Lindgren-lauantai: Lotta-kirjat

Astrid Lindgrenin lukemattomista hahmoista Pukarikadun Lotta ei ole ehkä yhtä tunnettu kuin vaikkapa Peppi tai Eemeli, mutta minun lisäkseni monille muillekin hän on hyvin rakas. Lotassa on lastenkirjoissa paljon käytettyä, ja kieltämättä oikeassakin elämässä usein nähtyä, "pikkusiskocharmia". Tällä tarkoitan sitä, että Lotta on hyvin itsepäinen, ehkä hieman hemmoteltu, pikkuvanha ja jopa näsäviisas kuopus. Samaa charmia on esimerkiksi Marikin pikkusiskossa Liisassa tai Lauren Childin sankareista Samun nuoremmassa sisaressa Sallassa. Myös aikuisten kirjallisuudesta vallattomat pikkusiskot ovat tuttuja. Sellainen löytyy vaikkapa Jane Austenin Järki ja tunteet -klassikosta Mariannen hahmossa.


Lotan seikkailuista voi lukea viidestä kirjasta: Ensimmäisenä ilmestyi lastenromaani Lotta, Janne ja Minnamanna (Barnen på Bråkmakargatan, 1958/suom. 1964), ja seuraavaksi edelleen romaanimainen Se pikkuinen Lotta (Lotta på Bråkmakargatan, 1961/suom. 1962). Tämän jälkeen Lotta on esiintynyt kolmessa kuvakirjassa: Osaa Lottakin ajaa (Visst kan Lotta cykla, 1971/suom. 1974), Lotta osaa mitä vain (Visst kan Lotta nästan allting, 1977/suom. 1978) ja Lotta on iloinen (Visst är Lotta en glad unge, 1990/suom. 1990). Kaikkien kustantaja on WSOY. Lotasta on tehty myös kaksi elokuvaa 1990-luvulla.

Lotta, Janne ja Minnamanna oli minulle tärkeä kirja lapsuudessa. Siitä on varmaankin otettu useita painoksia, mutta käsittääkseni tämä, Ilon Wiklandin mustavalkokuvituksella varustettu versio on ainoa julkaistu. Lotta on siinä aika erinäköinen kuin värikuvitetuissa kirjoissa - samasta kuvittajasta huolimatta - mutta ainakaan minua tämä ei lapsena häirinnyt. Kuvitus on hyvin viehättävää ja ihanan vanhanaikaista. Kirjassa on noin sata sivua ja se koostuu kymmenestä luvusta - oikeastaan erillisestä pikku tarinasta. Emme ole vielä lukeneet tätä Stellan kanssa, mutta voisimme varmaankin hyvin pian aloittaa. Yksittäiset luvut/tarinat ovat sopivan mittaisia iltasaduiksi, ja kuvitusta on käytännössä joka aukeamalla.

Se pikkuinen Lotta ei ole minulle lapsuudesta ainakaan kovin tuttu. Olemme lainanneet kirjaa nyt kirjastosta ja lukeneet Stellan kanssa, mutten muistanut tarinaa ulkoa. Se on kyllä aika kiva: Lotalla on huono päivä ja hän suuttuu niin, etenkin äitiinsä, että päättää muuttaa pois kotoa. Naapurin Vuorisen tädin luota löytyykin sopiva romukamari, jota hän tarjoaa Lotalle vuokrattavaksi. Lotta innostuu, siivoaa ja järjestää kamarin itselleen sopivaksi kodiksi. Janne ja Minnakin käyvät ihastelemassa kamaria, myös isä ja äiti vierailevat. Lotta on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, ettei palaa kotiin vaan jää Vuorisen tädin romukamariin asumaan.


Kuten arvata saattaa, yön tullen pienen tytön päättäväisyys horjuu, kun häntä alkaa pelottaa. Onneksi isä tulee pelastamaan juuri oikealla hetkellä ja kantaa tyttärensä kotiin. Siellä Lotta ja äiti sopivat riitansa ja Lotta pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan.

Kirjassa on kuutisenkymmentä sivua ja se on Lotta, Janne ja Minnamannaa yhtenäisempi tarina. Ilon Wiklandin värikuvitusta on lähes joka aukeamalla, välillä koko sivun tai aukeaman täydeltä. Tämän painoksen kuvitus on 1990-luvun loppupuolelta ja se poikkeaa muista Lotta-kirjoista tyyliltään. Lapset ovat tarkkoja; Stellakin riitautti heti esimerkiksi Vuorisen tädin ulkonäön, joka on erilainen kuin Lotta-kuvakirjoissa.

Osaa Lottakin ajaa on myös minulle hyvin, hyvin rakas lapsuuskirja. Myös Stella pitää tästä kuvakirjasta aivan erityisen paljon. Tässä Lotta täyttää viisi vuotta ja toivoo itselleen oikeaa polkupyörää - hänellä kun on vain pikku lasten kolmipyöräinen, ja vanhemmat sisarukset viilettävät kateutta herättävästi omilla, isommilla pyörillään. Vanhemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanha pyörä käy Lotalle vielä tämän vuoden.


Lotta sisuuntuu ja päättää pihistää Vuorisen tädin romuvajassa näkemänsä vanhan, aikuisten pyörän. Näin Lotta myös tekee, mutta ei tietenkään osaa ajaa isolla pyörällä, vaan kaatuu ja loukkaa itsensä. Samalla hän kadottaa tädiltä syntymäpäivälahjaksi saamansa hienon rannekorun. Vaikuttaa, että Lotalla on maailman kamalin syntymäpäivä.

Mutta lopussa kaikki toki kääntyy hyväksi. Isä tuokin yllätyksenä Lotalle oman, sopivankokoisen pyörän. Myös rannekoru löytyy Vuorisen tädin ruusupensaasta. Lotta pääsee ajelemaan yhdessä Jannen ja Minnan kanssa, ja sitten tietysti syödään hyvä juhla-ateria.


Osaa Lottakin ajaa -kirjasta on otettu uusi (seitsemäs) painos pari vuotta sitten, ja sitä pitäisi olla vielä saatavilla.

Lotta osaa mitä vain on sekin minulle vanhastaan tuttu. Tässä talvisessa tarinassa Lotta opettelee pyöräilyn sijaan hiihtämään. Hiihtäen Lotan on määrä viedä Vuorisen tädille äitinsä leipoma joululimppu. Limppupussin lisäksi Lotta saa uloskuljetettavakseen roskapussin, jossa päällimmäisenä on kauhea hauen pää, jonka silmät mulkoilevat Lottaa muovin läpi (tämä jäi lapsena mieleeni erityisen voimakkaasti). Koska Lotalla ei ole tarpeeksi käsiä kaikille kantamuksilleen, hän sujauttaa rakkaan Nalle-pehmopossunsa limppupussiin.


Draamaa syntyy, kun Lotta laittaa väärän pussin ulkoroskikseen. Tämä selviää vasta Vuorisen tädin luona, kun se kamala hauki löytyy luullusta limppupussista. Sillä välin roskakuski on ehtinyt käydä ja viedä limpun sekä Nallen. Kaikeksi onneksi kuski on kuitenkin ottanut pussin talteen, eikä jauhanut sitä autonsa jätemyllyssä.

Mutta eivät Nykäsen perheen ongelmat tähän lopu. Joulukuuset ovat loppuneet koko kaupungista, ja näyttää siltä, että Lotan perhe jää tänä jouluna ilman kuusta. Se on tietenkin erittäin traagista, mutta lopulta Lotta pelastaa joulun löytämällä kuusen monen mutkan takaa.

Näiden teosten lisäksi on siis ilmestynyt vielä Lotta on iloinen vuonna 1990. Löysin sen vasta Stellan myötä, mutta siinä Wikland on taas vaihtanut kuvitustyyliään ja Lotta on aivan eri näköinen (ehkä eri ikäinen?). Stella ei jaksanut kuunnella kirjaa edes loppuun, mutta en tiedä, johtuiko se "vääränlaisesta" kuvituksesta vai heikosta tarinasta. En minäkään kirjaan ihastunut, mutta ehkä se johtui vain nostalgian puutteesta. Lotta-elokuviakaan ei ole tullut katsottua, sillä ne on tehty omaa lapsuuttani silmällä pitäen liian myöhään.


Lotta-kirjoissa viehättää pippurisen päähenkilönsä lisäksi turvallinen perhe, ympäristö sekä naapuriyhteisö. Nämä piirteet toistuvat usein Astrid Lindgrenin kirjoissa ja lienevät melko suuri syy kirjojen suosioon. Sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin näissä kirjoissa, mitä voisi toki pitää jonkinlaisena puutteena. Onneksi Lindgren on esitellyt erilaisiakin ratkaisuja, kuten voimakkaan ja itsenäisen Peppi Pitkätossun. Kuitenkin esimerkiksi Lotta- ja monissa muissa kirjoissa (koti)äidit löytyvät lähes poikkeuksetta keittiöstä ja ovat pukeutuneina esiliinaan. Vähän kuin monen ihanneäiti Muumimamma. Täytyy toki ottaa huomioon, että esimerkiksi ensimmäinen Lotta-kirja on kirjoitetty 1950-luvulla, eivätkä perheenäidit silloin vain juuri tavanneet käydä kodin ulkopuolella töissä.

Joka toisessa bloggauksessa hehkuttamani kuvittaja Ilon Wikland on tavoittanut erinomaisesti Lindgrenin kirjojen kotoisan lämmön ja niin lasten kuin aikuisten sydämeen uppoavan ympäristön kuvauksen. Kukapa ei haluaisi asua Pukarikadulla, kun siellä näyttää tältä:

Ja vaikka Wikland on tuoreemmissa Lotta-kuvituksissaan muuttanut ihmisten ulkonäköä ja muitakin asioita, on Pukarikatu onneksi säilynyt ennallaan:

Onko Lotta teille tuttu lapsuudestanne tai oletteko lukeneet Lotta-kirjoja lapsillenne?