Hyllynlämmittäjä ja kevään kiinnostavimmat uutuudet

Vuosi 2017 tuntuu kohdallani alkavan kirjafiiliksissä suorastaan kihisten. Minulla oli heti vuoden vaihtuessa olo, että haluan osallistua haasteisiin ja lukea ns. tavoitteellisesti, tehdä ihania suunnitelmia ja yrittää myös pitäytyä niissä. Nyt vaikuttaisi siltä, että alustavat lukusuunnitelmat on tehty ja lyöty pitkälti lukkoon.

Ensinnäkin kuulun muutaman ystävän kanssa perustettuun lukupiiriin, jossa valitsemme vuorokuukausina luettavan kirjan tietyn teeman mukaan. Tämä piiri on pyörinyt jo vuoden, ja tällä hetkellä teemamme on 1980-luku (tuolloin ilmestyneet kirjat), helmikuussa hyppäämme jo Nobel-voittajiin.

Toiseksi lähdin innokkaana mukaan Sivumennen-podcastin lanseeraamaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen -- kun ystävä ymmärsi haastaa. Sivumennen ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta olen havainnut sen vetäjät Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen muuten somen kautta fiksuiksi ja hauskoiksi kirjallisuusihmisiksi, joten aloin kuunnella heidän podcastiaan nyt, kun sain parahiksi yhden äänikirjan päätökseen (Liane Moriartyn Three Wishes -- ehkä paras äänikirja ikinä <3 ).

Hyllynlämmittäjä-haasteen idea on mitä järkevin: lukea 12 kuukauden aikana omasta hyllystä 12 teosta, jotka ovat lämmittäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Kirjahylly on minulle, kuten varmasti monelle muullekin lukijalle, paitsi jatkuva ilon aihe myös paineen luoja. Hyllytila on rajallinen, ja kun kirjat lisääntyvät nopeammin kuin niitä ehtii lukea, joutuu tekemään kipeitä päätöksiä sen suhteen, mistä kaikesta on pakko luopua raivatakseen tilaa uusille tulokkaille. Siitä huolimatta minullakin on lukuisia (lukuisia) kirjoja, jotka pysyvät hyllyssä vuosi-inventaariosta toiseen, koska ihan todella haluan ja aion lukea ne, mutta joihin saakka en vain ole koskaan ehtinyt.

Siivosin juuri kirjahyllyni jälleen kerran (ja lähetin kierrätyskeskukseen laatikoittain kirjoja), ja samalla oli hyvä valita nuo 12 teosta tähän haasteeseen. Se oli hyvin vaikeaa, koska vaikka yritin valita vain sellaisia, jotka ovat odottaneet vuoroaan oikeasti kauan ja jotka ihan oikeasti haluan lukea ilman velvollisuudentunteita, minun piti lähteä liikkeelle noin 30 kirjasta. Lisäksi lähes kaikki niistä tuntuivat olevan paksuja järkäleitä. Ei kauhean yllättävää, tosin, koska varmasti usein juuri kirjan paksuus on estänyt tarttumasta siihen ensimmäisten joukossa ja TBR-listani vanhimmat ja ohuimmat teokset olen lukenut vuosien varrella silloin tällöin järjestämieni vuorokauden mittaisten lukumaratonien aikana.

No tällainen -- aika kunnianhimoinen, sanoisin -- kirjapino sai lopulta kunnian tulla kohotetuksi Hyllynlämmittäjän arvokkaaseen asemaan. Arvoin saman tien ensimmäisenä aloitettavan teoksen, ja arpa suosi tietenkin lähes paksuinta teosta, Joyce Carol Oatesin Blondia. Mutta ei se mitään, aloitin sen ihan innoissani ja myös pidän alusta kovasti.

Kuvan teokset alhaalta ylös (tajusin muuten vasta tässä listatessa, että valikoimasta tuli hyvin voimakkaasti amerikkalainen):

• Craig Thompson: Habibi
• Marilyn French: Naistenhuone
• Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
• Jennifer Egan: The Keep (suom. Sydäntorni)
• Joyce Carol Oates: Blondi
• Richard Powers: Laulut joita lauloimme
• Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
• Christos Tsiolkas: The Slap
• Sylvia Plath: The Bell Jar (suom. Lasikellon alla)
• John Steinbeck: Vihan hedelmät
• Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani 

Lukupiirikirjojen ja hyllynlämmittäjien lisäksi haluan lukea myös uutuuksia. Niinpä tein myös listan kevään kiinnostavimmista uutuuskirjoista, joita luen ainakin alkuun ilman lukkoonlyötyjä suunnitelmia ja aikatauluja, mutta aloitin eilen Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -romaanin. Alla koko lista (joka ei ole kaikenkattava vaan sellainen vuoden alun fiilisten mukaan poimittu, varmasti unohdin tai ohitin huomaamattani monta listalle oikeasti kuuluvaa):

• Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
• Petina Gappah: Muistojen kirja
• Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
• Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
• Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
• Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
• Katja Kallio: Yön kantaja
• Han Kang: Vegetaristi
• Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
• Jenni Linturi: Jälleenrakennus
• Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
• Ian McEwan: Pähkinänkuori
• Zadie Smith: Swing Time
• Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
• Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Niin, ja sitten luen tietenkin edelleen lasten- ja nuortenromaaneja lapsilleni. Yleensä on kerralla kesken kolme: yksi kummankin kanssa kahdestaan luettava ja yksi yhteinen. Mukavaa kun lasten kasvaessa heille luettavat kirjat muuttuvat koko ajan minullekin mieluisammiksi ja kiinnostavammiksi.

Näillä eväillä vuoden alkuun!

Totally British -tiistai - Catherine Hall: Days of Grace

Catherine Hall: Days of Grace.
Kustantaja: Viking Books/Penguin Books UK, 2010.
Sivuja: 294.
Genre: Kahden aikatason lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"When we got there it was crowded but strangely quiet. Some of the little ones were crying, clinging to their mothers, and a few of the bigger boys ran about, pretending to shoot at each other like soldiers. But most of us were silent and still, waiting to see what was going to happen. I knew that nothing I said or did would change anything. I couldn’t stop the war. I couldn’t even make Ma change her mind about sending me away. I didn’t know where I was going, where I would sleep that night or where I would wake up in the morning. All I knew was that Ma wouldn’t be there with me. I swallowed hard, trying to force back the panic that was rising in my throat. When a whistle screeched and a teacher clapped her hands to make us listen, I thought I was going to be sick. A hush fell over the schoolyard.

‘Say goodbye to your mothers and line up in pairs,’ the teacher shouted. ‘Quickly, now. We’ve no time to lose.’"

Kuuntelin englantilaisen Catherine Hallin esikoisromaanin Days of Grace äänikirjana. Se valikoitui kuuntelulistalleni kehuvien blogiarvioiden ansiosta. Oikeastaan vielä kehutumpi on ollut Hallin toinen romaani, The Proof of Love, mutta tuntui jotenkin mukavammalta aloittaa esikoisesta, jonka asetelmakin kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavammalta.

Romaani kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa, mutta saman päähenkilön elämästä kertoen. Ensimmäisessä osiossa Nora on jo vanha ja sairas nainen, joka ystävystyy läheisesti naapurissa asuvan, raskaana olevan nuoren naisen kanssa. Uusi ystävyys nostaa pintaan tunteita ja muistoja ajasta, jota kerrataan vuorottelevassa osiossa.

Siinä Nora on vielä nuori tyttö, joka evakuoidaan Lontoosta, toisen maailmansodan jaloista äitinsä luota pappisperheeseen Kentin maaseudulle. Perheen samanikäisestä tyttärestä, Gracesta, tulee hänen paras ystävänsä. Elämä maaseudulla on sodankin aikana verrattain huoletonta, mutta nuorten kasvukivut ja perheen sisäiset jännitteet tuovat tarinaan mutkia. Noran ja Gracen tarinaa seurataan aikuistumisen kynnykselle saakka.

Olin varsinkin aluksi hyvin ihastunut tähän kirjaan ja tarinaan. Loppua kohden se ehkä muuttui silmissäni hitusen tavanomaiseksi, mutta pidin romaanista kuitenkin loppuun saakka, eikä keskeyttäminen käynyt mielessä. Pidän rinnakkaistarinoista ja vaihtuvista aikatasoista romaaneissa, samoin pidän kaikesta englantilaisesta ja toiseen maailmansotaan liittyvistä kertomuksista. Hall kuvailee Noran elämää ja tunteita värikkäästi ja tunteikkaasti. Olisin saattanut pitää kirjailijan äänestä vielä enemmän itse luettuna. Nyt sinällään ihan hyvän äänikirjan lukijan eläytyvä näytteleminen ajoittain ärsytti.

Kuten näistä viehättävistä kansikuvistakin voi päätellä, kyseessä on romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä. Nuoret Nora ja Grace ovat kuin paita ja peppu, ja tuo suhde jättää Noraan lähtemättömät jäljet. Vanhalla iällä hänelle suodaan vielä mahdollisuus toiseen läheiseen ystävyyssuhteeseen, joka on minun kirjallisen makuni mukaista sukupolvet ylittävää, aika epätodennäköistä sielunkumppanuutta. Jennin blogissa keskusteltiin juuri vähän aikaa sitten "kirjallisesta ystävyydestä", ja sielläkin mietimme noita kirjoja eri-ikäisten naisten ystävyydestä. Mieleen tulivat ainakin Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café, Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Ihanan Teräskukat (Steel Magnolias) olen nähnyt vain elokuvana, mutta se perustuu Robert Harlingin samannimiseen näytelmään, eli olisi luettavissa, sekin.

Kaiken kaikkiaan Days of Grace oli koskettava romaani ystävyydestä, rakkaudesta, perheestä ja sodasta. Ei se mikään elämää muuttava, ravisuttava lukukokemus minulle ollut, mutta suosittelen kirjaa ilman muuta ja lämpimästi traagisen koskettavia tarinoita ja kaunista kieltä rakastaville. Lisää arvioita kirjasta voi lukea esimerkiksi sen Goodreads-sivulta. Minä aion ehdottomasti lukea tai kuunnella myös sen Hallin seuraavan romaanin, The Proof of Love.

Parhaiden perjantai - Paul Murray: Skippy Dies

Paul Murray: Skippy Dies.
Kustantaja: Faber & Faber/Penguin, 2010.
Sivuja: 661.
(Äänikirjan lukija: Patrick Moy.)

Genre: Tragikoominen kouluromaani.

Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"'Anyone?' he repeats, looking over the class, deliberately ignoring Ruprecht Van Doren's upstretched hand, beneath which the rest of Ruprecht strains breathlessly. The rest of the boys blink back at Howard as if to reproach him for disturbing their peace. In Howard's old seat, Daniel 'Skippy' Juster stares catatonically into space, for all the world as if he's been drugged; in the back-row suntrap, Henry Lafayette has made a little nest of his arms in which to lay his head. Even the clock sounds like it's half asleep.

'We've been talking about this for the last two days. Are you telling me no one can name a single one of the countries involved? Come on, you're not getting out of here till you've shown me that you know this.'

'Uruguay?' Bob Shambles incants vaguely, as if summoning the answer from magical vapours."

(Historianopettaja Howardin kuulustellessa oppilaitaan Ensimmäisestä maailmansodasta.)

Irlantilaisen Paul Murrayn romaani Skippy Dies jäi reilun vuoden takaa mieleeni ulkomaisista kirjablogeista nimensä ja Booker- ja muiden palkintoehdokkuuksiensa vuoksi. Sen sijaan kirjan kuvailu ei innostanut minua sen pariin: päähenkilöinä teini-ikäisiä poikia sisäoppilaitoksessa katolisessa Irlannissa ja tapahtumien alkaminen yhden heistä kuollessa donitsinsyöntikilpailussa. Monet kehut saivat minut silti kokeilemaan kirjaa, ja se olikin aivan mahtava.

En yleensä lue huumorikirjoja, mutta vaikka Skippy Dies on osittain todella hauska, se on parhaiden komedioiden tapaan pohjimmiltaan traaginen. Henkilögalleria on hyvin runsas ja joukossa on koulupoikien lisäksi myös tyttöjä ja monta aikuistakin. Myös romaanin käsittelemät aiheet ovat uskomattoman moninaisia rakkauselämän koukeroista nuorten lääkekännien kautta fysiikan säieteoriaan. Ja silti paketti pysyy ponnistelematta kasassa. Skippy Dies perustuu osittain kirjailijan omiin koulukokemuksiin.

Kuuntelin tämän romaanin äänikirjana, ja vaikka se ei aina ole kirjalle eduksi, nyt erittäin taitava ääninäyttelijä Patrick Moy teki kuuntelemisesta juhlaa. Hän oli miellyttävä-ääninen, selkeä ja innokkaasti eläytyvä. Ainoa ongelma - se sama, joka on jokaisella äänikirjojen lukijalla - oli vastakkaisen sukupuolen edustajan esittäminen dialogikohtauksissa. Moyn naiset siis kuulostivat gayparodialta, mutta kun siihen tottui, hänen kuuntelemisensa oli erittäin nautittavaa. Näytteen voitte kuunnella esimerkiksi täältä.

Kaikkein hienointa Murrayn kirjassa ovat ehkä henkilöhahmot, joihin kiintyy ja joita heidän omituisuuksistaan huolimatta ymmärtää. Yksi päähenkilö on Skippy, jonka kuolemalla kirja tosiaan alkaa, mutta jatkuu sitten kerimällä auki tapahtumasarjaa, joka johtaa tähän traagiseen tapahtumaan. Toinen päähenkilö lienee historianopettaja Howard, jonka keski-iän kriisiä, parisuhdeongelmia ja moraalisia pohdintoja romaani käsittelee paljon. Muista henkilöistä paljon ovat esillä esimerkiksi Skippyn läski neropattiystävä, Ruprecht, ja Howardin esimies, Seabrook Collegen vt. rehtori "the Automator", jonka puheenparsi Moyn tulkitsemana jää lähtemättömästi mieleen.

Juoni pyörii päähenkilöiden rakkauselämän, ystävyyssuhteiden ja muun henkilökohtaisen ympärillä, mutta lukuisten henkilöhahmojen ansiosta tarinassa on eriyisen paljon sivujuonteita, kuten pedofiliaa, syömishäiriöitä, pornoa, väkivaltaa, koulukiusaamista ja niin edelleen. Myös valoisampia asioita - Skippy Dies ei traagisuudestaan huolimatta ole synkkä. Kaiken keskipisteenä on koulu, Seabrook College, jonka maineen varjelu tuntuu olevan the Automatorin tärkein tehtävä.

Vaikka äänikirjakokemus oli tällä kertaa niin hieno, tämä on kirja, jonka haluan joskus lukea myös painettuna ja saada sen omaan hyllyyni. Skippy Dies on Murrayn toinen romaani, ja aion lukea esikoisenkin, An Evening of Long Goodbyes, joka on niin ikään ollut kehuttu ja ehdolla erinäisten kirjallisuuspalkintojen saajaksi.

Totally British -tiistai - Amanda Hodgkinson: 22 Britannia Road (äänikirja)

Amanda Hodgkinson: 22 Britannia Road.
Kustantaja: Fig Tree (Penguin), 2011.
Sivuja: 320.
Äänikirjan lukija: Sandra Duncan.
Genre: Melankolinen ihmissuhderomaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana haasteita Maahanmuuttajien tarinat 2011 ja Totally British: Multicultural Britain; Modern Women Writers


"Silvana pulled Aurek tighter to her, rocking him back and forth, the memories departing. He snaked a bony hand out from under her coat and she felt his small fingers searching her face. And how was it that love and loss were so close together? Because no matter how she loved the boy – and she did, furiously, as if her own life depended on him – loss was always there, following at her heels. By the time the dawn sky leaked light into the darkness, Silvana was too tired to think any more and finally closed her eyes, letting the heartbeat drone of the engines settle her to a thankfully dreamless slumber."

Englantilaisen Amanda Hodgkinsonin esikoisromaani 22 Britannia Road kertoo Englantiin toisen maailmansodan jälkeen muuttavan puolalaisperheen tarinan. Silvana ja Janusz ovat juuri menneet naimisiin ja ehtineet saada ensimmäisen lapsensa, kun sota erottaa heidät toisistaan totaalisesti kuudeksi vuodeksi.

Kuuteen vuoteen mies ja vaimo eivät ole vaihtaneet sanaakaan edes kirjeitse eivätkä ole tienneet toistensa kohtalosta mitään. Sodan päätyttyä Silvana ja Aurek-poika kuitenkin löytyvät, ja Ipswichiin, Englantiin asettunut Janusz kutsuu heidät luokseen tarjotakseen heille kodin. Kuinka yhteiselo onnistuu, kun vuodet ja sota ovat muuttaneet kumpaakin puolisoista, ja kun kummankin mieltä painavat sodan aikana tapahtuneet asiat sekä syntyneet salaisuudet? Oman mutkansa matkaan tuo sodan traumatisoima Aurek, joka ei luonnollisesti muista tai tunnista isäänsä, ja joka elää äitinsä kanssa vahvassa symbioosissa. Myös sopeutuminen uuteen maahan ja vieraaseen kulttuuriin aiheuttaa ongelmia.

Kuuntelin tämän äänikirjan melko nopeasti, sillä kirja ei ole paksu ja tiskikoneemme sattui juuri olemaan pitkään huollossa. Yhdistänkin 22 Britannia Roadin vahvasti tiskaamiseen. :) Lukija Sandra Duncanilla on ihan miellyttävä, selkeä ja melko väritön ääni peruskerronnassa, mutten pitänyt hirveästi hänen näyttelemisestään dialogikohtauksissa. Nämä ovat toki makuasioita, ja minäkin totuin Duncanin tyyliin aika pian alun jälkeen.

Itse kirja on aika hyvä. Sillä olisi ollut kohdallani mahdollisuuksia suurempaankin innostamiseen, sillä pidän maahanmuutto- ja perhe-/avioliittotarinoista, sekä yhteiskunnallisen kuohunnan yksilötason vaikutusten kuvailusta. Myös kirjailijan tyyli suhtautua tarinaan ja henkilöihin melko analyyttisesti ja viileän etäisesti on minulle usein sopiva. Jotakin tästä romaanista jäi kuitenkin puuttumaan, niin ettei se noussut tämän vuoden tärkeimpien lukukokemusteni joukkoon.

Oikein kelvollinen 22 Britannia Road kyllä on. Se on myös voittanut palkintoja ja ehdokkuuksia erilaisilla listoilla ja ulkomaiset kirjabloggaajat puolelleen. En tiedä, jäikö teos minulle vähän etäiseksi taas äänikirjamuodon vuoksi, vai johtuiko se siitä, etten kiintynyt voimakkaasti keneenkään henkilöistä. Janusz on hieman juro, mutta luotettava perusmies. Hän on hellyttävä, muttei herättänyt minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Silvana on monimuotoisempi, herkkä hahmo, jota monet ikävät tapahtumat ovat rikkoneet vähän kerrassaan. Häntä säälii ja ymmärtää, mutten samastunut Silvanaan voimakkaasti tai ollut todella huolissani hänen kohtalostaan. Edes pieni poika Aurek ei herättänyt äidinvaistoani tai suojelunhalua niin kuin lapsihahmot kirjallisuudessa usein tekevät.


Kukaan henkilöhahmoista ei ole mielestäni huonosti rakennettu, mutta jotakin jäi puuttumaan.


Kirjassa kerrotaan myös ajasta ennen sotaa, ja koskettavinta onkin, kuinka valoisat, elämänhaluiset nuoret tulevaisuus edessään muuttuvat sodan myötä epävarmoiksi ja hapuileviksi. He menettävät niin paljon ja eksyvät matkallaan kohti selviytymistä.


Pienestä napinasta huolimatta suosittelen kirjaa ilman varauksia kompleksisten mutta hienovaraisten parisuhdekuvailujen, 1940-luvun, maahanmuuttotarinoiden sekä brittiläisyyden ystäville. 

TB-torstai - Kamila Shamsie: Burnt Shadows/Poltetut varjot

Kamila Shamsie: Burnt Shadows (Poltetut varjot).
Kustantaja: Bloomsbury, 2009 (Gummerus, 2010).
(Suomentaneet: Kristiina Drews ja Tommi Uschanov.)
(Suomalainen kansi: Jenni Noponen.)
Äänikirjan lukija: Jane McDowell.
Sivuja: 384 (Poltetut varjot: 461 sivua).
Genre: Eeppinen ja yhteiskunnallinen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.




Kirja on luettu osana haastetta Totally British: Commonwealth.


"Oli hämähäkki ja oli sen varjo. Kaksi sukua, kaksi muunnelmaa hämähäkkitanssista. Ashraf-Tanakat, Weiss-Burtonit - heidän yhteinen tarinansa oli pommin tarina, kadotetun kotimaan tarina, satamaan ammutun miehen tarina, käyttämättä jätettyjen luotiliivien tarina. Tarina siitä, miten maailman mahtavinta valtiota paettiin ypöyksin."


Poltetut varjot on jäänyt minulle mieleen - yllätys, yllätys - kirjablogeista. Aika moni suomalainen bloggaaja luki kirjan viime vuonna, ja ainakin minulle jääneen mielikuvan mukaan suurin osa myös piti kirjasta paljon.

Gummerus julkaisi tänä syksynä toisen Kamila Shamsien romaanin, Kartanpiirtäjä - joka tosin on kirjoitettu vuosia ennen Poltettuja varjoja. Sain kirjan lahjaksi ja aion lukea sen pian, mutta harmittelin, kun en ollut lukenut kehuttua Poltettuja varjoja ensin. Teinkin kerrankin niin, että lainasin ko. romaanin kirjastosta (olen niin huono eräpäivien kanssa, että yleensä hankin luettavat kirjat omaan hyllyyni), ja ajattelin lukea sen ensin. Aikaa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, ja kun edellinen äänikirjani päättyi ja oli aika ladata jotakin uutta, sainkin kuningatarajatuksen kuunnella Poltetut varjot äänikirjana ja englanniksi. (Lainaukset on poimittu siitä kirjaston suomenkielisestä kirjasta, joka minulla yhä on lainassa.)


"Hiroko menee verannalle. Kaulasta alaspäin hänen vartalonsa on valkoinen silkkipilari, jonka selkäpuolella liihottaa kolme mustaa kurkea. Hän tähyilee vuorille, ja nyt kaikki näyttää kauniimmalta kuin aamulla. Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.


Hiroko.


Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."

Poltetut varjot on uskomattoman runsas romaani. Se alkaa vuodesta 1945, Nagasakiin pudotetusta ydinpommista ja sen tuhoamasta rakkaustarinasta. Se alkaa nuoresta japanilaisnaisesta, Hirokosta, joka kulkee koko pitkän matkan lukijan seurana romaanin loppuun saakka. Hiroko on ihan mieletön. Pidin hänen henkilöhahmostaan tavattoman paljon. Hän on rohkea ja sinnikäs, hän ei pelkää kohdata tragedioitaan ja toimia niistä oppimansa mukaan.


Alun jälkeen kirja kuljettaa Intiaan, lyhyesti Turkkiin, Pakistaniin, pikaisesti Dubaihin, Afganistaniin, New Yorkiin... Vuosikymmenet kuluvat ja loppukohtaukset näytellään jo tämän vuosituhannen puolella. Maat ja kielet vaihtuvat, mutta kaksi perhettä pysyy keskiössä. Maailmalla kuohuu poliittisesti, sotia käydään ja kauheita tragedioita tapahtuu. Kaikki tämä heijastuu tavallisten ihmisten arkeen ennakkoluulojen syntymisenä, vihan syttymisenä ja pelon kasvamisena.


Vaikka Poltetuissa varjoissa käsitellään suuria maailmanpoliittisia tapahtumia, pääpaino on yksilöiden välisissä suhteissa. Politiikka tietenkin vaikuttaa näihin suhteisiin, mutta romaani näyttää, kuinka syntyneet tunnesiteet ja muu lojaalisuus voivat ylittää valtioiden välisen vihapuheen. Voivat, mutteivät aina ylitä. Kirjassa on paljon kaunista, mutta se osoittaa sormella ajoittain myös ihmisen raadollisuutta sekä pelkuruutta.

Pidin kovasti tämän pakistanilaissyntyisen, Englannissa asuvan, nuorehkon naiskirjailijan kunnianhimosta. Kun romaanin kuvailua lukee, se kuulostaa suorastaan suuruudenhullulta: monta maata ja maanosaa, 60 vuotta, lukemattomia sotia, tragedioita ja kuolemia... Mutta kirja kantaa silti. Vaikka kuuntelin tämän lukemisen sijaan, ja vielä englanniksi, pysyin yllättävänkin hyvin kärryillä aikojen ja paikkojen vaihdoksissa, enkä pitänyt romaania sekavana tai liian runsaana. Kuunteleminen saattoi jopa sopia hyvin tälle kirjalle, sillä siten se jakautui väkisinkin melko pitkälle ajanjaksolle ja runsaus tuntui keveämmältä osan sanoista ja asioista vain lipuessa korviin - tai jopa niiden ohi.


Epäuskottava Poltetut varjot voi olla esimerkiksi niiltä osin, että näiden kahden perheen jäsenet ovat mukana todella monissa globaalisti merkittävissä tapahtumissa ja seikkailevat lisäksi agentteina ympäri maailmaa, mutta en lähellekään aina kaipaa kaunokirjallisuudelta ehdotonta uskottavuutta.


Romaanissa kuvataan kauniin kipeästi, mitä juuret ja kotipaikat ihmisille merkitsevät. Vaikka kirjan henkilöt ovat todella kosmopoliittisia ja perheet monikulttuurisia, jokainen on lopulta jonkun maan tai kulttuurin tuote ja lapsi. Sulavimmin eri kulttuurien välimaastossa liikkuvat henkilöt, kuten Hiroko, ovat esimerkkejä viisaasta ymmärryksestä ja todellisesta suvaitsevaisuudesta. Toiset jäävät patriotismin ja ennakkoluulojensa vangeiksi.

Myös eri kielillä on Poltetuissa varjoissa suuri rooli. En tiedä, miten ratkaisu toimii sellaiselle lukijalle, joka ei ole eri kielistä ja niiden eroista kovin kiinnostunut, mutta minulle se sopi ja oli hyvin mielenkiintoinen. Englanninkielisen äänikirjan lukija Jane McDowell oli myös uskomattoman taitava eri aksenttien imitoijana.


Romaanin loppu on surullinen ja avoin. En ole varma, tiedänkö mitä siinä tarkalleen ottaen lopulta tapahtui. Prologi uudelleen luettuna auttaa vähän. Mutta olen tainnut ennenkin sanoa, että vaikka avoimet loput saattavat ärsyttää, yleisesti ottaen pidän niistä. Pidän siitä tunteesta, joka jää leijumaan epäselvänä kirjan päätyttyä, ja pidän siitä, kuinka se saa minua pohtimaan kirjaa ja sen tapahtumia normaalia enemmän. Avoin loppu jättää tulkinnalle tilaa.


Saatte taas arvion mukana hieman kansitaidenäytteitä. Suomalainen kansi saattaa olla näistä hienoin, vai mitä mieltä olette? Tosin aloin nyt miettiä, etten muista perhosia kirjasta, mutta täytyi kai niitä siellä olla tuota kantta katsoen. Ainakin ratkaisu on erilainen kuin muissa kansissa, joissa suurimmassa osassa on ymmärrettävästi kuvattu Hirokon selkään arpeutuneet kurjet. 


Suomennoksesta en voi tällä kertaa paljon sanoa (paitsi että Tommi Uschanov kävi kanssani samaa lukiota aikoinaan, heh), mutta noita näytteitä hakiessani käännös ja sen toimitus vaikuttivat tehdyn ammattimaisesti.


Kirjabloggaajista tämän ovat lukeneet ainakin anni.M, Leena Lumi, Katri, Mari A., Marissa, Sanna ja englanniksi Zephyr. 

Kate Morton -keskiviikko: The Forgotten Garden

Kate Morton: The Forgotten Garden.
Kustantaja: Allen & Unwin, 2008.
Sivuja: 645.
Genre: Historiallinen lukuromaani/mysteeri.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana haastetta Totally British: Commonwealth.


Luin keväällä Kate Mortonin toistaiseksi ainoan suomennetun romaanin, Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011), johon (monen muun kirjabloggaajan tapaan) ihastuin. Tiesin, että haluan lukea myös Mortonin suomentamattomat teokset, mutta kun siihen ei tahtonut muuten löytyä aikaa, innostuin ajatuksesta kokeilla Mortonia äänikirjan muodossa.


The Forgotten Garden -romaanissa on paljon samoja piirteitä kuin sitä edeltäneessä Paluussa Rivertoniin. Vielä Mortonin uusimman romaanin, The Distant Hours, kuvailuja lukiessa vaikuttaa siltä, että kirjailija on löytänyt itselleen mieleisen genren, jonka myös taitaa hyvin. Kaikki hänen romaaninsa ovat tiiliskivimysteerejä, joissa seikkaillaan useassa aikatasossa ja brittiläisen romanttisissa maalaismaisemissa.

Mortonin tyyli ei ole korkeakirjallinen, vaan kaupallisen viihdyttävä, ja tässä lajissaan Paluu Rivertoniin oli mielestäni erinomainen teos. Myös The Forgotten Garden oli viihdyttävä, mutta syystä tai toisesta en nauttinut siitä yhtä paljon kuin Rivertonista. Saattaa olla, että syy oli äänikirjassa, joka harvoin tuntuu pääsevän samalla tavalla iholle kuin painettu romaani. Mielestäni äänikirjat ovat erinomainen asia ja aion jatkaa niiden kuuntelua, mutta on myönnettävä, että usein kuuntelemani kirjat ovat jääneet mieleen huonommin. Ei tosin aina, ja siihen vaikuttanee paitsi itse kirja myös kuuntelutilanteet ja monet muut asiat.


Niin tai näin, The Forgotten Garden ei yltänyt minulla aivan edeltäjänsä tasolle. Romaani pyörittelee todella montaa tarinaa ja vaihtelee aikatasoja, joten hieman hajanaiset muistikuvat voivat selittyä silläkin. Toisaalta Mortonin helppo kieli ja sujuva juonenkuljetus edesauttoivat sitä, että kirjan mukana pysyi kaikesta huolimatta melko helposti.

Tässä romaanissa ollaan aluksi myös Australiassa, jossa nuori nainen Cassandra alkaa selvittää hänet käytännössä kasvattaneen, edesmenneen isoäitinsä mysteeriä perittyään tältä yllätyksenä talon Englannin Cornwallissa. Isoäidinkin mennyttä elämää Australiassa kuvataan alussa, mutta pian siirrytään Englantiin, jossa vuorottelevat Cassandran yritys selvittää mysteeriä nykyajassa, isoäiti Nellin yritys selvittää omaa historiaansa 1970-luvulla ja Nelliä edeltävien sukupolvien elämäntarinat viime vuosisadan vaihteesta.


Tällaisen mysteerin kuuntelemisessa äänikirjana on muuten se hyvä puoli, ettei jää aikaa pohtia yleensä melko ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, jotka tulevat siten enemmän yllätyksenä kuin painettua tekstiä lukiessa. :) Viihdyttäviä käänteitä juonessa olikin, mutta ei mitään leukaaloksauttavia järkytyksiä kuitenkaan. Monitahoisessa tarinassa seikkailtiin välillä Amerikassakin, kuultiin satuja lukujen välissä ja tunnelmoitiin erilaisten rakkaustarinoiden hehkussa. En osaa sanoa, oliko kaikkea vähän liikaa, vai eikö tässä ollut lopulta niin paljon minua kiehtovia asioita kuin esimerkiksi Paluussa Rivertoniin. Vai johtuiko hurmaantumattomuus monista epämiellyttävistä henkilöhahmoista.

Toisaalta on huomattava, että viihdyin kuitenkin tämän parissa hyvin, enkä kuunnellessani ajatellut kirjasta niin negatiivisesti kuin nyt kirjoitan. Vasta nyt jälkeenpäin pohtiessani teosta tajuan, etten ajattele siitä erityisen lämpimästi. Silti ihailen monimutkaisen, vuosisatoja kantavan juonen rakentamista lukuisine henkilöhahmoineen, englantilaisia puutarhoja, cornwallilaisen karuja rannikkomaisemia, valtameriä ylittäneeltä laivalta löytyneen yksinäisen pikkutytön kiehtovaa mysteeriä ja mökissään asuvaa, satukirjoja sepittänyttä salaperäistä kirjailijatarta. Ja muistelen joistakin (ulkomaisista) blogiarvioista lukeneeni, että ainakin joku on pitänyt tästä jopa enemmän kuin Paluusta Rivertoniin. Asiaan voivat vaikuttaa taas kerran ne kuuluisat odotuksetkin, sillä Riverton oli minulle positiivinen yllätys, ja tältä toiselta Mortoniltani sitten odotin ehkä liikaakin.


Haluan kaikesta huolimatta ilman muuta lukea myös sen kolmannen Kate Mortonin romaanin (ja lisääkin on kuulemma tulossa). Ehkä kuuntelen napinastani huolimatta senkin äänikirjana, mutta pieni hengähdystauko täytyy brittiläisen kartanoromantiikan kanssa tällaisen realistin pitää. :)


Suomalaisista kirjabloggaajista The Forgotten Gardenin ovat lukeneet myös Norkku ja Elegia.

Teematiistai - Pirkko Saisio: Punainen erokirja (äänikirja)

Pirkko Saisio: Punainen erokirja (äänikirja).
Kustantaja: WSOY, 2003.
Äänikirjan lukija: Erja Manto.
Sivuja: 318/6 cd-levyä.
Genre: Omaelämäkerrallinen romaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vuorossa on taas äänikirjaesittelyä ja tällä kertaa kuuntelin Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Punaisen erokirjan, Finlandia-voittajan vuodelta 2003. Huh, en tiedä uskaltaako tällaista sanoa kirjablogissa, mutta tarkistin äsken, että olen tämän lisäksi lukenut vain yhden toisen Finlandia-voittajan (ja päälle pari Finlandia Junior -voittajaa). No, ei se mikään salaisuus ole, etten ole ihan Finlandia-tyyppiä lukijana. Tästä kuitenkin pidin!


Toinen tunnustus on se, että tämä oli ensimmäinen Saisioni. Pidin kovasti hänen äänestään tässä teoksessa, ja luen jatkossa varmasi lisääkin Saisiota. Erja Manto lukijana onnistui mielestäni todella hyvin. Hän oli sopivan eläytyvä, mutta piti itsensä tavallaan taustalla, niin että koin kuuntelevani Pirkko Saisiota enkä Erja Mantoa.


Omaelämäkerrallinen romaani on tavallaan hankala arvioitava. Kirjailija ei ole keksinyt vetävää juonta päästään, vaan muistelee tapahtumia elämänsä varrelta. Miten arvioida oikeaa elämää? No, toki teoksen kirjallisia ansioita voi silti analysoida. Varsinaista juonta tässä ei ollut, vaan kirja on episodimainen kasvukertomus. Keskiöön nousevat henkilöinä kirjoittajan kaksi vanhaa tyttöystävää. Myös vanhemmilla ja lapsuudenkodilla on luonnollisesti vaikutuksensa. Tapahtumina kertomusta rytmittävät rakastumiset, erot, sekä ammatillinen ja taiteellinen kehittyminen.


Kirjassa muistellaan, muttei välttämättä aina oikein - on kirjailija sanonut. Tietenkin tätä lukee elämäkertana, mutta vastuu on lukijalla. Kaikkeen ei voi luottaa eikä kaikkea ottaa totuutena. Heh, varsinainen elämän allegoria. Kirjassa käytetään suurimmasta osasta henkilöitä peite- tai lempinimiä, mikä lienee korrektia etenkin tarkkaan puitujen rakkaussuhteiden kohdalla. En muista seuranneeni kirjasta syntynyttä keskustelua sen ilmestyttyä enkä siksi osaa sanoa, miten siihen on tuolloin suhtauduttu. Suomen pienissä kulttuuripiireissä on todennäköisesti tiedossa, kenestä kirjassa kulloinkin puhutaan, mutta vaikka kertomukset ovat intiimejä, ne ovat lämpimiä, eivätkä itsessään potentiaalinen syy pahastumiselle. Silti elävistä ihmisistä näin yksityisesti kirjoitettaessa tanssitaan nuoralla, sillä monet arvostavat yksityisyyttään.


Varsinaisesti framilla on tietenkin kirjailija Saisio. Hän vaikuttaa hyvin rehelliseltä ja analyyttiseltä, ei säästele itseäänkään kirjassaan. Onhan se helpottavaa, kun hänen kaltaisensa kulttuurinen ikoni kirjoittaa epävarmuuksistaan tai ensimmäisten ammatillisten saavutusten aikaansaamasta pöyhkeydestä. Saisio on teoksessaan hyvin vahvasti ihminen, inhimillinen. Hän on tavallinen, tietenkin, muttei lyö tätäkään yli korostamalla sitä liikaa. Hän vain on ja toteaa, tekee oivaltavia huomioita itsestään ja ympäristöstään. Sitä on ilo lukea - tai kuunnella - ja kielikin on erittäin nautittavaa, vaikkei se ainakaan tässä muistelmassa varsinaisesti lyyristä ole kuin hetkittäin. Pidin esimerkiksi lakonisista dialogeista. Kirja oli ajoittain yllättävän hauska.


Punainen erokirja sopi mielestäni hyvin äänikirjaksi, mutta nyt kun kuuntelemisesta on jo jonkin verran aikaa, huomaan ajattelevani, että ehkä minulla olisi tästä syvällisempi ja kokonaisempi kuva, jos olisin lukenut kirjan painettuna. Kuuntelin tätä edellisen äänikirjan tapaan kauniissa metsämaisemissa, mutta myös kotitöitä tehdessäni. Melkein vahvimmin minulle tuleekin tämän kirjan maisemana mieleen yläkertamme makuuhuoneet ja sänkyjen petaaminen. :) Ei kovin runollista, mutta ehkä se on lopulta ihan sopiva maisema tällaiselle kaikesta taiteilijuudesta huolimatta tavallisesta elämästä kertovalle muistelmalle.


ETA: Unohdin, että vanhankin kirjan on saattanut joku muukin lukea! Käykää siis lukemassa muita ansioituneempia blogiarvioita: Luru ja Hanna.

Teematiistai - Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let Me Sing You Gentle Songs).
Kustantaja: Gummerus, 2009 (äänikirja 2011).
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Äänikirjan lukija: Seela Sella.
Sivuja: 344 (äänikirja käsittää seitsemän cd-levyä).
Genre: Naisten lukuromaani/lohtukirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Jatkan tänään äänikirjateemaani. Minähän aloitin äänikirjojen kuuntelut Audiblen ilmaisen kirjan kampanjan innoittamana ja Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café -kirjan avulla. Kerroin kokemuksesta täällä. Harmikseni onnistuin tilaamaan tuosta ihanasta kirjasta lyhennetyn version, ja Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on ensimmäinen kokonainen kuuntelemani kirja.


Kokemus oli hurmaava. 


Siihen vaikutti itse kirjan lisäksi se, että kuuntelin tätä tehden perheenäidin irtiottoja: käveleminen luonnossa, loppukesän kauniissa päivissä ja illoissa, äänikirjan lisäksi vain metsän humistessa ympärillä, on tässä mielessä huomattavasti tehokkaampaa kuin epätoivoinen yritys paeta perheen mekastusta yläkertaan painetun kirjan kanssa. Sittemmin syyssateiden alettua olen vähän laiskistunut lenkkeilyn kanssa ja kuuntelen kirjoja yhtä paljon myös kotitöitä tehdessäni, mutta tämän Linda Olssonin esikoisromaanin nautin kokonaan luonnossa.


Ihailemani Seela Sella on hyvä lukija. Hänellä on miellyttävä ääni, ja pieni muutos sen ilmeikkyydessä riitti osoittamaan puhujan vaihtuneen kahden naisen käydessä kirjassa dialogiaan. Aluksi minua häiritsi hieman Sellan aavistuksen tamperelainen r-kirjaimen ääntämys, mutta siihen tottui aika pian.


Näiden lisäksi kokemukseen tarvittiin myös itse kirja, teksti ja tarina. Pidin niistä kovasti. Sen verran muistan vanhemmista blogikirjoitteluista, että moni on nimennyt tämän lohtukirjaksi. Se onkin aivan oivallinen määrittely tälle romaanille. Hauskaa, että myös tätä edeltänyt äänikirjani Fried Green Tomatoes oli juuri sellainen. Lohtukirja saa mielestäni olla epäuskottava ja melodramaattinen, joten tarinan nopea eteneminen ja naisten surulliset elämäntarinat eivät saaneet minua ärtymään. Yleisesti ottaen pidän ruotsalaisesta kirjallisuudesta (en dekkareista), ja tämä teos vielä sijoittuu Taalainmaalle, jonne minulla on kummallinen kaipuu siellä koskaan käymättä. Lisäksi pidän kirjoista, jotka kertovat naisten välisestä ystävyydestä, etenkin sellaisesta, joka ylittää sukupolvien väliset rajat (huoh, taas toistan itseäni tuolta edellisesti äänikirja-arviostani..).


Kirjan suomalainen kansi on suloinen. Siteeratut runot olivat kauniita, joskin luvut aloittaneet, pitkät sitaatit eivät äänikirjassa toimineet parhaalla mahdollisella tavalla. Romaanin muutenkin tunteellinen teksti istui hyvin tähän genreen, ja mielestäni Olsson on tämän esikoisensa perusteella oikein sujuva kirjoittaja. Pidin siis kirjasta paljon ja monilta osin. Tämän korkeampia pisteitä romaani ei minulta saanut siksi, että se mielestäni vähän lässähti loppua kohti. Kun molempien päähenkilöiden elämäntarinoiden traagisimmat tapahtumat ja suurimmat kipupisteet oli käyty läpi, takki tuntui aika tyhjältä, mutta tarina jatkui silti vielä hyvän matkaa, mielestäni turhaan pitkitettynä. Tämä oli harmi, sillä loppua lukuun ottamatta olin kirjasta todella hurmioitunut. Ei loppukaan huono ollut, mutta se oli turhan pitkä draaman kaaren jo tavoitettua huippunsa.


Olssonin kirjan arvioi ihan äskettäin Anna Elina, ja hieman aiemmin ainakin Kirsi, Sara, Katja, Anki ja Leena Lumi, ja nyt menen innoissani itsekin lukemaan nämä arviot, jotka auennevat eri tavalla omakohtaisen kokemuksen jälkeen.

Teematorstai - Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café -äänikirja

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café (lyhennetty äänikirja).
Kustantaja: Random House, 2007 (1987).
Lukija: Fannie Flagg.
Genre: Naisille suunnattu lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kukapa ei tuntisi tätä teosta Suomessakin - joskin lähinnä elokuvana nimeltä Paistetut vihreät tomaatit. Teoksella voisi sanoa jo olevan kulttimaine todellisena naisten hyvänmielen lohtuleffana/-kirjana. Siinä yhdistyy monta ihanaa asiaa (ja sananmukaisesti ihana tämä on, vaikka tuota sanaa tulee tässä blogissa yliviljeltyä): jännittävät tarinat, sukupolvien väliset raja-aidat ylittävä naisten välinen ystävyys, huumori, Amerikan etelävaltioiden puheenparsi ja tietty atmosfääri... Suhtaudun kirjaan ylitunteellisesti, sillä olen rakastanut Paistetut vihreät tomaatit -elokuvaa jo kauan, mutta ilman sentimentaalisuuttakin voi sanoa, että kirja on loistava. Se ei ole taiteellinen korkeakirjallisuuden riemuvoitto, vaan upean tarinankertojan lämminsydäminen ylistys ystävyydelle ja naiseudelle.


Suuresti ihmettelen, ettei kirjaa ole aikoinaan suomennettu!


Tämän kirjan myötä pääsin myös sisälle äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan. Tyhmyyksissäni onnistuin tilaamaan kirjasta lyhennetyn version, mutta ehkä se tällaisena ensikokeiluna oli ihan paikallaan. Haluan silti vielä joskus lukea tai kuunnella koko teoksen. Kuuntelu oli hieno kokemus, kun itse kirjailija luki tekstiään upeasti eläytyen ja tietenkin asiaankuuluvalla Alabaman aksentilla. Toisaalta haluaisin omistaa myös painetun kirjan, joten saapa nähdä.


Minulla meni hetki, että pääsin äänikirjan rytmiin. Lähdin kirjan kanssa kävelylle, ja alussa oli vaikea muistaa keskittyä kuuntelemaan. Harmittelin myös jokaista ohilivahtanutta lausetta, sillä olen normaalisti melko tarkka lukija. Pian opin kuitenkin kuuntelemaan paremmin ja ymmärsin myös, ettei elämys kärsi siitä, jos jokunen rivi jää välillä rekisteröimättä.


Sittemmin olen kuunnellut kirjoja metsälenkkien lisäksi myös autolla ajaessa sekä kotitöitä tehdessä, ja hyvin sujuu! Äänikirjat ovat siis tämänkertainen teema, jota jatkan niin kauan kuin innostusta kirjojen kuunteluun on. Olen kuunnellut tämän jälkeen myös Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -romaanin, josta kirjoitan myöhemmin oman arvionsa. Nyt olen aloittamassa Pirkko Saision Punaista erokirjaa.


Suosittelen äänikirjakokeiluja myös muille, sekä tietenkin tätä Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café -kirjaa. Jos englanti ei taivu tarpeeksi hyvin, katsokaa edes suloinen elokuva. Pääosissa näyttelevät Kathy Bates ja Jessica Tandy ovat täydelliset rooleissaan. Etenkin Tandy, joka sairasti jo kuvauksissa syöpää ja kuoli muutama vuosi elokuvan valmistumisen jälkeen. Hänen Ninny Threadgoodissaan kulminoituu näkemykseni herttaisesta ja sydämeltään viisaasta vanhasta naisesta, jollaiseksi haluaisin itsekin kasvaa.

Kathy Bates ja Jessica Tandy. Kuva: Dreamagic.com