Kustantaja: Gummerus, 1984.
Sivuja: 620.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.
Viimeksi vähän lointelin, kun Kallen elämän, ainakin aikuiselämän ehkä raskaimmasta kaudesta kertovan Pohjalta ponnistaen -romaanin synkkä mutta merkittävä aihe oli minusta pilattu liiallisella toisteisuudella ja jankkaamisella. Nuorikkoa näyttämässä on onneksi paljon sujuvampi teos siitä huolimatta ja oikeastaan sen takiakin, että se kertoo hyvin perusteellisesti yhden kesän tapahtumista.
Kuten myös Kai Hirvasnoro bloggauksessaan toteaa, Päätaloa syytetään usein liiasta perusteellisuudesta, vaikka se tosiasiassa on hänen suuri vahvuutensa ja olennainen osa kirjojen tyyliä sekä suosiota. Se mikä minua välillä tuskastuttaa, etenkin kun luen tätä sarjaa nyt hyvin tiheään tahtiin, on toisteisuus, ei perusteellisuus. Nuorikkoa näyttämässä ei siis minusta kärsi niin sanotusta hitaudestaan, ja vaikka tässäkin sarjan osassa vastoinkäymisiä riittää, ne menevät niin överiksi että muuttuvat jo koomisiksi, ja siksi olenkin kutsunut tätä kirjaa eräänlaiseksi farssiksi -- vaikka huumori pitää rivien välistä löytää itse.
Lisäksi tämän kirjan vastoinkäymiset ovat kuitenkin suurimmilta osin arkisia, ei perustavanlaatuisia, eksistentiaalisia, koko elämää synkistäviä ukkospilviä, kuten edeltävässä Pohjalta ponnistaen -osassa.
Nuorikkoa näyttämässä -kirjan päätapahtuma on Kallen ja Lainan kesälomamatka eli "huppailureissu" Taivalkoskelle. Vastoinkäymisissään farssimaisen matkasta tekevät paitsi huono tuuri ja sattumat myös ennen kaikkea sodanjälkeinen aika, jolloin siirtyminen Tampereelta Koillismaan perukoille ei todellakaan käy helposti ja käden käänteessä vähäisen liikenteen, huonokuntoisten autojen ja ennen kaikkea renkaiden takia. Helteinen matka on vastuksia täynnä, ja lisäksi Kalle ja Laina ovat itse lisänneet kärsimyksiään ottaessaan kantaakseen normaalien matkatavaroiden lisäksi jättimäisen vaarinkaljapullon janojuomaksi, suuren multalaatikollisen kastematoja eli "kasijaisia" sekä useita viinapulloja trokattavaksi taivalkoskelaisille.
Viinan arkkivihollinen Laina on yllättäen innostunut henkiystävänsä Salli Lisäkkään myötä kuljettamaan myytävää viinaa matkalaukuissa, mutta Kalle ei lopulta ilkeä pyytää pulloista juuri ylimääräistä hintaa, joten niiden raahaaminen ei lopulta ole kovinkaan nerokas idea. Vaarinkaljasta kyllä on iloakin hikisellä matkalla, ja Kallen Kallioniemen peltoon istuttamista kasiaisista riittää riemua vielä pitkään etenkin kalamiehille. Silti pullot ja laatikot muodostuvat painoaan raskaammiksi taakoiksi, kun menomatka Jokijärvelle venyy ajallisesti ja muuttuu pitkälti patikoitavaksi.
Ihan uskomatonta, miten pitkät pätkät Kalle ja Laina tosiaan kävelevät helteessä, huonoissa varusteissaan ja raskaiden kantamustensa kanssa! Esimerkiksi Taivalkosken kirkonkylältä Jokijärvelle, eli noin 20 kilometriä, joskin he yöpyvät välillä Kummussa. Mutta sitä ennenkin on jo kävelty ja seisottu ja odotettu -- ja riidelty. En yhtään ihmettele Lainan tuskastumista, vaikka vastoinkäymiset eivät tietenkään Kallen syytä ole, eikä hän ihan purematta niele vaimonsa länkytystä ja syyttelyä. Luulen että kuka tahansa olisi tuolla matkalla hermostunut ja lempeinkin läyrypariskunta revennyt riitoihin.
Olo perillä Kallioniemessäkään ei ole ruusuilla tanssimista. Kalle on tietysti luonteelleen uskollisena pettynyt kotiseutuunsa, joka ei täytä odotuksia tai muistuta lapsuus- sekä nuoruusvuosien kauniita mielikuvia. Laina tuntee olonsa vieraaksi, eikä ymmärrä paikkakuntalaista huumoria tai muuta elämäntyyliä. Vähän yllättäen Laina ja Herkko löytävät kohtuullisesti yhteisen sävelen, kun taas Riitu, vaikka nyt jo vähän tsemppaakin miniänsä kanssa, joutuu pettymään, kun "minna" ei ymmärrä parhaan eli hillojen päälle. Riituhan oli poikansa Kallen mukaan lähes sairas suhteessa hilloihin, joita poimi ja söi himoonsa joka vuosi, ja piilotteli parhaita apajiaan lähimmiltä ystäviltäänkin. Ja kun hän sitten tätä itse poimimaansa jumalten herkkua ylpeänä ja tohkeissaan Lainalle tarjoaa, miniä nyrpisteleekin nenäänsä ja "töpeksii hillonkiviä", kun pelkää niiden menevän umpisuoleen.
Kesän hupailureissuun mahtuu siis vaikeuksia, riitoja, mustasukkaisuutta ja pettymyksiä. Toki siellä hyviä ja hauskojakin hetkiä pilkahtelee, mutta enemmän tämä kirja on tragikoominen. Lomamatkan päätteeksi Kalle ja Laina palaavat helpottuneina Tampereelle mukanaan Kallen sisko Eeti, joka tulee kaupunkiin kokeilemaan onneaan ja itsenäisen elämän alkua.
Seuraavissa osissa seurataan sitten Kallen ja Lainan avioliiton (ja riitojen) jatkumista sekä Kallen ammatillista etenemistä rakennusalalla. Kuukauden päästä käsittelyssä on Iijoki-sarjan osa 15, Nouseva maa. Siihen saakka iloisen kirjavaa syksyä!
Minä olen niin kova Päätalo-fani, että tykkään kaikesta Päätalon kirjoittamasta ja myös muusta häneen liittyvästä. Mielestäni Kalle Päätalo on ainutlaatuinen kirjailija, ei missään mielessä mikään tusinatuote.
VastaaPoistaNuorikkoa näyttämässä on erityisesti siksi mielenkiintoinen teos, että se kertoo hyvin havainnollisesti sodanjälkeisen ajan käytännön hankaluuksista ja ihan tavallisen arkielämän - kuten kotimaanmatkailun - vaivalloisuudesta. Huonot tiet, joilta ei voinut miinavaaran vuoksi poiketa edes pientareelle täysin turvallisesti, rämät häkäpönttöautot, joita piti joskus matkustajien työntää, että ne pääsivät jyrkän mäen ylös, vähän väliä puhkeilevat renkaat, junatarkastukset, joiden kohteeksi saattoi kuka tahansa joutua sekä eväiden pilaantuminen kesän kuumuudessa.
Lisäksi Päätalon pariskunnan keskinäiset välit olivat heidän avioliittonsa alkuajoista lähtien heikoissa kantimissa. Alinomaa he riitelivät. Varsinkin Kalle kunnostautui keksimään hyvin luovasti riidanaiheita, jos niitä ei muuten sattunut olemaan. Taisivat olla molemmat siinä määrin temperamenttisia, että ilmiriitoihin ajautuminen oli vain ajan kysymys alun pitäenkin.
Vaikka olen itsekin mies ja ihailen Kalle Päätaloa suunnattomasti hänen valtavan suurten kirjallisten saavutustensa vuoksi, olen lähes poikkeuksetta asettunut Lainan puolelle hänen ja Kallen välisissä riidoissa ja ihmetellyt ihmettelemästä päästyänikin Kallen asennoitumista vaimoonsa. Jos nyt selityksiä siihen haluttaisiin etsiä, niin syynä lienee ainakin osittain Kallen kurja lapsuus ja hänen isänsä sairastuminen sekä Kallen vanhempien lievästi sanoen kompleksinen ja ahdistava parisuhde.
Juuri tätä mitä sanoit Päätalo halusi tässä romaanissaan kuvata. Eli sitä millaisissa olosuhteissa Koillismaa ja koko Pohjois-Suomi eli pelkkien kulkuyhteyksien puolesta, puhumattakaan kaikkinaisen tavaran puutteesta. Elämä oli lähes toivotonta. Siitä huolimatta: ihmiset eivät olleet toivottomia. He jaksoivat uskoa, että kyllä tästä selvitään ja että voisihan asiat olla huonomminkin. Siellä on valaiseva kuvaus eräästä piippua polttelevasta emännästä, joka oli ollut jo pari päivää kauppareissullaan ja vasta seuraavana päivänä oli toivoa päästä takaisin kotiin, jossa lapset olivat keskenään. Se oli silloin realismia Koillismaalla. Tätä ei historian kirjat pysty ollenkaan kuvaamaan. Päätalo on sen pannut kirjoihin ja kansiin. Joku Karoliina Timonen ei löydä kirjasta juuri muuta kuin Lainan ja Kallen riitelyn. Sekin riitely on paljolti väritettyä, osin romaaniin jopa keksittyä. Tiedän esimerkiksi, että se hillonkivikohtaus ei ole ihan noin mennyt. Laina oli siitä sanonut vain Kallelle, mutta siinä tilanteessa ei Riitu saanut sitä tietoonsa. Sen kuvaus tuo kuitenkin väriä illan tapahtumiin.
PoistaHei, Päätalofani, ja kiitos kommenteistasi! Liikkumisen vaikeus sodanjälkeisessä Suomessa oli tässä kirjassa tosiaan vaikuttavasti ja mieleenjäävästi kuvattu. Ja samaa mieltä olen myös kirjan avioparista, Kallesta ja Lainasta: vaikka etenkään alkuun en ihastunut Lainan persoonaan, hän vaikutti minusta vähintään yhtä hyvältä puolisolta Kallella kuin Kalle hänelle. Tosin minusta Kalle ei kirjoissa edes kuvaa Lainaa niin ilkeästi kuin voisi lukijoiden kommenteista päätellä. Kyllähän hän kertoo, kuinka mies hermostuu vaimoonsa usein, mutta minusta hän näkee syyn riitoihin ja muihin vaikeuksiin vähintään yhtä usein miehessä kuin vaimossa. Sen sijaan minun on ollut vaikea ymmärtää lukijakunnassa melko yleistä Laina-vihaa.
PoistaAnonyymille vielä sen verran, että nämä Iijoki-sarjan kirjathan tosiaan ovat kuitenkin romaaneja eli fiktiota. Oikeiden henkilöiden ja tilanteiden käyttäminen romaaneissa voi olla moraalisesti arveluttavaa, mutta lukijan ei tulekaan kuvitella, että jokainen kohtaus on kuvattu realistisesti juuri niin kuin se on oikeassakin elämässä tapahtunut. Mahdotontakin sellainen olisi, sillä ihmisen muisti on kovin epäluotettava ja kokijoiden versiot ja tulkinnat samasta tapahtumasta ovat aina keskenään erilaisia.
"Sen sijaan minun on ollut vaikea ymmärtää lukijakunnassa melko yleistä Laina-vihaa."
VastaaPoistaNoin minäkin ajattelen. Lukijat tietenkin muodostavat käsityksensä sen mukaan, mikä vaikutelma heille syntyy kirjailijan luoman kuvan perusteella. Ja se kuva Lainasta ei olletikaan ole objektiivinen - voisiko ollakaan? Sellaiseen loppupäätelmään olen päätynyt eri lähteistä yhdistämäni tiedon perusteella. Ja Kallella säilyy jonkinlainen katkeruus Lainaa kohtaan ihan elämänsä loppuun saakka.
Kalle itse kertoi Lainan tunnustaneen hänelle, että hän eli toisen miehensä - Veikko Moilasen - kanssa elämänsä onnellisinta aikaa. Sekö oli yksi syy katkeruuteen?
Pölhökanto Iijoen törmässä se on mainittukin, Lainan ja Kallen kohdatessa iäkkäämmällä iällä, Lainan maininneen Kallelle Moilasen kanssa eläneen onnelisen avioliiton.
PoistaMoilanenhan oli silloin jo kuollut, kun tämä tapaaminen oli.
Pieni yksityiskohta kirjasta, Kalle kirjoitti Veikko Moilasen olleen auton ratissa myös Tampereella. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan Veikko meni rakennuksille heti töihin, muutettuaan Tampereelle. Raimo Jokisalmen kirjassa Iijoen rannalta on tämä mainittu.
Antero Pönni