Mannereurooppalainen maanantai - Javier Marías: Rakastumisia

Javier Marías: Rakastumisia (Los enamoramientos).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Tarja Härkönen.
Kannen kuva: Elliott Erwitt/Magnum Photos.
Sivuja: 436.
Genre: Runsas, eurooppalainen nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun ei ole mitään, ei ole mitään. Se on totta puhuen käsittämätöntä, sillä siihen kuuluu oletus lopullisuudesta, ja se sotii luontoamme vastaan: se että joku ei tule enää koskaan, ei sano mitään eikä kävele enää askeltakaan - ei luoksemme eikä luotamme - ei katso meitä silmiin eikä käännä katsettaan sivuun. En tiedä, miten me sen kestämme tai miten me siitä toivumme. En tiedä, miten me pikkuhiljaa unohdamme, sitten kun aikaa on kulunut ja se on etäännyttänyt meidät niistä jotka ovat vaienneet."

Javier Mariásin Rakastumisia on monisyinen kirja ja siitä on vaikea sanoa mitään yksinkertaista tai kaikenkattavaa. Marías on hyvin merkittävä ja arvostettu espanjalainen nykykirjailija, mutta minulle hän oli tuntematon ennen tätä, vaikka häneltä on 15 vuotta sitten suomennettu romaani Valkoinen sydän (Otava 1997).

Olisin muuten voinut nimetä tämän päivän myös Miesten maanantaiksi, mutta päätin toisin kahdesta syystä: Ensinnäkin Rakastumisia on niin leimallisesti eurooppalainen, että halusin tuoda asian esiin jo otsikossa. Toisekseen kirja ei tunnu erityisen miehiseltä, sillä sen kertoja ja päähenkilö on nainen.

Kun aloitin lukea kirjaa, lumouduin heti sen kielestä, rytmistä ja rönsyistä. Ajattelin, että edessä on upea lukukokemus. Ja kyllä se tietyllä tapaa sitä olikin, mutta väsyin lopulta samoihin asioihin, joihin aluksi ihastuin.

Rakastumisia tuntui sivujaan pidemmältä, sillä nuo sivut ovat hyvin täynnä - sekä kuvaannollisesti että tosiasiallisesti. Lauseet, virkkeet ovat pitkiä ja kappaleet ovat pitkiä. Monesti koko pitkä luku on pelkkää monologista pohdinnan vyörytystä ilman hengähdystaukoja, kuvailuja tai dialogia. 

Esimerkiksi Maríasin kirjoitustyylistä sopii vaikka tämä katkelma:

"Yhtä lailla saattoi olla myös niin että Luisa oli vielä äärimmäisen itsekkyyden vaiheessa, siis kykeni näkemään vain oman onnettomuutensa, ei niinkään Desvernin, huolimatta huolesta, jota oli ilmaissut kuvitellessaan tämän viimeisiä hetkiä, hetkiä joiden tämän oli täytynyt ymmärtää olevan hyvästit. Maailma on niin vähän kuolleiden - vaikka he kaikki ovat sen mullassa ja heitä on epäilemättä paljon enemmän - ja niin suuressa määrin elävien, että näillä on taipumus ajatella että rakkaan henkilön kuolema on asia joka on tapahtunut ennemmin heille kuin vainajalle, jolle se on oikeasti tapahtunut. Jälkimmäinen on se joka on joutunut sanomaat hyvästit, melkein aina vastoin tahtoaan, hän on se joka on menettänyt kaiken mikä olisi ollut tulossa (joka ei esimerkiksi näe lastensa kasvavan ja muuttuvan, kuten Devernen laita oli), se joka on joutunut luopumaan tiedonjanostaan ja uteliaisuudestaan, se joka ei voi saattaa projektejaan loppuun ja lausua sanoja, joille oli aina luullut olevan aikaa sitten myöhemmin, ja se joka ei voi enää asua kotonaan; hän on se joka ei voi, jos oli taiteilija, saattaa loppuun kirjaansa tai elokuvaansa tai maalaustaan tai sävellystään, tai joka ei voi, jos hän oli taiteen vastaanottaja, lukea loppuun ensin mainittua, tai nähdä sitä seuraavaa tai kuulla viimeksi mainittua. (--)"

Ja niin edelleen - tuossa oli vasta puolet kappaleesta.

Suomentajalla on ollut kova urakka. En valitettavasti osaa espanjaa niin hyvin, että osaisin arvioida käännöstä yhtä helposti alkuperäistä teosta lukematta kuin englanniksi kirjoitettujen romaanien, mutta se vaikutti minusta aika hyvältä. Sen kieli ja rytmi tuntuivat välillä eksoottisilta, paremman ilmaisun puutteessa, mutta espanjalaista kirjallisuutta vain vähän tuntevana ajattelin sen ehkä olevan "espanjalaisuutta". Ainoa asia, johon kiinnitin käännöksessä useita kertoja vääränlaista huomiota, oli oudoilta ja kömpelöiltä tuntuneet puhekieliset ilmaisut muuten kirjakielisessä ja - voisko sanoa - snobahtavassa romaanissa.

Tuohon tekstivyörytykseen ja eksoottisuuteen siis aluksi ihastuin, mutta oli kirjassa muutakin. Käsittelen nyt hieman kirjan kertojaratkaisua, ja kehotan niitä, jotka haluavat tietää kirjasta etukäteen mahdollisimman vähän olemaan lukematta tämän ja seuraavan kappaleen. Nimittäin kirjan kertoja on minä-muodossa puhuva tarkkailija - joskin hänellä on pääroolinsa myös romaanin tapahtumissa. Mariassa on kaikki epäluotettavan kertojan tunnusmerkit, ja kun romaani vielä alkaa kuvauksella siitä, kuinka hän on jo kauan tarkkaillut salaa tiettyä pariskuntaa, jonka mies sitten heti kirjan alussa murhataan, ainakin minä oletin pitkään, että kirjassa on paljastuvia salaisuuksia ja yllättäviä käänteitä etenkin lopussa. Ei jännärityyliin, vaan manipulatiivisten ja epäluotettavien kertojien tähdittämien psykologisten romaanien tavalla.

Tässä jouduin vähän pettymään. En kerro kaikkea enkä varmasti kaikkea oikein ymmärtänytkään, mutta juoni ja romaanihenkilöiden roolit olivat ainakin näennäisesti paljon vähemmän yllätyksellisiä kuin odotin. Toisaalta tämä tyylillisesti hengästyttävä kirja on varmasti täynnä hienouksia, nyansseja ja salattuja merkityksiä, jotka menivät minulta suurelta osin ohi. Kirja perustuu paljolti kertoja-Marian ajatusmonologille ja muistelulle, mutta ääneen pääsee usein myös miespäähenkilö Javier, joka pitää niin ikään pitkiä moraalisfilosofisia monologeja, joskin ääneen puhuessaan Marialle. Onko sitten sattumaa, että kirjailija Javier Maríasin romaanin päähenkilöiden nimet ovat Javier ja Maria? Varmastikaan ei, vaan saman henkilön kahdella puolella tässä uskoakseni pelataan.

Kutsukaa minua laiskaksi, mutta energiani ei riittänyt lukiessa tai sen jälkeen merkitysten miettimiseen ja syvälliseen tulkintaan - sen verran väsyttävää sanallista ilotulitusta Rakastumisia oli. Ihan mielelläni kuitenkin tästä keskustelisin tai lukisin jonkun kirjallisuuden tutkijan kirjoittaman artikkelin, sillä hiukan nuo syvemmät merkitykset ja erilaiset tulkintamahdollisuudet jäivät kiinnostamaan. 

En tiedä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus, mutta pian tämän romaanin aloitettuani minulle iski tuo syksyinen lukujumi, jota olen jo usein täällä blogissani kiroillut (onneksi se on jo ohi). Jumin syntyessä minä kyllä olin vielä tämän romaanin lumoissa, mutta ehkä sen tainnuttavuus kuitenkin edesauttoi jumin kehitystä. Ja sitten tauon jälkeen minun oli aluksi hyvin vaikea päästä tarinaan takaisin. Meinasinkin jättää kirjan kesken, mutta en jättänyt, koska sillä on eittämättömät taiteelliset ansionsa ja lisäksi odotin innokkaana lopun oletettuja käänteitä.

Tämä sai minulta lopulta verrattain heikot pisteet. Rakastumisia on hieno romaani ja ajatusryöppy, mutta sen syvin olemus jäi minulle valkenematta ja odotukseni palkitsematta. Olen kuitenkin iloinen kirjan lukemisesta, ihan jo sen vuoksi, että tosiaan tunnen espanjalaista kirjallisuutta niin huonosti. Samoin kuin italialaista. Toisen naapurin, Ranskan, kirjallisuudesta en taas kovin usein pidä. Tai latinalaisamerikkalaisesta. Silti noita kaikkia on hyvä välillä lukea, etten jumiudu ikuisesti maantieteelliselle mukavuusalueelleni Brittein saarille sekä Pohjois-Eurooppaan ja -Amerikkaan (höystettynä Aasian ja Afrikan eksoottisilla helmillä).

Luulen, että tämän kuvaukseni ja valitsemieni tekstinäytteiden perusteella kirjan osaavat etsiä nyt käsiinsä ne, jotka sitä tulevat rakastamaan ja kiertää kaukaa ne, joille tällainen tyyli ei lainkaan sovi. Mutta lukekaa kaikki silti vielä tämä lopun hieno (ja lyhyt!) katkelma:

"- Se mitä tapahtui ei ole niin tärkeää. Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (--)"

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Espanja.