Anne B. Ragde ja muu skandikirjallisuus

Luin vihdoin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjan neljännen "yllätysosan", ja otin sitten hänet hyvine ja huonoine kirjoineen käsittelyyn podcastissa. Puhuin laajemminkin pohjoismaisesta tai oikeastaan skandinaavisesta kirjallisuudesta, ja ihmettelin, miksi juuri Norjasta tuntuu tulevan tai ainakin käännettävän suomeksi niin valtava määrä mahtavia kirjoja.

Muissa kuulumisissa kerroin perustaneeni uuden Bookstagram-tilin nimellä bookcat_daisy, katsoneeni lasten kanssa supersankarielokuvia, kuten mukavan feministisen Wonder Womanin, ja yksikseni/aikuisten seurassa japanilaisen Siskokset, Woody Allenin -paskiaisen ihanan Irrational Manin ja leffateatterissa upean Three Billboards Outside Ebbing, Missourin. Kävin naisseurassa Tallinnassa, ja siellä näin Kunstihooneen näyttelyn Riik ei ole kunstiteos. Helsingissä kävin katsomassa ennakkonäytöksessä Mamma Mia -musikaalin äidin ja pikkusiskon kanssa toteamassa, että Abban musiikki vie kyllä aina mukanaan.

Sarjarintamalta hehkutin SJP:n garderoobia Divorcen kakkoskaudella ja sitä, että Isänmaan puolesta nousi kuudennella tuotantokaudella takaisin vanhalle tasolleen. Kirjoista kehuin erityisesti Nina Stibben kirjeteosta Love, Nina, Pertti Lassilan romaania Kesän kerran mentyä, Gail Honeymanin teosta Eleanorille kuuluu ihan hyvää, Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran -romaania, Sarah Manguson 300 Arguments -afrorismiesseitä, Riikka Pulkkisen Iris Lempivaaran levoton ja painava sydän -sivupolkua, Helena Liikanen-Rengerin Mon Amour -parisuhdepohdiskelua ja Rose Tremainen Rosie-muistelmaa. Kaikista lukemistani kirjoista pysyy kärryillä käymässä blogin Luetut 2018 -alasivulla tai Goodreads-tililläni.


Muita jaksossa mainittuja kirjailijoita/teoksia:

• Anne B. Ragde: Berliininpoppelit, Erakkoravut, Vihreät niityt, Perintötila, Satunnaista seuraa, Aion tehdä sinut onnelliseksi
• Linn Ullmann: Rauhattomat ja koko muukin tuotanto
• Heidi Linde: Jo nyt on!
• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Karl Ole Knausgård: Taisteluni 1
• Per Petterson: Hevosvarkaat, Kirottu ajan katoava virta, En suostu
• Erlend Loe: Supernaiivi, Hiljaiset päivät Nigellan seurassa, lastenkirjat
• Henrik Ibsen: Nukkekoti ja muu tuotanto
• Knut Hamsun: Nälkä
• Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
• Astrid Lindgren
• Ingmar Bergman
• Karin Alvtegen
• Håkan Nesser
• Lena Andersson
• Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia
• Sofie Sarenbrandt
• Camilla Läckberg
• Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
• Selma Lagerlöf: Jerusalem, Gösta Berlingin taru
• Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja muu tuotanto
• Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
• Martina Haag: Olin niin varma meistä
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
• Tom Malmquist: Joka hetki olemme vielä elossa
• Liv Strömqvist
• Susanna Alakoski: Sikalat ja muu tuotanto
• Peter Hoeg: Lumen taju, Susanin vaikutus
• Kim Leine: Kuilu
• H. C. Andersen
• Hanne-Vibeke Holst
• Rachel Hornak: Viikko on pitkä aika

Puhuin myös termistä "up lit" ja siihen liittyen tästä Guardianin artikkelista. Siinä yhteydessä mainitsin Rachel Joycen teoksen Harold Fryn odottamaton toivioretki, Libby Pagen The Lido -romaanin, Graeme Simsionin Vaimotestin ja Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaan.

Ja lopuksi -- jos norjalainen kirjallisuus kiinnostaa, kannattaa tutustua Les! Lue! -blogiin ja sen somekanaviin.

Hyvää alkavaa kesää, ja "nähdään" seuraavan podcastjakson aikaan!

Kirjallinen avioliitto

Viime viikolla äänittämässäni podcastjaksossa aiheena on parisuhde kirjallisuudessa, etenkin avioliitto. Jonkin verran puhun myös siitä, millaisena kumppanin etsintä näyttäytyy kirjoissa.

Aihe tuli mieleeni, kun haastattelin Akateemisessa kirjakaupassa kirjailja Henriikka Rönkköstä, mitä varten luin hänen mainiot teoksensa Mielikuvituspoikaystävä ja Bikinirajatapaus. Ne ovat ns. sinkkukirjallisuutta ja käsittelevät paljon puolison -- eli rakkauden -- etsimistä. Se näyttäytyy Rönkkösen kirjoissa usein epätoivoisena, mutta käsittelytapa on enimmäkseen humoristinen. Rönkkösen kirjojen kanssa samaan aikaan luin ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin avioliittokuvauksen Vuosisadan rakkaussota. Siinä ja useissa muissakin viime aikoina lukemissani romaaneissa avioliitto näyttäytyy helvetillisenä vankilana tai vähintään epäonnistumisena, joka suistaa ainakin toisen puolisoista pahasti raiteiltaan.

Moni avioliiton tai puolison käytöksen kauheutta kuvaava teos on vieläpä omaelämäkerrallinen (mikä herättää kysymyksiä etiikasta). Aloin miettiä, miksi haemme romanttista rakkautta ja kumppania niin kiihkeän epätoivoisesti, kun lopputulos, parisuhde, on usein niin kamala, ainakin jos kirjoja uskoo. Pohdinnan aikoihin luin myös Helsingin Sanomista Rosa Meriläisen kolumnin "Onko yksin lonkeroa juova nainen surullinen tapaus?", joka paitsi viittaa Saara Turusen erinomaiseen Sivuhenkilö-romaaniin myös käsittelee sinkkuutta sekä parisuhteellisuutta. Samastuin moniin kolumnistin sanomisista.

Totesin että parisuhteen tavoittelu on kirjoissa usein epätoivossaan humoristista, kuten juuri Henriikka Rönkkösen kirjoissa tai Helen Fieldingin Bridget Jones -klassikoissa. Joskus epätoivossa taas ei ole mitään huvittavaa, kuten vaikkapa Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanissa. Asia erikseen ovat varsinaiset rakkausromaanit, joissa päähenkilöt eivät useinkaan etsimällä etsi kumppania, vaan täydellinen sellainen löytyy sattumalta ja usein vielä pienen vastustelun jälkeen.

Mietin ettei romaanin aiheena varmaankaan koskaan voi olla pelkkä onnellinen avioliitto, sillä kirjoissa tarvitaan draamaa, vastuksia ja vaikeuksia. Siksi termi "avioliittoromaani" voi tarkoittaa oikeastaan vain vaikean parisuhteen kuvausta. Usein teokset, joissa avioliitto on vahvasti keskiössä, kuvaavat parisuhdetta melko älyllisesti ja keskittyvät emotionaalisiin ongelmiin. Niissä on monesti paljon pariskunnan välistä keskustelua -- jotkut ovat suorastaan dialogiromaaneja, kuten Ingmar Bergmanin upea Kohtauksia eräästä avioliitosta. Toki niissäkin joskus on väkivaltaa tai alkoholismia, ja useinkin ne käsittelevät pettämistä, jotka näen ns. käsin kosketeltavina ongelmina toisin kuin vaikeammin määriteltävät erilleen ajautumiset, etääntymiset ja kyllästymiset. Mutta vaikka etenkin kotimaisissa romaaneissa avioliittojen ongelmat ovat useimmiten tyyppiä "mies juo ja lyö", pelkän hakkaamisen ja ryyppäämisen kuvaaminen ei kirjallisuudessa pitkälle kanna.

Yritin muistella lukemiani kirjoja, joissa olisi kuvattu pääosin onnellisia avioliittoja. Aiemmin mainituista luonnollisista syistä niitä on melko harvassa, mutta jos kirjassa on muita jännitteitä ja vastuksia, liitto voidaan toki kuvata onnelliseksi. Etenkin jos toinen puolisoista sairastuu vakavasti tai kuolee, tai jos useita pariskuntia kuvaavassa teoksessa tarvitaan vastapainoa onnettomille liitoille. Lastenkirjallisuudessa lapsen näkökulmasta kuvattu vanhempien avioliitto näyttäytyy usein harmonisen onnellisena. 

Aikuisten romaaneissa avioliitto voidaan esittää lempeänä turvasatamana muuta maailmaa vastaan, joka kuohuu kodin seinien ulkopuolella. Lopuksi minulle tuli mieleen vielä yksi genre, jossa onnellisen liiton kuvaus on luvallista, ja se on ns. agraariromaanit. Kun kuvataan esimerkiksi vanhaa Suomea ja ihannoidaan historiaan jäänyttä yksinkertaista elämänmuotoa ideaalina ja hyveellisenä, myös avioliitto voidaan kuvana yhteisenä ihanana ponnistuksena, jossa raivataan tila, rakennetaan talo ja tehtaillaan liuta poikia tilaa jatkamaan. Esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa Koskelan Jussin ja Alman liitto on uskoakseni pyritty kuvaamaan eräänlaiseksi onnelaksi, vaikka se modernin naisen silmin olisi kaikkea muuta.

Listaan vielä alle podcastjaksossa mainitut teokset, ja lisäksi minulle tuli myöhemmin onnellisten avioliittojen kuvauksesta mieleen Gail Godwinin omaelämäkerrallinen romaani Evenings at Five sekä podcastin kuuntelijat vinkkasivat/muistuttivat Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijasta sekä Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta.

• Elokuvat: Le week-end, Viimeinen illallinen, 45 vuotta
• Tv-sarjat: Rimakauhua ja rakkautta, Divorce
• Teatterikappale: Arki ja kauhu
• Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä; Bikinirajatapaus
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
• Domenico Starnone: Solmut
• Elene Ferrante: Hylkäämisen päivät
• Helen Fielding: Bridget Jones -kirjat
• Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
• Rosa Liksom: Everstinna
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina ja muu omaelämäkerrallinen tuotanto
• Henrik Tikkanen: omaelämäkerrallinen tuotanto
• Edward Albee: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
• Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla
• Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
• Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
• Martina Haag: Olin niin varma meistä
• Saara Turunen: Sivuhenkilö
• Carol Shields: tuotanto
• Anne Tyler: tuotanto
• Liane Moriarty: tuotanto
• Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot
• Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
• Tove Jansson: Rent spel
• Kate Atkinson: Elämä elämältä
• Astrid Lindgren: Marikki-kirjat ja muu tuotanto
• Lisa Genova: Edelleen Alice
• Joan Didion: omaelämäkerrallinen tuotanto
• Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
• Camilla Läckberg: Enkelintekijä
• Ian McEwan: Vieraan turva; Lauantai; Lapsen oikeus ja muu tuotanto
• Minna Rytisalo: Lempi
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
• Heidi Köngäs: Sandra

Kirjojen New York

Podcastissa on nyt aiheena kirjojen New York, etenkin New York City. Rakas aihe, rakas kaupunki, monia rakkaita kirjoja. Listaan jaksossa mainitut alle.

Tärkeimmät vahvasti New Yorkiin liittämäni romaanikirjailijat ovat Michael Cunningham, Siri Hustvedt ja Lionel Shriver. Heidän lähes mutta eivät ihan kaikki teoksensa sijoittuvat New Yorkiin tai niissä ainakin käydään siellä tai muistellaan kaupunkia. Cunninghamin Illan tullen on tärkeimpiä sieluromaanejani ja samalla ehkä tärkein yksittäinen New York -romaanini, jossa kiteytyy paljon sitä, mitä useimmiten "New York -romaanilta" odotan.

Näiltä kolmelta olen lukenut seuraavat teokset:

• Michael Cunningham: Tunnit; Säkenöivät päivät; Illan tullen; Lumikuningatar
• Siri Hustvedt: Lumous; Kaikki mitä rakastin; Amerikkalainen elegia; Kesä ilman miehiä; Säihkyvä maailma
• Lionel Shriver: Poikani Kevin; Kaksoisvirhe; Syntymäpäivän jälkeen; Jonnekin pois

Monien mielestä kaikkein tärkeimmän tai leimallisesti newyorkilaisimman kirjailijan, Paul Austerin, kirjoja olen lukenut vasta vähän. Aloitin aikanaan kuuluisimmalla eli New York -trilogialla, josta en kuitenkaan erityisesti pitänyt. Sattumuksia Brooklynissa oli jo paljon enemmän mieleeni. Aion kyllä joskus vielä jatkaa Austerin parissa; viimeisin suomennettu 4 3 2 1 kiinnostaa minua erityisesti. Haluan mainita Austerin yhteydessä myös upeat New Yorkiin sijoittuvat elokuvat Smoke ja Blue in the Face, joita hän on ollut käsikirjoittamassa ja ohjaamassa.

Yksittäisiä ja erityisen rakkaita New York -romaaneja minulle ovat:

• Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
• Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
• F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
• Jonathan Franzen: Muutoksia
• Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
• William Styron: Sofien valinta
• Colm Tóibín: Brooklyn
• Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Puhuin jonkin verran myös kirjojen sijoittumisesta eri kaupunginosiin. NYC on valtava kaupunki, jonka eri osilla on omat luonteensa. Jo tässä mainittujen kirjojen sijoittumisesta olisi itse asiassa mahtavaa tehdä jonkinlainen kartta tai edes listaus, mutta karkeasti ja muistin varassa pelaten voi jo sanoa, että hyvin moni mainituista romaaneista sijoittuu Brooklyniin (jonka sisällä on tietysti vielä lukuisia pienempiä alueita). Pariskunta Hustvedt-Auster on hyvin tunnettu rakkaudestaan tuota kaupunginosaansa kohtaan, ja sinne he sijoittavat valtaosan kirjoistaankin. Sen lisäksi ainakin Cunninghamin Lumikuningatar tapahtuu pääosin Brooklynissa, samoin kuin Sofien valinta, Syntympäivän jälkeen ja tietenkin Brooklyn. Muistaakseni myös Suzanne Rindellin pyskologinen trilleri The Other Typist, jota pidän vähän kuin Tóibínin Brooklynin kaksosena johtuen joistakin ulkokohtaisista samankaltaisuuksista.

Harlemissa taas ollaan esimerkiksi Matkalla kotiin -romaanissa ja muista lukemistani ainakin Richard Powersin Laulut joita lauloimme -kirjassa sekä Toni Morrisonin Jazzissa. Kaikista kauan sitten luetuista kirjoista ei tarkka sijoittuminen ole jäänyt mieleen, mutta väitän, että pääosin Manhattanille sijoittuvat ainakin Illan tullen ja Pieni elämä. Kultahattu taas tapahtuu pääosin Long Islandilla.

Muita lukemiani New York -romaaneja ovat esimerkiksi:

• Neil Abramson: Unsaid
• Leela Corman: Unterzakhn
• Bret Easton Ellis: Amerikan psyko
• Joshua Feldman: The Book of Jonah
• Jean Kwok: Käännöksiä
• Kamila Shamsie: Poltetut varjot
• J. Courtney Sullivan: The Engagements
• Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Kesken minulla on jostain syystä mainiolta vaikuttava Nathan Hillin Nix, joka nousi myös muiden vinkkaamana esiin. Muita Twitterissä ja Facebookissa mainittuja -- mutta minulle toistaiseksi lukemattomia -- New Yorkiin sijoittuvia kirjoja olivat:

• Peter Cameron: Someday This Pain Will Be Useful To You
• Mark Helprin: Talvinen tarina
• Eleanor Henderson: Ten Thousand Saints
• Jonathan Safran Foer: Extremely Loud and Incredibly Close
• Donna Tartt: Tikli
• Antti Tuuri: Taivaanraapijat
• Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

New York -klassikoihin (jotka ovat minulla yhä lukematta) luen ainakin seuraavat:

• Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
• E. L. Doctorow: Ragtime
• John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot
• Ralph Ellison: Näkymätön mies
• Henry James: Washingtonin aukio
• Sylvia Plath: Lasikellon alla
• J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
• Betty Smith: A Tree Grows in Brooklyn

Luulen että New Yorkiin sijoittuvaa chicklitiä löytyy paljon. Minä olen lukenut ns. naistenviihteestä ainakin Candace Bushnellin Sinkkuelämää sekä Jennifer Weinerin Then Came You -romaanin. Ranskalaisen Kathrine Pancolin Mimmit-sarjan toinen osa ja ehkä myös romaani Central Parkin oravat ovat surullisia sunnuntaisin sijoittuvat New Yorkiin, samoin Kate Jacobsin Lankakauppa-sarja. Ja voisiko ehkä tässä yhteydessä mainita oman romaanini Aika mennyt palaa, vaikka sen podcastista kokonaan unohdin. :D No, pääosin se sijoittuukin Bostoniin, mutta osin myös New Yorkiin.

Jännityskirjallisuuden osalta minulle vinkattiin, että ainakin John E. Westlaken Dortmunder-dekkarit, Caleb Carrin The Alienist ja Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat tapahtuvat New Yorkissa.

Lopuksi päästään vielä minulle juuri nyt erityisen kiinnostavaan narratiivisen nonfiktion pariin. Sen osalta Joan Didion ja hänen muistelmateoksensa Maagisen ajattelun aika sekä Iltojen sinessä ovat olleet (vähintään) yhtä tärkeitä New York -teoksia kuin Cunninghamin, Hustvedtin ja Shriverin romaanit. Voin suositella myös Lena Dunhamin Sellainen tyttö -teosta sekä Patti Smithin rakastettua Ihan kakaroita -kirjaa, vaikka se on minulla kesken. Näiden lisäksi minulle vinkattiin parista tämän kategorian kirjasta, jotka haluan pian etsiä käsiini ja lukea: Olivia Laingin The Lonely City sekä Sarah Manguson The Guardians.

Olen varmasti unohtanut listoilta niin itselleni kuin yleisesti tärkeitä New York -teoksia, mutta onhan tässäkin jo monta. Jään haaveilemaan siitä New York -kirjakartasta ja suunnittelemaan podcastiin ehkä lisää tällaisia kaupunkijaksoja. :)

Dekkarit ja psykologiset trillerit

Pohdin podcastissa tällä kertaa suhdettani dekkareihin ja muuhun jännityskirjallisuuteen. Syystä tai toisesta en ole lapsuuden ja nuoruuden jälkeen juuri dekkareita lukenut, ja suurimman osan niistä vähistäkin työtoimeksiantoina. Siksi asetin itselleni tälle vuodelle dekkarihaasteen, ja aion joka kuukausi lukea yhden dekkarin tai katsoa perinteisen dekkarisarjan tai -tv-elokuvan. Kaipaan usein nostalgisesti vanhanaikaiseen Agatha Christie -maailmaan, ja siksi ainakin aloitan haasteen hänen kirjoillaan ja niistä tehdyillä tv-sovituksilla sekä dekkaristeilla, jotka kuulemani tai lukemani mukaan voisivat sopia Christien kirjoista pitäville.

Lukulistallani on nyt Agathan lisäksi P. D. Jamesia, Dorothy L. Sayersia, Caroline Grahamia ja Elizabeth Georgea. Podcastissa kerron myös, mitkä viime vuosien modernimmeista dekkarituttavuuksista ovat mielestäni olleet hyviä.

Dekkareiden lisäksi jännityskirjallisuuden kirjoon kuuluvat esim. rikosromaanit, trillerit ja psykologiset trillerit. Rajanveto eri alalajien välillä on usein vaikeaa, mutta psykologinen trilleri siten kuin minä sen ymmärrän on ollut minulle mieluisin jännärigenre. Olenhan sellaisen itsekin kirjoittanut. :) Psykologista jännitystä löytyy todella monenlaisista kirjoista dekkarimaisista mysteereistä hyvinkin korkeakirjallisiin teoksiin. Laitan alle vielä listat dekkareista ja psykologisista trillereistä, joita olen lukenut vuosina 2011--2017. Niiden lisäksi puhuin tässä jaksossa Anna-Liisa Ahokummun äskettäin ilmestyneestä esikoisromaanista Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus) sekä elokuvista Mudbound ja Loisto.

Luetut dekkarit 2011--2017

• C.J. Box: Back of Beyond

• Leffe & Caroline Grimwalker: Sodassa ja rakkaudessa

• Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

• Jouko Heikura: Joki kaupungin alla

• Jack Higgins: Kuoleman sade

• Tami Hoag: Secrets to the Grave

• Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

• Marko Kilpi: Kuolematon

• Camilla Läckberg: Enkelintekijä

• Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

• Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

• Kathy Reichs: Flash and Bones

• Sofie Sarenbrant: Vila i frid

• Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

• Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

• Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Luetut psykologiset trillerit 2011-2017

• Eeva-Kaarina Aronen: Edda

• Johan Bargum: Syyspurjehdus

• Emma Chapman: How to Be a Good Wife

• Emma Donoghue: Room

• Louise Doughty: Kielletyn hedelmän kuja

• Simon Lelic: Katkeamispiste

• Daphne du Maurier: Rebecca

• Helen Dunmore: Keskustelua kuolleiden kanssa

• Jennifer Egan: The Keep (suom. Sydäntorni)

• Gillian Flynn: Dark Places

• Gillian Flynn: Gone Girl

• Gillian Flynn: Sharp Objects

• Amity Gaige: Schroder

• Paula Hawkins: Nainen junassa

• Tiina Krohn: Kortti Recifestä

• Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

• Rosamund Lupton: Sisar

• Pekka Manninen: Peili

• Ian McEwan: Vieraan turva

• Suzanne Rindell: The Other Typist

• Charlotte Rogan: The Lifeboat

• Juha Ruusuvuori: Koston enkeli

• Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

• Donna Tartt: The Secret History

• Sarah Waters: Vieras kartanossa

• S.J. Watson: Kun suljen silmäni

Hyllynlämmittäjä ja kevään kiinnostavimmat uutuudet

Vuosi 2017 tuntuu kohdallani alkavan kirjafiiliksissä suorastaan kihisten. Minulla oli heti vuoden vaihtuessa olo, että haluan osallistua haasteisiin ja lukea ns. tavoitteellisesti, tehdä ihania suunnitelmia ja yrittää myös pitäytyä niissä. Nyt vaikuttaisi siltä, että alustavat lukusuunnitelmat on tehty ja lyöty pitkälti lukkoon.

Ensinnäkin kuulun muutaman ystävän kanssa perustettuun lukupiiriin, jossa valitsemme vuorokuukausina luettavan kirjan tietyn teeman mukaan. Tämä piiri on pyörinyt jo vuoden, ja tällä hetkellä teemamme on 1980-luku (tuolloin ilmestyneet kirjat), helmikuussa hyppäämme jo Nobel-voittajiin.

Toiseksi lähdin innokkaana mukaan Sivumennen-podcastin lanseeraamaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen -- kun ystävä ymmärsi haastaa. Sivumennen ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta olen havainnut sen vetäjät Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen muuten somen kautta fiksuiksi ja hauskoiksi kirjallisuusihmisiksi, joten aloin kuunnella heidän podcastiaan nyt, kun sain parahiksi yhden äänikirjan päätökseen (Liane Moriartyn Three Wishes -- ehkä paras äänikirja ikinä <3 ).

Hyllynlämmittäjä-haasteen idea on mitä järkevin: lukea 12 kuukauden aikana omasta hyllystä 12 teosta, jotka ovat lämmittäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Kirjahylly on minulle, kuten varmasti monelle muullekin lukijalle, paitsi jatkuva ilon aihe myös paineen luoja. Hyllytila on rajallinen, ja kun kirjat lisääntyvät nopeammin kuin niitä ehtii lukea, joutuu tekemään kipeitä päätöksiä sen suhteen, mistä kaikesta on pakko luopua raivatakseen tilaa uusille tulokkaille. Siitä huolimatta minullakin on lukuisia (lukuisia) kirjoja, jotka pysyvät hyllyssä vuosi-inventaariosta toiseen, koska ihan todella haluan ja aion lukea ne, mutta joihin saakka en vain ole koskaan ehtinyt.

Siivosin juuri kirjahyllyni jälleen kerran (ja lähetin kierrätyskeskukseen laatikoittain kirjoja), ja samalla oli hyvä valita nuo 12 teosta tähän haasteeseen. Se oli hyvin vaikeaa, koska vaikka yritin valita vain sellaisia, jotka ovat odottaneet vuoroaan oikeasti kauan ja jotka ihan oikeasti haluan lukea ilman velvollisuudentunteita, minun piti lähteä liikkeelle noin 30 kirjasta. Lisäksi lähes kaikki niistä tuntuivat olevan paksuja järkäleitä. Ei kauhean yllättävää, tosin, koska varmasti usein juuri kirjan paksuus on estänyt tarttumasta siihen ensimmäisten joukossa ja TBR-listani vanhimmat ja ohuimmat teokset olen lukenut vuosien varrella silloin tällöin järjestämieni vuorokauden mittaisten lukumaratonien aikana.

No tällainen -- aika kunnianhimoinen, sanoisin -- kirjapino sai lopulta kunnian tulla kohotetuksi Hyllynlämmittäjän arvokkaaseen asemaan. Arvoin saman tien ensimmäisenä aloitettavan teoksen, ja arpa suosi tietenkin lähes paksuinta teosta, Joyce Carol Oatesin Blondia. Mutta ei se mitään, aloitin sen ihan innoissani ja myös pidän alusta kovasti.

Kuvan teokset alhaalta ylös (tajusin muuten vasta tässä listatessa, että valikoimasta tuli hyvin voimakkaasti amerikkalainen):

• Craig Thompson: Habibi
• Marilyn French: Naistenhuone
• Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
• Jennifer Egan: The Keep (suom. Sydäntorni)
• Joyce Carol Oates: Blondi
• Richard Powers: Laulut joita lauloimme
• Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
• Christos Tsiolkas: The Slap
• Sylvia Plath: The Bell Jar (suom. Lasikellon alla)
• John Steinbeck: Vihan hedelmät
• Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani 

Lukupiirikirjojen ja hyllynlämmittäjien lisäksi haluan lukea myös uutuuksia. Niinpä tein myös listan kevään kiinnostavimmista uutuuskirjoista, joita luen ainakin alkuun ilman lukkoonlyötyjä suunnitelmia ja aikatauluja, mutta aloitin eilen Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -romaanin. Alla koko lista (joka ei ole kaikenkattava vaan sellainen vuoden alun fiilisten mukaan poimittu, varmasti unohdin tai ohitin huomaamattani monta listalle oikeasti kuuluvaa):

• Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
• Petina Gappah: Muistojen kirja
• Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
• Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
• Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
• Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
• Katja Kallio: Yön kantaja
• Han Kang: Vegetaristi
• Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
• Jenni Linturi: Jälleenrakennus
• Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
• Ian McEwan: Pähkinänkuori
• Zadie Smith: Swing Time
• Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
• Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Niin, ja sitten luen tietenkin edelleen lasten- ja nuortenromaaneja lapsilleni. Yleensä on kerralla kesken kolme: yksi kummankin kanssa kahdestaan luettava ja yksi yhteinen. Mukavaa kun lasten kasvaessa heille luettavat kirjat muuttuvat koko ajan minullekin mieluisammiksi ja kiinnostavammiksi.

Näillä eväillä vuoden alkuun!

Lukuvuosi 2016

Vuosi 2016 oli siitä erikoinen, ettei päivätyöhöni kuulunut kirjojen lukeminen. Se on varmaankin pitkälti syynä siihen, että luin verraten vähän: laskujeni mukaan 61 kokonaista teosta, joista 16 kotimaista aikuisten kaunokirjallista teosta, 13 ulkomaista kaunokirjallista teosta, 13 tietokirjallista teosta (joista kahdeksan kotimaista, viisi ulkomaista) ja 19 lasten- tai nuortenkirjaa (3/16, ohoh!).

Näiden lisäksi luin osittain ja selasin läpi lukuisia kirjoja, niin romaaneja kuin tietokirjoja. Eniten liittyen oman kirjoittamiseni taustatutkimukseen/benchmarkkaukseen, mutta luin myös esimerkiksi ns. "Juliet"-kokonaisuuden Alice Munron Karkulainen-novellikokoelmasta kuultuani, että näkemäni Pedro Almodóvarin Julieta-elokuva perustui noihin teksteihin.

Listaan joitakin huomioita, iloisia yllätyksiä ja pettymyksiä vuoden lukukokemuksista. Ensimmäinen on se, että käytännössä kaikki lukemani kotimaiset uutuudet, lukuun ottamatta jokusta tietoteosta ja lastenkirjaa, olivat ystävieni tai tuttavieni kirjoittamia. Se on myös yksi syy siihen, etten koe kirjabloggaamista entiseen tyyliin enää mielekkäänä. En käsitellyt kirjoja blogissani ennenkään tarkoituksellisen ilkeämielisesti, mutta ystävällismielinenkin objektiivisuus on vaikeaa tai paremminkin vastenmielistä, kun kirjoittaa tuttujen, rakkaidenkin, ihmisten hengentuotteista. Ja on monella sellainenkin ajatus, että kirjailijana on jäävi sanomaan kollegoiden teoksista mitään. Välillä olen kyllä miettinyt pelkästään ulkomaisia kirjoja käsittelevää blogia, mutta en ainakaan vielä ole saanut aikaiseksi sellaista perustaa.

Vuoden 2016 osalta on kuitenkin helpottavaa tehdä myös tämä rehellinen huomio: pidin kaikista niistä ystävieni ja tuttavieni kirjoittamista kirjoista, jotka luin. Osaa rakastin ja osaa arvostin hillitymmin, mutta ei minun tarvinnut kertaakaan pettyä. Usein minulle on vaikeaa ylipäätään alkaa lukea tuttujen kirjoja, mikä ehkä johtuu pelosta, ettei välttämättä pidä kirjasta, jonka on kirjoittanut hyvin pidettävä ihminen. Joskus niin väistämättä käykin, mutta ei siis onneksi viime vuonna.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta minulle merkittävintä oli lukea loppuun Kalle Päätalon Iijoki-sarja, jota tämä blogi lähes yksinomaan onkin viime vuodet käsitellyt. Ei siitä siksi sen enempää. Iloisiin yllätyksiin lukeutuu esimerkiksi Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, josta pidin lopulta hyvin, hyvin paljon, vaikka ensin epäilin sen bloggaaja-aihetta kuluneeksi ja käsitellyksi. Minna Rytisalon Lempi on minulle erityisen tärkeä ja rakas kirja, mutta omalla kohdallani se lukeutuu ennemmin vuoden 2015 elämyksiin, koska jo silloin sain lukea ensimmäisiä käsikirjoitusversioita, kommentoida niitä ja rakastua tekstiin heti ensilukemalta.

Pettymyksiä olivat ihailemani Jörn Donnerin Isä ja poika, jota ehkä ajan hammas on syönyt mutta jota joka tapauksessa pidin sekavana ja aika tylsänäkin, sekä Eeva Joenpellon Neito kulkee vetten päällä, jonka kieltä ja montaa muuta osasta kyllä ihailin mutta jonka naturalistisuudesta sekä fatalistisen toteavasta suhtautumisesta kurjuuteen en pystynyt nauttimaan yhtään. Kirja oli ensimmäinen Joenpellolta lukemani, ja ennen kaikkea petyin itseeni, kun en saanut itseäni pitämään tämän monen ihaileman mestarin luomasta kokonaisuudesta. Klassikoista pidin sen sijaan etenkin Arvid Järnefeltin/Hilja Kahilan Onnellisista sekä Paavo Rintalan Jumala on kauneudesta, jonka ansiosta löysin myös Vilho Lammen upeat maalaukset.

Ulkomaisista romaaneista paras viime vuonna lukemani oli joko William Styronin Sofien valinta (suom. Pentti Lehtinen) tai Jenny Offillin autofiktiivinen Dept. of Speculation. Myös Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -novellit (suom. Seppo Lahtinen) ilahduttivat, etenkin kun olin suunnitellut Carverin lukemista kauan ja toivonut pitäväni hänen teksteistään. Tobias Wolffin This Boy's Life oli aika ihana (sekin oli ollut TBR-listallani ikuisuuden), ja pidin myös Stefan Zweigin pienoisromaanista Twenty-Four Hours in the Life of a Woman (engl. Anthea Bell). 

Sen sijaan Julian Barnes, jonka Kuin jokin päättyisi -romaanista pidin aikanaan paljon, aiheutti nyt pettymyksen. Tai pettymyksen ja puolikkaan. Hänen kiitetty elämäkertaromaaninsa Gustave Flaubertista oli kyllä välillä tosi hauska ja koko ajan selvästi ansiokas, mutta minulle lukeminen oli aika tuskaista. Luin myös hänen omaelämäkerrallisen, vaimonsa kuolemasta kertovan Levels of Life -teoksensa, ja siinä pidin kyllä jälkimmäisestä, henkilökohtaisesta osuudesta, mutta pitkää alustusta pidin taas tylsänä.

Klassikoista melko tervaisia olivat Knut Hamsunin Nälkä sekä yllättäen Henry Jamesin Naisen muotokuva, jota olin kuvitellut rakastavani. Ja kyllä minä tavallaan rakastinkin, mutta kirjassa oli viety 1800-lukulainen (toki usein alun perin juuri jatkokertomuksina ilmestyneille romaaneille ominainen) pikkutarkka kuvailu ja polveilevan vihjailevien keskustelujen toisto hurjiin sfääreihin. Sitä keskustelun taidetta, jota haluan uskoa harjoitetun tuohon aikaan myös oikeassa elämässä, on pakko ihailla, mutta onko sitä pakko toistaa satojen ja satojen sivujen ajan?

Äänikirjojakin edelleen luin eli kuuntelin, ja nimenomaan englanniksi kielen harjoituksen vuoksi. Olen kyllä BookBeat-tilaaja, mutta ainakin toistaiseksi olen käyttänyt sitä tilausta vain sähkökirjojen lukemiseen. Äänikirjoissa suosin paitsi vieraita kieliä myös kevyttä, juonivetoista otetta. Suursuosikkini Kate Morton ja Lucinda Riley eivät pettäneet taaskaan -- joskin Rileyn tuoreehko The Seven Sisters oli minusta huonoin häneltä lukemani/kuuntelemani teos, kun taas hänen uudelleeneditoitu esikoisromaaninsa The Angel Tree oli mahtava. Lisäksi kuuntelin ainakin Gillian Flynnia, joka myös toimii äänikirjailijana tosi hyvin.

Tietokirjapuolella vuoden rakastuminen tapahtui Joan Didionin kohdalla. Hankin hyvän ystäväni suosituksesta hänen teoksensa The Year of Magical Thinking sekä Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma), ja luin ne tässä järjestyksessä (ensimmäinenkin on suomennettu, toim. huom.). Sattumalta muuten samaan aikaan Teatteri Jurkassa tuli ensi-iltaan teosten pohjalta tehty monologinäytelmä, jonka Kristiina Halkola veti hienosti suomeksi. 

Ihastuin siis Didioniin kovin, ja ostin sekä luin perään lisääkin omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Pidin paljon myös Pauliina Vanhatalon Keskivaikeasta vuodesta, joka kosketti erityisesti kuvailullaan introvertistä vanhemmuudesta. Ja tietopuolelta täytyy mainita vielä Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn Sinfoniaanisin terveisin sekä Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet, joista nautin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta huomasin tosiaan äsken, että olen -- tai siis olemme lasten kanssa lukeneet paljon enemmän ulkomaisia kuin kotimaisia kirjoja. Tämä ei ole ollut tietoinen valinta, mutta täytyypä kiinnittää asiaan jatkossa vähän huomiota. Molemmat lapset lukevat jonkin verran jo itsekseen, mutta kumpikin yhä edelleen mieluummin kuuntelee, kun heille luetaan -- ja minähän luen heille erityisen mielelläni. Luemme aika paljon nostalgiannälkäisen äidin valitsemia klassikoita mutta myös uusia kirjoja. Viime vuonna meistä kaikista ehkä paras yhdessä luettu kirja oli Tuutikki Tolosen Mörkövahti. Odotamme jo innolla, että pääsemme lukemaan sen jatko-osaa, kunhan saamme ihan pian loppuun Harry Potter ja puoliverisen prinssin.

Minulle suurin lastenkirjapettymys oli Eva Ibbotsonin Voi noita noitia, joka oli kasvanut muistikuvissani maagisen kulttikirjan mittoihin, mutta oli nyt aikuisena luettuna ihan tavallinen, vähän vanhentunut ja hassu noitakirja.

Tässä vuoden luettujen kirjojen listaamisessa ja miettimisessä on ihanaa muuten sekin, että palaan kirjojen myötä vuoden eri hetkiin, matkoihin ja tapahtumiin, kun muistan mikä kirja milloinkin oli lukuvuorossa. Balilla tuskailin Donnerin kanssa ja toisaalta nautin Sinikka Vuolan Replikasta. Junassa matkalla Hyvinkäälle luin Carveria, lentokoneessa matkalla Lontooseen Vanhataloa. Lasten kanssa Lontoossa luettiin sitä toista Ibbotsonia, ja New Yorkissa, Central Parkin nurmikolla, luin Melenderin esseitä. Uuden vuoden aattona, vuoden viimeisenä kirjana, luin hotellihuoneessa loppuun Helmi Kekkosen Vieraat. 

Koko kirjalistahan löytyy muuten tästä blogin Luetut 2016 -alasivulta.

Kas niin. En vielä tiedä, millaiseksi lukuvuosi 2017 muodostuu, sillä en tiedä, kuinka paljon tulen lukemaan työkseni. Ainakin jatkan omaa kirjoittamistani tukevien teosten selailua ja lukemista, muutaman ystävän kanssa perustetussa lukupiirissä tahkoamista sekä muiden ystävien ja tuttavien kirjoittamien kirjojen vähän pelokasta tavailua, hih. 

Bloggaamisestakaan en uskalla sanoa vielä mitään, mutta ainakin osaan näköjään edelleen kirjoittaa ylipitkiä postauksia. :) Kiitos jos jaksoitte!

Kirjavan iloista vuotta 2017 kaikille!

Iijoki-kimppaluku: Pölhökanto Iijoen törmässä

Kalle Päätalo: Pölhökanto Iijoen törmässä (Iijoki 26)
Kustantaja: Gummerus, 1998.
Sivuja: 778.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,75/5
Lue esittely täältä ja Hirvasnoron Kain juttu täältä.

Jokainen meistä lapsista tiesi, ettei äidin lopullinen lähtö voinut olla kaukana. Yritin kuitenkin naureksia ja sanoin:
- Elä nuin varman päälle puhu peijaisistasi. Kuulostaa, että tiijät kohta päivämääränni jo etukätteen.
- Miksipä yrittäsin ihteäni ja teitä lapsia narrata. Ei tässä kunnossa ole ennää jälellä palajoa elonpäiviä. Ja toevosin, että peäsisin sulan sannan aikana Koakkurivoaraan. Ja sitte pitäkeä tämän Kallioniemen katto kunnossa, että on paekka, johon tulla aena kun tuutta käömään kesälomalla. Eläkeä samate raohassa ja rakkauvessa keskenään ja kaikkiin kyläläisten kansa. Minä olen koettanu elleä niin, että jäisi vähä vihamiehiä.

Iijoki-sarjan lopullisesti viimeinen osa, Pölhökanto Iijoen törmässä, on todellinen testamentti ja luopumisten kirja. Se alkaa ja jatkuu yllättävänkin pitkälle samalla mallilla kuin sarjan muutkin kirjat, eli Kalle kertoo tarkasti seuraavista vuosistaan edellisen kirjan päätyttyä Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin ilmestymiseen. Mutta sitten alkavat voimat hiipua ja loppua, ja kirjan viimeisen osan kirjailija Kalle Päätalo käy läpi elämäänsä, sen sairauksien kiusaamaa jälkipuoliskoa ja läheisten kohtaloita. Joskin myös kohokohtia uskomattomalta kirjailijan uraltaan.

Tyyli on luopumisista huolimatta loppua kohti melko listaava ja paisuttelematon, ja siksi taisin selvitä kuivin silmin niin Herkon kuin Riitun ja muidenkin kuolemista, mitä en olisi etukäteen uskonut. No, Hiltu-Jakin kohdalla taisin tirauttaa pienet itkut. Tuntui kuin Kalle olisi ladannut siihen kohtaan eniten tunnetta, viimeisiin tapaamisiin ja Jakin kuolemaan. Ehkä hän joutui kirjoittaessaan ja muistellessaan etäännyttämään itsensä vielä kipeämmistä menetyksistä, vaikka hyvin rationaalisesti hän tuntuu suhtautuvan kummankin vanhempansa kuolemaan: hyvä kun pääsivät pois kärsimästä.

Ja silti Herkon viimeiset ajat ovat hyvinkin sydäntäsärkevää luettavaa, sillä hänen eläkkeelle jouduttuaan käy lopulta niin kuin on pelättykin, eli hermot pettävät ja vuosikymmenten takaiseen tyyliin mielenterveys alkaa murentua. Sen on täytynyt tuoda kauheita muistoja perheenjäsenten mieleen. Lisäksi isän ja pojan, Herkon ja Kallen, viimeinen tapaaminen on varmasti sairauden sävyttämänä mutta myös -- ehkä sairauden karistettua hienotunteisuuden rippeetkin -- hyvin katkera. Herkko ei pysty sulattamaan Kallen jäämistä vapaaksi kirjailijaksi eikä Kalle olla ottamatta nokkiinsa isänsä ikävistä sanoista.

- Jo luulin, että sinusta tulloo mies, mutta näämmä erehdyin. Tuli vaen miehenkuva. Semmonen, jolle on novellikirjain kirjottaminen tähellisempää kun lastesa ja akkasa elättäminen.
Kun kuuntelen ja katson isää, joudun pidättelemään itkuani. Toisaalta koetan hillitä sitä, etten ala lyödä nyrkkiä pöytään ja rupea puhumaan karjumalla, vaikka yritän käsittää puheen tulevan sairaan miehen suusta. Suuttumukseni pyrkii karkaamaan osaksi myös siksi, että terveenäkin isä oli vihannut lukemistani, puhumattakaan kirjoittamisyrityksistäni. 

Iijoki-sarjassa kuvattu isä-poikasuhde on monimutkainen, monitulkintainen ja varmasti kompleksinen. Ehkä sen erityisen ikävä päättyminen on syynä siihen, että kuvauksessa Kallen viimeisistä tapaamisista "uuven isän", Hiltu-Jakin, kanssa sekä Jakin kuolemasta on enemmän tunteita mukana, jopa itkuakin.

Riitu(kin) lähtee tavoilleen uskollisena lapsiaan muistaen, näille parasta toivoen ja yhteisöillisyyttä vaalien, kuten alkuun valitsemastani lainauksesta voimme lukea. Kallen läheisimmän sisaren, Martan, varhainen kuolema koskettaa, etenkin kun hänen elämänsä oli muutenkin ollut vaikeaa. Samoin esimerkiksi vain ohimennen mainittu Ilmari Vouvilan kuolema melko nuorena.

Lukijana ilahduttaviin hetkiin kuuluivat vanhuusvuosien tapaamiset ensimmäisen vaimon, Lainan, kanssa ja välien korjaantuminen. Lisäksi pidin erityisen paljon Päätalon isyyden onnen kuvauksesta ja lapsistaan kertomisesta.

Niin, hyvästejä kuitenkin jätetään paljon, kirjailija jättää niitä samalla myös itselleen tietäen, ettei aikaa enää liiemmin ole. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Kalle Päätalo kuoli. Luin kirjan läpi lähes ahmien, vaikka samalla olo tuntui haikealta näin pitkän ja minulle merkittävän sarjan päättyessä. Pidin viimeisistä sivuista todella paljon. Pidin Päätalon levollisesta ja reflektiivisestä tavasta käydä läpi elämäänsä ja sen suurimpia onnen sekä seesteisyyden hetkiä. Niistä on kirjoitettu kauniisti ilman ylisentimentaalisuutta. Vaikka Jokijärvi ja Kallioniemi lienevät sarjan lukijoille ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat paikat, Kalle ei epäile tunnustaa vieraantuneensa lapsuuden maisemista lopullisesti ja tunteneensa jo kauan Tampereen oikeaksi kodikseen, ja jopa Tampereen lähistöllä sijainneen mökin rakkaammaksi kesänviettopaikaksi kuin Kallioniemen. Tai siis Kuovikunnaan, joksi Kallioniemen viereen Mikko Niskasen elokuvien kuvauksia varten rakennettu replika nimettiin ja jossa Kalle perheineen alkoi lomailla, kun Kallioniemi luovutettiin Taivalkosken kunnalle ja turistien iloksi.

Jo vuosia lomillamme Kuovikunnaalla asuen olen välillä -- varsinkin iltaisin -- vaaniutunut rantatörmän puitten keskellä katselemaan Jokijärven vastarantaa ja sen takana näkyviä maisemia. Olen kierrättänyt silmäystäni myötäpäivään Hoikkalasta alkaen Villinsaaren, syntymäpaikkani Päävaaran, Mannilan, Hilturannan ja Romppasensalmen kautta. Toisinaan olen tehnyt sen toiseen suuntaan. Katsellessani nykyisin harmaantuneena ja harteistani köyryyn painuneena ukonkäijäkkeenä syntymäjärveni näkymiä minulle on tullut usein mielikuva, että olen muuttunut yläpäästään köyristyneeksi pölhökannoksi, sellaiseksi miehen korkuiseksi, pystyyn lahonneen suuren koivun tyvipatsaaksi, jonka latvapään on myrskytuuli katkaissut ja jonka juuret ovat lakanneet imemästä elinvoimaa kasvukentästään.

Niin.

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen juhlavaa nyt, kun noin 2,5 vuotta kestänyt "Iijoki-savotta" on viety loppuun, mutta takki tuntuu tyhjältä. Uskomattoman paljon tämä kuitenkin on  minulle antanut sekä lukijana että muutenkin. En olisi noin 20 vuotta sitten sarjan ensimmäistä neljännestä lukiessani ja Jokijärven maisemiin rakastuessani uskonut, että nyt olen käynyt Kallioniemessä ja monilla muilla sarjan autenttisilla tapahtumapaikoilla pariinkin kertaan ja varmasti sinne monesti vielä palaankin. Olen tutustunut lukuisiin uusiin, mielenkiintoisiin ja tärkeisiin ihmisiin sarjan lukemisen myötä, jopa Kallen perheenjäseniin. Olen saanut puhua ja keskustella Iijoki-sarjasta julkisesti ja vähemmän julkisesti, olen saanut moneen kertaan kehua, puolustaa ja selittää intohimoani tätä kirjasarjaa kohtaan.

Lukeminen ja lukukokemuksen jakaminen on avannut monia ovia. Ja jatkoakin seuraa -- en aio hylätä Kallea ja Iijokea vielä tähän, vaan uusia projekteja on vireillä. Tavataan tai "tavataan" toivottavasti niiden myötä jatkossakin. Siis näkemiin, ei hyvästi, ja kiitos kaikille mukana olemisesta ja elämisestä!

Iijoki-kimppaluku: Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki (Iijoki 25)

Kustantaja: Gummerus, 1995.
Sivuja: 700.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä (myös kustantajan esittely).

- Mikä perkeleen käräjöinti siinä nyt virisi? Justiin kun meinasin ryyppäytä unneen, ruvetaan ihmisiä morkkaamaan.
Sanoessaan isä kinnaroi itsensä istumaan, alkaa kopeloida tupakka-askia ja jälleen kiihtyy: - Taasko tuo Riitu tuohustaa sähkölampun kansa! Vittuvaanko ihailee vain tutkiiko sitä Kallen mölläriä.
Vaikka isän ääni on alkuun todella äreä, kuuluu viimeisistä sanoista jo hermannimaista huumoria. Äiti sanoo rauhallisesti:
- Elä ollenkaa ärhentele! Kun en polta ehki Tillilamppua. Tämä Kallen kirjottama kirja tarttoo lukkea päätökseen. Tässä Kalle justiin selevittää Iita Leppäviitan ärreästä ukosta. Ihan kun Kallio-Herkosta, joka tässä pirtissä tuppuroipi. Mutta minä en ole lyönyt omalta tuppuroijaltani koskaa silimää mustaksi niin kuin Iita Leppäviita näkkyy tärskäyttäneen.
Isä kuuntelee ääneti, kopeloi paperossin ja raapaisee tikun. Ensimmäisten savujen perään hän huokaisee:
- Riitun mielestä on mölläriin lukeminen niin tähellistä, että pittää polttaa tyyriitä säähkölampun patteria. Ja täysiaikanen mies ilinnyt kirjottaa semmosista akosta.

Tämä katkelma Iijoki-sarjan viimeiseksi osaksi tarkoitetun Hyvästi, Iijoki -kirjan loppupuolelta kuvaa reaktioita, joita Kallen ensimmäinen julkaistu romaani herättää hänen lapsuudenkodissaan. Reissu Taivalkoskelle on teoksen ja oikeastaan koko sarjan huippukohta, niin kuin sen molemmat päättävänä pitää ollakin. Ja kallemaiseen tapaan huippukohta ei tietenkään tarkoita riemua tai mannan satamista taivaalta...

Hyvästi, Iijoki rakentuu Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin kirjoittamisen ja julkaisemisen ympärille. Kirjassa eletään toki arkea ja perhe-elämää iloineen ja suruineen, käydään töissä rakennustyömailla ja vieraillaan kotiseudulla Taivalkoskella, mutta romaanin synty elää koko ajan mukana. Ensin Kalle päättää todella yrittää sellaisen kirjoittamista aiemmin haaveilemansa novellikokoelman sijaan, sitten hän luonteelleen uskollisesti eli ahkeran työteliäästi kaiken muun kiireen rinnalla kirjoittaa mittavan käsikirjoituksensa alusta loppuun, seuraavaksi lähettää sen suurimmille kustantamoille vuoronperään kunnes Gummeruksesta tärppää, ja loppukirjan hän sitten muokkaa ja editoi käsikirjoitustaan kustannustoimittajan avulla ja ohjeiden mukaisesti julkaisuun saakka. Ihan lopuksi Kalle pääsee vielä tutustumaan kirjailijan työn julkiseen puoleen: lehdistö- ja libristitilaisuuksiin, mediahuomioon ja kirjan lukeneiden palautteeseen. (Libristitilaisuudesta täytyy muuten mainita, että hurjana syksynä on Päätalo esikoisensa julkaissut: samassa tilaisuudessa esitellään vain puolet kauden uutuuksista, mutta mukaan mahtuu esikoiskirjailijoina Kallen lisäksi ainakin Antti Hyry ja Pentti Saarikoski! Uutuuksistaan ovat kertomassa myös esim. Marja-Leena Vartio ja Paavo Rintala.)

Kirjassa on tosiaan paljon muutakin kiinnostavaa, mutta keskityn nyt tässä Kallen pitkäaikaisen haaveen toteutumiseen. Nykyajan rivikirjailijan silmään haave myös toteutuu heti suurella rytinällä: kirjasta otetaan suuret painokset, kustantaja uskoo siihen kovasti ja panostaa julkistamiseen sen mukaisesti, teosta myydään paljon ja se saa runsaasti kiittäviä kritiikkejä -- jos jokusen moittivankin. Mutta kaksi hyvin päätalolaista seikkaa pitää varmasti esikoiskirjailijan jalat maassa: ensinnäkin hän todella tekee käsikirjoituksen kanssa hirveät määrät työtä saadakseen sen julkaisukuntoon -- tämä tietenkin raskaan kokopäivätyön ja pikkulapsiarjen keskellä -- ja toisekseen tuo kirjan lopettava Taivalkosken-reissu todistaa kuluneen sanonnan mukaisesti, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Kehuja ja kunniaa kotipaikkakunnaltaan odottava esikoiskirjailija saa huomata, että hänet tuntevat ihmiset lukevat romaania suoraan kirjailijan omaelämäkertana vetäen siitä kaikenlaisia johtopäätöksiä ja syyttäen kirjailijaa suorasta valehtelusta. Lisäksi etenkin Taivalkosken uskovaiset ovat todella pahoittaneet mielensä kirjassa esiintyvistä kirosanoista ja seksikohtauksista. Riitun mieltä painaa myös se, että Kalle on pilannut julkisesti maineensa kertoessaan kirjassa suoraan avioerostaan ja siihen johtaneista syistä. Kotimökissä kirjaa häpeilevät myös Hermanni ja sisaret.

Kaikki tämä ottaa ymmärrettävästi kirjailijan kunnian päälle, ja muutenkin hän tuntee entistä selvemmin vieraantuneen lapsuudenkodistaan ja kotipaikkakunnastaan. Siksi kirjan nimi, Hyvästi, Iijoki, kuvannee paitsi aiottua kirjasarjan loppumista myös lopullista henkistä irtautumista Iijoen maisemista. Paitsi tuona esikoiskirjan ilmestymisvuonna myös ehkä ennen kaikkea tämän kirjan ilmestymisvuonna 1995, jolloin Päätalo kuvitteli vihdoin panneensa pisteen pitkälle muistelulleen omaelämäkerrallisen kirjasarjan muodossa. Mutta ilmeisesti hän heltyi lukevan yleisön valtaisien vaateiden edessä, ja palasi Iijoen maisemiin sekä omaan elämäänsä vielä kerran, kolme vuotta myöhemmin, sarjan oikeasti viimeisessä osassa Pölhökanto Iijoen törmässä, jota aloitan lukea nyt ja jonka käsittelyyn päätän tämän blogijuttusarjan noin kuukauden päästä.

Muista kirjassa käsitellyistä asioista pitää vielä mainita Kallen naimisiinmeno Leenan kanssa, Kirvestien talon lunastaminen itselle ja muutto sinne, esikoistyttären syntymä ja toisen odottamisen aloitus, Kummun Kallen vierailu Tampereella ja sen sekä muidenkin seikkojen mutkistamat välit kummipoikaan... Tapahtumia ja materiaalia tässä 700-sivuisessa opuksessa taas riittää. Ja aiemmissa osissa usein käsittelemästäni Lainasta täytyy vielä todeta, että hänen kanssaan Kallen välit viilentyvät melko täydellisesti, ja jopa kirjassa Päätalo alkaa kutsua Lainaa lähes yksinomaan "nykyiseksi rouva Moilaseksi" -- katkerana siitä, että Laina tosiaan meni vihille taivalkoskelaisen Sonni-Moilasen kanssa.

Myös Hyvästi, Iijoki -osaa on blogissaan ansiokkaasti käsitellyt Kai Hirvasnoro, mutta Vesa Karosen HS-arvostelua en jostain syystä netistä löytänyt. Kirjasta on kirjoitettu lisäksi Jokken kirjanurkka -blogissa.

Ensi kerralla sitten sarjan oikeasti viimeinen osa. Hurjaa! Siihen saakka hyvää alkusyksyä!