästi, ja kiitos kaikille mukana olemisesta ja elämisestä!