Katja Kallio keskiviikkona: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja.
Kustantaja: Otava, 2009.
Kansi: Katja Kaskeala.
Sivuja: 303.
Genre: Keskiluokkainen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Nimiä antaessaan ihmiset eivät osanneet kuvitella mitä sävyjä ne aikanaan saisivat, Sofia ajatteli. Äidit ristivät lapsensa kauneimmilla nimillä, jotka ikinä keksivät, eivätkö osanneet arvata kuinka usein lausuisivat ne kuin kirosanat."


Mietin vähän aikaa, annanko Syntikirjalle tosiaan korkeimman arvosanani, mutta kyllä se sen ansaitsee. Tästä ei ehkä tullut "sielukirjaani" (Leena Lumilta lainattua termiä käyttäen), mutta en keksi romaanista oikeastaan yhtään moitetta, ja lisäksi se vastaa täydellisesti huutooni kotimaisen keskiluokan arkea kuvaavista lukuromaaneista.


"Sofia keitti teetä ja oli tyytyväinen, ettei ollut siivonnut Temaa varten. Tällaisia he Kertun kanssa olivat, ja tällainen oli heidän keittiönsä: punamullalla maalatuilla lankkulattioilla oli leivänmuruja ja villakoiria ja muutama rusina. Astiat eivät olleet vanhassa lasiovisessa kaapissa, jonne ne olisivat kuuluneet, vaan likaisina tiskialtaassa. Avatun, puoliksi syödyn banaanin kuoret olivat mustuneet ja käpristyneet niin, että näytti siltä kuin lepakko olisi kuollut hedelmävatiin."


Syntikirja oli muutenkin juuri sellainen, kuin olin toivonut ja odottanut. Olen kerrannut Katja Kallio -kokemuksiani jo monesti, mutta kerron niistä silti vielä kerran. :) Kalliohan kirjoitti aluksi paljon selvemmin viihtellisiä romaaneja, joista Kuutamolla-esikoisesta (Otava 2000) pidin todella paljon.  Lukemisesta tosin on yli kymmenen vuotta, joten en ole varma, kuinka siihen nyt suhtautuisin. Tuolloin häthätää 20-vuotiaana se ainakin teki vaikutuksen. Muistan lukeneeni kirjan kotimatkalla Vaasasta, jossa isosiskoni tuolloin opiskeli, ja vajonneeni kirjan kepeydestä huolimatta syviin mietteisiin esimerkiksi siitä, jääkö kaikkien mieltä kaihertamaan jokin menetetty rakkaus tai tilaisuus sitten, kun valinnat on tehty ja suhteisiin vakiinnuttu.


"Synti? Tiedätkö, mitä minä ajattelen todellisesta synnistä? Perisynti on itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta. Synti on sitä, että aletaan suojautua ja hävetä ja väistellä ja valehdella ja syytellä toinen toistaan, erkaantua, juuri niin kuin paratiisissa kävi. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Rakastavaiset voivat paljastaa, heidän pitää paljastaa, itsensä toiselle kokonaisuudessaan, ehdoin tahdoin, ilman verhoja ja valheita. Se on paratiisi. Ja siihen puutarhaan minä yritän päästä, nytkin, ymmärrätkö, rakkaani. Haluaisin, että sinä näkisit minut kokonaan, sellaisena kuin minä pohjimmillani olen, koska jos et näe, minä olen pelkkää ilmaa verhojen ja valheiden välissä."


Muutamaa vuotta myöhemmin luin Kallion seuraavan romaanin, Sooloilua (Otava 2002), johon sitten vuorostaan petyin. Oli sekin omalla tavallaan, omassa lajissaan ansiokas. Ahmin sen kaikesta huolimatta nopeasti, mutta kirja ei jättänyt erityisen hyviä fiiliksiä tai saanut minua pohtimaan mitään. Tästäkin kirjasta lukupaikka on jäänyt mieleen (niin kuin minulle yleensäkin jää): luin sen Englannissa ollessani käymässä poikaystäväni, nykyisen mieheni, luona.


"'Minä haluaisin olla kirjastonhoitaja tai kukkakauppias. Kuten kaikki elämässään jollakin tavoin epäonnistuneet älykkäät naiset.'


Tuulikin pää kääntyi kohti Selmaa, kuin hän olisi yhtäkkiä kuullut yleisen puheensorinan seasta jonkun lausuvan nimensä.


'Haluavatko kaikki epäonnistuneet älykkäät naiset olla kirjastonhoitajia tai kukkakauppiaita?'


Selma nyökkäsi.


'Minä en ole koskaan halunnut', sanoi Tuulikki huolestuneesti. 'En ehkä ole tarpeeksi älykäs.'


'Ehkä sinä et vain ole epäonnistunut.'


'Varmaan minä vielä epäonnistun', sanoi Tuulikki toiveikkaasti.


Heitä kumpaakin nauratti."


Sitten oli vuorossa Tyypit (Otava 2004), joka on proosakokoelma arkkityypeistä, joita kohtaamme väistämättä elämämme aikana. Se oli hersyvän hauska ja muistan ostaneeni sen ystävälleni lahjaksi divarista. Omana minulla ei sitä ole, mutta silti muistan istuneeni äitienpäivän aamuna vanhempieni sängyssä aamutakki päällä lukemassa ääneen Kallion kuvausta Äidistä. Sekin oli hauska pätkä, mutta myös sen verran liikuttava, että aloin lukiessani itkeä. Tyypeistä on kirjoitettu ainakin Ja kaikkea muuta -blogissa.


"'Viikossa on muutamia erittäin kriittisiä hetkiä', Tuulikilla oli tapana sanoa. 'Joka arkipäivä kello viisi, kun kaikki tulevat väsyneinä kotiin ja pitäisi alkaa kuullottaa sipulia, ja viikonloppuisin kello yksitoista, kun kahvit on juotu ja lehdet luettu ja lastenohjelmat katsottu, ja velttous iskee ja ollaan yhä yöpuvuissa ja tarvittaisiin raitista ilmaa.'"


Melkein rakkain Kallion kirjoista minulle tähän asti on ollut kuitenkin Elokuvamuisti (Otava 2007). Elokuvat ovat minulle kirjojen jälkeen läheisin taidemuoto, ja Kalliolla on paitsi aika samanlainen leffamaku kuin minulla myös taito kirjoittaa katsomiskokemuksistaan aivan pakahduttavalla (ja myös hauskalla) tavalla. Elokuvamuistin luettuani tein ensinnäkin pitkän listan vielä näkemättömistä, Kallion kehumista elokuvista, ja sitten päätin alkaa harrastaa leffoja entistä innokkaammin. Kerrassaan inspiroiva teos!


"'Cucchille pääkallot ovat yhtä arkisia maalauskohteita kuin Cézannelle omenat', Tuulikki luki esitteestä, ja he nauroivat Raijan kanssa ääneen. Vaikka saattoi olla, että se johtui enemmän kirkkaasta auringonvalosta, joka vyöryi massoina sisään korkeista ikkunoista, ja sai heidät yhtäkkiä tuntemaan, että elämä oli sentään aika ihmeellistä."


Kallion Karilla-romaania (Otava 2008) en ole vielä lukenut (mutta ostin sen äskettäin hyllyyni, kun siitä kirjoitti kivasti Ilselän Minna), ja tämä Syntikirjakin odotti aika kauan vuoroaan. Paljon lukevalle käy joskus näin mystisesti, vaikka jotain kirjalijaa intohimoisesti rakastaisikin (siitä Sooloilua-lipsahduksesta huolimatta). Ehkä olen pelännyt, etteivät Kallion romaanit enää olisi aikuisempaa minua varten, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen voin sanoa, että pelkoni olisi ainakin ollut turha. Jos minä olen aikuistunut niin samoin on Kallion proosa.


"On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä."


Syntikirja on sujuva, muttei viihteellinen. Se käsittelee elämää, tunteita ja tilanteita, joita suurin osa suomalaisista keskiluokkaisista kaupunkilaisista tunnistaa. Henkilöhahmot, tapahtumat ja käänteet ovat mielenkiintoisia, mutta myös kieli on hyvää. Kuten tämän postauksen lukuisista lainauksista huomaatte, kirjani (tai siis, kröhöm, siskoni kirja) on kauttaaltaan taiteltu hiirenkorville, sillä niin kauniisti ja oivaltavasti Kallio osaa asioita sanoa sekä kuvata.


"Elokuun ilta oli lämmin ja hämärä, ja pitkät valkoiset kynttilät valuttivat steariiniaan tyhjien Chianti-pullojen kapeille kauloille ja pyöreille niinipäällysteille. Vieraat juttelivat ja tupakoivat avoimien ikkunoiden äärellä. Levysoittimessa lauloivat Mireille Mathieu ja Julio Iglesias, ja välillä naurunremahdukset peittivät musiikin kokonaan alleen. Näitä juhlia kohti ohikulkijat käänsivät päänsä kaihoten, tulevaa syksyä aavistellen."


Paristakin blogista tai muusta yhteydestä muistan lukeneeni kehuja Syntikirjan yhdestä lauseesta: 


"Saattoi miltei kuulla Jumalan kävelevän puutarhassa iltapäivän viilennyttyä." 


Se on kieltämättä kaunis lause, mutta se avautui minulle kunnolla vasta kontekstissa ja keskellä lukukokemusta - mikä ei tietenkään ole mikään ihme. Irrallisena se kuulosti jopa aika teennäiseltä.


Siitä, että on asunut Etelä-Helsingissä kolmanneksen elämästään on se(kin) etu, että niin moni kirja sijoittuu sinne ja muistuttaa menneestä kauniilla tavalla. Niin Syntikirjakin. Yksi sen perheistä jopa asuu Ruoholahden villoissa, jotka olivat kauan haaveemme ja joista kahta asuntoa kävimme ostomielessä katsomassakin. Haave ei toteutunut, ja nyt villat olisivat jo epäkäytännöllinen paikka meidän asua, mutta huokailin yhä niistä lukiessani. Muutenkin oli mukavaa bongata tuttuja paikkoja.


Ja ollaan kirjassa sentään nykyisessä kotikaupungissani, Espoossakin. Käydään modernin taiteen museossa EMMAssa, ja syömässä suklaakakkua sen viihtyisässä kahvilassa. Siitäkin Kallio osaa tehdä yhtä aikaa sekä arkisen että elämää suuremman kokemuksen.


"Sitten hän huokasi pitkään ja katsoi ikkunasta ulos. Siinä huokauksessa kuuluivat kaikki kuluneet vuodet, koko sekava, univajeinen aikuiselämä lapsineen ja korvatulehduskierteineen ja pakattavine ja purettavine kasseineen, kiusaamistapauksineen ja irtisanomisineen ja varomattomuuksineen. Siinä kuuluivat kaikki aviovuodet, jokainen riita, pienimmistä, taloustöistä tai kodin järjestystä koskevista niihin sekopäisimpiin, joihin liittyi kirkumista ja kiroilua, keittiöveitsiä ja lukittuja kylpyhuoneen ovia. Kaikki se oli kestetty, jotta päästäisiin tähän kalkattavaan maaliin, tähän yhteen aurinkoiseen päivään, edelleen yhdessä, ja saataisiin syödä haarukallinen kuohkeaa, mehukasta suklaakakkua."


Kirjan kannesta muuten sekä pidän että en pidä. Se on aika tyylikäs ja oivaltava, ja kansipaperi on mukavan karheaa. Ehkä se on kuitenkin tuo syntikirja-sanan fontti ja asettelu, jotka eivät niin miellytä eivätkä mielestäni sovi kirjan hillittyn keskiluokkaiseen ja -ikäiseen sisältöön.


Syntikirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni, Minna (vanhassa blogissaan) ja Pihi nainen, ja vähän nyt pelottaa mennä lukemaan nuo postaukset, koska en halua kuulla tästä kirjasta pahaa sanaa. Onkohan tämä sittenkin sielukirjani? Ainakin Katja Kallio taitaa olla sielukirjailijani.


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista- sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteita.