Teematiistai - Eeva Tikka: Aurinkoratsastus

Eeva Tikka: Aurinkoratsastus.
Kustantaja: Gummerus, 1986.
Kansi: Saara Tikka (kuva), Jorma Luotio (typografia).
Sivuja: 219.
Genre: Pohdiskeleva nykyproosa.
Arvio: 4,75/5.


Kirja on luettu osana Nostalgian jäljillä -haastetta.


Takakansiesittely:


"Eeva Tikan kerronta on kuulasta ja monivivahteista. Hän osaa kuvata taiturillisesti lapsen mielenliikkeitä, niin myös aikuisen syviä tuntoja. Vakavan romaanin ilme kirkastuu valoisan elämänuskon ja rikkaan ja moni-ilmeisen kielen ansiosta.


Niko on kehitysvammainen. Lapsena hän on suloinen vaikkakin vaivalloinen, mutta kasvaessa lapsenomaisuus muuttuu kulmikkuudeksi, epämääräiset liikkeet pelottaviksi ja vastenmielisiksi. Kullakin perheenjäsenellä on omat ongelmansa Nikon suhteen: äiti käpertyy suojelevaksi kuoreksi lapsensa ympärille, sisar tuskastuu ainaiseen vastuuseen, isä torjuu pojan sydämestään ja mielestään; nuorimmalle veljelle isoveli on vain kiusa.


Kukin joutuu ajan mittaan tarkistamaan kantojaan, pohtimaan tuntojaan ja motiivejaan - ei vain Nikon suhteen vaan koko elämän."


Tämä on Teematiistai, sillä minulla on tarkoituksena lukea tänä syksynä muutamia samaa teemaa sivuavia kirjoja. Tämä Eeva Tikan Aurinkoratsastus ja tulevat Roy Jacobsenin Ihmelapset sekä Janne Oran Tähtien suojatti käsittelevät kaikki jollakin tapaa erityisiä lapsia ja heidän läheistensä suhtautumista asiaan. Tavallaan myös lukemani Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka sekä kesken oleva Anne Tylerin Amerikan lapset sijoittuvat adoptioteemallaan samaan, laajempaan kehykseen: Millaista on, kun perhe rakentuu eri tavalla kuin muilla? Millaista on, kun perheessä on jollakin tavalla poikkeuksellinen lapsi, johon kiinnitetään huomiota, ja jonka olemassaoloa ehkä kyseenalaistetaan?


"Muistin vihani ja rakkauteni, molemmat. Ne kasvoivat toistensa läpi. Ne tarvitsivat toisiaan. Mikä olisi toisin minussa, kuka olisin, ellei häntä olisi koskaan ollut?"


Aurinkoratsastus ilmestyi 25 vuotta sitten, ja oli mm. Finlandia-ehdokkaana. Eeva Tikka on minulle lähes pyhä (olen kirjoittanut hänestä täällä), ja osallistun tällä kirjalla myös Nostalgian jäljillä -haasteeseen. Jännitin vähän kirjan lukemista, sillä hurahdin Tikkaan lähes 20 vuotta sitten ja luin tiiviissä tahdissa kaiken, mitä häneltä löysin käsiini. Vielä kymmenisen vuotta sitten lueskelin jokusen Tikan silloin vielä ilmestyneen uutuuden, mutten päässyt enää samaan imuun. En tiedä, oliko kirjailijan tyyli muuttunut vai, minä lukijana. Tätä ennen en ollut lukenut uudelleen noita teininä rakastamiani vanhempia teoksia.


Turhaan jännitin, sillä Aurinkoratsastus oli niin hyvä kuin muistelinkin. Tosin myös aika erilainen, korkeakirjallisempi ja makustelevampi. Ei se vaikea ollut, muttei helpoimmastakaan päästä. Tässä kirjassa ei ollut myöskään juuri Tikan usein käyttämää, minulle niin kotoisaa Pohjois-Karjalan murretta, vaikka viimeistään jo edesmenneestä Aallotar-elokuvateatterista tiesin, että ollaan Joensuussa ja lähiympäristössä.


"En kadu että vihasin. En toivo että olisin ollut toinen. En ajattele: olin lapsi silloin, lapsella on lapsen mieli. Se olin minä, se oli minun mieleni. Se oli ihmisen mieli."


Kirjoitin alkuun tavoistani poiketen kirjan takakansiesittelyn, sillä vastaavaa tekstiä ei enää netistä löydy, enkä halua, että olette täysin minun armoillani. Teos siis kertoo perheestä, johon syntyy kehitysvammainen lapsi, Niko. Kaikki perheenjäsenet pääsevät vuorollaan ääneen, lukuun ottamatta nuorinta lapsista, joka ei muutenkaan esiinny kirjassa voimakkaasti - muuten kuin vertailukohtana ja ilmentämässä terveen lapsen mutkattomuutta. Pääkertojan voisi sanoa olevan Nikon isosisko, joka ainoana kertoo tarinaansa minä-muodossa. Myös Nikolla on omat osuutensa, jotka poikkeavat muista preesensmuotoisina. Niissä kirjailijalta on vaadittu poikkeuksellista eläytymiskykyä.


"Se tulee iloiseksi ja nauraa. Hän katsoo sitä ja nauraa itsekin, se on toinen poika eikä tunnu vieraalta. Sen käsi repsottaa alhaalla kuin Mossen vahingoittaman linnun siipi ja hän katsoo omaansa: se on parempi. Hän osaa myös uida eikä poika osaa, ja hän on sitä vähän isompikin. Se on hyvä, silloin se ei ainakaan rupea häntä kiusaamaan."

Myös äidin tuntoja kuvataan paljon, mikä on luonnollista. Varmaankin useimmin äideillä on painavin vetovastuu perhe-elämästä niin arjessa kuin emotionaalisesti. Kirjassa äidin ja tyttären suhtautumista poikaan ja veljeen on mielenkiintoista vertailla. Tytär on vastuullinen isosisko, mutta on hänen velvollisuutensa pyristellä irti ja kohti omaa elämäänsä. On hänen oikeutensa sanoa, ettei tahdo tai jaksa. Hän uskaltaa kyseenalaistaa ja sanoa ääneen pelottavia asioita. Tytär on tunteissaan usein ikään kuin äitinsä peili, mikä tulee erityisesti ilmi dialogissa.

"Kun jäin äidin kanssa kahdestaan keittiöön, sanoin hänelle:

- Oletko sinä huomannut miten Niko on kasvanut?

- Tottakai se on kasvanut. Kaikki lapsethan kasvavat, äiti sanoo tavoitellen ääneensä yhdentekevää keveyttä.

- Mikä se sitten on kun se ei ole enää lapsi? Mikä siitä tulee?

- Miksi sinä nyt tuommoisia kyselet? Tulee mikä tulee.

- Jos siitä tulee yhtä iso kuin siitä yhdestä, Viljoko sen nimi on. Minä näin sen kun kerran vein Nikon kerhoon.

- Voi tullakin, äiti sanoi samanlaisella äänellä. - Mitä sitten?

- Äiti! Jos sille tulee partakin!

Äidin silmissä välähti jotain selittämätöntä, mutta sitten hän nauroi. - Partaako sinä niin pelkäät!"

Äiti sitoutuu, huolehtii, kantaa huonoa omaatuntoa ja tukahduttaa ahdistuksensa myötä melkein koko perheen. Kukapa häntä voisi syyttää! Isä tuntuu ensin etäiseltä hahmolta, ulkoistaneen itsensä koko tilanteesta, mutta loppupuolella lukija oppii hänestäkin lisää. Myös jotakin merkittävää isän menneisyydestä. Tällaisessa kirjassa käsitellään väistämättä myös vaikeita valintoja, jotka saattavat nostaa perheenjäsenet toisiaan vastaan.

"- Isä on sitä mieltä myös että laitokseen, on ollut jo kauan - sen mielestä tämä oli viimeinen pisara. Mitä mieltä sinä olet?

- En ole ehtinyt ottaa kantaa. Älä kysy minulta.

- Kai sinäkin haluat sen pois, äiti sanoi katkerasti. - Kuin jonkin kotieläimen, joka on käynyt hankalaksi pitää. Kun on tullut pitovaikeuksia, kun ei enää mahdu.

- Kun on ruvennut puremaan, vastasin.

- Sinusta on tullut yllättävän kova.

- En minä ole kova. Minulla vain on oma elämäni. Kai sinä sen käsität etten voi aina olla kiinni Nikossa! Jo minä siitä olen huolehtinutkin, tehnyt oman osuuteni, enkö olekin?

- Kai sinä sitten olet - jos kerran siltä tuntuu. Jos kerran tahdot sanoutua irti Nikosta. Mutta minä en voi sanoutua irti, minun osuuteni ei ole ikinä lopussa.

- No, sinä oletkin äiti. Mutta ei sinun silti tarvitsisi marttyyriksi ruveta.

- Ehkä ymmärrät paremmin - jos olet itse joskus äiti.

- En ainakaan vammaisen äiti, sanoin niin kevyesti että itsekin pelästyin."

Aurinkoratsastus on melko raskasta luettavaa, mutta lopuksi lohduttomuuden keskeltä nousee vahva toivo, ja kaikille tuntuisi löytyvän tapa selviytyä ja jatkaa. Äidillekin. Silti kirja jää mieleen ja mietityttämään pitkäksi aikaa, ehkä ikuisesti. Aurinkoratsastuksessa on Eeva Tikan romaaniksi yllättävän vähänkin luontokuvausta, mutta symboliikkaa on runsaasti - ja unia lukijan tulkittaviksi, ihan niin kuin olin muistanut. Merkittävistä tapahtumista ja selkeästä tarinasta huolimatta tämän teoksen vahvuudet ovat ennen kaikkea kielessä ja kuulaissa tunnelmissa.

"Etelään menevä juna tuli näkyviin, lähestyi nopeasti ja oli vähän aikaa kohdallani: ääni, liike, välähdyksiä ikkunoista ja ihmisistä, ohi. Junan mentyä nousin lähteäkseni ja näin isän auton ylittävän radan, hän ajoi rantaan veneelleen ja illasta tulisi kaunis."

Päivä 13. Lempikirjailijasi

Voikohan joku sanoa tähän yhden ehdottomasti parhaimman? En minä ainakaan - ei varmaan tullut yllätyksenä. ;) Varoitus: tämä oli niin vaikeaa, että valinnan alustus paisui kuin pullataikina ja venyi pitkäksi kuin nälkävuosi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen (Puolikas keltaista aurinkoa), ja silti uskallan ottaa hänet mukaan kalkkiviivoille. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niiden perusteella vain tietää, että tulee rakastamaan kirjailijaa ja kaikkea hänen kirjoittamaansa ikuisesti, vaikka olisi lukenut vain sen yhden. Tässä sellainen esimerkki.


Melissa Bank: Käsittelin Bankia ja hänen kahta teostaan (enempää ei ole) täällä. Ihana!


Marianne Fredriksson: Olen lukenut Fredrikssoniltakin vain yhden romaanin (Anna, Hanna ja Johanna), mutta se on yhtä mielettömän hyvä kuin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, ja samoin kuin Adichien kohdalla, monet ovat kehuneet myös Fredrikssonin muut teokset maasta taivaisiin.


Siri Hustvedt: Jälleen yhden teoksen perusteella loppukilpailuun pääsevä. Kaikki mitä rakastin oli niin hieno, etten voi muuta, vaikka olen kuullut, etteivät kaikki teokset yltäisi ihan samalle tasolle. Tämä on myös kompensaatiota siitä, etten pitänyt aviomiehen New York -trilogiasta, vaikka haluaisin tämän pariskunnan adoptoivan minut luokseen Brooklyniin keskustelemaan kirjallisuudesta sivistyneesti New Yorkin älymystön kanssa.


Ian McEwan: McEwanilta olen lukenut "jopa" kaksi romaania (Rannalla ja Sementtipuutarha), mutta ensimmäiseni (Rannalla) jälkeen jo tiesin. Se toinen (Sementtipuutarha) olikin sitten todella erilainen ja minulle hyvin ahdistava, mutta silti olen edelleen varma, että McEwan on kaikkien aikojen suosikkejani ikuisesti.


Aila Meriluoto: Olen lukenut Meriluodolta fiktiivistä tekstiä muutamien runojen lisäksi vain romaanin Peter-Peter (joka sekin on vahva avainromaani), mutta niiden lisäksi ladyn päiväkirjat ja Lauri Viita -elämäkerta ovat osoittaneet, että hän kirjoittaa tyylillisesti ja sisällöllisesti suoraan sydämeeni. Seuraavaksi täytyy hankkia hänen lapsuusmuistelmansa Mekko meni taululle.


Alice Munro: Jälleen kerran - vain yksi teos (Kerjäläistyttö), mutta se riittää. Munro on mestari.


Markku Pääskynen: Kaksi luettua teosta (Vihan päivä ja Enkelten kirja), joiden ansiosta olen löytänyt, harvinaista kyllä, vaikeatajuista proosaa kirjoittavan suomalaisen miehen, johon olen aivan hulluna.


Katriina Ranne: Esikoisen Minä, sisareni pohjalta uskallan veikata, että jos Ranne jatkaa kirjoittamista, hänestä muodostuu yksi kotimaisia suursuosikkejani.


Carol Shields: Kirjoitin hänestä täällä. Jo kahden teoksen perusteella ikisuosikkini.


Lionel Shriver: Kaksi luettua teosta, joista molemmat (Poikani Kevin ja Syntymäpäivän jälkeen) kiilaavat aivan kirkkaimpaan kärkeen parhaiden kirjojen listalla. Pidän Shriverin konstailemattomasta kirjoitustyylistä ihan kauheasti.


John Steinbeck: Olen lukenut lähes koko tuotannon ja arvostan todella paljon. Kiihkein Steinbeck-kauteni tosin ajoittuu menneisyyteen.


Anne Tyler: Niputetaan usein yhteen Alice Munron ja Carol Shieldsin kanssa. Kahden Tylerin (Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Elämän tikapuilla) jälkeen sanoisin, että vaikka rakastan, Munro ja Shields ovat ehkä himpun verran parempia. Mutten uskalla antaa lopullista ääntäni näin vähillä lukemisilla (kaikilta). Kaikki kolme ovat mahtavia!


Haluaisin mainita vielä joitakin, vähän eri kategorioihin kuuluvia tekijöitä:


Amy Tan ja Eeva Tikka ovat kirjailijoita, joihin olen suhtautunut aivan fanaattisesti, joita olen lukenut nuorempana todella paljon, ja jotka ehdottomasti kuuluu mainita tässä. Molempien kanssa vain kävi lopulta niin, että joko kirjailijoiden taso hieman laski tai minä turruin heidän tyyliinsä kaiken sen lukemisen jälkeen. Joka tapauksessa luin viimeisimmät teokset vähän pakkopullana, ja joku jäi jopa kesken. Tan vähän toistaakin itseään, mutta Tikka ei tee edes sitä. Luulenkin, että myös heidän myöhemmät teoksensa ihastuttavat minua, kun joskus tauon jälkeen niihin palaan. Jos mietitään, kenen tuotantoa olen ihastuneena lukenut laajimmin, TOP3:ni muodostuisi näistä kahdesta naisesta sekä John Steinbeckista.


Olen jättänyt kotimaiset klassikot listasta pois jonkin epämääräisen logiikan vuoksi. Siellä voisi ihan hyvin olla Juhani Aho, Minna Canth ja Väinö Linna, mutta ei nyt ole. Tietäkää silti, että he voisivat olla.


Olen jättänyt pois myös lastenkirjailijat (monessa muussakin tämän haasteen kohdassa) oikeastaan siksi, että he valtaisivat muuten melkein kaikki kärkipaikat, ja myös siksi, että heillä on hieman epäreilu etulyöntiasema kaiken sen nostalgian vuoksi. Nämä on mainittu jo monesti, mutta suurimmat lastenkirjailijasuosikkini ovat Astrid Lindgren ja Tove Jansson. Muiden muassa.


Listalta puuttuu myös ja taas epäloogisesti kirjailijoita, joiden ainoita (lukemiani) teoksia olen rakastanut ihan yhtä paljon kuin Adichien, Fredrikssonin, Hustvedtin, Munron tai Ranteen kirjoja. Enemmänkin. Esimerkiksi Susanna Alakoski (Sikalat), Peter Franzén (Tumman veden päällä), Merete Mazzarella (Illalla pelataan Afrikan tähteä), Kathryn Stockett (The Help), Märta Tikkanen (Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta), Rebecca Wells (Jumalaiset jajasiskot) ja Richard Yates (Revolutionary Road). On vain on sellainen olo, että muut tai mahdollisesti tulevat teokset eivät yllä samalle tasolle kuin lukemani loistava kirja. Saatan olla väärässä, mutta nojaan nyt fiilikseen.


Sitten on vielä Art Spiegelman, jolta olen lukenut yhden parhaista teoksista ikinä, (sarjakuvaromaani Maus) sekä toisen "ihan hyvän" (täysin erilaisen) sarjakuvateoksen (In the Shadow of No Towers). Ja Anne B. Ragde, jolta olen lukenut kolme aivan loistavaa teosta (Berliininpoppelit-trilogia) ja yhden aika huonon (Satunnaista seuraa). Saattaa olla, että intuitioni on väärässä, ja joku listalle nostamistani putoaa myöhemmän lukemisen ansiosta tähän kappaleeseen, mutta nyt mennään näillä.

Melissa Bank.
Otava/Marion Ettlinger.

Ajattelin, että voisin kaiken tämän pohdinnan jälkeen tulla jonkinlaiseen lopputulokseen lempikirjailijani kruunun voittajasta. Edes kolmen kärkeen. Mutta se tuntuu edelleen mahdottomalta. No, jos leikitään, että täytyy jättää pois ne, joilta on lukenut vain yhden teoksen, niin jäljelle jäisivät Melissa Bank, Ian McEwan, Aila Meriluoto, Markku Pääskynen, Carol Shields, Lionel Shriver, John Steinbeck ja Anne Tyler. Sekä Amy Tan ja Eeva Tikka. 

Carol Shields.
Otava/Neil Graham.

Meriluodon voisi ehkä pudottaa (vaikka sydämeni vuotaa verta), koska en ole lukenut häneltä juuri kaunokirjallisuutta. Eniten luettuja, mutta jo kohdallani vähän unholaan jääneitä ovat Steinbeck, Tan ja Tikka. Taidollisesti arvostan ehkä eniten kolmikkoa McEwan, Pääskynen ja Steinbeck (kappas, kaikki joukon miehet - onko tässä sisäänrakennettuna naisille ominaisen tyylin ja taidon väheksymistä?). Tylerista jo arvelin, että Shields taitaa ohittaa hänet. (Ehkä.) Ja jos mietin, kenen lukemattomaan teokseen tarttuisin näistä innokkaimmin, ne kirjailijat olisivat varmaankin Bank, Shields ja Shriver.

Lionel Shriver.

Avain/Miriam Berkley

Yhteen lempikirjailijaan en pääse millään, mutta täten juhlallisesti ilmoitan pitkällisen pohdinnan jälkeen, että kolme lempikirjailijaani ovat Melissa Bank, Carol Shields ja Lionel Shriver. Piste. (Kaikki muuten pohjoisamerikkalaisia naisia, hmm.) Ja nyt äkkiä lähettämään tämä, ennen kuin alan perua ja katua valintojani!

Päivä 7. Aliarvostetuin kirja

Tämäkin on aika vaikea. Suurin osa kirjoista, joita tästä tulee mieleen, ovat kyllä arvostettuja, mutta liian vähälle huomiolle jääneitä. Se on eri asia. Lähden silti purkamaan kysymystä sitä kautta, mutta osassa mainintoja on mukana myös sitä, että kirjaa tai tekijää ei ehkä laadullisesti arvosteta mielestäni tarpeeksi.


Ensimmäisenä mieleen tulee kevyt kirjallisuus, jota niin usein mollataan, vaikka sillä on viihdyttäjänä tärkeä tehtävänsä. On myös hyvä, että kirjoja on niillekin, jotka eivät lue paljon tai jaksa keskittyä ns. vaikeampiin teoksiin. Minun suurimmat suosikkini taitavat yleensä sijoittua tälle välille. Pidän kyllä monista klassikoista, mutten ole mitenkään tavoitteellisesti kahlannut niitä läpi, ja helpommin tartun johonkin muuhun kuin tiiliskiviklassikkoon. Viihdyn mielelläni kevyenkin kirjan parissa, mutta täytyy myöntää, että harvoin löydän omaan makuuni sopivaa kirjallisuutta puhtaasta viihdegenrestä. Eniten pidän ns. lukuromaaneista, joissa on ajatusta, moniulotteisia henkilöhahmoja, ja joita lukiessa joutuu käyttämään omaakin päätään, mutta jotka ovat silti juonivetoisia ja kieleltään sujuvia lukea.


Yksi parin teoksen perusteella mielestäni erittäin hyvä, muttei kauhean arvostettu kirjailija on amerikkalainen Judy Blume. Blumen nuortenkirja Tiikerisilmä (WSOY 1985) oli yksi lapsuuteni hyvin voimakkaita lukukokemuksia. Blume on tullut erityisen tunnetuksi nuortenkirjailijana, mutta en tiedä, onko häneltä suomennettu Tiikerisilmän lisäksi muita nuortenkirjoja. Amerikassa hän on aika puhuttu kirjailija, joka käsittelee nuortenkin kirjoissaan tabuja (amerikkalaisessa mielessä), kuten uskontoa tai paremminkin uskonnottomuutta sekä nuorten seksuaalisuutta. Useita hänen teoksiaan on Yhdysvalloissa sensuroitu tai vaadittu sensuroitaviksi, ja tämäkin saa minut tietenkin barrikadeille Blumen puolesta. :)


Aikuisille Blume kirjoittaa viihdettä, ja häneltä on suomennettu ilmeisesti muutamakin teos, mutta minä olen lukenut vain yhden, eli Kesäsiskot (Otava 1999), josta pidin kovasti. Oli se varmasti viihdettä, ainakin minä viihdyin, muttei liian höttöistä tai typerää aiheuttaakseen ärsytystä. En löydä Blumen kirjoista suomeksi oikein mitään tietoa tai arvosteluja netistä, ja siksikin uskallan sanoa, että hän on jäänyt vähälle huomiolle ja on ehkä aliarvostettukin - ainakin Suomessa.


Toinen ehkäpä viihteeksi laskettava, mutta mielestäni syvällinen ja erinomainen kirja, josta en ole kuullut paljon puhuttavan, on Janet Fitchin Valkoinen oleanteri (WSOY 1999). Kirjasta on kyllä tehty elokuva, joka on saanut kirjaa enemmän medianäkyvyyttä, ja muistaakseni sekin on ihan hyvä. Suosittelen kuitenkin tutustumaan kirjaan, joka on ehkä hieman melodramaattinen, mutta kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen romaani mm. äidin ja tyttären sotkuisesta suhteesta.


Ja kun minä aina toitotan, etten lue jännäreitä, niin mainittakoon nyt yksi jännityskirjailija, jonka teosten parissa minäkin viihdyn. Hän on kyllä tietääkseni hyvinkin arvostettu, muttei ole missään nimessä ollut esillä siinä mitassa, kuin ansaitsisi. Puhun Marko Hautalasta, jonka romaanit Itsevalaisevat (Tammi 2008) sekä Käärinliinat (Tammi 2009) ovat todella hyvää ja mukaansatempaavaa jännityskirjallisuutta. Ja toukokuussa Hautalalta on tulossa uusikin romaani, Torajyvät (Tammi). Suosittelen!


Lopulta nostan kuitenkin päivän valinnakseni kirjallisissa piireissä kyllä erittäin arvostetun, mutta mediassa ja kirjablogeissa poissaolollaan loistavan Eeva Tikan. Hän on voittanut monia palkintoja ja ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaanakin, mutta ei ehkä Itä-Suomessa asuvana ikääntyvänä ja vaatimattomana naisena ole päässyt koskaan valokeilaan toisin kuin moni muu, vähemmän lahjakas kirjoittaja.

Kuva: Karjalainen.fi

Minun suhteeni Eeva Tikkaan alkoi sattuman kautta lukioikäisenä. Tai ei sittenkään, ehkä täytyy ensin kertoa, että pienenä lapsena asuin Eeva Tikan sisaren Saara Tikan naapurina. Taiteilja Saara Tikka liittyy Eeva Tikan kirjoihin siten, että hänen värikkäät teoksensa koristavat useimpia Eevan kirjojen kansia. Olin niin pieni silloin, etten muista tuosta ajasta mitään, mutta pitipä nyt tämäkin kertoa. :D Molemmat Tikan sisarukset asuvat siis Joensuussa, josta olen kotoisin, ja joka liittyy osaltaan, tuttujen maisemien ja murteen vuoksi, Eeva Tikka -faniuteeni.


Mutta lukioiässä eräs ystäväni suositteli minulle Eeva Kilven kirjoja. Sotkin mielessäni Eeva Kilven ja Eeva Tikan, ja kävin lainaamassa kirjastosta Tikkaa. Näin tulin tutustuneeksi Eeva Tikkaan ikään kuin vahingossa, mutta mikä onnekas vahinko se olikaan! Luin hänen kirjojaan maanisesti alle kaksikymppisenä - kaiken, minkä käsiini sain. Sitten en tiedä, aloinko turtua, vai muuttuiko Tikan tyyli myöhemmin vähemmän makuni mukaiseksi, mutten innostunut hänen parista tuoreesta teoksestaan niin paljon. Nyt minulla on jokunen lukemattakin, mutta lupaan, ettei ole kauan. Äskettäin Tikka ilmoitti, ettei todennäköisesti kirjoita enää mitään julkaistavaa, ehkä omaksi ilokseen runoja. Onhan se vähän surullista, mutta onneksi hän on jättänyt jälkeensä mittavan ja upean tuotannon.


Tikka on mielestäni tasavahva romaanikirjailijana sekä novellistina. Hänen kirjoissaan on usein melankolinen vire ja ainakin minuun ne ovat vaikuttaneet hyvin väkevästi. Usein Tikka kirjoittaa dialogin pohjoiskarjalan murteella. En osaa sanoa, voiko tämä olla jollekin vieraannuttava elementti. Minä en yleensä pidä murteella kirjoittamisesta, mutta en tiedä, tekeekö Tikka sen poikkeuksellisen hyvin, vai johtuuko se tutusta murteesta, mutta näissä kirjoissa murteellinen dialogi ei ole minua ikinä häirinnyt.


Tikan kirjoissa luonto esiintyy yleensä hyvin vahvana tekijänä niin taustalla kuin symbolisena elementtinä. Muuten kirjoissa käsitellään usein vaikeita asioita, kuten läheisen kuolemaa, lapsen vammaisuutta, perheenjäsenen vankilatuomiota ja niin edelleen. Ihmissuhteet ovat keskiössä, mutta ihmiset puhuvat keskenään vähän ja kaikesta muusta tunteiden tukahtuessa pinnan alle ja pulpahtaen pintan esimerkiksi unissa ja luontokuvauksessa.


En ole lukenut Tikkaa vuosiin, mutta haluan palata häneen pian. Tikalla on runsaasti upeita teoksia - melkein kaikki - ja ajan kuluessa osa teoksista on varmasti sekoittunut mielessäni keskenään, mutta uskallan suositella ainakin seuraavia romaaneja: Punainen härkä, Hiljainen kesä, Jyrkänparras, Aurinkoratsastus ja Pojan paluu, sekä seuraavia novellikokoelmia: Alumiinikihlat, Kuningaskalastaja, Pythonin yö, Tulen jano ja Kahdesti kastettu. Kaikissa kustantajana on ollut Gummerus.