Blogistanian Finlandia 2011: minun ehdokkaani

Sallan lukupäiväkirjassa lanseerattiin hauska, eräänlainen varjo-Finlandia, nimittäin Blogistanian Finlandia 2011, jossa yritetään valita suomalaisten kirjabloggaajien mielestä parhaimmat kuusi teosta, jotka ovat ilmestyneet 2011.


Olisinkohan voinut tuon vaikeammin sanoa. No. Klikatkaa linkkiä ja käykää lukemassa tarkemmin Sallan blogissa, mistä on kyse.


Tarkoitus olisi joka tapauksessa listata 3-6 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista teosta, jotka ovat minusta lukemisen arvoisia. Ohjeistuksen mukaan ei ole välttämätöntä olla itse lukenut ko. teoksia, mutta sen verran itseriittoinen olen, etten uskalla mennä ehdottamaan ehdokkaiksi kirjoja, joita en todella tunne.


Tämä on minulle hieman hankalaa, sillä luen verrattain vähän kotimaista kirjallisuutta. Olen näköjään lukenut vuonna 2011 15 kaunokirjalliseksi laskettavaa kotimaista teosta ja niistä seitsemän on menneen vuoden uutuuksia. Lisäksi olen jättänyt kuusi kotimaista kesken, ja niistä kaksi oli uutuuksia. Vielä Joel Haahtelan Traumbach ilmestyi käytännössä postilaatikkooni vuoden 2011 puolella, mutta koska sen virallinen ilmestymispäivä on 2.1.2012, en voi ehdottaa sitä mukaan. Harmi.


Noista kokonaan lukemistani seitsemästä, virallisestikin vuonna 2011 ilmestyneestä kirjasta, mielestäni kaikki kyllä ovat lukemisen arvoisia. Yksikään ei silti ollut mielestäni loistava. Luin kyllä 5-10 loistavaakin kotimaista kirjaa viime vuonna, mutta ne olivat muilta vuosilta. Toisaalta taas luin myös loistavia kotimaisia vuoden 2011 uutuuksia, mutta ne olivat joko lasten- tai tietokirjoja. Heh, tässähän menee ihan pää pyörälle.


Niistä seitsemästä virallisesti vuonna 2011 ilmestyneestä aikuisille suunnatusta kaunokirjallisesta teoksesta olen päättänyt valita kolme ehdokasta Blogistanian Finlandia-palkintoa varten. Ne olivat minusta parhaimmat lukemistani seitsemästä, ja niistä on myös muissa blogeissa pidetty kovasti, joten kyseessä ei voi olla vain oma, hassahtanut mielipiteeni. Kirjat ovat seuraavat (linkkejä klikkaamalla löytää minun arvioni teoksesta):

• Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (Avain)
• Essi Tammimaa: Paljain käsin (Gummerus)
• Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi)

Huomaan antaneeni Satu Taskisen Täydelliselle paistille (Teos) saman arvosanan kuin Tammimaan Paljaille käsille, mutta kyllä minä Tammimaan romaanista kuitenkin pidin enemmän. Mikään näistä ei kuitenkaan valitettavasti ollut minulle sisintä värisyttävä kirja, mutta varsin kelvollisia romaaneja nämä kolme ovat, ja jokainen omalla tavallaan hyvinkin ansiokas.

Tuumailutiistai - Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Kansi: Mika Kettunen.
Sivuja: 267.
Genre: Väkevä sukupolviromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minä lähdin elämästä tukehduttuani siskon syöttämään leipämössöön. Sisko ei sitä käsittänyt, eivät muutkaan, eikä sen väliä koska olisin muutenkin kohta kuollut. Mutta jos olisin vielä sen kerran jaksanut yskiä, olisin ehkä päässyt perheen mukaan ja tullut haudatuksi täällä."


Marja Leena Virtasen toisessa romaanissa oli minulle paljon aineksia. Rakastin Virtasen viimevuotista esikoista, Aidaa, jonka jäämisestä suhteellisen vähälle huomiolle olen ollut pahoillani, mutta joka on samalla ollut ikään kuin oma pieni salaisuuteni. Odotin tätä toista romaania kovasti, vaikka vähän minua hirvitti muutos keskiluokan realistisesta kuvauksesta historiaan ja maagiseen realismiin. Toisaalta taas luvassa oli Karjalaa! Evakoita! Asioita, jotka todella kiinnostavat evakkomummin jälkeläistä. Lisäksi romaani keskittyy neljän sukupolven naisiin samassa perheessä, heidän elämäntarinoihinsa ja välisiin suhteisiinsa, eli juuri sellaisiin asioihin, joista rakastan lukea. Kirjassa on kaunis, herkkä kansi. Runollinen fontti toistuu lukujen nimissä, jotka merkitsevät kulloistakin kertojaa naisten ketjussa.


Kun olin aloittanut kirjan, luin siitä kolme hurmaantunutta arviota blogeista: Saralta, Sannalta ja Leenalta. Minulla oli kaikki syyt olettaa, että tämä olisi Elämäni Kirja. No, ei se ihan ollut, sitten kuitenkaan. Mutta ennen kuin minua aletaan kivittää, haluan korostaa, että pidin kirjasta paljon. Katsokaa, annoin sille kyllä hyvän arvosanan! Lukeminen ei ollut missään vaiheessa epämiellyttävää tai pakkopullaa. Löysin kirjasta paljon taitavaa, ihanaa, tunnetta ja tulenleimauksia. Löysin myös paljon tuttua - tietenkin etenkin kielen, jota tuollaisenaan puhui vain mummini, mutta jonka sanat ja sanonnat ovat olleet laajemminkin aina osa elämääni. Mutta myös pieniä asioita, niin kuin tuo alun lainauskin: Kun tein nuorempana sukututkimusta, haastattelin sitä varten isovanhempiani. Mummi kertoi silloin tarinoita lapsuudestaan ja Karjalasta, muun muassa kuinka pieni Aalto-serkku oli tukehtunut isänsä syötettyä hänelle kananmunankeltuaista. Mummi oli ollut, itsekin vielä tyttösenä, paikalla ja setä oli lähettänyt hänet nopeasti naapuriin hakemaan Aallon äitiä, mutta se oli jo myöhäistä.


Olin jo Virtasen Aidaan liittyvistä haastatteluista lukenut hänen olevan sukujuuriltaan karjalainen, ja muistaakseni hän jo silloin ennakoi aiheesta kirjoittamista. Vaikka Aida taisi olla minulle tätä parempi kokemus, uskon että Kirjeitä kiven alle on Virtaselle itselleen se tärkeä teos, ja se näkyy tekstissä. Sitä on kirjoitettu tunteella ja sydän vereslihalla. Kieli on kaunista ja väkevää. Siitä voi nauttia ihmisten välisissä rajuissa kohtaamisissa, mutta myös herkemmillä hetkillä:


"Satoi pienesti. Toinen juoksi metsänreunan yli kolme kirosanaa sisältävä kirje kädessään. Kuusenoksat osoittivat polkua ilmavin sormin, maassa litteät pitkälehtiset heinät nuokkuivat jo vähän. Sade irrotti niistä tuoksua. Jos alkaisi sataa kovin, kuuset myöntyisivät laskemaan hartiansa, lopettaisivat huminan, saisivat vielä jonkin aikaa pidäteltyä vettä mutta joutuisivat pian vuotamaan sateen lävitseen. Sama se kun kirje vaan ei kastu, Toinen ajatteli. Sanat eivät saaneet liueta ennen aikojaan, niille oli ensin löydettävä paikka."


Miksi sitten tämä romaani ei pääse kohdallani suurten lukukokemuksien joukkoon? Olen verrannut tätä muiden blogiarvioiden keskusteluissa aiemmin tänä vuonna lukemaani Essi Tammimaan romaaniin Paljain käsin. Tuossa kirjassa vierastin häpeilemätöntä ja värikästä uudiskielen käyttöä, joka onneksi Virtasen kohdalla on vaihtunut minulle rakkaseen Karjalan murteeseen. Mutta nämä molemmat romaanit käsittelevät yhden suvun naisia neljässä polvessa, ja ne molemmat ovat todella suomalaisia. Jälkimmäisellä tarkoitan etenkin sitä, että niissä ei sievistellä tai piilotella mitään. Ne eivät edusta ihannoimaani realismia, mutta ne ovat jopa inhorealistisia. Niissä naiset myös ovat sodan ja muiden traumaattisten kokemuksien katkeroittamia.


Mietin paljon itseäni lukijana tämän Virtasen romaanin äärellä. En haluaisi olla sievistelijä, en millään, mutta taidan ainakin lukijana kuitenkin vähän olla. Luin samalla Tolstoin Anna Kareninaa, ja huomasin nauttivani sen näennäisestä kepeydestä suomalaisen tikistämisen rinnalla. Minua ei kiinnosta lukea romaaneissa piereskelystä. En halua kaiken olevan fiktionkaan maailmassa kaunista ja hyvää, mutta nautin, jos edes osa henkilöhahmoista on rakastettavia, positiivisesti maailmanmenoon suhtautuvia, lämminsydämisiä ihmisiä. Suhteet saavat olla solmussa, pinnan alla suorastaan täytyy kuohua, ihmiset ovat tietenkin monitahoisia ja ikäviäkin asioita voi tapahtua. Mutta kaiken tämän saa minun puolestani kertoa viehättävän pienieleisesti olematta liian ruumiillinen tai tekemättä kaikista henkilöhahmoista elämän kovettamia ja katkeroittamia. Tai kaikista naisista - miehistä löytyy nimittäin tässä romaanissa enemmän hajontaa ja lämpöä.


Suomalaisen keskiluokan arki -haasteenkin avulla yritän etsiä kotimaisista romaaneista kirjoja, jotka olisivat yhtä aikaa herttaisia, tarkkanäköisiä, oivaltavia, ironisia ja hyväntuulisia. Virtasen Aida pääsi aika lähelle tätä, vaikka ei sekään mikään Shields-herttainen tai -hyväntuulinen ollut.


Sinällään piristävää Virtasen romaanissa oli karjalaisen stereotypian horjuttaminen. Kirjeitä kiven alle -naiset eivät olleet iloluontoisia eikä kirjan sivuilla nauru raikunut. Jokaisella heillä oli elämässään kokemuksia, jotka hyvin selittivät katkeruutta, ja lopussa tapahtui sentään pientä rakoilua, mutta olisin kaivannut enemmänkin ilon välähdyksiä. Stereotyyppisesti karjalaiset nauravat ja itkevät paljon, usein samaan aikaan, mutta Virtasen romaanissa tunteita tukahdutettiin ja pidäteltiin muulle Suomelle ominaiseen tapaan.


Kirjeitä kiven alle on upea romaani. Jos se todella voittaisi muissa blogeissa sille povaillun Finlandian, kukaan ei varmaan olisi minua iloisempi. Mutta myönnettävä on, että suomalaiselle kirjallisuudelle usein tunnusomainen lihallisuus, suurella pensselillä maalaaminen ja henkilöhahmojen katkeruus eivät uppoa minuun yhtä hyvin kuin moneen muuhun. Onneksi jokaiselle kirjalle löytyy omat lukijansa, ja onneksi minulla on Aida.

Päivä 29: Kirja, jota kaikki inhosivat, mutta josta sinä pidit

Aaargh! "Kaikki"? "Inhosivat"? En varmaan tiedä yhtään kirjaa, jota kaikki olisivat inhonneet, saati sellaista, josta minä sitten olisin ainoana pitänyt, mutta listataan nyt sitten taas muutamia mielestäni aliarvostettuja kirjoja. Kaikkia en ole tainnut vielä edes mainita tämän haasteen tiimellyksessä. :)


No, Candace Bushnellin Sinkkuelämän olen joskus maininnut. Kirja on tosi erilainen kuin tv-sarja, ja luulen sen siksi herättäneen niin paljon vastustusta lukijoissa. Minusta se oli varsin pirteä ja räävitön sinkkukirja kevyessä genressään.


Olen ehkä kirjoittanut jotain myös Marja Leena Virtasen Aidasta. Tätä kirjaa en kyllä tiedä kenenkään inhonneen, mutta se on herättänyt hyvin vähän ja hyvin laimeaa huomiota. Ainakin siihen nähden, että kun luin tämän esikoisen viime vuonna ennen sen ilmestymistä, olin todella vakuuttunut ja odotin kaikkien muidenkin arvostavan kirjan korkealle. Näin ei kuitenkaan käynyt. Minusta Marja Leena Virtasessa on tämän perusteella ainesta Suomen Carol Shieldsiksi, Anne Tyleriksi tai Alice Munroksi. Mielenkiinnolla odotan hänen syksyllä ilmestyvää toista romaaniaan, joka tosin kuulostaa aika erilaiselta kuin Aida.


Ainakin olen blogannut Elizabeth Gilbertin menestysteoksesta Eat, Pray, Love (suom. Omaa tietä etsimässä). Niin, se on myynyt kymmeniä miljoonia niteitä, joten ei kai voi sanoa sen olevan kirja, jota kaikki olisivat inhonneet, mutta harva itseään fiksuna ja vakavastiotettavana lukijana pitävä on tätä fanittanut. Paitsi minä. :) Ja okei, rehellisyyden nimissä varmaan muutama muukin.


Muistaakseni en ole aiemmin kirjoittanut ainakaan Katja Kallion pakinakokoelmasta Elokuvamuisti. Teos on mielestäni aivan loistava, ja minulle tulikin yllätyksenä blogimaailmassa eteen, kuinka monen mielestä se on todella huono, ehkä Kallion huonoin teos. Ei tämäkään nyt tarkoita, että kaikki muut paitsi minä olisivat kirjaa inhonneet, mutta moni kuitenkin. Enkä ymmärrä miksi. Olen lukenut Kalliolta lisäksi Kuutamolla, Sooloilua ja Tyypit, joista vain Sooloilua oli minusta huono. Tai ei sekään varmaan niin huono ollut, mutta ei minun tyyliseni tai mieleiseni kirja. Tänä vuonna aion lukea vielä Karilla ja Syntikirjan, sillä kolme tosi hyvää kirjaa neljästä on jo erittäin hyvä saavutus kirjanpidossani.

Kotimainen kirjallisuus ja keskiluokan kuvaaminen

Teen päivän teemapostauksen vasta illalla, mutta nyt haluaisin keskustella seuraavasta: Olen viime aikoina lukenut aika paljon uutta kotimaista kirjallisuutta. Paljon hyviä, jopa upeita teoksia. Mutta tuntuu, että hyvin leimallista niille on kurjuuden kuvaileminen, kokeellisuus ja eritteistä kirjoittaminen. Ei siinä mitään, monet kurjuuskirjat ovat loistavia ja kokeellisuutta tarvitaan kirjallisuudessa ilman muuta. Varmaan myös eritteitä - siis realismia(ko?). Mutta muullekin olisi tilaa, eikö?


Sekaisin kotimaisten teosten kanssa olen lukenut myös niitä pohjoisamerikkalaisia keskiluokan arjen kuvaajia: Anne Tyleria, Carol Shieldsia ja Alice Munroa. Aloin miettiä, onko meillä Suomessa yhtään heidänlaistaan kirjailijaa? Joka kertoisi ns. tavallisten ihmisten tavallisesta arjesta, mutta olisi tarkkanäköinen, pisteliäskin, ruotisi ihmissuhteita ja upottaisi arjen sekaan jänniä koukkuja. Eikä olisi genrekirjailija, eli en hae nyt dekkareita, jännäreitä tai viihdekirjallisuutta.


Ei tullut kovin monia tekijöitä mieleen.


Lähinnä keksin joitakin yksittäisiä teoksia: Marja Leena Virtasen esikoisteos Aida (Tammi 2010), josta pidin paljon, ja J.P. Pulkkisen Kaikki onnelliset perheet (Teos 2008), josta ei muodostunut voimakasta mielipidettä puolesta tai vastaan. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)? Marjo Niemen Miten niin valo (Teos 2008)? Jos kirjat saavat sijoittua menneisyyteen, niin ehdottomasti Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (Otava 1997) ja ehkä Kjell Westön teokset.


Kaukaa historiasta Juhani Aho ja Minna Canth käsittelivät joissakin teoksissaan keskiluokan ihmissuhdehuolia todella taitavasti ja vetävästi. Mutta löytyykö lisää vastineita nykyajasta? Mietin Katja Kallion joitakin teoksia, mutta ehkä ne kallistuvat liikaa viihdekirjallisuuden puolelle. Pirjo Hassisen romaanit taas vaatinevat liikaakin tulkintaa vastatakseen Tylerin ja kumppaneiden tarinoita. Pauliina Susi?


Mietin myös Riitta Jalosta ja Saara Kesävuorta, jota en ole ikäväkseni lukenut. En kuitenkaan keksinyt oikeastaan yhtään kotimaista kirjailijaa, jonka teosten pariin voisin hakeutua kaivatessani tarkkanäköistä, mutta kuitenkin leppoisaa keskiluokan tarkastelua ilman räkäroiskeita, alkoholismia ja kiemuraista uusiokieltä.


Keitä kirjailijoita tai mitä teoksia teille tulee mieleen, vai tuleeko? Saa myös olla eri mieltä koko aiheesta tai luettelemistani kirjoista. :)