Maaninen maanantai - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.

'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"

Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.

Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.

Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.

Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.

Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.

Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.

Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.

Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää. 

Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.

Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.

"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.

Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."

Kirjabloggaajista tämän Oatesin uutuuden ovat lukeneet lisäkseni ainakin Susa, Leena Lumi, Minna, Unni, Annika K, Anna Elina ja Norkku. 

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.

PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.

Miesten maanantai - Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Arto Schroderus.
Kansi: Anja Reponen.
Sivuja: 599.
Genre: Älykäs lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Aurinko valaisi koko College Hillin, Yrjöjen aikaisten kartanoiden geometriset puutarhat, viktoriaanisten talojen magnoliantuoksuiset etupihat, tiiliset jalkakäytävät joiden viertä mustat rauta-aidat kulkivat kuin jossain Charles Addamsin sarjakuvassa tai Lovecraftin tarinassa; Rhode Islandin School of Designin ateljeiden edustan, missä joku taidemaalauksen pääaineopiskelija tykitti stereoistaan Patti Smithiä koko yön kestäneen työrupeaman jälkeen; aurinko heijastui soittimista, kun Brownin soittokunnan aamuvirkut, tuubisti ja trumpetisti, katselivat hermostuneina ympärilleen ennalta sovitulla tapaamispaikalla ja ihmettelivät, missä kaikki muut oikein olivat; se silasi mukulakivetyt syrjäkadut saastuneelle joelle - aurinko paistoi jokaiselle ovennupille, hyönteisensiivelle ja ruohonkorrelle. Ja kuin säestykseksi tälle äkillisesti tulvahtaneelle valolle, kuin lähtölaukaukseksi kaikelle toimeliaisuudelle, Madeleinen neljännen kerroksen asunnon ovikello alkoi äänekkäästi ja itsepintaisesti päristä."


Tämä pitkä lainaus oli Jeffrey Egenidesin Naimapuuhissa alku monelle asialle. Esimerkiksi sen koko tarinalle ja minun varmuudelleni siitä, että olin lukemassa melko lailla täydellistä romaania.

En ole lukenut vielä perusteellisesti muita arvioita kirjasta, mutta en ole voinut välttyä otsikoiden ja inserttien huudahduksilta. Tiedän, etten ole ainoa, joka on rakastunut tähän teokseen. En oikein edes keksi, miksi joku ei rakastuisi tähän. Muistan kyllä suomalaisia edeltäneitä amerikkalaisia blogiarvioita silmäillessäni huomanneeni, ettei kirja tuntunut herättävän siellä suurta huumaa, mutta ehkä minulle jäi väärä mielikuva tai sitten Naimapuuhia sopii paremmin eurooppalaisille.


Minä olen suuri NYC-fani, mutta pidän melkein koko Yhdysvaltojen itärannikosta ja sen tuntumasta. Lähellekään kaikkialla siellä en toki ole käynyt, mutta minulla on vähintään viehättävä mielikuva niin Mainesta, Rhode Islandista kuin Etelä-Carolinasta tai Georgiastakin. Ja erityisen miellyttäviä mielleyhtymiä minussa herättävät itärannikon Ivy League -yliopistot. Olen aina pitänyt akateemista maailmaa kiehtovana, vaikken ole enää vuosiin kuvitellut - ainakaan kovin vakavissani - jatkavani omia opintojani maisterin tutkintoni jälkeen. Ja kuitenkin kun ystäväni pääsi pari vuotta sitten opiskelemaan Browniin luovaa kirjoittamista, se tuntui minustakin hänen puolestaan kuin taivaan aukeamiselta.


Naimapuuhissa pyöritään juuri näissä minua kiehtovissa maisemissa ja (lähinnä) Brownin yliopiston akateemisissa kiemuroissa. Siksikin lukeminen oli minulle nautinnollista, mutta pidin paljon myös Eugenidesin huumorista, tarkkanäköisyydestä ja luomista maallisen erehtyväisistä henkilöhahmoista. Tämä on lukutoukan ja etenkin kirjassakin käsiteltyjen romanttisten, vanhanaikaisten englantilaisromaanien ystävän unelmateos. Ehkä ei kuitenkaan romantikon, sillä henkilöhahmot eivät tosiaan ole yhtä nokkelia, komeita ja nasevia tai loppu yhtä siirappinen kuin vanhoissa rakkausromaaneissa. Minusta loppu oli kuitenkin hyvä.

"Hän käytti mottona lausetta Trollopen Barchester Towerista: 'Onnellista rakkautta ei ole muualla kuin englantilaisen romaanin lopussa.'"


Yhdysvaltojen itärannikon lisäksi Naimapuuhissa piipahdetaan myös Euroopassa - lähinnä Ranskassa - sekä Intiassa. Romaani on paksu ja siihen mahtuu monia tapahtumia, elämänkatsomuksia ja henkilöhahmoja taustahistorioineen. Pitkästyttävä tämä kirja ei minusta ollut missään vaiheessa eikä se tuntunut myöskään liian täyteen ahdetulta. Naimapuuhia oli hyvin erilainen kuin Virgin Suicides, jonka olen Eugenidesilta aiemmin lukenut. Pidin enemmän tästä, kirjan älykkäästä mutta alentumattomasta huumorista, vaikka myös miehen esikoisromaanissa oli monia kiehtovia elementtejä. Vielä on lukematta Middlesex, jota moni on väittänyt Eugenidesin parhaaksi. Saapa nähdä, onnistuuko se minun mielestäni ylittämään Naimapuuhien lähes täydellisyyden.


"Sitten hän pysähtyi. Heinäsirkat tuntuivat muuttuvan äänekkäämmiksi, ja pimeällä takapihalla kiiltomadot alkoivat kuin taikaiskusta hehkua, aivan kuin tämä olisi ihastuttava kesäilta."


Naimapuuhia on lukenut myös ainakin Liisa, Katja, Sara, Jenni, Susa, Minna, Sanna, Erja ja Café Voltairen Päivi Kosonen.


Osallistun kirjalla So American -haasteen kategorioihin Modern Men Writers ja Rhode Island.

Tyttömäinen tiistai - Jennifer Weiner: Then Came You

Jennifer Weiner: Then Came You.
Kustantaja: Atria Books/Simon & Schuster, 2011.
Sivuja: 352.
Genre: Chicklit/kevyt naisproosa.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"So that was how it started: in the Princeton MarketFair, over a Styrofoam plate of sweet and sour chicken and a spring roll that I never got to finish. It seemed so simple. I thought that selling an egg would be like giving blood, like checking the Organ Donation box on your driver's licence, like giving away something you'd never wanted or even noticed much to begin with.

And yes, at first, I was just in it for the money. It wasn't about altruism, or feminism, or any other ism. It was about the cash. But I wasn't going to blow it on clothes or a car or a graduation bash, on Ecstasy or a trip to Vail, or Europe, or one of the hundred frivolous things my classmates might have chosen. I was going to take that money and I was going to try to save my father ... or, more accurately, I was going to give him one last chance to save himself."

En ollut lukenut Jennifer Weineria ennen tätä kirjaa. Olin kyllä monesti ajatellut, että häneen pitäisi tutustua - etenkin tuossa vuosi, pari takaperin, kun halusin vielä kiihkeästi löytää kevyttä naiskirjallisuutta, josta pitäisin (nyt olen jo vähän luopunut toivosta, tai sitten asia ei vain tunnu enää niin tärkeältä). Tämä nimenomainen Weiner valikoitui luettavaksi työtoimeksiannon muodossa, mutta onneksi aihe oli mielenkiintoinen.

Kirjan juoni rakentuu neljän yhdistyvän tarinan, neljän naisen ympärille. Jules on kaunis ja älykäs Princeton-opiskelija, jolle tarjotaan suurta summaa rahaa munasolujen luovuttamisesta. Annie taas on jo nuorella iällä naimisissa oleva, kahden pienen pojan kouluttamaton äiti. Pienituloinen perhe kaipaisi kipeästi rahaa arjen pyöritykseen, ja Annie suunnittelee ryhtyvänsä sijaissynnyttäjäksi saadakseen siitä maksettavan runsaan palkkion.

India on lähes kaiken aikansa ja rahansa ulkomuotoonsa käyttävä, rankan menneisyyden ahdistama nainen, joka saavuttaa elämänsä suurimman tavoitteen napatessaan itselleen upporikkaan vanhemman miehen, Marcus Croftin. Marcusin nuori ja kyyninen tytär, Bettina, on varma että hänen isänsä uusi puoliso on huijari, ja alkaa selvittää tämän taustoja yksityisetsivän avulla.

Syntyvä tyttövauva yhdistää nämä erilaisten taustojen ja motiivien ajamat naiset toisiinsa. Yllättävienkin käänteiden jälkeen loppu on ensin epäuskottavuudessaan vähän hömelö, ja sitten melko onnellinen.

Then Came You oli minulle positiivinen yllätys. Olin kuvitellut Weinerin tyylin olevan kevyempi ja humoristisempi, ja ehkä se toisissa kirjoissa onkin. Olin kyllä kuullut, että hän on viihdekirjailijoiden parhaimmistoa kirjoittajana, mutta silti tämän kirjan ajoittainen vakavuus, jopa syvällisyys yllätti. Kirjassa oli joitakin hauskoja sutkautuksia ja ironisia huomioita maailmanmenosta, mutta mikään leimallisen humoristinen chicklit-teos tämä ei ollut. Myöskään päähenkilöt eivät olleet genrelle ominaisia karikatyyreja, vaan hyvin todellisen tuntuisia.

Jules oli aika tylsä introvertti kauneudestaan huolimatta, Annie mahdollisimman tavallinen junttiäiti, jolla on kuitenkin haaveita. Bettina oli jopa melko epämiellyttävä henkilöhahmo läpi kirjan hemmoteltuna rikkaana tyttönä, joka on samalla toivoton tosikko. Kaikilla oli silti sekä negatiivisia että positiivisia piirteitä ja tuntemuksia. Kaikkein vaikuttunein olin Indian hahmon rakentamisesta, sillä hänellä olisi ollut kaikki edellytykset olla kliseinen pyrkyri, joka rakkauden ja lapsen myötä muuttuu kuin taikaiskusta empaattiseksi ihanuudeksi. India oli kuitenkin monitahoinen henkilö, jossa oli koko ajan uskottavasti erilaisia puolia, jotka vuorotellen ottivat suurimman roolin hänen käytöksessään ja ajatuksissaan.

Kirjassa oli toki myös kevyemmän kirjallisuuden heikkouksiksi laskettavia piirteitä, kuten nopeasti kehittyviä ja naiiveja rakkaustarinoita, ohuita sivuhenkilöitä, "pakollinen" lesbojuonne, helppoja oikoteitä sekä epäuskottava loppu. Silti kirja oli kokonaisuutena mielestäni hyvä, ja asetelma, jossa luovutetuilla munasoluilla ja sijaiskohdusta syntyvä lapsi sitoo yhteen monta eri elämää, oli minusta kiehtova. Uskottava se ei ehkä ollut, mutta tämän genren kirjojen tehtävä ei ole mielestäni olla täysin realistisia, vaan tarjota kuviteltuja maailmoja pakopaikaksi lukijan arjesta.

En tiedä, olisinko lukenut tätä vapaaehtoisesti tai luenko enää toista Jennifer Weinerin kirjaa, sillä maailmassa on niin paljon vielä parempaakin kirjallisuutta - minun makuuni - mutta missään nimessä tämä ei ollut huono kirja. Then Came You sopii mielestäni hetkeen, johon kaipaa jotakin helppo- ja nopealukuista, mutta samalla ajatuksia herättävää kirjaa. Vertaan kaikkea chicklitiä tai chicklitiksi luulemaani Bridget Jonesiin (can you blame me?), mutta sen veroinen naurattaja tämä ei missään nimessä ole. Viihdekirjallisuudelle ominaisesti kauniita maailmoja ja ihmisiä tarjoillaan, mutta vastapainona on myös tavallista elämää.

En tiedä, kertooko kirjan kansi teoksen sisällöstä paljonkaan, mutta upean kaunis se on vihreän sävynsä, näköalojensa sekä tietenkin alati ihanan New York Cityn ansiosta. Lisää arvioita kirjasta löytyy esimerkiksi sen Goodreads-sivulta.

Miesten maanantai - Jonathan Franzen: Muutoksia

Jonathan Franzen: Muutoksia (The Corrections).
Kustantaja: WSOY/Siltala, 2002/2011.
Suomentanut: Raimo Salminen.
Kansi: Kirsikka Mänty.
Sivuja: 623.
Genre: Nykyproosa/analyyttisen piikikäs perheromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Hetken Chipistä vaikutti siltä, että hänen isästään oli tullut sympaattinen ventovieras vanhus; mutta hän tiesi Alfredin olevan pohjimmiltaan huutaja ja rankaisija. Kun hän viimeksi, neljä vuotta sitten, oli käynyt tapaamassa vanhempiaan St. Judessa, hän oli ottanut mukaan silloisen tyttöystävänsä Ruthien, itsensä blondanneen nuoren pohjoisenglantilaisen marxistin, joka oli loukannut Enidin herkkiä tunteita lukemattomilla tavoilla (sytyttänyt savukkeen sisällä, nauranut ääneen Enidin rakkaille Buckinghamin palatsia esittäville akvarelleille, tullut ruokapöytään ilman rintaliivejä ja jättänyt maistamatta herneistä ja vesipähkinöistä ja cheddarjuustopaloista koostuvaa paksulla majoneesikastikkeella höystettyä "salaattia", jota Enid laittoi juhlahetkiin) ja sen jälkeen piikitellyt ja härnännyt Alfredia kunnes tämä oli julistanut, että "mustat" ajavat tämän maan perikatoon, että "mustat" eivät kykene elämään rinnatusten valkoisten kanssa ja että he odottavat valtion huolehtivan heistä, eivät tiedä mitä kova työ merkitsee ja kaipaavat ennen muuta kuria, ja että kaikesta olisi lopulta seurauksena verilöylyjä kaduilla, verilöylyjä kaduilla, eikä hän välittänyt hittoakaan siitä mitä Ruthie ajatteli hänestä, tyttö joka oli ollut vieraana hänen talossaan ja hänen maassaan, eikä Ruthiella ollut oikeutta arvostella asioita joita ei ymmärtänyt; minkä johdosta Chip, joka oli varoitanut seuralaistaan että hänen vanhempansa olivat Amerikan pahimmat kalkkikset, oli hymyillyt Ruthielle ikään kuin sanoakseen: No niin. Enkö minä sanonut? Kun Ruthie oli alle kolmen viikon kuluttua tästä jättänyt Chipin, hän oli huomauttanut että Chip oli enemmän isänsä kaltainen kuin ilmeisesti tajusikaan.

Jonathan Franzenin Muutoksia on aikamoinen järkäle. Lukemassani tämän vuoden pokkaripainoksessa on 623 sivua melko tiheällä ja pienellä präntillä. Kuten huomaatte yllä olevasta lainauksesta, Franzenin tyyliin kuuluvat lisäksi erittäin pitkät ja polveilevat virkkeet. Jo näistä syistä Muutoksia on luku-urakkana haastava, mutta ei se sisältönsäkään puolesta helpolla päästä. Franzen vaikuttaa melko pessimistiseltä skeptikolta, joka ei usko ihmisen hyvyyteen ja epäitsekkyyteen. Ihmisten vajavaisuuden lisäksi hän marssittaa romaanissaan esille yhteiskunnallisia ongelmia, ja kaiken yllä leijuu ällöttävä kaksinaismoralismi.


Lukukokemus on myös haastavuuden lisäksi äärimmäisen palkitseva. En lähellekään aina halua tai jaksa lukea pessimistisiä romaaneja, joissa kaikki henkilöhahmot ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, mutta Franzenin nerouden edessä minun täytyy nöyrtyä ja kumartaa. Hänen piikikkyytensä on niin ironista ja osuvaa, että annan anteeksi jopa ajoittaisen ruumiineritteillä mässäilyn. En tiedä, haluaisinko tuntea kirjailija Franzenia henkilökohtaisesti, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan. Onneksi hyllyssä jo odottaa juuri suomennettu uutuus, Vapaus (Siltala 2011).


Perhe on aina mitä mielenkiintoisin ja hedelmällisin lähtökohta romaanille. Sen sisäisten suhteiden tutkielma voi olla vaikka kuinka monimutkainen, ja erilaisten yksilöiden avulla voidaan tarkastella yhteiskunnan monia eri osasia ja ilmiöitä. Tässäkin romaanissa eläkeikään vanhentunut - ah, niin masentava - pariskunta kolmine hiljalleen keski-ikäistyvine lapsineen kuvaa amerikkalaista elämänmenoa todella kattavasti. Jokainen perheenjäsen saa romaanissa vuoronsa, ja heidän lukuisten käänteidensä ja ihmissuhteidensa ansiosta romaani paisuu erittäin runsaaksi kavalkadiksi henkilöitä ja tapahtumia. Paketti pysyy kuitenkin hienosti kasassa.


Minulla ei ole tästä teoksesta juurikaan negatiivista sanottavaa. Subjektiiviset mieltymykseni huomioon ottaen inhorealismi toki koetteli välillä, ja joitakin virheitä oli tehty tai "taiteilijan vapauksia" otettu (lennolla Yhdysvalloista Suomeen koko matkustamo tuskin sytytti savukkeitaan kuin yhteisestä sopimuksesta merkkivalon sammuttua kymmenenkään vuotta sitten - eikä Liettuakaan varmaan ihan sellainen periferia ollut, kuin romaanissa kuvataan), mutta ne eivät riitä laskemaan Franzenin romaanin arvoa. Franzenin kirjojen kannet (Vapaus mukaan lukien) eivät minua miellytä, mutta ne ovat hyvin uskollisia alkuperäisille. Käännös ja sen toimittaminen taitavat nekin saada minulta tällä kertaa kiitosta, sillä en ainakaan muista niitä lukiessani mananneeni (lukemisesta on tosin jo vähän aikaa).


En ole vielä nähnyt Jonathan Franzenin teoksia suomalaisissa blogeissa ja melkein yhtä paljon kuin Vapauden lukemista odotan hänen tekemäänsä vaikutusta (positiivista tai negatiivista) muihin lukijoihin.