Sarjakuvasunnuntai: Ekoloogiset

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset (Autobio ja Autobio 2).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Saara Pääkkönen.
Genre: Sarjakuva-albumi.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Cyril Pedrosan omaelämäkerrallisista Autobio-sarjakuva-albumeista koottu Ekoloogiset on hauska. Erityisen hauska se on tällaiselle (wannabe)ituhipille, joka joutuu omassakin arjessaan jatkuvasti punnitsemaan tehtyjen ekologisten (?) valintojen mielekkyyttä ja merkitystä.

Albumi koostuu sivun tai aukeaman mittaisista kertomuksista päähenkilön ja tämän perheen arjesta, jota pyritään elämään ympäristön hyvinvointi huomioon ottaen. Itseironinen huumori on albumin kantava voima, mutta samalla Ekoloogiset jakaa ympäristötietoutta ja "tunnustaa väriä" (vihreää). Läpi albumin jatkuva vitsi on kuitenkin se, että päähenkilö yrittää tehdä ekologisia valintoja, mutta törmää säännöllisesti irrationaalisuuteen ja ympäristön vastustukseen, tai kompastuu omaan mukavuudenhaluunsa ja säästäväisyyteensä.


Huumorin keinoihin kuuluvat tietenkin myös ylilyönnit ja liioittelu, mutta silti tiukkapipoinen lukija (lue: minä) haluaa välillä väittää vastaan: ei se nyt ihan noin ole - ainakaan Suomessa. Ranskalaisuuden tai ylipäätään ulkomaalaisuuden tosiaan huomaa välillä esimerkiksi aiheiden painotuksessa, tai ihan vain siinä, että asiat hoidetaan eri tavoin Suomessa ja Ranskassa. Tulee ajateltua kuin usein tietokirjojen kohdalla, että tämä on ihan hyvä, mutta tutuissa, kotimaisissa olosuhteissa toteutettuna tämä avautuisi paremmin.

Olen huomaavinani ranskalaisuuden myös piirrosjäljessä. Tämäkään ei ole suora moite, vaikkei tällainen melko yksityiskohtainen ja pieni piiperrys ei ole kauheasti makuuni. En tiedä, kuinka suuri osuus tässä on mielikuvaa ja todellisuutta, mutta piirrosjäljestä tuli minulle mieleen Bellevillen kolmoset, hieman Asterix ja jopa Disneyn Aristokatit.

Aiheisiin lukeutuvat muun muassa kierrätys, puutarhan hoito, autoilu vs. pyöräily, ruokailutottumukset (joskin hassua on se, että perhe vastustaa maitotuotteita, mutta syö lihaa) jne., mutta ympäristön lisäksi käsitellään myös esimerkiksi suvaitsevaisuutta, lasten kasvatusta ja terveyttä.

Vaikkei albumi ollut minulle aivan napakymppi, pidän ehdottoman positiivisena sitä, että ympäristöasioita käsitellään sarjakuvissakin, ja se tehdään vieläpä juuri oikein, eli tosikkomainen saarnaaminen unohtaen ja omalle vouhotukselle nauraen.


Ekoloogisista on kirjoittanut myös ainakin (vanhassa blogissaan) Jenni, ja hänkin oli liittänyt mukaan tämän albumin päättävän, tosi hauskan No future -tarinan (voit klikata sivun suuremmaksi).

Perjantain piristys ja arvonnan voittaja

Viime perjantain poistokirjan, Alice Walkerin Häivähdys purppuraa, voitti...


Inna!


Onnea voittajalle. :) Profiilistani löytyy sähköpostiosoitteeni, jonne voit lähettää yhteystietosi. Ilmoitan tämän perjantain poiston myöhemmin tänään, mutta nyt tarjolla perjantaipäivän piristykseksi hieman puujalkahuumoria eilisestä Hesarista:

Toivottavasti kaikilla on vastaavanlaista luettavaa tälle viikonlopulle! :D

Sarjakuvasunnuntai - Marjane Satrapi: Chicken with Plums (Luumukanaa)

Marjane Satrapi: Chicken with Plums (suom. Luumukanaa).
Kustantaja: Pantheon Books, 2006 (Suomessa Like, 2008).
Sivuja: 84.
Genre: Sarjakuvaromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.


Pidin todella paljon Marjane Satrapin omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista Persepolis I sekä II, ja siksi ostin innoissani tämän Satrapin tuoreimman teoksen, joka kertoo hänen isosetänsä tarinan. En ollut tosin seurannut kirjamaailmaa tarpeeksi tarkasti, sillä ostaessani tämän Pariisista kesällä 2009, en tiennyt, että se oli ilmestynyt jo suomeksikin. Englanninkielisellä versiolla ei ole edes alkukielisen arvoa, sillä Satrapi kirjoittaa ranskaksi, ja minunkin kirjani on käännös. Mutta sentään ostin sen kuuluisasta ja ihanasta Shakespeare and Company -kirjakaupasta, ja sain sisäsivulle legendaarisen Kilometer Zero Paris -leiman. :)

Sittemmin suomeksi on ilmestynyt myös Satrapin Pistoja -sarjakuvaromaani, joka minulla on yhä lukematta. Tämä Chicken with Plumskin makasi hyllyssäni melkein kaksi vuotta, ennen kuin sain tartuttua siihen. Mystiset ovat joskus kirjanörtin tiet.


Chicken with Plums, eli Luumukanaa, on haikea kertomus mestarimuusikosta, jonka halu elää katoaa hänen rakkaan soittimensa rikkoutumisen myötä. Tai ei soitin noin vain rikkoudu, vaan sen rikkoo ehdoin tahdoin muusikon, Nasser Ali Khanin, vaimo, jota mies ei ole koskaan edes todella rakastanut. Tarin rikkomista Nasser Ali ei voi antaa millään anteeksi, ja kun vastaavaa soitinta ei millään löydy, hän päättää kuolla pois.


Soitinta suurempi syy elämänilon kadotukseen taitaa kuitenkin olla nuoruudenrakkauden - Nasser Alin ainoan todellisen rakkauden - kohtaaminen vuosikymmenien jälkeen. Nainen, Irane, väittää ettei muista Nasser Alia lainkaan. Lukija saa myöhemmin tietää, että se on valhe, mutta Nasser Ali luulee toisin ja murtuu.


Romaani on jaettu kuolemaa odottelevan Nasser Alin kahdeksaan viimeiseen päivään, joiden aikana hän kohtaa ja muistelee perhettään ja sukuaan. Jälkipolveen kuuluvan kertojan ansiosta saamme myös kuulla, miten ihmisille tai heidän jälkeläisilleen on myöhemmin käynyt. Pienet tarinat, jotka kietoutuvat Nasser Alin elämän ympärille ja muodostavat yhdessä vuorostaan hänen tarinansa, ovat mielenkiintoisia ja pienessä tilassa, vähin sanoin, uskomattoman sisällöllisesti kerrottuja. Tekijän tunnistaa samaksi kuin Persepolis-kirjoissa, mutta Chicken with Plums on silti erilainen, tyylitellympi.


Mainitsin Zeina Abirachedin Pääskysen leikki -sarjakuvaromaanin kohdalla, että hänen piirrosjälkensä muistuttaa Satrapin tyyliä. Tässä lopuksi vielä pari esimerkkiaukeamaa ihailtaviksi ja vertailtaviksi Chicken with Plums -teoksesta:

Maailmankirjallisuuden maanantai - Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Mourir, partir, revenir - Le jeu des hirondelles).
Kustantaja: Like, 2011.
Suomentanut: Aura Sevón.
Sivuja: 186.
Genre: Sarjakuvaromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan kuvaus täältä.


Pääskysen leikki vaikutti päällepäin kiehtovan, mutta myös pelottavan, samanlaiselta kuin iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvaromaanit. Kiehtovaa se oli siksi, että pidin todella paljon Satrapin Persepolis -teoksista, mutta toisaalta pelkäsin libanonilaissyntyisen Zeina Abirachedin version olevan matkittu ja muutenkin huono kopio. Onneksi pelkäsin turhaan.


Satrapin ja Abirachedin piirrosjälki on melko samankaltaista, mutten tiedä, onko kyseessä sattuma, tämänhetkinen sarjakuvamuoti vai erityisen lähi-itäinen tyyli. Maantieteellisesti sekä tekijät että heidän teostensa tapahtumat sijoittuvat lähelle toisiaan, ja molemmat ovat teoksissaan käsitelleet poliittisia mullistuksia, vallankumouksia ja sisällissotia. Silti erojakin löytyy paljon.


Molemmilta olen lukenut vain yhden teoksen (joskin Satrapin Persepolis käsittää kaksi osaa ja albumia), mutta näitä verraten Satrapin tyyli on perinteisempi ja kertovampi. Abirached on kokeellisempi ja leikittelee enemmän erilaisilla aukeamilla. Hänen teoksessaan tekstiä on aika vähän, ja läpi kirjan säilyvä lapsen näkökulma lisää ja selittää asioiden toteamista ja näyttämistä sellaisina kuin ne ovat. Lisäksi tapahtumat kattavat vain yhden päivän, joskin mukana on menneiden muistelua. Satrapin pidemmässä teoksessa selitetään ja kerrotaan enemmän. Kyseessä on useiden vuosien kasvutarina, vaikka alussa siinäkin maailmaa katsotaan lapsen silmin.


Alla muutama esimerkki Pääskysen leikin erilaisista aukeamista:

Pääskysen leikissä korostuu ihmisten maailman pienentyminen sodan estäessä normaalin liikkumisen. Teosta lukiessaan aistii hyvin vahvasti jatkuvan epätietoisuuden, odottamisen ja pelon aiheuttaman ahdistuksen. Tehokeinoina tummat kuvat ja toisto korostavat klaustrofobista tunnelmaa naapuruston pakkautuessa turvallisimpana pidettyyn tilaan, kertojan kodin eteiseen. 

Ahtauden ja ahdistuksen ohella teoksesta jää mieleen yhteisöllisyys ja solidaarisuus. Sota on saattanut yhteen ihmisiä eri lähtökohdista ja yhteiskuntaluokista. Kaikilla on toisille jotakin annettavaa, ja epäitsekäs huolenpito toisista inhottavista olosuhteista huolimatta lämmittää mieltä. Lukiessa myös pelkää henkilöiden puolesta, mutta Pääskysen leikki ei ole pahan mielen teos, vaan erittäin vaikuttava ja mieleenpainuva lukukokemus, jonka raskaasta aiheestaan huolimatta lukaisee parissa tunnissa. Suosittelen.


Pääskysen leikistä kirjoitti Järjellä ja tunteella -blogissaan tänään myös Susa.


Olen jo kauan halunnut käydä Libanonissa, mutta en ole muistaakseni lukenut Khalil Gibrania lukuun ottamatta libanonilaista kirjallisuutta ennen tätä. Mielenkiintoni maata, sen värikästä historiaa ja kirjallisuutta kohtaan kasvoi heti, ja ainakin Amin Maaloufia löytyisi suomennettuna. Onko joku lukenut?