Miesten maanantai - Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (Før jeg brenner ned).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Päivi Kivelä.
Kansi: Anna Makkonen.
Sivuja: 306.
Genre: Mietteliäs autofiktio.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja elämäni oli alkamassa, se todellinen elämä. Olin jättänyt kaiken vanhan taakseni ja minusta tulisi se mikä olin. Ja silti olin kylmän rauhallisesti, aivot lasinkirkkaina, kirjoittanut nimeni ja palauttanut kaikki tenttipaperit tyhjinä. Kävelin lämpimässä aamuauringossa, lintujen visertäessä ruusupensaissa, kävelin pysäkkiä kohti ja kuulin kaupungin tasaisen kohinan, seisoin yksin odottamassa metrojunaa joka veisi minut keskustaan ja lähdin ajelehtimaan. Eikö minusta pitänyt tulla jotakin? Eikö minusta pitänyt tulla asianajaja? Enkö minä ollut muuttanut Osloon, jotta minusta tulisi oma itseni? Kyllä vain. Ja silti oli käynyt näin."


Tässäpä hieno, vähän erilainen romaani. Tuleeko Norjasta edes muuta kuin hienoja kirjoja? No, varmasti tulee, mutta niitä ei ymmärrettävistä syistä käännetä. Silti - norjalaisuudesta alkaa tulla minulle lupaus erinomaisesta kirjallisuudesta.


Etten palaisi tuhkaksi antoi minulle paljon monella eri tasolla. Ensinnäkin Gaute Heivoll osaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa kauniisti ja lisäksi hänellä on kirjoittamisessaan kiehtova, mietteliäs ote. Pidän siitä, kun romaanissa annetaan tilaa kirjailijan tai päähenkilön monologisille pohdinnoille, mutta tietenkin se edellyttää, että pohditaan mielenkiintoisia asioita mielenkiintoisesti. Tai ei, oikeastaan asia voi olla melkein mikä vain, kunhan on kiinnostava ihminen pohtimassa sitä. Se riittää.


Mutta tässä romaanissa on muutakin. Niin, tämä on romaani, vaikka kirjailija on äänessä omana itsenään. Hän kertoo omaa tarinaansa ja sen rinnalla toista, hänen kotikylässään asuneen, parikymmentä vuotta vanhemman, mieleltään järkkyneen miehen kertomusta. Miesten tarinoissa on joitakin samoja kehyksiä: He kasvavat samassa kylässä, ilmeisen vakaissa perheissä, rakastettuina ainoina lapsina. Kumpikin on hyvä koulussa ja heidän odotetaan suuntautuvan kunnianhimoisille urille. Aiemmin syntyneellä pojalla tuntuu olevan mahdollisuuksia vaikka mihin. Gaute taas pääsee opiskelemaan oikeustiedettä Osloon ja hänestä on määrä tulla asianajaja. Nämä ovat isoja asioita pienessä maalaiskylässä, vähän koulutettujen vanhempien haaveissa. Kirja kertookin myös vanhemmuudesta, vanhemmista, lapsista. Rakkaudesta, jonka osoittaminen on joskus vaikeaa, ja joka saa syyllistämään itseään.


Kumpikaan pojista ei täytä odotuksia, kumpikin lähtee ajelehtimaan. Ensimmäinen muuttuu vähitellen hymypojasta joksikin ihan muuksi. Viimeinen niksahdus tapahtuu armeijassa, josta hän tulee kesken kaiken kotiin, mutta vanhemmat kieltäytyvät vielä kauan näkemästä, että jotakin on pahasti vialla. Toisen muutos taas on pehmeämpi, lempeämpi, mutta merkittävä sekin, niin pojalle kuin tämän sukulaisille. Gautesta ei tulekaan menestynyttä asianajajaa, vaan epämääräinen kirjailija tai runoilija.


Kirjailijaksi ryhtyminen ei kuulosta yhtä pahalta kuin tuhopolttajan uran aloittaminen, mutta irti päästäminen, ajelehtimaan lähteminen ei ole helppoa nykymaailmassa, jos on terve ja jos olisi mahdollisuuksia ansaita varmaa rahaa. Varmasti etenkään, jos on perheen ainoa lapsi, poika, jolta odotetaan paljon.


Samastuin tähän kertomuksen osaan jossakin määrin, vaikken ole koskaan kokenut, että minulta odotettaisiin liikoja. Olin kuitenkin nuorempana kunnianhimoinen ja itse varma siitä, että jonkinlainen korkean statuksen ura kuuluisi tulevaisuuteeni. Iän myötä tavoitteet hieman pehmentyivät, mutta menestyin kuitenkin koulussa erinomaisesti ja hain opiskelemaan arvostettuihin tiedekuntiin. Sisäänpäästyäni päädyin kuitenkin opiskelemaan melko humaaneja aineita ja valmistuttuani halusinkin jo huonosti palkatulle kustannusalalle kirjojen pariin, sillä olin tajunnut kirjallisuuden olevan lopulta elämäni suurin intohimo.


Sittemmin jäin vielä kotiin freelanceriksi tekemään töitäni ja kirjoittelemaan. Päästin irti, lähdin ajelehtimaan, ja rakastan nyt sitä, mitä teen työkseni. Tai "työkseni". Joistakin puuhistani maksetaan - vähän - ja toisista ei. Uskon ja luotan kuitenkin siihen, että kun seuraa sydäntään, omaa polkuaan, ja tekee sitä mitä rakastaa, kaikki lopulta palkitaan tavalla tai toisella.


No, se siitä. Takaisin romaaniin.


Sen rakenne on piristävän erilainen ja inspiroiva. Heivoll kirjoittaa pohdintojensa sekaan muistojaan, jotka saattavat olla väritettyjäkin, fiktiosta kun on kyse. Hän kertoo myös suvustaan ja kylän historiasta. Vähintään yhtä vaikuttavana rinnalla kulkee kuitenkin tarina pyromaanista. Juuri samaan aikaan kun Gaute Heivoll syntyy 1970-luvun lopulla, kylässä alkaa palaa rakennus toisensa jälkeen. Pyromaania ei meinata saada kiinni ja hän kylvää kauhua pienessä, rauhallisessa kylässä. Vastasyntynyt kirjailjamme on autuaan tietämätön tapahtumista ympärillään, mutta myöhemmin, aikuisena hän alkaa pohtia tuhopolttojen sarjaa ja selvittää siihen johtaneita olosuhteita.


Pyromaanin tarina on hieman kuin jännitys- tai salapoliisikertomus. Heivoll on kuvaillut oikeita tapahtumia fiktion keinoin ja vaikuttavasti. Hän on tehnyt taustatyötä, haastatellut ihmisiä ja lukenut lehtileikkeitä, mutta lopulta tämä on romaani. En tiedä, mitkä osuudet ovat täysin kuviteltuja ja minkä taustalla on tietoa. Mutta en välitäkään tietää. Kirja on hyvää ja nautittavaa fiktiota, mutta se, että tapahtumat ja ihmiset ovat tosia, tuo mukaan ilman muuta elävyyttä ja koskettavuutta.


Minussa tämä kirja tosiaan kosketti jotakin. Tämä on suosittu ja arvostettu teos, joten en ole tunteineni yksin, vaikka minusta tuntuukin kuin Heivoll olisi kirjoittanut tämän juuri minulle. Silti - tämän arvioni tapaan - lukukokemus oli hyvin subjektiivinen, enkä osaa sanoa, onko tämä muille suomalaisille lukijoille yhtä suuri elämys. Ehkä, ehkä ei. Sen ansiot silti tunnustanee kuka tahansa. Tästä ovat aiemmin kirjoittaneet Leena Lumi ja anni.M, ja menen mielenkiinnolla nyt lukemaan, mitä he ovat kirjasta sanoneet. En halunnut tällä kertaa edes vilkuilla muiden mielipiteitä lukemisen ollessa kesken, sillä kirja tuntui niin läheiseltä ja kokemus intiimiltä.


Kannen kuva on Gaute Heivollin arkistosta ja se käsittääkseni myös mainitaan kirjassa. Oikeutettu valinta siis. Mutta suomalaisessa versiossa kuvan päälle liimatut tulitikut ovat minusta vähän liikaa. 


Tämä on ensimmäinen lukemani WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan kirja, joka on ollut minusta todella hyvä. Odotan mielenkiinnolla sukeutuuko sarjasta vähitellen samanlainen laadun tae kuin Tammen Keltaisesta kirjastosta tai Otavan kirjastosta.


"Tuntui kuin poika olisi koko ajan tiennyt että hän oli siellä. Että hän olivat tulleet talolle yhdessä. Että hän oli seissyt pojan takana pimeässä puutarhassa. Että hän oli istunut sängyn vieressä itkemässä tämän nukkuessa. Tiennyt sen koko ajan. Pari kolme sekuntia he katsoivat toisiinsa. Poika ei liikkunut, ei sanonut mitään, katsoi vain häntä kädet sivuilla riippuen. Almakaan ei liikkunut. Hän näki pojan varjon, pitkän ja häilähtelevän, se ulottui melkein hänen jalkojensa juureen. Varjokin oli täynnä halua tempautua irti, sulautua pimeyteen ja jättää hänet seisomaan yksin. Palosta puhaltava tuuli oli niin raju, että pojan paita lepatti. Tulimyrsky oli puhjennut, se oli aivan kuin odottanut ladossa vuosikaudet ja nyt viimeinkin päässyt vapaaksi. Kaikki pääsi vapaaksi. Ja Alma vajosi. Ja jotenkin niin oli hyvä."


Kirja on luettu osana haastetta Ikkunat auki Eurooppaan (Norja).