Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentaneet Anja-Liisa Vartiainen, L. Aro ja Anni Swan.
Kansi: Mogens Christensen.
Sivuja: 280.
Genre: Vanhojen klassikkosatujen kokoelma.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Tämä kokoelma on helmi, tai ainakin täysosuma meille.
Viisivuotias tyttäremme ihastui jonkin aikaa sitten vanhoihin satuihin, mutta sopivan mittaisten ja tarpeeksi runsaasti kuvitettujen satujen löytäminen on ollut haastavaa. Kotihyllystä löytyneet kokoelmat olivat vielä liian pitkiä ja/tai niukasti kuvitettuja, ja kirjastosta on sitten etsitty ja löydetty vaihtelevalla menestyksellä sopivia klassikkosatuja.
Satukokoelmia googlaillessani törmäsin tähän WSOY:n viime vuonna julkaisemaan Grimmin satuaarteita -kirjaan. Kiinnostuin, mutta teosta ei tullut varattua sisältöä näkemättä. Sitten kuin tilauksesta Maria bloggasi tästä ja sain tietää esimerkkiaukeamien myötä sekä kysymällä tarkistamalla, että tässä voisi olla hyvä kirja meille. Ja näin todella on.
Olemme lukeneet nyt viikon verran tätä, yhden sadun joka ilta. Olen kysynyt Stellalta, haluaisiko hän välillä lukea jotakin muuta, mutta ei hän halua. Sinällään ihanat, vanhat sadut tuntuvat minusta välillä vähän tylsiltä, vanhanaikaisilta tai turhan julmilta, mutta 5-vuotiaaseen nämä tuntuvat uppoavat kuin veitsi voihin.
Sadut ovat tässä kokoelmassa ilmeisen lähellä alkuperäistä muotoaan, eikä niitä ole yksinkertaistettu tai siloteltu. En ole silti kokenut tarvetta sensuroida lukemisia eikä Stella ole julmuuksista hätkähtänyt. Monista kohdista olemme toki keskustelleet, mutta usein nauraen, että kaikenlaisia hassuja juttuja saduissa onkin. Kuten se, että Lumikin äitipuoli sai lopussa rangaistuksensa siten, että joutui tanssimaan Lumikin ja prinssin häissä hiilivalkealla kuumennetut rautakengät jaloissaan, kunnes "vaipui kuolleena maahan". Eh.
Samaisessa sadussa äitipuoli keittää ja syö Lumikin sisäelimiksi uskomansa villisian keuhkot ja maksan. Minä selvittelin tässä kohdassa hieman kurkkuani, mutta Stellaa se ei tuntunut kummastuttavan. Jälkeenpäin kyllä mietin, ettei hän välttämättä edes tajunnut, että sellaiset asiat kuin maksa tai keuhkot olisivat osa ihmiskehoa, kun ainakaan kotona ei ole sisäelimiä vielä sen kummemmin opiskeltu.
Eilen illalla Stellalla alkoi tosin iltapesulla alahuuli väpättää ja hän sanoi, että on paha mieli siitä, kun hän kuolee, ja kun me vanhemmat kuolemme ennen häntä. En ole varma, liittyikö se näihin satuihin, joissa lähes poikkeuksetta joku kieltämättä heittää henkensä, vai tuliko asia muuten mieleen. Nimittäin tuosta, että me mieheni kanssa todennäköisesti kuolemme ennen lapsia, on puhuttu joskus aiemmin ihan muussa yhteydessä. Joka tapauksessa juttelimme asian hyvässä hengessä läpi, ja nukkumaan meni aivan levollinen pieni tyttö. En siis pidä sitä pahana, vaikka sadut herättäisivätkin kysymyksiä esimerkiksi kuolemasta, kunhan niistä puhutaan, eikä lasta jätetä yksin murehtimaan.
Minua aikuisena häiritsee enemmän se, kuinka vahvasti saduissa "pahuudesta" rangaistaan. Tavallaan sitä voi kai pitää positiivisenakin asiana, että kerrataan hyvän ja pahan eroja, ja opetuksena paha saa palkkansa. Suhtaudun kuitenkin ns. pahuuteen ja siitä rankaisemiseen voisiko sanoa liberaalisti, ja siksi satujen mustavalkoiset opetukset ahdistavat välillä.
En silti usko, että lapsi menee millään tavalla pilalle näitäkään lukemalla. Etiikan ja moraalin opetus on lopulta vanhempien, ei kirjallisuuden tehtävä. Olen vain iloinen, kun Stellaa kiinnostavat tällaiset ikiaikaiset tarinat. Niiden tunteminen kuuluu kulttuuriseen yleissivistykseen, ja luen klassikkosatuja lapsilleni mielelläni.
Suosittelen tätä mainiota kokoelmaa kaikkiin leikki-ikäisten ja ekaluokkalaistenkin perheisiin. Olen ripotellut jutun sekaan runsaasti esimerkkejä kuvituksesta, joka on mukavan selkeää, värikästä, ajatonta ja runsasta. Yllättäen ainakaan meillä ei ole aiheuttanut hämmennystä se, että Disneyn animaatioista tutut prinsessat näyttävät tässä kirjassa erilaisilta. Ehkä siksi, että he näyttävät niin erilaisilta ja tarinatkin poikkeavat elokuvaversioista. Saapasjalkakissa oli ainoa, josta Stella sanoi - tuoreesta elokuvasta vasta trailerin ja mainoksia nähneenä - että "se oli kirjassa tyhmä, kun sillä oli vääränvärinen hattu". :)
Kokoelmasta löytyvät sadut: Tuhkimo; Urhea pikku räätäli; Saapasjalkakissa; Peukaloinen; Susi ja seitsemän pientä kiliä; Bremenin soittoniekat; Prinsessa Ruusunen; Hannu ja Kerttu; Punahilkka; Lumikki; ja Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva.
Jos jollakin on suositella vastaavanlaista kokoelmaa H.C. Andersenin saduista, olisin hyvin kiinnostunut!
Kirja on luettu osana haastetta Ikkunat auki Eurooppaan, ja sijoittuu kateogoriaan Keski-Eurooppa: Saksa.
Ainakin tässä Andersenin kokoelmassa on kuvittajana Svend Otto S., mutta en muista kuinka paljon kuvitusta kirjassa on.
VastaaPoistaJahas, linkki erottuu huonosti, mutta jos siis klikkaa ylemmässä kommentissa sanaa "tässä", pääsee Adlibriksen sivuille.
PoistaKiitos linkistä ja - hauskaa - meillä on tuo kirja. :) En ole tajunnutkaan, että siinä on tämä sama kuvittaja. Kuvitus on melko erilaista, ja sitä on vähemmän. Tai komeat kuvat ovat usein sivun kokoisia, mutta aukeaman toinen sivu saattaa olla täynnä tiheää tekstiä, tai ihan kuvattomiakin aukeamia löytyy. Varmasti jo pian tätä voidaan meillä lukea, mutta toistaiseksi täytyy "tyytyä" tähän Grimmiin, jossa teksti on hauskan harvasti runsaan kuvituksen lomassa. :)
PoistaMinäkin kiitän Lukutoukkaa vinkistä - täytyypä etsiä tuo Andersenin kirja vaikka kirjastosta.
PoistaKaroliinalle: meilläkin tosiaan lapsi ei juuri kommentoinut eikä kauhistellut mitään näissä saduissa. Muistelen jostain lukeneeni, että lapsille tällaiset mustavalkoiset hyvä-paha -tarinat ovat tärkeitä, sävyt tulevat kai sitten myöhemmin :).
Se kuulostaa ihan loogiselta. Silti sydäntä kylmää välillä näitä lukea ja miettiä, jäävätkö opetukset lähtemättömästi lapsen mieleen...
PoistaHuomasin tai muistin juuri, että meillä on osittain tämä kokoelma (ts. kokoelmaan on varmaan niputettu useampi kirja, joissa eri kuvittajia?). Se on nimeltään Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua, Svend Otto S:n kuvittamana (painos WSOY 1987). Meillä A tykkää etenkin sadusta Susi ja seitsemän pientä kiliä. Lumikkia emme ole varmaan lukeneet kuin pari kertaa, en edes muistanut tuota sisäelinkohtaa. Toisaalta lapset ottavat asiat ihmeellisen luonnollisina. Mietin tänään Narniaa lukiessani, että voinko oikeasti lukea lapselleni, että Valkoinen Velho aikoo tappaa Edmundin. No, luin ja hieman keskustelimme aiheesta. Ehkä se, että hyvä lopulta voittaa, riittää?
VastaaPoistaAhaa! Kyllä tässä(kin) on kaikissa saduissa kuvittajana tuo Svend Otto S.
PoistaMeillä on vielä Susi ja seitsemän pientä kiliä lukematta, mutta uskon, että myös Stella pitää siitä. :)
Aika vaikeita päätöksiähän nuo sensuroinnit lapsilta on. Riippuu niin lapsestakin, herkkyydestä. Meillä ei ole vielä tarvinnut olla varovainen, mutta pitää yrittää osata lukea tilanteita ja reaktioita. Muuten kyllä saarnaan, hih, esim. kun Stella oli innostunut synttäreillä sotaleikeistä ja tuli camouflage-kasvomaalaukset naamassa kotiin. Selitin, että on ok leikkiä sotaa, mutta kerroin, miten kauhea asia se oikeasti on jne.
Hei Karoliina, nyt kun sinä ja Maria bloggasitte Grimmin saduista, niin tekisi kovasti mieli niitä lukea. Pitäisi vain kirjastosta löytää se satukirja, jota itse luin lapsena. Kuvitus oli todella hieno ja jotkut kuvat voin vieläkin nähdä silmieni edessä. Joidenkin satujen julmuus on jäänyt kyllä elävästi mieleen, mutta olin jo vähän vanhempi about 9-10v. Muistan, miten ihmettelin satujen eroja, kun aikaisemmin oli kuullut lempeämpiä versioita!
VastaaPoistaLapsuuden sadut - ja rakkaat kirjat ylipäätään - ovat jääneet minullekin tarkasti mieleen. Monia niistä olenkin metsästänyt nyt omaan (tai paremminkin lasteni) hyllyyn, elleivät ne ole yhä tallessa. Minua hirvitti eniten H.C. Andersenin Satakieli-satu, jota meillä ei ollut omana, mutta jonka kaivoimme aina enoni luona esiin. Siinä kuolemaa pelkäävän keisarin ikkunan takana vaani pelottava kuoleman hahmo, ja se oli se kauhea siinä kirjassa. :)
PoistaSiskolleni on jäänyt kauheana lapsuudesta mieleen Andersenin satu Punaiset kengät, jonka lopussa tytön jalat leikattiin poikki, ja ne irtonaiset jalat jatkoivat tanssiaan punaisissa kengissään ikuisesti.
Oijoi, miten ihanaa! Näissä on niin hurjia jutuja, mutta minusta tuntuu, että nämä hiukan valmentavat kestämään oikeaa elämää.
VastaaPoistaMinua niin huvittaa, kun R. yksi päivä sanoi, miten paljon hän pelkäsi sitä Jöröjukka -juttua. Tiedäthän, mitä sitten oli rangaistus, ellei leikannut kynsiä ja hiuksia...Ja minä olin ihan sekaisin painajaisista, kun minun aikana tuli jossain viikkolehdessä sarjana Prinsessa Ruusunen. Olin 4 vee ja opettelin lukemaan Aku Ankasta ja lehdistä. Kun tuli se pahan äitipuolen juttu, jossa hän houkutteli Ruususen sinne linnan 'vintille' aloin todella pelätä. Isän piti siirtyä nukkumaan viikoiksi kanssani;-) ja tietenkin lehti sitten takavarikoitiin ja minulle tuotiin oikea aapinen.
Hannun ja Kertun näyttelimme ystäväni Merin kanssa ja hänen pikkusiskonsa sekä pienet serkkunsa saivat olla pöllö ja jotain muuta vähemmän tärkeää. Esitys tapahtui heidän isossa puutarhassa ja näyttämön verhot olivat valkoiset lakanat, jotka oli narulla vedetty puusta puuhun. Meillä oli pääsymaksu ja pihalle oli tehty tuoleista katsomo. Siellä istuivat ne vanhemmat jotka ehtivät, meidän kavereita, joita ei oltu kelpuutettu näytelmään ja koko tilan palveluskunta aina sikopaimenta myöten.
Menestys oli niin suuri, että otimme seuraavaksi Ruususen,mutta se näyteltiin ison tilan vintillä, jossa oli ikivanhat sängyt, rukki ja muu sopiva rekvisiitta aina pelottavaan hämärään asti.
Tiedätkö, en ole ikinä toipunut Pienestä tulitikkutytöstä, siksi olen tälainen;-) Hans Christian Andersen on kirjoittanut kultaa.
Minusta myös tuntuu, että jos näiltäkin lastaan suojelee, saattaa kasvattaa hieman liian pehmeitä ihmisen alkuja julmaan maailmaan... Mutta kuten sanoin, täytyy toki ottaa huomioon erilaiset lapset, enkä minäkään lukisi pahimpia kohtia vielä tässä iässä, jos kyseessä olisi herkempi lapsi.
PoistaIhania nuo lapsuudenmuistot saduista ja niistä tehdyistä näytelmistä! Monilla lapsilla on tosi suuri esiintymisvietti. Meilläkin saa tai joutuu katsomaan esityksiä harva se päivä. On jännä, miten meidän muuten melko ujo tyttäremme on innokas esiintyjä, kun taas ulospäinsuuntautunut naapurin tyttö ei tulisi millään lavalle.
Pieni tulitikkutyttö on hyvin surullinen ja kaunis. Se oli tänä talvena Stellan suosikki, jota luimme todella tiheään.
Tämä oli kiva! Ajattelen kirjasta ja sen monista kohdista hyvin samoin kuin sinä! Minä nautin näiden vanhojen satujen lukemisesta tosi paljon. Minulle luettiin nimenomaan tällaisia vanhoja satuja paljon lapsena, ja muistan joitan kummallisia kauheuksia niistä, mutta eivät ne millään lailla pelottaneet, herättivät vain kaikenlaisia mielikuvia ja jäivät mieleen. Ja rakkaus satuihin jäi. Saduissa voi tapahtua vaikka mitä, vaikka leikata varpaan pois, ehkä ne siksi ovat niin kivoja.
VastaaPoistaKiitos. :) Minäkään en muista pelänneeni satuja, vaikka se Satakieli oli tosiaan minusta kammottava. On ihastuttavaa, miten satoja vuosia vanhat sadut kiinnostavat lapsia yhä vain. Toki meilläkin on paljon muitakin suosikkikirjoja, mutta tuntuu jo nyt, että nämä ovat niitä, jotka jättävät lapsiin vahvimmat muistijäljet.
PoistaOnkohan näitä satuja, näillä kuvituksilla, julkaistu joskua erillisinä kuvakirjoina? Aukeama Prinsessa Ruususesta herättää muistikuvia omasta lapsuudesta. Svend Otto S.:n kuvitukset on tosi upeita.
VastaaPoistaMeidät pojat eivät innostuneet missään vaiheessa näistä klassikkosaduista. Toisaalta Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittamat hölmöläis- ja eläinsadut luettiin kyllä moneen kertaan ja tarkkaan.
Se voi hyvinkin olla. Katja tuolla yllä sanoikin, että heillä on näillä kuvituksilla hieman ohuempi kokoelma Grimmin satuja.
PoistaLapset ovat erilaisia, mutta hauskaa, että hölmöläis- ja eläinsadut upposivat. :) Tässäkin kokoelmassa on tosin eläinsatuja, kuten Bremenin soittoniekat tai Susi ja seitsemän pientä kiliä.
Surojegin on taitava kuvittaja! Meillä on yksi hänen kuvittamansa satukokoelma myös, mutta kuvia ei ole vielä meidän 5-vuotiaalle tarpeeksi. Myöhemmin sitten!
Huomasin eilen, että kirjastopinossamme (joka oli lainattu ennen tämän lukemisen aloittamista) on montakin samaa satua samalla kuvituksilla yksittäisinä kirjoina. Eli on julkaistu erillisinä. :)
PoistaOnpa ihanan näköinen satukirja! Harmi kun itsellä ei vielä ole vipeltämässä täällä ketään, jolle noita lukea.
VastaaPoistaMinäkin olen ymmärtänyt, että lapsen maailmassa musta on mustaa ja valkoinen valkoista ja lasta jäisi vain hämmentämään turhan kovasti, jos asiat saduissa ratkaistaisiin liian humaanisti ja armollisesti, vaikuttavat taustat huomioon ottaen.
Sellaistakin höynää joskus muistan lukeeni, että satujen äärimmäisen pahan kautta lapsi käsittelee pahuutta itsessään ja kun paha saa kunnolla palkkansa, lapsikin oppii, että hän voi hallita pahuutta sisällään, voittaa sen. Pahuutta siis merkkaa tässä höpötyksessä kateus, ärtymys, ahdistus, viha... mitä näitä nyt on, meillä kaikilla.
Varmaksi en mene sanomaan, kun olen keskittynyt vähän muihin kursseihin ja aloihin kuin kehityspsykologiaan, mutta mielenkiinnosta tuli joskus luettua joitakin juttuja. :) Yliopiston kirjasto on paha paikka, kuin Hannun ja Kertun metsäretki ja se piparkakkutalo, josta tekisi mieli nakertaa itsensä ähkyyn ja joudunkin vielä noidan pataan, jos sinne jään.
Kaikki sanomasi kuulostaa ihan järkevältä. On oikeastaan hassua, etten minä ole koskaan lukenut psykaa, edes lukiossa, vaikka olen todella kiinnostunut ainakin nyt aikuisena kaikesta psykologiaan liittyvästä. Lähipiirissä kyllä riittää psykologiaa/kasvatus-/käyttäytymistieteitä opiskelleita tai opiskelevia. Mm. molemmat vanhempani ja toinen siskoistani. :)
PoistaHei, Karoliina!
VastaaPoistaKommentoit kiinnostustasi Selma Lagerlöfin kirjaan Jerusalem. Jos kirja vielä kiinnostaa, laittaisitko sähköpostilla osoitteesi? nvaakanainen_ättähän_gmail.com
Joo, laitan postia! Kiitos!
Poista