Kustantaja: Picador, 2010 (Tammi, 2012).
(Suomentanut: Sari Karhulahti.)
Sivuja: 401.
Genre: Jännittävä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.
Kirja on luettu osana Totally British: Éirinn go Brách! -haastetta.
"In Wardrobe I always try to squeeze my eyes tight and switch off fast so I don't hear Old Nick come, then I'll wake up and it'll be the morning and I'll be in Bed with Ma having some and everything OK. But tonight I'm still on, the cake is fizzing in my tummy. I count my top teeth with my tongue from right to left till ten, then my bottom teeth from left to right, then back the other way, I have to get to ten each time and twice ten equals twenty, that's how many I have."
Luin Emma Donoghuen Roomista todella monista ulkomaisista kirjablogeista vuoden 2010 lopulla. Tuli heti selväksi, että kyseessä on ilmiö ja mielenkiintoinen kirja. Alkuvuodesta 2011 ostin kirjan itselleni, mutta meni melkein vuosi, ennen kuin lopulta luin teoksen. Samoihin aikoihin kirjasta ilmestyi suomennoskin, mutta luin silti sen ostamani alkukielisen version.
Minä en pidä tositapahtumiin perustuvista, skandaalinkäryisistä sosiaalipornokirjoista. Ymmärrän, miksi niitä luetaan, mutta minua ne eivät kiinnosta. Siksi ymmärrän myös, että moni lukija vierastaa tai on vierastanut tämän kirjan lukemista. Minä en kuitenkaan pitänyt tätä alunperinkään sosiaalipornona, ja ehkä vielä vähemmän sen luettuani. Ensinnäkin kirja on täysin fiktiivinen ja toisekseen muutama kirjailijan tekemä ratkaisu takaa sen, ettei Room ole missään vaiheessa ällöttävällä tavalla mässäilevä.
Tärkein noista ratkaisuista, joka tekee kirjasta myös hyvin omanlaisensa ja niinkin hyvän kuin se on, on kertojanääni. Ääni kuuluu Jackille, kirjan alussa viisi vuotta täyttävälle pojalle, joka siis on syntynyt Huoneessa ja kasvanut siellä vain äitinsä seuranaan, käymättä koskaan ulkopuolella, tietämättä ulkopuolisesta maailmasta juuri mitään. Tämä asia taustoineen on toki lukijalle ahdistava, mutta Jack on itse aika tavalla tyytyväinen elämäänsä. Hän ei tiedä paremmasta, ja hänen äitinsä on tehnyt paljon saadakseen Jackin elämästä mahdollisimman - voisiko sanoa - normaalia.
Kokenut kirjailija Donoghue on kirjoittanut minusta tämän kirjan, etenkin sen alkuosan, hyvin taitavasti. Room ei ole korkeakirjallisuutta, vaan lukuromaani, mutta Jackin ääni ja toki aihekin tekevät siitä melko poikkeuksellisen. Kertojanääneen kuitenkin tottuu ja kun pahimmat jännitteetkin laukeavat puolivälin tienoilla, kirja menettää mielestäni vähän imuaan. Kyllä sen kuitenkin lukee helposti loppuun - ja loppu on minusta hyvä - mutta innokkaimmin ahmin kirjaa sen alkupuolella. Selvää silti on, ettei alkuasetelma yksin riitä 400 sivuun, vaan jotakin täytyy tapahtua. Kahden puoliskon välissä koetaan hyvin jännittäviä hetkiä. Luen niin vähän jännityskirjallisuutta, että se tuntui minusta varmaankin erityisen piinaavalta. :)
Room pyöri mielessäni lukuhetkellä ja sen jälkeenkin. Missään vaiheessa minulla ei ollut likainen tai tirkistelevä olo, mutta olen silti pohdiskellut lukukokemustani ja nyt antamaani arvosanaa monelta kantilta (vaihdoin arvosanaa vain tämän kirjoittamisen aikana kolmesti), sillä minun on vaikea päättää, kuinka poikkeuksellinen romaani tämä lopulta on. Kuten sanoin, aihe, kertojaääni ja -ratkaisu ovat mielestäni keksitty ja toteutettu oikein hyvin. Silti kirja vähän lässähtää puolivälin jälkeen ja muuttuu tavanomaisemmaksi. Loppua olisi voinut lyhentää.
Sitäkin mietin, mikä kirjan sanoma ja tarkoitus lopulta oli. Ehkä kaikilla kirjoilla ei tarvitse sellaisia erityisesti ollakaan lukijoiden viihdyttämisen lisäksi, mutta kyllä tätä lukiessa arvostaa erityisesti vapauttaan ja mahdollisuutta olla rakkaidensa ympäröimä. Äidinrakkaudesta Room myös ilmiselvästi kertoo. Jackin äiti on uskomaton taistelija ja pystyy kasvattamaan poikaansa poikkeuksellisissa oloissa ihmeellisen tervejärkisesti.
En tiedä, voiko Roomille nimetä mitään genreä, mutta lukuromaaniksi tämä on mielestäni oikein hyvä, sujuva ja hyvällä tavalla erilainen. Minusta tirkistelijäoloakaan ei ole syytä pelätä. Alussa toki ahdistaa Jackin ja äidin puolesta, mutta olo helpottaa ja kirja jättää ihan hyvälle mielelle. Suosittelen kirjaa siis estoitta melkein kenelle vain. Annoinkin suomenkielisen kirjani siskolleni lahjaksi ja aion usuttaa mieheni lukemaan tuon alkukielisen pian.
Suomalaisista bloggaajista Roomista ovat kirjoittaneet ainakin Zephyr, Susa, Miia, Kirjasieppo, Booksy ja Maija, ja suomennoksesta, eli Huoneesta Katja, Amma, Minna, Maria ja Peikkoneito.
Minustakin tässä on ennen kaikkea kyse äidinrakkaudesta, mutta toisaalta jotenkin myös siitä, että se vapaus ei aina olekaan välttämättä (heti ainakaan) pelastus ja sillä tavalla upea juttu kuin toivoisi vaan uusi ympäristö voi aiheuttaa enemmän paineita mitä vaikka vangittuna olo. Hämmentävää tietenkin kaikkinensa.
VastaaPoistaMukavaa, että sinäkin pidit tästä!
En enää muista miten itse tulkitsin, ja vastausta ankarasti pinnistäen kiusausta luntata.... Mutta näin jälkikäteen ajatellen ehkä siinä on (osittain) kyse normaaliudesta... siitä miten vahvasti me jokainen elämme omassa lukitussa huoneessamme, omassa käsityksessämme siitä mitä maailma on? Ja kun oman tulkintansa joutuu kyseenalaistamaan, se ei olekaan yhtään kivaa.
VastaaPoistaTai sitten se on vain hyvä lukuromaani ;-) Ja tunnelma jäi mieleen vahvasti. Siitä olen sataprosenttisen samaa mieltä, että kertojaratkaisu on kirjan taika!
Minä pidin tästä, ja ihan täysien pisteiden verran. Allekirjoitan täysin tuon, että tässä ei ollut kyse mistään mässäilevästä sosiaalipornosta, vaan äidinrakkaudesta.
VastaaPoistaMinulle tuli kirjaa lukiessani hieman tirkistelyolo siitä, että vaikka _kertoja_ on lapsi, niin itse olen aikuinen ja rupean mielessäni täydentämään/pohtimaan täydennystä kerronnan aukoille (esim. se, mistä keskustelimme Huone-postaukseni kommenteissa).
VastaaPoistaJossain haastattelussa (johon päädyin googlaamalla Donoghuen Roomia ja Fowlesin The Collectoria), Donoghue sanoi tehneensä kirjasta suhteellisen yksinkertaisen (siis kerronnaltaan jne), jotta lukijakunta voisi olla laaja aina 11-vuotiaasta alkaen. Itse en kyllä suosittelisi tätä niin nuorelle!
Minullekin tässä oli jännitystä riittämiin :).
Pidin siitä, että pohdit arviossasi kirjan sanomaa ja tarkoitusta. Se ei selvinnyt minulle, mutta tunsin kirjan jälkeen samaa kiitollisuutta omasta elämästäni kuin ilmeisesti sinäkin. :)
VastaaPoistaOtteessaan tämä piti, koskettikin, eikä onneksi ollut yhtään toreyhaydenmainen (jota minä pidän aika laillakin sosiaalipornona), mutta minulle tämä oli silti oli vain yksi lukuromaani muiden joukossa. Hieman harmittelen, etten lukenut tätä englanniksi.
Hyvää pohdintaa! Minäkin näin tämän kertomuksena äidin ja lapsen rakkaudesta ja toisaalta siitä, kuinka suhteellinen käsite tavallinen tai normaali on. Jackhan tuntee olonsa paljon turvallisemmaksi Huoneessa kuin Ulkopuolella. Aika pysäyttävä näkökulma oikeastaan. Tarina on pyörinyt minulla mielessä useampana päivänä, se on aina erityisen hyvän kirjan merkki, olipa kyse viihteestä tai syvemmästä.
VastaaPoistaSusa, minullakin olisi ollut paljon sanottavaa tuosta kirjan loppuosasta, mutten uskaltanut kirjoittaa mitään tapahtumista spoilauksen pelossa. Mutta olet mielestäni oikeassa. :)
VastaaPoistaBooksy, varmasti noinkin. Tästä kirjoittaessa oli tosiaan häiritsevää se, etten voinut tai halunnut ottaa tuota kirjan loppuosaa mukaan pohdintoihin.. Kirjassa on ainakin minulle myös vahva sanoma lapsuuden "kaikkivoipaisuudesta" tai voimasta. Kuinka se viattomuus heitä/meitä suojelee.
Peikkis, lisään arviosi nyt linkityksiin. Muistakin, että luin sen ihan äskettäin, mutta kun Google ei löydä juttujasi (erilaisen otsikoinnin takia), niin unohdin sitten kuitenkin... Olemme samaa mieltä sosiaalipornottomuudesta!
Maria, minä kyllä ymmärrän, että tästä voi tulla tirkistelyfiilis, vaikka minulle ei tullut. Minäkään en varmaan suosittelisi tätä vielä 11-vuotiaalle, mutta toisaalta kun muistelen itseäni tuossa iässä (ja mitä luin, varmaan vähän salaakin), olisin todennäköisesti kestänyt tämänkin. Toisaalta olin aina kovin varhaiskypsä, joten ehkä pelaisin joka tapauksessa varman päälle ja suosittelisin tätä vasta yläkoulu- tai lukioikäisille.
Katja, minä en ole lukenut Torey Haydenia, mutta minulla(kin) on hänen kirjoistaan sosiaalipornahtava mielikuva. Minulle tämä oli lopulta enemmän kuin keskivertolukuromaani, mutta vain idealtaan ja kirjan alkuosalta. Tai siis, olihan se Jackin ääni loistava läpi kirjan (ainakin englanniksi), mutta vain alussa siihen kiinnitti niin paljon huomiota.
VastaaPoistaAmma, minullakin tämä pyöri mielessä monta päivää (ei kuitenkaan enää, luin tämän joulukuun puolella). En uskaltanut pohtia tätä itse arviossa, mutta minuakin ehkä eniten hätkähdytti juuri se, kuinka Jack kaipasi huoneeseen takaisin, eikä olisi halunnut muutosta. Samalla se oli ihan hirveän ymmärrettävää, etenkin omien lasten kautta, sillä hekin rakastavat tuttuja rutiineja, eivätkä aina innostu muutoksista. Tai harvoin innostuvat, ellei se ole jotakin erityisen hauskaa ja innostavaa, kuten retki huvipuistoon. Hih.
Ja Peikkoneidolle ei ollut tarkoitus komentaa, että "muistakin, että luin sen ihan äskettäin", vaan sanoa, että "muistaNkin"... :D
VastaaPoistaMinulle tämä kirja aiheutti tunnekuohun toisensa jälkeen. Siinä puolivälin paikkeilla, kun asetelma ratkaisevasti on muuttumassa, minä jännitin niin että tärisin ja kyynelet valuivat silmistä. Mieskin jo ehdotti, että jättäisin kirjan kesken. Kieltämättä kirja ei enää puolen välin jälkeen pitänyt otteessaan yhtä lujasti kuin alussa, mutta mielestäni loppupuolellakin kerrottiin monista sellaisista asioista, joita vastaavista tapauksista uutisia lukiessa ei tule edes ajatelleeksi. (Esim. Jackin motorinen kehitys.)
VastaaPoistaMinäkään en kokenut tätä tirkistelyksi, ehkä eniten siksi, ettei kirjassa sorruttu kuvailemaan kauheuksia suoraan. Toki sieltä rivien välistä tajusi, mistä on kyse ja mitä tapahtuu. Jos suomennos olisi ilmestynyt viime vuoden puolella, olisin ehdottomasti listannut tämän Blogistanian Globalia ehdokkaaksi.
Maija, voi minäkin jännitin! Luin sitä kohtaa ollessani yksin kotona, ja juuri kriittisillä hetkillä ovikello soi ja muu perhe ryntäsi uintireissulta kotiin. Ai että harmitti, kun piti alkaa riisua lasten ulkovaatteita jne. sellaisella hetkellä!
VastaaPoistaJa joo, kyllä loppuosassakin oli paljon mielenkiintoista, mutta se suurin jännitys oli ohi ja loppu oli kuitenkin tavallisempi ja siten hivenen tylsempi. Näin ainakin minun kohdallani. Ei se huono silti ollut.
Kuule Maija, ethän sinä ole vielä tästä blogannut? Mietin vain, kun en ainakaan ulkoa muista, etkä osunut Googlenkaan haaviin.
Minä kirjoitin tästä syksyllä, mutta ehkä google ei jaksanut etsiä otsikoita pidemmälle :) Näin jälkikäteen melkein huvittaa tuo kirjoitukseni sisällön puutteen vuoksi, mutta ainakaan ei jää epäselväksi, että kirja herätti vahvoja tunteita :D
VastaaPoistahttp://kirjojenkeskella.blogspot.com/2011/09/yksi-vuoden-parhaista.html
No nythän minä muistan tuon arviosi, kun kävin lukemassa! Liitän sen listaan. Google ei tosiaan löydä helposti arvioita, joita ei ole otsikoitu kirjan ja tekijän mukaan (riippuu tietysti hausta, minä yleensä haen sekä kirjailijan että kirjan nimellä).
VastaaPoistaIhanaa, kun lukukokemus oli sinulle noin voimakas!
Täytynee lisätä tämäkin luettavien listalle. Vaatii taitoa kirjailijalta asettua lapsen näkökulmaan ja saada tarina toimimaan. Kehuista päätellen tässä on onnistuttu!
VastaaPoistaVillasukka, on ihan totta, että lapsinäkökulma on haastava ja aiheuttaa helposti ärsytystä, jos ääni ei kuulosta autenttiselta. Tämä on minusta siinä(kin) hyvin onnistunut. Tuli nopeasti mieleen toinenkin onnistuneesti lapsen näkökulmasta kirjoitettu romaani, nimittäin Peter Franzenin Tumman veden päällä.
VastaaPoistaMeinasinkin mainita tuon Tumman veden päällä aikaisemmassa kommentissani, mutta jätin sitten pois :) Entistä enemmän haluan lukea Roomin!
VastaaPoistaHyvä, hyvä! Mielelläni soisin muidenkin tätä lukevan, vaikka kaikille kirja ei ole sopinut. :)
VastaaPoista