Kirjallinen avioliitto

Viime viikolla äänittämässäni podcastjaksossa aiheena on parisuhde kirjallisuudessa, etenkin avioliitto. Jonkin verran puhun myös siitä, millaisena kumppanin etsintä näyttäytyy kirjoissa.

Aihe tuli mieleeni, kun haastattelin Akateemisessa kirjakaupassa kirjailja Henriikka Rönkköstä, mitä varten luin hänen mainiot teoksensa Mielikuvituspoikaystävä ja Bikinirajatapaus. Ne ovat ns. sinkkukirjallisuutta ja käsittelevät paljon puolison -- eli rakkauden -- etsimistä. Se näyttäytyy Rönkkösen kirjoissa usein epätoivoisena, mutta käsittelytapa on enimmäkseen humoristinen. Rönkkösen kirjojen kanssa samaan aikaan luin ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin avioliittokuvauksen Vuosisadan rakkaussota. Siinä ja useissa muissakin viime aikoina lukemissani romaaneissa avioliitto näyttäytyy helvetillisenä vankilana tai vähintään epäonnistumisena, joka suistaa ainakin toisen puolisoista pahasti raiteiltaan.

Moni avioliiton tai puolison käytöksen kauheutta kuvaava teos on vieläpä omaelämäkerrallinen (mikä herättää kysymyksiä etiikasta). Aloin miettiä, miksi haemme romanttista rakkautta ja kumppania niin kiihkeän epätoivoisesti, kun lopputulos, parisuhde, on usein niin kamala, ainakin jos kirjoja uskoo. Pohdinnan aikoihin luin myös Helsingin Sanomista Rosa Meriläisen kolumnin "Onko yksin lonkeroa juova nainen surullinen tapaus?", joka paitsi viittaa Saara Turusen erinomaiseen Sivuhenkilö-romaaniin myös käsittelee sinkkuutta sekä parisuhteellisuutta. Samastuin moniin kolumnistin sanomisista.

Totesin että parisuhteen tavoittelu on kirjoissa usein epätoivossaan humoristista, kuten juuri Henriikka Rönkkösen kirjoissa tai Helen Fieldingin Bridget Jones -klassikoissa. Joskus epätoivossa taas ei ole mitään huvittavaa, kuten vaikkapa Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanissa. Asia erikseen ovat varsinaiset rakkausromaanit, joissa päähenkilöt eivät useinkaan etsimällä etsi kumppania, vaan täydellinen sellainen löytyy sattumalta ja usein vielä pienen vastustelun jälkeen.

Mietin ettei romaanin aiheena varmaankaan koskaan voi olla pelkkä onnellinen avioliitto, sillä kirjoissa tarvitaan draamaa, vastuksia ja vaikeuksia. Siksi termi "avioliittoromaani" voi tarkoittaa oikeastaan vain vaikean parisuhteen kuvausta. Usein teokset, joissa avioliitto on vahvasti keskiössä, kuvaavat parisuhdetta melko älyllisesti ja keskittyvät emotionaalisiin ongelmiin. Niissä on monesti paljon pariskunnan välistä keskustelua -- jotkut ovat suorastaan dialogiromaaneja, kuten Ingmar Bergmanin upea Kohtauksia eräästä avioliitosta. Toki niissäkin joskus on väkivaltaa tai alkoholismia, ja useinkin ne käsittelevät pettämistä, jotka näen ns. käsin kosketeltavina ongelmina toisin kuin vaikeammin määriteltävät erilleen ajautumiset, etääntymiset ja kyllästymiset. Mutta vaikka etenkin kotimaisissa romaaneissa avioliittojen ongelmat ovat useimmiten tyyppiä "mies juo ja lyö", pelkän hakkaamisen ja ryyppäämisen kuvaaminen ei kirjallisuudessa pitkälle kanna.

Yritin muistella lukemiani kirjoja, joissa olisi kuvattu pääosin onnellisia avioliittoja. Aiemmin mainituista luonnollisista syistä niitä on melko harvassa, mutta jos kirjassa on muita jännitteitä ja vastuksia, liitto voidaan toki kuvata onnelliseksi. Etenkin jos toinen puolisoista sairastuu vakavasti tai kuolee, tai jos useita pariskuntia kuvaavassa teoksessa tarvitaan vastapainoa onnettomille liitoille. Lastenkirjallisuudessa lapsen näkökulmasta kuvattu vanhempien avioliitto näyttäytyy usein harmonisen onnellisena. 

Aikuisten romaaneissa avioliitto voidaan esittää lempeänä turvasatamana muuta maailmaa vastaan, joka kuohuu kodin seinien ulkopuolella. Lopuksi minulle tuli mieleen vielä yksi genre, jossa onnellisen liiton kuvaus on luvallista, ja se on ns. agraariromaanit. Kun kuvataan esimerkiksi vanhaa Suomea ja ihannoidaan historiaan jäänyttä yksinkertaista elämänmuotoa ideaalina ja hyveellisenä, myös avioliitto voidaan kuvana yhteisenä ihanana ponnistuksena, jossa raivataan tila, rakennetaan talo ja tehtaillaan liuta poikia tilaa jatkamaan. Esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa Koskelan Jussin ja Alman liitto on uskoakseni pyritty kuvaamaan eräänlaiseksi onnelaksi, vaikka se modernin naisen silmin olisi kaikkea muuta.

Listaan vielä alle podcastjaksossa mainitut teokset, ja lisäksi minulle tuli myöhemmin onnellisten avioliittojen kuvauksesta mieleen Gail Godwinin omaelämäkerrallinen romaani Evenings at Five sekä podcastin kuuntelijat vinkkasivat/muistuttivat Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijasta sekä Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta.

• Elokuvat: Le week-end, Viimeinen illallinen, 45 vuotta
• Tv-sarjat: Rimakauhua ja rakkautta, Divorce
• Teatterikappale: Arki ja kauhu
• Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä; Bikinirajatapaus
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
• Domenico Starnone: Solmut
• Elene Ferrante: Hylkäämisen päivät
• Helen Fielding: Bridget Jones -kirjat
• Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
• Rosa Liksom: Everstinna
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina ja muu omaelämäkerrallinen tuotanto
• Henrik Tikkanen: omaelämäkerrallinen tuotanto
• Edward Albee: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
• Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla
• Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
• Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
• Martina Haag: Olin niin varma meistä
• Saara Turunen: Sivuhenkilö
• Carol Shields: tuotanto
• Anne Tyler: tuotanto
• Liane Moriarty: tuotanto
• Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot
• Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
• Tove Jansson: Rent spel
• Kate Atkinson: Elämä elämältä
• Astrid Lindgren: Marikki-kirjat ja muu tuotanto
• Lisa Genova: Edelleen Alice
• Joan Didion: omaelämäkerrallinen tuotanto
• Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
• Camilla Läckberg: Enkelintekijä
• Ian McEwan: Vieraan turva; Lauantai; Lapsen oikeus ja muu tuotanto
• Minna Rytisalo: Lempi
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
• Heidi Köngäs: Sandra

Lukuvuosi 2016

Vuosi 2016 oli siitä erikoinen, ettei päivätyöhöni kuulunut kirjojen lukeminen. Se on varmaankin pitkälti syynä siihen, että luin verraten vähän: laskujeni mukaan 61 kokonaista teosta, joista 16 kotimaista aikuisten kaunokirjallista teosta, 13 ulkomaista kaunokirjallista teosta, 13 tietokirjallista teosta (joista kahdeksan kotimaista, viisi ulkomaista) ja 19 lasten- tai nuortenkirjaa (3/16, ohoh!).

Näiden lisäksi luin osittain ja selasin läpi lukuisia kirjoja, niin romaaneja kuin tietokirjoja. Eniten liittyen oman kirjoittamiseni taustatutkimukseen/benchmarkkaukseen, mutta luin myös esimerkiksi ns. "Juliet"-kokonaisuuden Alice Munron Karkulainen-novellikokoelmasta kuultuani, että näkemäni Pedro Almodóvarin Julieta-elokuva perustui noihin teksteihin.

Listaan joitakin huomioita, iloisia yllätyksiä ja pettymyksiä vuoden lukukokemuksista. Ensimmäinen on se, että käytännössä kaikki lukemani kotimaiset uutuudet, lukuun ottamatta jokusta tietoteosta ja lastenkirjaa, olivat ystävieni tai tuttavieni kirjoittamia. Se on myös yksi syy siihen, etten koe kirjabloggaamista entiseen tyyliin enää mielekkäänä. En käsitellyt kirjoja blogissani ennenkään tarkoituksellisen ilkeämielisesti, mutta ystävällismielinenkin objektiivisuus on vaikeaa tai paremminkin vastenmielistä, kun kirjoittaa tuttujen, rakkaidenkin, ihmisten hengentuotteista. Ja on monella sellainenkin ajatus, että kirjailijana on jäävi sanomaan kollegoiden teoksista mitään. Välillä olen kyllä miettinyt pelkästään ulkomaisia kirjoja käsittelevää blogia, mutta en ainakaan vielä ole saanut aikaiseksi sellaista perustaa.

Vuoden 2016 osalta on kuitenkin helpottavaa tehdä myös tämä rehellinen huomio: pidin kaikista niistä ystävieni ja tuttavieni kirjoittamista kirjoista, jotka luin. Osaa rakastin ja osaa arvostin hillitymmin, mutta ei minun tarvinnut kertaakaan pettyä. Usein minulle on vaikeaa ylipäätään alkaa lukea tuttujen kirjoja, mikä ehkä johtuu pelosta, ettei välttämättä pidä kirjasta, jonka on kirjoittanut hyvin pidettävä ihminen. Joskus niin väistämättä käykin, mutta ei siis onneksi viime vuonna.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta minulle merkittävintä oli lukea loppuun Kalle Päätalon Iijoki-sarja, jota tämä blogi lähes yksinomaan onkin viime vuodet käsitellyt. Ei siitä siksi sen enempää. Iloisiin yllätyksiin lukeutuu esimerkiksi Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, josta pidin lopulta hyvin, hyvin paljon, vaikka ensin epäilin sen bloggaaja-aihetta kuluneeksi ja käsitellyksi. Minna Rytisalon Lempi on minulle erityisen tärkeä ja rakas kirja, mutta omalla kohdallani se lukeutuu ennemmin vuoden 2015 elämyksiin, koska jo silloin sain lukea ensimmäisiä käsikirjoitusversioita, kommentoida niitä ja rakastua tekstiin heti ensilukemalta.

Pettymyksiä olivat ihailemani Jörn Donnerin Isä ja poika, jota ehkä ajan hammas on syönyt mutta jota joka tapauksessa pidin sekavana ja aika tylsänäkin, sekä Eeva Joenpellon Neito kulkee vetten päällä, jonka kieltä ja montaa muuta osasta kyllä ihailin mutta jonka naturalistisuudesta sekä fatalistisen toteavasta suhtautumisesta kurjuuteen en pystynyt nauttimaan yhtään. Kirja oli ensimmäinen Joenpellolta lukemani, ja ennen kaikkea petyin itseeni, kun en saanut itseäni pitämään tämän monen ihaileman mestarin luomasta kokonaisuudesta. Klassikoista pidin sen sijaan etenkin Arvid Järnefeltin/Hilja Kahilan Onnellisista sekä Paavo Rintalan Jumala on kauneudesta, jonka ansiosta löysin myös Vilho Lammen upeat maalaukset.

Ulkomaisista romaaneista paras viime vuonna lukemani oli joko William Styronin Sofien valinta (suom. Pentti Lehtinen) tai Jenny Offillin autofiktiivinen Dept. of Speculation. Myös Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -novellit (suom. Seppo Lahtinen) ilahduttivat, etenkin kun olin suunnitellut Carverin lukemista kauan ja toivonut pitäväni hänen teksteistään. Tobias Wolffin This Boy's Life oli aika ihana (sekin oli ollut TBR-listallani ikuisuuden), ja pidin myös Stefan Zweigin pienoisromaanista Twenty-Four Hours in the Life of a Woman (engl. Anthea Bell). 

Sen sijaan Julian Barnes, jonka Kuin jokin päättyisi -romaanista pidin aikanaan paljon, aiheutti nyt pettymyksen. Tai pettymyksen ja puolikkaan. Hänen kiitetty elämäkertaromaaninsa Gustave Flaubertista oli kyllä välillä tosi hauska ja koko ajan selvästi ansiokas, mutta minulle lukeminen oli aika tuskaista. Luin myös hänen omaelämäkerrallisen, vaimonsa kuolemasta kertovan Levels of Life -teoksensa, ja siinä pidin kyllä jälkimmäisestä, henkilökohtaisesta osuudesta, mutta pitkää alustusta pidin taas tylsänä.

Klassikoista melko tervaisia olivat Knut Hamsunin Nälkä sekä yllättäen Henry Jamesin Naisen muotokuva, jota olin kuvitellut rakastavani. Ja kyllä minä tavallaan rakastinkin, mutta kirjassa oli viety 1800-lukulainen (toki usein alun perin juuri jatkokertomuksina ilmestyneille romaaneille ominainen) pikkutarkka kuvailu ja polveilevan vihjailevien keskustelujen toisto hurjiin sfääreihin. Sitä keskustelun taidetta, jota haluan uskoa harjoitetun tuohon aikaan myös oikeassa elämässä, on pakko ihailla, mutta onko sitä pakko toistaa satojen ja satojen sivujen ajan?

Äänikirjojakin edelleen luin eli kuuntelin, ja nimenomaan englanniksi kielen harjoituksen vuoksi. Olen kyllä BookBeat-tilaaja, mutta ainakin toistaiseksi olen käyttänyt sitä tilausta vain sähkökirjojen lukemiseen. Äänikirjoissa suosin paitsi vieraita kieliä myös kevyttä, juonivetoista otetta. Suursuosikkini Kate Morton ja Lucinda Riley eivät pettäneet taaskaan -- joskin Rileyn tuoreehko The Seven Sisters oli minusta huonoin häneltä lukemani/kuuntelemani teos, kun taas hänen uudelleeneditoitu esikoisromaaninsa The Angel Tree oli mahtava. Lisäksi kuuntelin ainakin Gillian Flynnia, joka myös toimii äänikirjailijana tosi hyvin.

Tietokirjapuolella vuoden rakastuminen tapahtui Joan Didionin kohdalla. Hankin hyvän ystäväni suosituksesta hänen teoksensa The Year of Magical Thinking sekä Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma), ja luin ne tässä järjestyksessä (ensimmäinenkin on suomennettu, toim. huom.). Sattumalta muuten samaan aikaan Teatteri Jurkassa tuli ensi-iltaan teosten pohjalta tehty monologinäytelmä, jonka Kristiina Halkola veti hienosti suomeksi. 

Ihastuin siis Didioniin kovin, ja ostin sekä luin perään lisääkin omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Pidin paljon myös Pauliina Vanhatalon Keskivaikeasta vuodesta, joka kosketti erityisesti kuvailullaan introvertistä vanhemmuudesta. Ja tietopuolelta täytyy mainita vielä Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn Sinfoniaanisin terveisin sekä Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet, joista nautin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta huomasin tosiaan äsken, että olen -- tai siis olemme lasten kanssa lukeneet paljon enemmän ulkomaisia kuin kotimaisia kirjoja. Tämä ei ole ollut tietoinen valinta, mutta täytyypä kiinnittää asiaan jatkossa vähän huomiota. Molemmat lapset lukevat jonkin verran jo itsekseen, mutta kumpikin yhä edelleen mieluummin kuuntelee, kun heille luetaan -- ja minähän luen heille erityisen mielelläni. Luemme aika paljon nostalgiannälkäisen äidin valitsemia klassikoita mutta myös uusia kirjoja. Viime vuonna meistä kaikista ehkä paras yhdessä luettu kirja oli Tuutikki Tolosen Mörkövahti. Odotamme jo innolla, että pääsemme lukemaan sen jatko-osaa, kunhan saamme ihan pian loppuun Harry Potter ja puoliverisen prinssin.

Minulle suurin lastenkirjapettymys oli Eva Ibbotsonin Voi noita noitia, joka oli kasvanut muistikuvissani maagisen kulttikirjan mittoihin, mutta oli nyt aikuisena luettuna ihan tavallinen, vähän vanhentunut ja hassu noitakirja.

Tässä vuoden luettujen kirjojen listaamisessa ja miettimisessä on ihanaa muuten sekin, että palaan kirjojen myötä vuoden eri hetkiin, matkoihin ja tapahtumiin, kun muistan mikä kirja milloinkin oli lukuvuorossa. Balilla tuskailin Donnerin kanssa ja toisaalta nautin Sinikka Vuolan Replikasta. Junassa matkalla Hyvinkäälle luin Carveria, lentokoneessa matkalla Lontooseen Vanhataloa. Lasten kanssa Lontoossa luettiin sitä toista Ibbotsonia, ja New Yorkissa, Central Parkin nurmikolla, luin Melenderin esseitä. Uuden vuoden aattona, vuoden viimeisenä kirjana, luin hotellihuoneessa loppuun Helmi Kekkosen Vieraat. 

Koko kirjalistahan löytyy muuten tästä blogin Luetut 2016 -alasivulta.

Kas niin. En vielä tiedä, millaiseksi lukuvuosi 2017 muodostuu, sillä en tiedä, kuinka paljon tulen lukemaan työkseni. Ainakin jatkan omaa kirjoittamistani tukevien teosten selailua ja lukemista, muutaman ystävän kanssa perustetussa lukupiirissä tahkoamista sekä muiden ystävien ja tuttavien kirjoittamien kirjojen vähän pelokasta tavailua, hih. 

Bloggaamisestakaan en uskalla sanoa vielä mitään, mutta ainakin osaan näköjään edelleen kirjoittaa ylipitkiä postauksia. :) Kiitos jos jaksoitte!

Kirjavan iloista vuotta 2017 kaikille!

Vuoden luetut ja vuoden parhaat -- 2014 ja 2015

Kuvituksena Instagramin #bestnine-kooste tykätyimmistä kuvistani vuonna 2015.

Vuosi sitten minulta jäi kokonaan tekemättä kooste vuoden luetuista. Viime vuonna bloggasin ennätysmaisen vähän ja melkein pelkästään Päätalo-juttuja. Myös kuukausittaiset lukutilastoinnit jäivät tekemättä, vaikka niistä olen aina nauttinut itsekin. Onneksi tuli sentään vielä listattua luetut teokset, sillä minussa on pientä tilastonikkarin vikaa ja totaalinen aukko lukutilastoissa olisi harmittanut.

Tuolta blogin ylälaidasta, otsikon alta, löytyvät luettujen kirjojen listani vuodesta 2011 alkaen, enkä viitsi niitä tähän erikseen kokonaisuudessaan kopioida. Koontipostauksia vuoden luetuista ja parhaista löytyy vuodesta 2011, 2012 osat I ja II  ja 2013. Osa postauksista on blogin muuttojen ja sivustojen lakkautusten vuoksi muotoilultaan vähän erikoisia, mutta jutuista selviää kuitenkin seuraavia asioita:

Vuonna 2011 olen lukenut kokonaan 92 kirjaa (pl. kuva- ja harrastekirjat), vuonna 2012 tasan sata (100), ja vuonna 2013 81. Kun nyt lasken kahden viime vuoden luetut, pääsen jatkamaan tilastoa seuraavilla luvuilla: vuonna 2014 luin huimat 122 kirjaa ja vuonna 2015 94 teosta. Voisi siis sanoa, että viidessä vuodessa noin 500 kirjaa ja vuodessa keskimäärin vähän alle sata.

Olen tehnyt vuosista 2011--2013 erilaisia TOP3-listoja, jotka kaikessa laajuudessaan kuvaavat tyhjentävämmin mieleenjääneitä lukukokemuksia. Olen kuitenkin pyrkinyt valitsemaan myös kaikkein parhaimmat monien joukosta -- myös vuodelta 2010, jolta puuttuu tyhjentävät tilastot. Nuo valinnat ovat olleet seuraavat:

2010 Paras kotimainen Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta
2010 Paras ulkomainen Kathryn Stockett. The Help (suom. Piiat)
2011 Paras kotimainen Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
2011 Paras ulkomainen Michael Cunningham: Illan tullen
2012 Paras kotimainen Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
2012 Paras ulkomainen Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
2013 Paras kotimainen Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
2013 Paras ulkomainen Taye Selasi: Ghana ikuisesti

Pakotan itseni valitsemaan vuoden parhaat vastaavalla tavalla myös kahdelta viime vuodelta, mutta koska mainitsemisen arvoisia teoksia on niin paljon, täytyy minun jatkaa myös TOP3-perinnettäni. Ja pyydän huomioimaan, että edelleen jatka linjalla, jossa nimeän parhaita kunakin vuonna lukemiani kirjoja, jotka eivät siis kaikki ole olleet sen vuoden uutuusteoksia.


2014 TOP3 (pahoittelut siitä, että kategoriat ovat väistämättä tylsiä ja turhia jaotteluja, mutta ne ovat myös yritys saada mahdollisimman monta hyvää kirjaa esille)

  
Kotimaiset naiset (pakko sanoa, että tästä oli nyt pakko jättää pois monta timanttia)

• Venla Hiidensalo: Karhunpesä
• Maija Muinonen: Mustat paperit
• Tanja Pohjola: Lintu pieni

Kotimaiset miehet

• Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat (olisi voinut olla jokin muukin Kallelta)
• Juha Ruusuvuori: Koston enkeli
• Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Ulkomaiset naiset

• Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
• Kate Atkinson: Elämä elämältä
• Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Ulkomaiset miehet

• Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
• Ian McEwan: Lauantai
• Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

 

Ohuet

• Katja Kaukonen: Kohina
• Helmi Kekkonen: Suojaton
• Tiina Raevaara: Laukaisu

 

Paksut

• Anni Kytömäki: Kultarinta
• Kate Morton: The Secret Keeper
• Lucinda Riley: The Midnight Rose 

 

Klassikot

• Minna Canth: Salakari
• Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset
• Donna Tartt: The Secret History

 

Jännittävät

• Gillian Flynn: Gone Girl
• Amity Gaige: Schroder
• Liane Moriarty: Hyvä aviomies 

Tietokirjat

• Lena Dunham: Sellainen tyttö
• Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
• Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Puiden kansa

Uudehkot lasten- ja nuortenkirjat

• Nopolat (Risto Räppääjät sekä Heinähattu ja Vilttitossu)
• Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
• Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita -- Puuseppä

Lasten- ja nuortenkirjaklassikot

• Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
• Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo
• Astrid Lindgren: Se pikkuinen Lotta
• (mukaan kuuluisi vielä C. S. Lewisin Velho ja Leijona sekä Roald Dahlin Sulo ja suklaatehdas)

Jälleen kerran on lähes mahdottoman vaikeaa valita kahta vuoden parasta teosta, mutta pakko mikä pakko.

2014 Paras kotimainen Venla Hiidensalo: Karhunpesä
2014 Paras ulkomainen Kate Atkinson: Elämä elämältä

Molemmille oli kyllä useita tasavahvoja kilpailijoita, se on pakko sanoa. Luin toissa vuonna älyttömän paljon ja älyttömän hyviä kirjoja.


2015 TOP3


Kotimaiset naiset (tähän taas lisäkommentti, että yhden tilalla näistä olisi voinut olla monta muutakin)

• Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
• Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
• Liisa Rinne: Odotus

Kotimaiset miehet (edelleen vaikea kolmas valinta...)

• Markku Pääskynen: Sielut
• Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä (tai jokin toinen Kallelta)
• Asko Sahlberg: Yhdyntä 

Ulkomaiset naiset

• Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
• Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
• Alice Munro: Nuoruudenystävä

Ulkomaiset miehet

• Peter Höeg: Susanin vaikutus
• Herman Koch: Naapuri
• Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ohuet

• Helen Garner: Vierashuone
• Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
• Pertti Lassila: Armain aika

Paksut

• Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
• Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä
• Sarah Waters: Parempaa väkeä

Klassikot

• Daphne du Maurier: Rebecca
• Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema
• Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Jännittävät

• Emma Chapman: How to Be a Good Wife
• Louise Doughty: Kielletyn hedelmän kuja
• Gillian Flynn: Sharp Objects

Tietokirjat

• Claes Andersson: Luova mieli
• Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön keveys
• Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Uudehkot lasten- ja nuortenkirjat

• Timo Parvela et al.: Kepler 62 -- Kutsu
• Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita -- Ritari
• David Walliams: Herra Lemu

Lasten- ja nuortenkirjaklassikot

• Tove Jansson: Taikurin hattu
• Astrid Lindgren: Marikki (ja monet muut tänä vuonnakin luetut)
• P. L. Travers: Maija Poppanen (ja Maija Poppanen tulee takaisin)
• (mukaan kuuluisi vielä Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa sekä Anni Polvan Tiina)

Ja vuoden kaksi parasta olkoon seuraavat:

2015 Paras kotimainen Asko Sahlberg: Yhdyntä
2015 Paras ulkomainen Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


No niin, ugh olen puhunut. Tästä on hyvä jatkaa kirjavaan lukuvuoteen 2016.

Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Lastenkirjaloppiainen - Astrid Lindgren ja Ingrid Vang Nyman: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Astrid Lindgren - Ingrid Vang Nyman: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (Pippi Långstrump har julgransplundring).
Kustantaja: WSOY, 2012 (alkup .1950).
Suomentanut: Kristiina Rikman.
Sivuja: 36.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"'Voi millainen joulukuusi', Annika kuiskasi, 'voi millainen joulukuusi!'

Ja siitä kaikki olivat samaa mieltä. Pepin puutarhassa kasvoi monta puuta ja talon takana seisoi kuusi, korkea, tummanvihreä, kaunis kuusi. Siinä loistivat kynttilät, eivät mitkään pienet kuusenkynttilät vaan isot, paksut kruunukynttilät, jotka valaisivat koko puutarhan. Mutta ei kuusessa pelkkiä kynttilöitä ollut.

Kuusen oksille oli ripustettu suurensuuria piparkakku-ukkoja ja isoja kiiltopaperikoreja ja valtavia karamellirinkilöitä ja hienoista hienoimpia joulukuusenkaramelleja ja ympäri kuusen kiersivät lippunauhat.

Ja mikä tärkeintä: kuusessa oli valtavasti paketteja!"

Tänään on loppiainen ja joulu kuusineen on siivottu pois varmasti monessa muussakin kodissa kuin meidän. Meillä kuusen riisuminen tapahtui melko arkisissa merkeissä, vaikka ajatuksena peppimäinen joulunloppumisjuhla on veikeä.

Tämä tarina ei ollut jostain syystä minulla muistissa tai ennestään tuttu. Se on kuitenkin ehtaa Astrid Lindgreniä ja suloisesti kuvitettu vanhaan kunnon Ingrid Vang Nymanin tyyliin. Suomennos on uusi ja Kristiina Rikmanin käsialaa. Minusta käännös oli hyvä, mutta Lumiomenan Katjan tavoin kiinnitin huomiota siihen, että Pepin apina herra Tossavainen oli tässä kirjassa jätetty oudosti herra Nilssoniksi. Herra Tossavainen on niin vakiintunut nimi ja käsite monessa sukupolvessa, että pidän muutosta turhana, vaikka alkukielisyydessä pysytteleminen on usein perusteltua etenkin, jos nimi taipuu tuolla tavalla helposti suomalaisenkin suussa. Erikoinen valinta tämä oli siksikin, että Kristiina Rikmanin aiemmissa Peppi-suomennoksissa Nilsson on kuin onkin Tossavainen.

Tätä ja joitakin viimeistelyn huolimattomuuksia lukuun ottamatta ihastuin kirjaan, ja niin ihastui myös 6-vuotias tyttäreni. Joulukuusenriisujaiset on kuvakirjaksi melko pitkä, mutta tarvittaessa lukemista voi pätkiä, koska kirja on jaettu muutamaan eri lukuun. Silti en edes yrittänyt tätä levottoman 3-vuotiaamme kanssa.

Kirjassa joulu on siis ohi ja Peppi järjestää juhlat suuren ulkojoulukuusensa riisumisen kunniaksi. Hän kutsuu juhliin kaikki lapset, jotka saavat seurata karamellivanaa lumimajaan, jossa Peppi tarjoaa kakkua ja kaakaota. Sen jälkeen lasketaan mäkeä, tanssitaan kuusen ympärillä ja lopuksi kaikki saavat lahjoja. Peppi on ystävällinen ja antelias lapsille, mutta epää pääsyn juhliin rouva Hienostolta, joka on käyttäytynyt aiemmin Peppiä kohtaan ilkeästi. Ihan oikein, ajattelin minä, mutta jonkinlaista moralistista ikäkautta läpikäyvä Stella oli närkästynyt Pepin epäkohteliaisuudesta. Ja minä kun kuvittelin kasvattavani pieniä, peppimäisiä anarkisteja!

Saimme muuten kirjaan sopivan pienen loppiaislahjan mekin, kun naapurista annettiin lapsille tarpeettomaksi jäänyt kiva Peppi-muistipeli Ingrid Vang Nymanin kuvituksilla!

Hauskaa Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaisia oli mukava lukea yhdessä jo joulua odotellessa, mutta parhaimmin se sopii juuri loppiaiseen ja joulun loppumiseen. Päivät pitenevät jo ja ainakin minun katseeni on keväässä! Jokunen talvinen lastenkirja Kirjavassa kammarissa vielä esitellään, mutta riittäähän lunta vielä kevättalvellakin. Tai nimenomaan kevättalvella.

Joulukuusenriisujaisista ovat bloganneet kivasti Katjan lisäksi myös Pihi nainen ja Sannabanana.

Ensi viikolla palaan taas päättyneiden haasteiden pariin ja ehkäpä jonkin aikuisten kirjankin arvio tulee. Hyvää loppiaisiltaa ja alkavaa viikkoa kaikille!

Lastenkirjalauantai - Blogistanian Kuopus 2012: minun ääneni

Vuosi sitten kirjabloggaajat äänestivät ensimmäistä kertaa vuoden parhaista kirjoista. Järjestettiin Blogistanian Finlandia -äänestys kotimaisille ja Blogistanian Globalia -äänestys käännöskirjoille. Tänä vuonna päätimme äänestää myös vuoden parhaista lasten- ja nuortenkirjoista.

Tänään, 1.12., klo 10.00 lasten- ja nuortenkirjoista kirjoittavat bloggaajat antavat äänensä kolmen parhaan tänä vuonna Suomessa ilmestyneen "lanu-kirjan" puolesta. Tulokset ja Blogistanian Kuopus 2012 -voittaja julkistetaan Saran kirjat -blogissa maanantaina 3.12.2012.

Minä en juuri lue nuortenkirjoja. Alle kouluikäisten lasteni kanssa luen lähinnä kuvakirjoja, esikoisen kanssa lisäksi jonkin verran lastenromaaneja. Ehdokkaani tulevatkin näistä kategorioista. Kyseessä ovat nimenomaan minun ehdokkaani, mutta mielipiteeseeni varmasti vaikuttaa jonkin verran myös se, kuinka lapseni ovat kirjat ottaneet vastaan. Onhan luonnollistakin arvioida lastenkirjaa sen kohderyhmän arvostuksen perusteella.

Kuten arvata saattaa, valinta oli vaikea. Tasaisen loistavia lastenkirjauutuuksia tuli luettua paljon tänäkin vuonna. Koska joitakin poispudotuskriteerejä täytyi käyttää, jätin nyt pisteittä esimerkiksi nämä upeat kirjat, jotka ovat jo ennestään niin tuttuja ja tunnustettuja, että päätin lopulta jakaa ääneni toisaalle:

• Kristiina Louhi: Tompan uusi koti (Tammi)
• Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen (Tammi)
• Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Christel Rönns: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli (Tammi)

Näistä etenkin uudistunut Heinähattu ja Vilttitossu -kirja oli kovasti mieleeni.

Tämän jälkeen minulle jäi edelleen neljä hyvin vahvaa ehdokasta, mutta vain kolmea saa äänestää. Pudotin lopulta pois pistesijoilta ainoan käännöskirjaehdokkaani. Ehkä se oli hölmö päätös, mutta ajattelin nyt jakaa kunniaa kotimaisille tekijöille, kun en osannut laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen. Haluan silti nostaa esiin seuraavan kirjan, joka on hauska, viisas, ihanasti riimitelty ja modernin kuvituksensakin ansiosta myös lasten suosikki. Sitä paitsi se tulee Walesista, mikä on eurooppalaisittain mukavan eksoottista.

• Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa (Karisto)

Kerrassaan ansiokas perintöprinssi!

Mutta sitten itse asiaan, TOP3:een. Valinnoissa näkyy ehkä ikäluokkani - tai jopa konservatiivisuuteni lastenkirjallisuuden suhteen. Rakastan satuja, vanhanaikaisia tarinoita, tunnelmia ja kuvitustyylejä. Valinnoissa näkyy silti viehtymykseni myös erikoisempiin kuvitusratkaisuihin. Ykkösvalinnassani perinne ja moderni yhdistyvät kauniisti, kun vanhaa suomalaista satua kuvitetaan tuoreella tyylillä.

Sisällöllisesti valinnoissani korostetaan empatiaa ja ystävällisyyttä sekä kirjoittamista ja lukemista, tarinoiden ja mielikuvituksen voimaa. Saduissa dramatiikka ja surukin ovat paikallaan, mutta halusin mukaan myös yhden realistisemman arkikuvauksen, joista pidän niistäkin. Ja kun lapsista on kyse, arkeakin tietysti sävyttää mielikuvitus.

Näiden pitkien selitysten jälkeen, ehdokkaani Blogistanian Kuopus 2012 -kisaan ovat tässä:

1. Zacharias Topelius - Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi. Suom. Asko Sahlberg. Kustantaja: Teos & Söderströms. (3 pistettä)
2. Enna Airik: Haavemaa. Kustantaja: Karisto. (2 pistettä)
3. Marika Maijala - Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri. Kustantaja: Otava. (1 piste)

Tenavatorstai - Marika Maijala ja Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Marika Maijala - Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri.
Kustantaja: Otava, 2012.
Sivuja: 34.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Satoi lumiukkolunta. Sylvi Kepponen oli vähän nuhainen. Hän istui huoneessaan kirjoittamassa kirjeitä. Tessu-koira kuorsasi laiskanlinnassa. Oli maaliskuun alku.

Sylvi katseli vastapäisen talon ikkunaa. Siellä istui poika."

Sylvi Kepposesta tuli perheessämme syksyn ihana yllättäjä. Olen kyllä ihaillut palkitun Marika Maijalan persoonallisia kuvituksia mm. Hannu Mäkelän lastenkirjoissa ja Maija Poppasen uudistetussa laitoksessa (WSOY 2010). Lisäksi Maijalan kuvittama ja Essi Kummun kirjoittama Puhelias Elias (Tammi 2012) oli tänä vuonna ehdolla Finlandia Junior -voittajaksi (onnittelut muuten Christel Rönnsille juuri äsken selvinneestä voitosta!). Olin myös kiinnittänyt huomiota erikoisen muotoisiin Sylvi Kepponen -kirjoihin, mutta jostain syystä niitä ei ollut tullut ikinä hankittua luettaviksi.

Tämän uusimman, Sylvi Kepposen kirjekaverin, nappasin mukaan kirjastosta, jossa se oli nostettu houkuttelevasti esille. Täällä kotona se lojui vielä kauan kirjapinossa lukemattomana, sillä jostain syystä ulkomuoto ei heti houkutellut iltasatuaikaan tytärtä, joka valitsi aina jotakin muuta Sylvin ohi.

Lopulta kuitenkin koitti ilta, jona Sylvi Kepponen esittäytyi meille, ja ihastuimme häneen heti molemmat. Kirjassa on lyhyt ja aika yksinkertainen, mutta hyvin mukava tarina. Sylvi huomaa talvista maisemaa ikkunan läpi katsoessaan vastapäisessä talossa apeana paikallaan istuvan pojan ja tämän vilkkaan koiran. Hän saa myöhemmin tietää, että pojan jalassa on kipsi, eikä tämä pääse siksi ulkoilemaan. Sylvi päättää kirjoittaa pojalle kirjeen, tarinan, jota poika saisi jatkaa. Kirjeenvaihto muodostaa kauniin kesäisen sadun. Lopulta lapset tapaavat ja Sylvi kuljettaa pojan avuliaasti pulkallaan kirjastoon.

Tarina oli meistä kiva, ja kirjoittavaa lukutoukkaäitiä erityisesti miellytti se, että kirjassa lapset keksivät sekä kirjoittavat tarinaa ja menevät vielä yhdessä kirjastoonkin. Ah! Mutta hienointa tässä kirjassa sentään oli kuvitus. En ihmettele, että tekijätiedoissa kuvittajan nimi mainitaan ensimmäisenä, vaikka yleensä se tulee vasta kirjailijan jälkeen. Maijalan tyyli on persoonallinen, mutta söötti, ja aikuisen silmään hän on osannut tässä kirjassa luoda hienosti esimerkiksi tunnelmallisen kauniita talvimaisemia.

Kekseliäisyyttä arvosti myös lapsi: Kun kysyin Stellalta hänen suosikkiaukeamaansa kirjasta, hän valitsi joukosta tämän kuvan, jossa Sylvi on piirretty veden alle.

Kokonaisuudessa Stellaa kiehtoi selvästi kuvituksen puukynäjälki ja naivistinen tyyli, jonka ansiosta kirja näyttää ikään kuin lapsen kuvittamalta - hyvin taitavan lapsen, mutta kuitenkin. Hän kyseli minulta, miten joku on osannut piirtää näin hienosti ja kiinnitti huomiota kohtiin, joissa värittäminen ei ollut täysin huolellisesti suoritettu tai - voi ei - oli väritetty vähän viivojen yli. Minua hymyilytti.

Yllätyksekseni luimme esikoululaisen kanssa tämän lyhyen kirjan iltasatuna hyvin monena päivänä peräkkäin. Sitten jo haimmekin kirjastosta kaksi aiempaa Sylvi Kepponen -kirjaa. Minun suosikkini on niin tunnelmoivan piirrosjäljen kuin realistisen tarinan osalta tämä tuorein teos, mutta Stella taisi ihastua vielä enemmän ensimmäiseen, fantastisempaan Keppos-kirjaan, Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2008), jota olemme myös lukeneet kerran toisensa jälkeen.

Suosittelen Sylvi Keppos -kirjoja kaikille kekseliästä kuvitusta ja hauskoja, pikku tarinoita arvostaville lukijoille. Kustantamon ikäsuositus on 5+, mikä voi olla ihan osuva arvaus tarinoiden lyhkäisyydestä huolimatta. Sisältöön ja Sylvin puuhiin samastumisessa jopa kouluikä voi olla sopiva.

"Salaperäinen kirje päättyi salaperäiseen viestiin: 'Kirjoita tarina loppuun ja kätke se Kafkan pannan alle!'

Luka mietti hetken, kuka kirjeen oli kirjoittanut. Sitten hän mietti, miten tarina päättyisi. Hän alkoi kirjoittaa."

Sylvi Kepposen kirjekaveri on luettu myös esimerkiksi Värikäs päivä -lastenkirjablogissa, jossa siihen ei ihastuttu aivan yhtä varauksetta. Sylvi Kepposen hukkaretkeä on taas käsitelty Lastenkirjahyllyssä.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Tenavatiistai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen.
Kuvitus: Salla Savolainen.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen.
Sivuja: 40.
Genre: Isojen lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Heinähattu väittää, että minä olin vauvana kalju.
Helga yskähti ja vilkaisi Halisea.
- Et sinä varmaan... kalju ollut, kyllä sinulla muutama hius oli, Halise muisteli.
Vilttitossu katsoi Heinähattua vahingoniloisena.
- Siitäs sait!
- Minä voin todistaa, minulla on valokuva, Heinähattu tiuskaisi.
- En usko, sanoi Vilttitossu.
Helga otti molemmat tytöt kainaloonsa.
- Te olitte molemmat herttaisia vauvoja, hän kehaisi.
- Kylän suloisimmat vauvat, lisäsi Halise. - Heinähattu tuoksui hiukan vaniljalta ja Vilttitossu kanelilta.
- Nyt herkutellaan! Helga huudahti, ja pian Heinähattu ja Vilttitossu istuivat leikkimökin pöydän ääressä palaset mansikkakakkua lautasella."

Monipuolisesti lahjakkaiden Nopolan sisarusten hahmot Heinähattu ja Vilttitossu ovat suosikkejani. Se ei ole mikään ihme, sillä paitsi että Sinikka ja Tiina Nopola osaavat kirjoittaa hauskoja lastenkirjoja on Heinähatussa ja Vilttitossussa myös monia piirteitä rakastamistani lastenkirjaklassikoista ja niiden hahmoista.

Kaksi siskosta on ollut minulle aina mieluisa lastenkirja-asetelma jo siksi, että vietin oman varhaislapsuuteni tiiviisti pari vuotta vanhemman siskoni seurassa - kunnes meitä oli kolme. Ihan kuin suursuosikissani Astrid Lindgrenin Marikissa, esimerkiksi. Usein käytetty kunnollisen isosiskon ja kurittoman pikkusiskon roolitus on sekin tuttu omasta elämästä. Heinähatun ja Vilttitossun naapurissa asuvista Alibullenin neideistä tulee taas mieleen toisen ikisuosikkini, Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina. Lisäksi tämän uuden HH&VT-kuvakirjan sisäkansien kuvitus muistuttaa elävästi Astrid Lingrenin hovikuvittajan Ilon Wiklandin luomia sympaattisia pikkukaupunkimaisemia vaikkapa kirjasta Osaa Lottakin ajaa tai Minäkin haluan siskon -teoksesta.

Olen lukenut aiempia Heinähattu ja Vilttitossu -teoksia töiden takia, mutta omien lasteni kanssa en ollut vielä kunnolla ehtinyt noihin kuvitetuiksi lastenromaaneiksi luokiteltuihin kirjoihin, ennen kuin tämä uutuus ilmestyi. Uutta Kalju-Koposessa on paitsi pienemmillekin lapsille sopiva kuvakirjaformaatti myös kuvittaja, eli lukuisista suosituista lastenkirjoista tuttu Salla Savolainen. Olen kirjoittanut Savolaisen omista Maikki-kirjoista sekä enemmänkin hänestä Tove Appelgrenin kirjoittamien Vesta-Linnea-kirjojen yhteydessä. Kerroin myös Finlandia Junior -ehdokkaana olevasta Hurraa Helsinki! -kirjasta ja Pihi nainen bloggasi äskettäin Savolaisen kuvittamista, Leena Virtasen kirjoittamista Xing-teoksista.

Mielestäni Savolainen on aivan parhaimmillaan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen -teoksessa. En tiedä, miltä kuvittajavaihdos tuntuu niistä, jotka ovat lukeneet enemmän vanhempia HH&VT-kirjoja ja tottuneet Markus Majaluoman kynänjälkeen, mutta minä otin ilolla vastaan tämän muutoksen. Ilahduin myös hahmojen hyppäämisestä varsinaiseen kuvakirjaan, vaikka meillä esikoinen jaksaisi varmasti vähitellen kuunnella jo niitä alkuperäisiäkin tarinoita. 

Tästä kirjasta olen kuullut napinaa, että se olisi kuvakirjaksi liian pitkä. Aika pitkä se 40:llä, välillä melko täydellä, sivullaan onkin, eikä sovi siksi ihan perheen pienimmille. Meillä tämä on ollut kuitenkin aivan sopiva juuri kuusi vuotta täyttäneelle Stellalle, joka on hyvin "visuaalisesti orientoitunut" ja vähän levoton, eikä vielä jaksa kovin laihasti kuvitettuja kertomuksia (Risto Räppääjät jo menevät pari, kolme lukua kerrallaan, Tinka ja Taika ei vielä oikein). Toisaalta vielä levottomampi ja vasta 3-vuotias Dani jaksoi kuunnella tämän kerran läpi hänkin, hyvällä hetkellä.

Se huono puoli näin pitkässä - ja hyvässä - kuvakirjassa on, että lapsi haluaa lukea sen uudelleen ja uudelleen, ja oletuksenahan kuvakirjassa on, että se luetaan kerralla kokonaan. Pari lukua lastenromaania saattaa olla tekstimäärältään vastaava iltasatu, mutta silloin päästään eteenpäin ja luetaan joka kerta tuoretta tekstiä. Lapsi rakastaa toistoa, mutta aikuista saattaa kyllästyttää lukea samaa, näinkin pitkää kirjaa illasta toiseen.

En silti missään nimessä valita, sillä tästä kirjasta, niin tekstistä kuin kuvituksesta, pitää meillä koko perhe. Samoin muuten mainiosta Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvasta, josta muistini mukaan kirjailijat eivät valitettavasti välittäneet. Suosittelen kirjaa noin 4-7-vuotiaille lapsille vanhempineen. Elokuvan kohderyhmä laajennee molempiin suuntiin.

Kuten alussa vihjasin, sydämessäni on jo samastumisen takia valmis paikka lastenkirjojen kurittomille pikkutytöille. Olen huomannut kuitenkin jossakin määrin epäonnistuneeni pienen anarkistin kasvattamisessa, kun viime aikoina Stella on kauhistellut moraalisen närkästyksen vallassa niin Peppi Pitkätossun kuin Vilttitossun tempauksia. Mutta hän onkin isosisko ja kasvaa ehkä tyypilliseksi Heinähatuksi, jonka huolenpidon suojissa Danin on helpompi versoa enemmän äitiään muistuttavaksi keppostelijaksi.

"Äiti kuiskasi jotakin isälle, kävi makuuhuoneessa ja palasi silkillä päällystetyn korulippaan kanssa.
- Onko se minulle? Vilttitossu kysyi.
- Se on Heinähatulle, äiti sanoi. - Kiinalaista käsityötä.
Heinähattu pyyhki silmiään.
- Sinä voit säilyttää lettejä tässä ikään kuin muistona, minä olen perinyt tämän isoäidiltäni, kertoi äiti.
- Mitäs minä saan? Vilttitossu kysyi.
- Toivon mukaan saat anteeksi Heinähatulta, isä sanoi.
Heinähattu katsoi Vilttitossua kulmiensa alta.
- No, saat anteeksi, Heinähattu kuiskasi.
Sitten hän avasi lippaan, asetti letit sen pohjalle ja napsautti rasian kiinni.
Vilttitossu silmäili lipasta suu mutrussa.
- Olisin minäkin voinut kiinalaisen rasian ottaa. Koska oikeastaanhan se oli Kalju-Koposen syytä kaikki."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.