Bloggariklubi, Alli Jukolan tarina ja Onnellisuuden tasavalta

Bloggariklubin lavalla näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ohjaaja/dramaturgi Minna Leino ja Kansallisteatterin tekstisuunnittelija Kirsi Helstelä.

Ensimmäinen Bloggariklubi ja Alli Jukolan tarina

Kaikki uusi ja uudenlainen tekeminen on lähtökohtaisesti kivaa. Lisäksi nälkäni muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta kohtaan on kasvanut viime aikoina. Siksi innostuin, kun kuulin keväällä Kansallisteatterin ja Bonnierin kirjakustantamojen lanseeravan Bloggariklubin, joka yhdistää ja tarjoaa kulttuurikokemuksia teatteriin ja kirjallisuuteen liittyen.

Keväällä kävin avajaisklubilla, jossa oli alkuun runsas kattaus kirjailijoiden ja teatterintekijöiden haastatteluja. 

Vilja Perttola Bonnierilta kyselee Pauliina Sudelta tämän kirjoittamasta psykologisesta trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). 

Haastattelujen ja iltapalan jälkeen menimme katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan monologinäytelmän Alli Jukolan tarina. Se pohjautuu Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö (Tammi, 2014), joka on taas eräänlainen uudelleentulkinta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -klassikosta. Harmitti kun en ollut Katajavuoren romaania edeltäkäsin lukenut, vaikka yleisesti ottaen innostun pastisseista ja muista vanhojen teosten uudelleentulkinnoista. Kaikkea kiinnostavaa ei ehdi lukea, mutta ehkä Wenla Männistö oli jäänyt minulla odottamaan siksikin, että Seitsemän veljestä ei ole koskaan kuulunut suosikkiklassikoideni joukkoon. Lapsena pidin kyllä paljon Riitta Nelimarkan kuvittamasta laitoksesta, mutta aikuisena en ole jaksanut Kiven tekstistä oikein innostua.

Tuoreelta tuntui kuitenkin jo kuultuna Katajavuoren idea tuoda klassikko paitsi nykyaikaan myös valita päähenkilöksi veljessarjan ja koko perheen ulkopuolelta nuori nainen Venla. Kansallisteatterin sovituksessa romaanista oli taas poimittu pääosaan veljesten äiti, Alli Jukola. Katajavuori ei pitänyt tätä lainkaan huonona asiana, sillä hän oli itsekin kiintynyt Alliin ja saanut paljon myös häneen liittyvää lukijapalautetta. Kirjaa lukematta ja näytelmän katsottuani ratkaisu tuntui hyvältä myös minusta. Pidän monologinäytelmistä, ja Alli Jukolalla oli tarpeeksi sanottavaa kannattelemaan kokonaista näytelmää. Hienoa työtä Paula Siimekseltä.

Kansallisteatterin pääjohtaja ja Alli Jukolan tarinan ohjaaja Mika Myllyaho sekä Riina Katajavuori Lavaklubilla Kirsi Helstelän haastattelemina.

Alli Jukolan tarinan ehtii katsomaan vielä syys- ja lokakuun aikana!

Onnellisuuden tasavalta

Jo ensimmäisellä Bloggariklubilla oltiin saatu esimakua Kansallisteatterin tämän syksyn ensi-illasta Onnellisuuden tasavalta, joka on Minna Leinon ohjaus brittiläisen Martin Crimpin tekstistä. Tämän postauksen aloituskuvassa juuri Minna Leino on kavunnut näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa lavalle kertomaan näytelmästä ja lukemaan siitä pätkän. Kiinnostus näytelmää kohtaa heräsi heti tuolloin, ja olinkin iloinen, kun bloggariklubilaisena sain kutsun Onnellisuuden tasavallan viimeviikkoiseen ensi-iltaan.

Näytelmä täytti keväällä syntyneet odotukset, joskin se oli paljon muutakin kuin alkuosan loistavan piinallinen perhepäivällinen, johon liittyvän pätkän Björkman silloin keväällä meille luki. Saimme väliajalla jututtaa näytelmän dramaturgia Jukka-Pekka Pajusta, jonka kertoman perusteella tiesin odottaa, ettei näytelmä jatkukaan ensimmäisen osan sabluunalla. Jos Alli Jukolan tarina houkutteli lukemaan Wenla Männistöä ja uudelleen Seitsemän veljestä, Onnellisuuden tasavalta sai nyt kiinnostumaan Danten Jumalaisesta näytelmästä. Toki se on käsitteenä ja perusteiltaan tuttu, mutta uskon, että Onnellisuuden tasavallasta olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Jumalaisen näytelmän rakenteen ja henkilöhahmot paremmin.

Sillä myös tämä näytelmä on eräänlainen pastissi ja Dantea mukaillen kolmiosainen. Ensimmäisen puoliajan jouluateria oli tosiaan näytelmän selkein osio, kuten dramaturgi kertoi, mutta ei lainkaan tylsää tai perinteistä teatteria sekään. Häijyä se oli. Yhtään ei tiennyt, mitä viiltävää tai kauheaa kukin perheenjäsen seuraavaksi suustaan päästää. Pidin erityisesti Terhi Panulan esittämästä isoäidistä ja Marja Salon sekä Alina Tomnikovin nuorista tyttäristä. Ja tietenkin Hannu-Pekka Björkmanista, jonka osuus oli mahtava.

Toinen, mm. talkshow- ja ryhmäterapiatyyliin vedetty osio oli hetkittäin, suurimman osan aikaa, järjettömän hauska. Jo ensi-illassa näyttelijät myös pelasivat ryhmänä hyvin ja rytmikkäästi yhteen. Hetkittäin ärsyynnyin siitä, että nykyajan kyyninen kommentointi oli aiheiltaan vähän kulunutta. Moneen kertaan on jo kuultu vitsejä ja valitusta esimerkiksi siitä, miten nykyihminen on narsistinen, kun se kuvaa itseään ja elämäänsä sosiaaliseen mediaan muiden katsottavaksi. Mutta ei se ainoa aihe ollut, ja kaiken kaikkiaan näytelmän teema itsekkyyden ja kuvitellun yksilöllisyyden johtamisesta tyhjyyteen ja yksinäisyyteen oli koskettava.

Näin näytelmän sen lopun mukaan tulkitsin, mutta osioista viimeinen jäi minulle selvästi hämärimmäksi ja tylsimmäksi. Lyhythän se oli, mutta silti huomasin vähän jo venytteleväni puutuneita jäseniäni, koska en oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Eikä taidetta aina tarvitsekaan ymmärtää, mutta etenkin Cécile Orblinin roolihahmon Madeleinen tulkintaan olisin varmaan kaivannut sitä Danten tuntemusta. Hänen ja sinällään loistavan Björkmanin roolit, välinen dynamiikka ja liittyminen näytelmään kokonaisuutena olivat minulle hieman mystisiä.

Kuitenkin voittopuolisesti kokemus oli loistava. Katsoessa sai nauttia, mutta samalla oli pakotettu pohtimaan, pureskelemaan ja sulattelemaan. Kiinnostuneena menenkin tämän jälkeen lukemaan muiden tulkintoja näytelmästä. Niitä löytyy paitsi lehdistä myös ainakin seuraavista blogeista: Pilkkuun asti, Kujerruksia, Huminaa, Kirsin Book Club ja Lumiomena.