Kustantaja: Lasten oma kirjakerho, 1988.
Suomentanut: Eeva Kalaja.
Kuvitus: Kuno Pape.
Sivuja: 40.
Arvio: 3,5/5.
Osallistun tällä sadulla Lumiomena-blogin Satupäivän haasteeseen.
"Siitä aamusta lähtien Hannu sai joka päivä syödäkseen yllin kyllin puuroa ja makkaraa, voita, lihaa ja perunaa. Joka aamu noita käski Hannua ojentamaan sormensa, jotta hän voisi koetella, oliko poika lihonut. Mutta Hannupa ojensikin noidalle kananluun. Vanhuuttaan huononäköinen noita ei sitä hoksannut, vaan kummasteli, miksi Hannu pysyi päivästä toiseen kapoisena kuikelona."
Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että haluaisin lukea juuri viisi vuotta täyttäneelle Stellalle niitä kaikkein perinteisimpiä satuja. Meillä on kotona useitakin satukokoelmia, mutta yhdessäkään ei ole ollut tarpeeksi lyhyitä versioita saduista ja/tai tarpeeksi kuvitusta. (Tosin tämä täytyy taas tarkistaa uudelleen, sillä Stella on ihan pienessä ajassa oppinut keskittymään entistä pidempiin kirjoihin ja sietämään kuvittamattomia aukeamia.)
 |
| Tästä aukeamasta äitikin vanhana metsänrakastajana piti. |
Löysin tämän yli 20 vuotta vanhan kirjakerhopainoksen Grimmin veljesten kirjaamasta vanhasta sadusta Helsingin kirjamessuilta. Maksoin sinällään hyväkuntoisesta, mutta aika köykäisestä kirjasta ylihinnan (neljä euroa), sillä olin niin innoissani, kun löysin vanhan sadun ihan rehellisenä kuvakirjana. Tuolla köykäisyydellä tarkoitan sitä, että mielestäni kuvitus on melko surkea, eikä kirjaan olla muutenkaan hirveästi panostettu. Kieli on vähän kökköä, joskin välillä suomennoksessa, kuten tuossa valitsemassani lainauksessa, on hauskojakin oivalluksia ("kapoinen kuikelo", hih).
Vanhat sadut ovat usein julmia, mutta niin on elämäkin. En halua sensuroida lukemisia ainakaan satujen kohdalla. Toki saattaisin olla eri mieltä, jos minulla olisi arempia lapsia. Stella on pitänyt erittäin paljon tästä kirjasta (äidin inhoamasta kuvituksesta huolimatta) - jopa niin paljon, että kun kirjoitimme Pikku kakkosen postin uusimpaan tehtävänantoon liittyen Stellan Lapset määrää -päivän kulusta, unelmien päivä päättyi siihen, että äiti lukee iltasaduksi Hannun ja Kertun.
Monista asioista on pitänyt kyllä keskustella. Eniten Stellaa on tainnut kummastuttaa se, että Hannun ja Kertun äiti haluaa näistä eroon ja jättää lapset metsään kuolemaan. Minua on samassa yhteydessä sapettanut se, kuinka saduissa lähes poikkeuksetta äidit - ja etenkin äitipuolet - ovat niitä ilkeitä vanhempia ja/tai kuolevat pois, kun isät taas ovat ihailtuja, rakastavia sankareita. Sekin ärsytti ainakin tässä versiossa, että Hannun ja Kertun isä on pateettinen tossukka. Hän väittää, ettei halua itse hankkiutua lapsista eroon, muttei olevinaan pysty vastustamaan painostavaa vaimoaan vaan alistuu tämän tahtoon hiljaa, korkeintaan huokailee syvään ja surullisesti. Eikä tästä saamattomuudesta tule minkäänlaista opetusta. Huoh. Eikö saduissa pahan kuuluisi saada palkkansa..?
Toki myös ilkeästä noidasta ja hänen palamisestaan uunissa on juteltu. Ei sitä ole kuitenkaan tarvinnut sen kummemmin selvittää. Tässä kohtaa paha saa tosiaan palkkansa, ja vaikka olen oikeassa elämässä todellinen pasifisti ja väkivallattomuuden kannattaja, en näe syytä huoleen lukiessa satuja henkisesti tasapainoiselle lapselle. Oikea elämä ja sadut pysyvät kyllä yleensä lapsenkin mielessä selkeästi erillisinä.
Kysyin Stellalta, miksi juuri tämä kirja on nyt hänen suosikkinsa. Stella mainitsi ensimmäisenä tuon lainauksessa kuvatun Hannun oveluuden tämän tarjotessa sellinsä kaltereiden välistä puolisokealle noidalle kananluuta oman sormensa sijaan. Tällaiset yksityiskohdat jäävät lapsillekin hyvin mieleen. Tässä Hannu ja Kerttu -versiossa herkullinen piparkakkutalo oli taas jätetty hyvin vähälle huomiolle. Tuota veden kielelle tuovaa unelmaa ei juuri kuvattu tekstissä tai kuvituksessa, mikä on minusta sääli.
Uskon, että joidenkin tarinoiden säilymiseen vuosisadasta toiseen on syynsä. Näissä kertomuksissa kiehtovine yksityiskohtineen on jotakin vetoavaa sukupolvesta toiseen. Lapset arvostavat dramatiikkaa, ja sitähän vanhoista saduista löytyy siloiteltuja nykykertomuksia enemmän. Perinteisten satujen tuntemus kuuluu myös yleissivistykseen, ja auttaa tulkitsemaan ympäröivää maailmaa viittauksineen. Siksikin haluan lukea vanhoja satuja lapsilleni myös jatkossa, huonojen kuvitusten ja julmuuksien uhallakin.
Hyvää isänpäivää kaikille isille - myös huokaileville, pateettisille tossukoille! :)
Meilläkin luettiin juuri muutama ilta sitten Hannu ja Kerttu -satu. Mietin myös tuota, miksi paha ei saanut palkkaansa, mutta ehkä rangaistukseksi riitti äitipuolen kuolema? (Vai kuoleeko se edes joka versiossa?) Samaten piparkakkutalo sivuutettiin parilla lauseella. Mietin, että olenkohan koskaan mitään isompia kuvauksia piparkakkutalosta lukenutkaan, vai onko koko ajatus vain tuntunut niin kiehtovalta, että muistoissa sen talon "rooli" on niin iso.
VastaaPoistaMinä olen jonkin verran joutunut sensuroimaan satuja, esim. Kiljusissa muutama tosi kyseenalainen kohtaus. Mutta sitten taas Tittelintuuren luin sellaisenaan. Jännitin kyllä, miten vanhempi poika suhtautuu siihen, että Tittelintuure repii itsensä halki, mutta poika pohtikin vain, miksi se repi housunsa. En aina muista, että lapset tulkitsevat monet asiat ihan omalla tavallaan.
Olen jo pidempään seurannut kirjoituksia perheestäsi. Olisipa hienoa, jos lastenkirjapostauksissa sulla olisi toisinaan myös vähän laajempaa näkökulmaa.
VastaaPoistaKiva, että osallistuit haasteeseen. :)
VastaaPoistaMeillä etenkin A pitää tällaisista dramaattisista saduista. Ne tarjoavat jännitystä, herättävät tunteita ja ovat kuitenkin juonellisesti hyvin selkeitä, klassisia.
Kuvitus tässä esittelemässäsi on kieltämättä aika rumaa, mutta selkeää.
Maija, luulen että isästä on ainakin tässä versiossa ollut tarkoitus tehdä pahuuteen osaton uhri - mutta minun silmissäni hän ei sitä todellakaan ole. Tuosta piparitalosta mietin ihan samaa, että se on voinut kiehtovana jäädä lapsen mieleen todellista rooliaan isompana juttuna, ja/tai sitä on hehkutettu sitten myöhemmissä versioissa (esim. animaatioissa) ja (intertekstuaalisissa) viittauksissa. Voi muuten olla, että minäkin vielä joskus törmään satuihin ja tarinoihin, joita haluan sensuroida, mutta toistaiseksi olen suhtautunut aika sallivasti jopa uskonnolliseen paatokseen, jonka kanssa olen yleensä helposti karvat pystyssä. Esimerkiksi minulle niin rakkaissa Astrid Lindgrenin Marikki-kirjoissa ollaan suorastaan himouskovaisia :D eikä tytär ymmärrä viittauksista vielä mitään. Toki selitän, jos hän kysyy.
VastaaPoistaAnonyymi, mielestäni kirjoitan aina laajemmastakin kulmasta, vaikka käytän omia tai lasteni subjektiivisia lukukokemuksia esimerkkeinä tai mausteena jutuissa. Joka tapauksessa blogini on nimenomaan perheeni kirjakokemuksiin keskittyvä areena, mutta kiitos palautteesta - toki yritän ottaa lukijoiden toiveita huomioon!
Katja, kuvasit hienosti vanhanaikaisten, dramaattisten satujen tenhon. :) Tuo kuvitus tosiaan on selkeää. Siitä tulee melkein mieleen sana "rustiikkinen" - on jotenkin niin maanläheistä ja konstailematonta. Ikävää, etten pidä kuitenkaan jäljestä juurikaan!
Minua ärsyttää, että kaikilta Disney-sankareilta puuttuu äiti! Pienellä Merenneidolla ei ole äitiä, ei Bellalla, ei Nemolla, ei Pocahontaksella, ei sillä Aladdinin prinsessalla… Dumbolla ja Bambilla sentään oli, mutta niillekin kävi huonosti; toinen kuoli ja toinen vangittiin.
VastaaPoistaMikä tässä äitien vihassa oikein on takana?
Mutta vanhat sadut ovat ihania, vaikka äidit kuolevatkin ja äitipuolet ovat hirveitä julmureita. Olen pitkään ajatellut, että pitäisi lukea se Bruno Bettelheimin kirja satujen tulkinnasta. Siinä mies tutkii Grimmin satuja psykoanalyysin kautta. Bettelheimin mukaan Punahilkka kertoo tietenkin heräävästä seksuaalisuudesta jne. Kiinnostava kirja, jota lueskelin joskus vuosia sitten.
Olen muuten huomannut saman, että ihan perussatuja on tosiaan vaikea löytää! Viimeksi etsiessäni löysin vain hirveän määrän satujen uusia versioita tyyliin pieni susi ja kolme hirmuista porsasta. Meillä taitaa klassikoista löytyä vain Kultakutri, muita en ole vielä löytänyt. Isoissa satukokoelmissa varmasti onkin, mutta juuri kuvakirjoina nämä vanhat tarinat olisivat tosi kivoja.
Reeta Karoliina, se on ihan totta ja niin ärsyttävää tuo äitien puuttuminen Disney-maailmassa. Mutta uskon sen tosiaan juontavan juurensa jo näistä vanhemmista saduista. En tiedä, mikä salaliitto siinä on takana... :/
VastaaPoistaBettelheimin teos kuulostaa mielenkiintoiselta!
Ja joo, olisi kiva löytää enemmänkin tällaisia satujen kuvakirjaversioita - ja mielellään vielä kauniimmalla kuvituksella. ;)