Tenavatorstai - Marika Maijala ja Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Marika Maijala - Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri.
Kustantaja: Otava, 2012.
Sivuja: 34.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Satoi lumiukkolunta. Sylvi Kepponen oli vähän nuhainen. Hän istui huoneessaan kirjoittamassa kirjeitä. Tessu-koira kuorsasi laiskanlinnassa. Oli maaliskuun alku.

Sylvi katseli vastapäisen talon ikkunaa. Siellä istui poika."

Sylvi Kepposesta tuli perheessämme syksyn ihana yllättäjä. Olen kyllä ihaillut palkitun Marika Maijalan persoonallisia kuvituksia mm. Hannu Mäkelän lastenkirjoissa ja Maija Poppasen uudistetussa laitoksessa (WSOY 2010). Lisäksi Maijalan kuvittama ja Essi Kummun kirjoittama Puhelias Elias (Tammi 2012) oli tänä vuonna ehdolla Finlandia Junior -voittajaksi (onnittelut muuten Christel Rönnsille juuri äsken selvinneestä voitosta!). Olin myös kiinnittänyt huomiota erikoisen muotoisiin Sylvi Kepponen -kirjoihin, mutta jostain syystä niitä ei ollut tullut ikinä hankittua luettaviksi.

Tämän uusimman, Sylvi Kepposen kirjekaverin, nappasin mukaan kirjastosta, jossa se oli nostettu houkuttelevasti esille. Täällä kotona se lojui vielä kauan kirjapinossa lukemattomana, sillä jostain syystä ulkomuoto ei heti houkutellut iltasatuaikaan tytärtä, joka valitsi aina jotakin muuta Sylvin ohi.

Lopulta kuitenkin koitti ilta, jona Sylvi Kepponen esittäytyi meille, ja ihastuimme häneen heti molemmat. Kirjassa on lyhyt ja aika yksinkertainen, mutta hyvin mukava tarina. Sylvi huomaa talvista maisemaa ikkunan läpi katsoessaan vastapäisessä talossa apeana paikallaan istuvan pojan ja tämän vilkkaan koiran. Hän saa myöhemmin tietää, että pojan jalassa on kipsi, eikä tämä pääse siksi ulkoilemaan. Sylvi päättää kirjoittaa pojalle kirjeen, tarinan, jota poika saisi jatkaa. Kirjeenvaihto muodostaa kauniin kesäisen sadun. Lopulta lapset tapaavat ja Sylvi kuljettaa pojan avuliaasti pulkallaan kirjastoon.

Tarina oli meistä kiva, ja kirjoittavaa lukutoukkaäitiä erityisesti miellytti se, että kirjassa lapset keksivät sekä kirjoittavat tarinaa ja menevät vielä yhdessä kirjastoonkin. Ah! Mutta hienointa tässä kirjassa sentään oli kuvitus. En ihmettele, että tekijätiedoissa kuvittajan nimi mainitaan ensimmäisenä, vaikka yleensä se tulee vasta kirjailijan jälkeen. Maijalan tyyli on persoonallinen, mutta söötti, ja aikuisen silmään hän on osannut tässä kirjassa luoda hienosti esimerkiksi tunnelmallisen kauniita talvimaisemia.

Kekseliäisyyttä arvosti myös lapsi: Kun kysyin Stellalta hänen suosikkiaukeamaansa kirjasta, hän valitsi joukosta tämän kuvan, jossa Sylvi on piirretty veden alle.

Kokonaisuudessa Stellaa kiehtoi selvästi kuvituksen puukynäjälki ja naivistinen tyyli, jonka ansiosta kirja näyttää ikään kuin lapsen kuvittamalta - hyvin taitavan lapsen, mutta kuitenkin. Hän kyseli minulta, miten joku on osannut piirtää näin hienosti ja kiinnitti huomiota kohtiin, joissa värittäminen ei ollut täysin huolellisesti suoritettu tai - voi ei - oli väritetty vähän viivojen yli. Minua hymyilytti.

Yllätyksekseni luimme esikoululaisen kanssa tämän lyhyen kirjan iltasatuna hyvin monena päivänä peräkkäin. Sitten jo haimmekin kirjastosta kaksi aiempaa Sylvi Kepponen -kirjaa. Minun suosikkini on niin tunnelmoivan piirrosjäljen kuin realistisen tarinan osalta tämä tuorein teos, mutta Stella taisi ihastua vielä enemmän ensimmäiseen, fantastisempaan Keppos-kirjaan, Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2008), jota olemme myös lukeneet kerran toisensa jälkeen.

Suosittelen Sylvi Keppos -kirjoja kaikille kekseliästä kuvitusta ja hauskoja, pikku tarinoita arvostaville lukijoille. Kustantamon ikäsuositus on 5+, mikä voi olla ihan osuva arvaus tarinoiden lyhkäisyydestä huolimatta. Sisältöön ja Sylvin puuhiin samastumisessa jopa kouluikä voi olla sopiva.

"Salaperäinen kirje päättyi salaperäiseen viestiin: 'Kirjoita tarina loppuun ja kätke se Kafkan pannan alle!'

Luka mietti hetken, kuka kirjeen oli kirjoittanut. Sitten hän mietti, miten tarina päättyisi. Hän alkoi kirjoittaa."

Sylvi Kepposen kirjekaveri on luettu myös esimerkiksi Värikäs päivä -lastenkirjablogissa, jossa siihen ei ihastuttu aivan yhtä varauksetta. Sylvi Kepposen hukkaretkeä on taas käsitelty Lastenkirjahyllyssä.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Maaninen maanantai - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.

'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"

Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.

Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.

Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.

Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.

Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.

Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.

Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.

Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää. 

Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.

Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.

"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.

Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."

Kirjabloggaajista tämän Oatesin uutuuden ovat lukeneet lisäkseni ainakin Susa, Leena Lumi, Minna, Unni, Annika K, Anna Elina ja Norkku. 

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.

PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.

Mannereurooppalainen maanantai - Javier Marías: Rakastumisia

Javier Marías: Rakastumisia (Los enamoramientos).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Tarja Härkönen.
Kannen kuva: Elliott Erwitt/Magnum Photos.
Sivuja: 436.
Genre: Runsas, eurooppalainen nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun ei ole mitään, ei ole mitään. Se on totta puhuen käsittämätöntä, sillä siihen kuuluu oletus lopullisuudesta, ja se sotii luontoamme vastaan: se että joku ei tule enää koskaan, ei sano mitään eikä kävele enää askeltakaan - ei luoksemme eikä luotamme - ei katso meitä silmiin eikä käännä katsettaan sivuun. En tiedä, miten me sen kestämme tai miten me siitä toivumme. En tiedä, miten me pikkuhiljaa unohdamme, sitten kun aikaa on kulunut ja se on etäännyttänyt meidät niistä jotka ovat vaienneet."

Javier Mariásin Rakastumisia on monisyinen kirja ja siitä on vaikea sanoa mitään yksinkertaista tai kaikenkattavaa. Marías on hyvin merkittävä ja arvostettu espanjalainen nykykirjailija, mutta minulle hän oli tuntematon ennen tätä, vaikka häneltä on 15 vuotta sitten suomennettu romaani Valkoinen sydän (Otava 1997).

Olisin muuten voinut nimetä tämän päivän myös Miesten maanantaiksi, mutta päätin toisin kahdesta syystä: Ensinnäkin Rakastumisia on niin leimallisesti eurooppalainen, että halusin tuoda asian esiin jo otsikossa. Toisekseen kirja ei tunnu erityisen miehiseltä, sillä sen kertoja ja päähenkilö on nainen.

Kun aloitin lukea kirjaa, lumouduin heti sen kielestä, rytmistä ja rönsyistä. Ajattelin, että edessä on upea lukukokemus. Ja kyllä se tietyllä tapaa sitä olikin, mutta väsyin lopulta samoihin asioihin, joihin aluksi ihastuin.

Rakastumisia tuntui sivujaan pidemmältä, sillä nuo sivut ovat hyvin täynnä - sekä kuvaannollisesti että tosiasiallisesti. Lauseet, virkkeet ovat pitkiä ja kappaleet ovat pitkiä. Monesti koko pitkä luku on pelkkää monologista pohdinnan vyörytystä ilman hengähdystaukoja, kuvailuja tai dialogia. 

Esimerkiksi Maríasin kirjoitustyylistä sopii vaikka tämä katkelma:

"Yhtä lailla saattoi olla myös niin että Luisa oli vielä äärimmäisen itsekkyyden vaiheessa, siis kykeni näkemään vain oman onnettomuutensa, ei niinkään Desvernin, huolimatta huolesta, jota oli ilmaissut kuvitellessaan tämän viimeisiä hetkiä, hetkiä joiden tämän oli täytynyt ymmärtää olevan hyvästit. Maailma on niin vähän kuolleiden - vaikka he kaikki ovat sen mullassa ja heitä on epäilemättä paljon enemmän - ja niin suuressa määrin elävien, että näillä on taipumus ajatella että rakkaan henkilön kuolema on asia joka on tapahtunut ennemmin heille kuin vainajalle, jolle se on oikeasti tapahtunut. Jälkimmäinen on se joka on joutunut sanomaat hyvästit, melkein aina vastoin tahtoaan, hän on se joka on menettänyt kaiken mikä olisi ollut tulossa (joka ei esimerkiksi näe lastensa kasvavan ja muuttuvan, kuten Devernen laita oli), se joka on joutunut luopumaan tiedonjanostaan ja uteliaisuudestaan, se joka ei voi saattaa projektejaan loppuun ja lausua sanoja, joille oli aina luullut olevan aikaa sitten myöhemmin, ja se joka ei voi enää asua kotonaan; hän on se joka ei voi, jos oli taiteilija, saattaa loppuun kirjaansa tai elokuvaansa tai maalaustaan tai sävellystään, tai joka ei voi, jos hän oli taiteen vastaanottaja, lukea loppuun ensin mainittua, tai nähdä sitä seuraavaa tai kuulla viimeksi mainittua. (--)"

Ja niin edelleen - tuossa oli vasta puolet kappaleesta.

Suomentajalla on ollut kova urakka. En valitettavasti osaa espanjaa niin hyvin, että osaisin arvioida käännöstä yhtä helposti alkuperäistä teosta lukematta kuin englanniksi kirjoitettujen romaanien, mutta se vaikutti minusta aika hyvältä. Sen kieli ja rytmi tuntuivat välillä eksoottisilta, paremman ilmaisun puutteessa, mutta espanjalaista kirjallisuutta vain vähän tuntevana ajattelin sen ehkä olevan "espanjalaisuutta". Ainoa asia, johon kiinnitin käännöksessä useita kertoja vääränlaista huomiota, oli oudoilta ja kömpelöiltä tuntuneet puhekieliset ilmaisut muuten kirjakielisessä ja - voisko sanoa - snobahtavassa romaanissa.

Tuohon tekstivyörytykseen ja eksoottisuuteen siis aluksi ihastuin, mutta oli kirjassa muutakin. Käsittelen nyt hieman kirjan kertojaratkaisua, ja kehotan niitä, jotka haluavat tietää kirjasta etukäteen mahdollisimman vähän olemaan lukematta tämän ja seuraavan kappaleen. Nimittäin kirjan kertoja on minä-muodossa puhuva tarkkailija - joskin hänellä on pääroolinsa myös romaanin tapahtumissa. Mariassa on kaikki epäluotettavan kertojan tunnusmerkit, ja kun romaani vielä alkaa kuvauksella siitä, kuinka hän on jo kauan tarkkaillut salaa tiettyä pariskuntaa, jonka mies sitten heti kirjan alussa murhataan, ainakin minä oletin pitkään, että kirjassa on paljastuvia salaisuuksia ja yllättäviä käänteitä etenkin lopussa. Ei jännärityyliin, vaan manipulatiivisten ja epäluotettavien kertojien tähdittämien psykologisten romaanien tavalla.

Tässä jouduin vähän pettymään. En kerro kaikkea enkä varmasti kaikkea oikein ymmärtänytkään, mutta juoni ja romaanihenkilöiden roolit olivat ainakin näennäisesti paljon vähemmän yllätyksellisiä kuin odotin. Toisaalta tämä tyylillisesti hengästyttävä kirja on varmasti täynnä hienouksia, nyansseja ja salattuja merkityksiä, jotka menivät minulta suurelta osin ohi. Kirja perustuu paljolti kertoja-Marian ajatusmonologille ja muistelulle, mutta ääneen pääsee usein myös miespäähenkilö Javier, joka pitää niin ikään pitkiä moraalisfilosofisia monologeja, joskin ääneen puhuessaan Marialle. Onko sitten sattumaa, että kirjailija Javier Maríasin romaanin päähenkilöiden nimet ovat Javier ja Maria? Varmastikaan ei, vaan saman henkilön kahdella puolella tässä uskoakseni pelataan.

Kutsukaa minua laiskaksi, mutta energiani ei riittänyt lukiessa tai sen jälkeen merkitysten miettimiseen ja syvälliseen tulkintaan - sen verran väsyttävää sanallista ilotulitusta Rakastumisia oli. Ihan mielelläni kuitenkin tästä keskustelisin tai lukisin jonkun kirjallisuuden tutkijan kirjoittaman artikkelin, sillä hiukan nuo syvemmät merkitykset ja erilaiset tulkintamahdollisuudet jäivät kiinnostamaan. 

En tiedä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus, mutta pian tämän romaanin aloitettuani minulle iski tuo syksyinen lukujumi, jota olen jo usein täällä blogissani kiroillut (onneksi se on jo ohi). Jumin syntyessä minä kyllä olin vielä tämän romaanin lumoissa, mutta ehkä sen tainnuttavuus kuitenkin edesauttoi jumin kehitystä. Ja sitten tauon jälkeen minun oli aluksi hyvin vaikea päästä tarinaan takaisin. Meinasinkin jättää kirjan kesken, mutta en jättänyt, koska sillä on eittämättömät taiteelliset ansionsa ja lisäksi odotin innokkaana lopun oletettuja käänteitä.

Tämä sai minulta lopulta verrattain heikot pisteet. Rakastumisia on hieno romaani ja ajatusryöppy, mutta sen syvin olemus jäi minulle valkenematta ja odotukseni palkitsematta. Olen kuitenkin iloinen kirjan lukemisesta, ihan jo sen vuoksi, että tosiaan tunnen espanjalaista kirjallisuutta niin huonosti. Samoin kuin italialaista. Toisen naapurin, Ranskan, kirjallisuudesta en taas kovin usein pidä. Tai latinalaisamerikkalaisesta. Silti noita kaikkia on hyvä välillä lukea, etten jumiudu ikuisesti maantieteelliselle mukavuusalueelleni Brittein saarille sekä Pohjois-Eurooppaan ja -Amerikkaan (höystettynä Aasian ja Afrikan eksoottisilla helmillä).

Luulen, että tämän kuvaukseni ja valitsemieni tekstinäytteiden perusteella kirjan osaavat etsiä nyt käsiinsä ne, jotka sitä tulevat rakastamaan ja kiertää kaukaa ne, joille tällainen tyyli ei lainkaan sovi. Mutta lukekaa kaikki silti vielä tämä lopun hieno (ja lyhyt!) katkelma:

"- Se mitä tapahtui ei ole niin tärkeää. Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (--)"

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Espanja.

Totally British -torstai - Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi)

Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi).
Kustantaja: Jonathan Cape, 1988 (Otava, 1989).
Sivuja: 133.
Genre: Psykologinen perhetutkielma/trilleri.
Arvio: 4,75/5.
Lue esittely kirjailijan sivulta.

"On the afternoon the house became theirs, they stood hand in hand in the little porch, birds singing all around them in the garden where boughs were still black and glistening with the chilly rain of early spring. They unlocked their front door, their hearts thudding with happiness, and stood in a very large room, facing capacious stairs"

Doris Lessing on kirjailija, josta minulla on ollut kahtalainen olo. Ehkä 20 vuotta sitten aloitin hänen Kissoista-muistelmaansa, mutta herkässä teini-iässä sen alkupuolen kuvaukset perheen holtittomasti lisääntyvistä puolivilleistä kissoista, joita myös huolettomasti lahdattiin, saivat jättämään kirjan kesken.

Sittemmin, etenkin daamin voitettua Nobel-palkinnon, on ollut sellainen olo, että Lessingiä pitäisi lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Mitenkään erityisesti se ei ole kuitenkaan houkuttanut - muuten kuin Viidennen lapsen kohdalla. Kun kuulin tästä romaanista, ja etenkin, kun moni mainitsi sen Lionel Shriverin Poikani Kevinin yhteydessä, tiesin että haluaisin lukea kirjan. Psykologisesti tiheät perhekuvaukset kiinnostavat minua aina.

Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin sain kirjan hankittua, ja vielä pidempään, että sain sen luettua. Vihdoin tänä kesänä, kun matkustimme Englantiin, ja kun päätin matkalla lukea vain brittiläistä kirjallisuutta, The Fifth Child oli ohuena ja pehmeäkantisena opuksena hyvä valinta matkakirjaksi. Olin ostanut sen aiemmin toiselta ulkomaan matkalta ja luin siksi kirjan sen alkukielellä, mikä on yleensä vain hyvä asia.

Yhdistän kirjan lukuympäristöjen mukaan ihanaan kesäkotiimme Surreyssa, auringonpaisteeseen Bloomsbury Squarella, sekä hellepäivää suloisesti viilentäneeseen jäälatteen Waterstonesin Piccadillyn-myymälän kahvilassa. Kirja itse ei ole kuitenkaan ihana, aurinkoinen tai suloinen. Tai korjaan: ihana se on siinä, että se on niin kertakaikkisen hyvä. Laatukirjallisuutta, mutta sujuvaa lukea. Jännittävää, mutta monitulkintaista. En tiedä, olenko koskaan lukenut näin lyhyttä kirjaa, jossa olisi ollut yhtä kokonainen tarina. On oikeasti hämmästyttävää, kuinka vähäiseen sivumäärään Lessing on mahduttanut vuosissa laskettuna pitkän kertomuksen, joka ei tunnu kiirehdityltä ja johon mahtuu paljon yksityiskohtaista kuvailua, laaja henkilögalleria sekä useita teemoja.

Ja tietysti Ben, se viides lapsi. Ben, joka rikkoo idyllin, särkee unelmat ja hajottaa perheen. Mutta mikä tai kuka hän on? Onko hän syy vai seuraus? Onko hänen erilaisuutensa syntyperäinen fakta, äidin tulkinnasta jo raskausaikana kasvava tila vai jotakin muuta? Kuulemmeko kertojalta edes luotettavan version Benistä, muusta perheestä ja tapahtumista?

"Ben sucked so strongly that he emptied the first breast in less than a minute. Always, when a breast was nearly empty, he ground his gums together, and so she had to snatch him away before he could begin. It looked as if she were unkindly depriving him of the breast, and she heard David's breathing change. Ben roared with rage, fastened like a leech to the other nipple, and sucked so hard she felt that her whole breast was disappearing down his throat. This time, she left him on the nipple until he ground his gums hard together and she cried out, pulling him away."

Joka tapauksessa alun pumpulihattarainen unelma suurperheestä ja yhteisöllisyydestä sortuu kauhealla tavalla. Sääliksi käy monia. Beniä tietenkin, mutta myös muita. Lukija miettii, mitä itse tekisi. Siihen on vaikea, mahdoton vastata. Onneksi kirja on fiktiota, eikä lukijan tarvitse tehdä samoja päätöksiä kuin Harrietin, Davidin ja näiden läheisten, mutta paljon tämä pieni kirja saa pohtimaan.

Järkyttävän, jopa kauhutarinan aineksia sisältävän tarinansa lisäksi kirja on todella hyvää proosaa. Se ihastutti minua heti alusta saakka ja vei mukanaan. Tilanteet, ympäristö ja henkilöt ovat - no, ehkä Beniä lukuun ottamatta - todentuntuisia ja kiehtovia. Vähän samoin kuin verrokissa Poikani Kevinissä, erityisen hyvän tästä romaanista tekivät mielestäni muut osaset kuin raflaava tragedia, vaikka sekin on toki olennainen osa kirjaa.

Lessing kirjoitti Viidenteen lapseen jatkoa, kirjan nimeltä Ben, in the World. Sitä ei ole suomennettu, mutta esimerkiksi Jenni on sen lukenut. Minäkin haluan, vaikka en usko, että se voi nousta tämän kirjan tasolle. Benin ja perheen myöhemmät vaiheet kuitenkin kiinnostavat.

Minun ja Jennin lisäksi Viidennestä lapsesta ovat bloganneet myös esimerkiksi Sara, Zephyr, Susa, Morre, Katri, Katja ja Sanna. 

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

"Leaning back where she could see her blurry image, she imagined how, once, this table had been set for feasts and enjoyment, for - family life. She re-created the scenes of twenty, fifteen, twelve, ten years ago, the stages of the Lovatt board, first David and herself, brave innocents, with his parents, and Dorothy, and her sisters... then the babies appearing, and becoming small children... new babies... twenty people, thirty, had crowded around this gleaming surface and been mirrored in it, they had added other tables to the ends, broadened it with planks set on trestles... she saw the table lengthen, and widen, and the faces mass around it, always smiling faces, for this dream could not accommodate criticism or discord. And the babies... the children... she heard the laughter of small children, their voices; and then the wide shine of the table seemed to darken, and there was Ben, the alien, the destroyer."

Miesten maanantai - Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtela: Elena.
Kustantaja: Otava, 2003.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 126.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kirjan esittely täältä.

"Päivät kuluvat nopeasti ja niitä on vaikea erottaa toisistaan. Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä ja kaupungissa on ulkoilmakonsertti. Orkesteri soittaa katoksen alla ja tuuli vie kapellimestarilta nuotit. Ne nousevat korkeuksiin ja ihmiset jäävät ihmettelemään niiden lentoa. Kapellimestari johtaa loppuun ilman nuotteja ja ihmiset hurraavat. Lopussa trumpetisti nousee tuolille seisomaan ja soittaa yksin erään kauniin kappaleen. Monet liikuttuvat siitä ja sanovat, että se tuo mieleen asioita jotka tapahtuivat kauan sitten."

Elena on monen mielestä Joel Haahtelan paras kirja. Se oli myös Finlandia-ehdokkaana yhdeksän vuotta sitten. Ihan ansiosta, kumpaakin.

Silti minulle kävi taas niin kuin viimeksikin: olin aluksi lukiessani sitä mieltä, että on tämä ihanaa, mutta ehkä vähän nähty. Kenties Haahtela ei oikeasti ole makuuni tarpeeksi muuntautumiskykyinen kirjailija, vaikka on hassua sanoa näin, kun kuitenkin pidän hänen jokaista kirjaansa pienenä helmenä ja annan niille lähes täydet pisteet. Mutta odotan edelleen jokaiselta kirjalta sitä elämystä, jonka sain ensimmäisen Haahtelani kanssa, enkä taida sitä enää saada. Vielä toinen Haahtelani sai melko lailla totaali-ihastumaan erilaisuudellaan, mutta nämä seuraavat ovat olleet aika samanlaisia keskenään.

Hienoja kirjoja ne ovat kyllä kaikki täyteläisissä tunnelmissaan ja hetkissä viipyillessään. Tietenkin myös salaperäisyydessään. Olisi hienoa osata kirjoittaa tällaista proosaa, olla selittämättä kaikkea. Tai paljon mitään.

"Elena kävelee puiston halki. Laukku heiluu lantiota vasten. Hameen helma heiluu ja polvet ovat paljaat. Kaikki on niin kuin ennenkin. Kaikki on hyvin. Olen istuttanut puutarhaan kelloköynnöstä"

Sitä paitsi kirjat kyllä vievät lopulta mukanaan. Ja onnistuvat yleensä jollakin tavalla yllättämään lopussa. Niin tämäkin.

Mutta melkein parhaimmillaan nämä viimeisimmät Haahtelat ovat olleet minulle näin jälkeenpäin, kun selailen merkitsemiäni kohtia ja uppoan yksittäisiin kohtiin, kauniisiin lauseisiin. Osa niistä vaikuttaa joskus vähän liian yritetyiltä, mutta suurin osa soi. En lue juuri runoja, mutta ehkä tämä on minun tapani nauttia lyriikasta.

"Kesä on tullut kaupunkiin ja kadunkulmassa myydään limonadia. Öisin avaan ikkunan ja tuuli liikuttaa verhoja. Ehkä jo kohta nukahdan."

Elena saattaa minustakin olla yksi Joel Haahtelan kauneimmista teoksista, mutta en osaa sanoa varmaksi, koska en erota niitä tarpeeksi toisistaan. Ei sillä ole niin väliäkään, sillä Haahtelan proosa on jatkumo, hänen tekstinsä mielentila. Tämän kirjan lukemisesta taitaa olla nyt reilu kuukausi, enkä muista enää monia yksityiskohtia ajatuksistani sen aikana. Siksi tämä arviokin jää torsoksi.

Suomalainen kansi on minusta värimaailmaltaan aika tunkkainen. Saksalaisista tuo naiskansi on oikeastaan viehättävä, vaikka vähän outo Haahtelan Suomi-kansiin tottuneelle. Simpukkakansi on taas minusta liian raikas tähän teokseen.

Minulla on vielä kaksi teosta jäljellä Haahtela-vuodestani. Saa nähdä, onnistuvatko ne yllättämään. Ihastuttamaan ainakin varmasti. Ja odotan kyllä kovasti joskus ilmestyvää uutuutta, josta kirjailija arveli tulevan hieman uudenlainen, pidempikin.

"Elena katsoo minua kerran, vahingossa. Hän katsoo minua toisen kerran ja hänestä tulee hajamielinen. Kun hän pudottaa sormikkaansa, kumarrun hänen viereensä ja noustessani kosketan hänen kättään. Mies hänen lähellään jatkaa puhumista. Hän ei tiedä menettäneensä juuri naisen."

Elenasta ovat aiemmin bloganeet esimerkiksi Sara, Elma Ilona ja Pihi nainen.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Karmiva keskiviikko - Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.
Sivuja: 152.
Genre: Hätkähdyttävä lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Sinä iltana Caseyn luona tanssittiin. Ihan vain diskoa, hurjaa ja hauskaa. Teena Maguire oli porukan parhaita tanssijoita, hänen tahdissaan ei pysynyt yksikään mies. Muut naiset vain.

Voi että tuota Teenaa! Katsokaa nyt!

Kyllä se on hyvännäköinen.

Sinulle sanottiin usein, että olit perinyt Teena Maguiren kellanvaaleat hiukset ja heleän ihon. Mutta sinä tiesit, ettet ollut yhtä sievä kuin Teena, etkä edes kasvaisi kauniiksi.

Kun katselit miten äiti tanssi ja flirttaili ja nauroi niin kovasti että silmät vetäytyivät sikkaraan, kun näit miten muut häntä katselivat, sinua joskus huolestutti. Se, miten Teena Maguiresta sai sellaisen vaikutelman joka ei vastannut todellisuutta."

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on ikivanha tarina taidokkaassa paketissa. Nainen raiskataan, mutta yhteiskunta ei ole ihan varma - tai ainakaan yksimielinen - syyllisestä. Nainen on kaunis, hän korostaa seksuaalisuuttaan pukeutumalla niukasti, hänellä on vaihtuvia poikaystäviä, hän rakastaa tanssia, pitää hauskaa, juoda olutta. Onko se nyt sitten mikään ihme, jos hänet raiskataan? Ihan itseään saa kyllä syyttää. Johtaa nyt miehiä harhaan sillä tavalla.

Oatesin romaanissa tämä tarina on kerrottu taiten. Raiskatun Teenan kuvaa ei siloitella, ei tehdä hänestä pyhimystä. Näkökulma on raiskatun naisen tyttären, joka joutuu osalliseksi tapahtumia. Se tekee kaikesta vielä vähän kamalampaa ja antaa samalla sopivasti etäisyyttä kertojan ääneen. Ei kuitenkaan liikaa.

On järkyttävää, mutta ei lainkaan epäuskottavaa seurata ympäristön reaktioita tapahtuneeseen. Kuiskuttelua, puheita, juoruja, sitten oikeudenkäyntiä. Yksi elämä murenee, kaksi elämää, mutta saavat ansionsa mukaan. Yhteisöä ei sovi horjuttaa tulemalla raiskatuksi. Miksi lähettivät sellaisia signaaleja, antoivat ymmärtää?

On myös vastavoima, kunnollinen mies, joka ei hänkään ole kompleksiton. Romaanin ihmiset ovat kovin todellisia kaikki. Ei onneksi ole mustavalkoista hyvää tai pahaa, vaikka aika pahaa, aika tummanharmaata on. Eikä kirja ole aivan lohduton. Se suututtaa ja raivostuttaa, lukiessa on ajoittain kovin paha olla, mutta melkein tämä minusta on ennemmin voimaannuttava kuin lamaannuttava kauhutarina.

Minä olin halunnut lukea Joyce Carol Oatesia jo kauan. Tiedän, että hänen tuotantonsa on hyvin, hyvin laaja ja monipuolinen. Tämä ei ehkä - kuulemani mukaan - ole parasta Oatesia, mutta varsin hyvää kirjallisuutta tämä minusta oli. Minulle Kosto ensimmäisenä Oatesina antoi uskoa kirjailijan taitoihin ja ennen kaikkea rohkeuteen tarttua ärhäkästi kuohuttaviin aiheisiin ja käsitellä niitä suorasanaisesti. Tietenkin haluan lukea häntä lisää. Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa sain yhdeksi haastekirjaksi kehutun Blondin, jonka lukemista odotan kovasti. Sain postissa myös tämän syksyn uutuuden Sisareni, rakkaani, ja omassa hyllyssäni on odottanut jo tovin tuo bannerissanikin näkyvä pienoisromaani A Fair Maiden.

Oatesia on suomennettu aika maltillisesti verrattuna hänen tuotantonsa laajuuteen. Onneksi kustantaja tuntuu jatkavan julkaisemista. Tämä romaani ilmestyi vasta seitsemän vuotta alkuperäisen jälkeen. Ehkä koettiin ajan olevan täällä kypsä vasta sitten? Suomennoksen nimestä on keskusteltu muistini mukaan useissa blogeissa. Miksi raiskaus on muuttunut täällä kostoksi? Onko raiskaus täällä liian hätkähdyttävä titteli kirjalle? Vai yhdistelmä: raiskaus - rakkaustarina? Kirjan nimi onkin tuon yhdistelmän vuoksi merkillinen. Ehkä sen merkitys avautuu juuri suomennetun nimen kautta.

Suomalaisen kannen kuva on osuva, joskin minulla meni kauan, ennen kuin hoksasin sen esittävän särkynyttä patsasta. Nyt naurattaa, mutta netissä kansikuva esitti mielestäni huolimattomasti katsottuna ja asiaa ajattelematta valkosipulia tai jotakin muuta juurakkoa. Hienoja kansia on muidenkin maiden painoksissa, mukaan mahtui nyt vain pari esimerkkiä.

"Mutta sinä elit läpi sen kaiken. Sinä syksynä, Balticin yläasteen kahdeksannella luokalla. Kouluun mennessäsi ja koulun kansoitetuilla käytävillä tunsit ihollasi miten he sinua katsoivat. Ne koulukaverit, jotka olivat raiskaajien puolella, poikien puolella, koska olivat kuulleet ikäviä juoruja Martine Maguiresta, ja sinusta.

Se mitä sinä teit oli vasikointia. Vasikoit poliiseille, vasikoit yleiselle syyttäjälle. Vasikasta ei tykkää kukaan.

Sinua pelotti mennä koulun vessaan. Seillä oli tyttöjä, isoimmat olivat pahimpia. Tuo! Vitun valehtelija. Sinun luokkaasi lähimmän tyttöjenvessan joka ainoassa kopissa oli huulipunalla raapustettuja seinäkirjoituksia - B.M. ON ÄKLÖ - HAISTA VITTU BETH M. - joista opit nopeasti kääntämään katseesi."

Kostoa on käsitelty hyvin monissa kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Inahdus, Oota mä luen tän eka loppuun, La petite lectrice, Unni lukee ja Leena Lumi.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American: Modern Women Writers.

Totally British -tiistai - Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta.
Sivuja: 298.
Genre: Herttainen historiallinen kirjeromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Lentomatka Guernseylle olisi ilman muuta nopeampi ja miellyttävämpi kuin postivenekyyti (Clovis Fossey pyysi kertomaan että lentoemännät tarjoilevat matkustajille giniä, mitä postiveneessä ei tehdä). Mutta jos merisairaus ei vaivaa teitä kovin pahasti, suosittelisin tulemaan iltapäivälaivalla Weymouthista. Gurnsey on kauneimmillaan, kun sitä lähestyy mereltä joko auringon laskiessa tai kun taivaalla on kultareunaisia mustia myrskypilviä tai kun sumu on juuri hälvenemässä saaren yltä. Sillä tavalla itse näin Guernseyn ensimmäisen kerran tuoreena nuorikkona."

Odotin tämän kirjan (jonka koko titteliä varsinkaan molempien kirjoittajien nimillä höystettynä ei moneen kertaan jaksaisi kirjoittaa) lukemista aika lailla kiihkeästi pari vuotta. Joskus tänä keväänä päätin, että teos saisi olla yksi "kesäkirjoistani" ja lukisin sen vihdoin. Näin teinkin - en ihan alkuperäisen haaveeni mukaisesti Brittein saarilla, mutta heti sen matkan jälkeen.

En pettynyt kirjaan suurista odotuksista huolimatta. Ei tähän oikein voi pettyä. Ehkä lukiessa en ollut niin hurmoksessa kuin olin ajatellut, mutta kirjan arvo tuntuu vain kasvavan mielessäni lukukokemuksen jälkeen ja hihittelin äskenkin hyvilläni, kun selasin taas romaanin parhaita kohtia.

Olin ajatellut, että hienointa tässä on varmaankin Guernseyn saari, sen omaleimainen yhteisö, 1940-luku ja kirjemuoto. Kaikki nuo osaset tekivät tästä kirjasta hienon ja originellin, mutta minulle parasta tässä teoksessa oli sen päähenkilö. Juliet Ashton on ihan mieletön! Ehkä hauskin ja nasevin naishahmo, jonka äkkiseltään kaunokirjallisuudesta muistan. Hän on moderni, humoristinen, itseironinen, sanavalmis ja itsenäinen nainen, jonka kynä luistaa upeasti ja täyttää kirjeet sutkautuksilla ja anekdooteilla, mutta saa arkisimmatkin asiat kuulostamaan hurmaavilta.

Juliet Ashton on tietenkin fiktiivinen hahmo, jonka ihanuus on kirjailijan, Mary Ann Shafferin, ansiota. Kerta kaikkiaan mainio luomus. Vaikka kyllä kirjan muutkin henkilöt ovat suuria persoonia. Minulle tuli kirjan tyylistä, sanailusta ja pienistä huomioista monta kertaa mieleen Tove Jansson ja Muumilaakso. Kuunnelkaa vaikka, mitä Dawsey kertoo Julietille Guernseyn teatteriseurueesta:

"Isola on lukenut Clovisille repliikkejä ja hän sanoo että Clovisin suoritus tulee ällistyttämään meidät, eritoten siinä kohdassa kun hän kuoltuaan sihahtaa: 'Filippoin luona näät mun jälleen!' Isola sanoaa, että on valvonut kolme yötä ihan vain koska on miettinyt miten Clovis sen sihahtaa. Hän liioittelee, mutta vain sen verran että hänellä on itsellään hauskaa."

Tai miten Juliet kuvailee Sidneylle leikkimistään pienen Kit-tytön kanssa Dawseyn saapuessa paikalle:

"Olimme hänen tullessaan kaunistautuneet hienoimmilla koruillamme ja marssimme pitkin huonetta Pomp and Circumstancen sävähdyttävien sävelten kaikuessa gramofonista. Kit teki Dawseylle viitan tiskipyyhkeestä ja hän yhtyi marssiin. Minusta tuntuu että hänen sukupuussaan piileskelee ylimys, sillä hän osaa tuijottaa hyväntahtoisesti tyhjyyteen aivan kuin herttua."

Herttaisten kirjeiden ja arkipäiväisten sattumusten lisäksi kirja kertoo myös sodasta. Guernseyn saari oli toisen maailmansodan aikaan miehitettynä ja sen asukkaat joutuivat kärsimään kaikenlaisista kauheuksista. Niihin romaani toki suhtautuu asianmukaisella vakavuudella, mutta silti tämä on ilman muuta hyvänmielen kirja. Sopisi hyvin lohtukirjaksi vaikeisiin elämäntilanteisiin. Rakkaustarinakin kirjasta löytyy, mutta toisin kuin saattaisi kuvitella, imelät rakkauskohtaukset loistavat poissaolollaan. Romanssit on kuvattu kirjan henkeen sopivan realistisesti ja konstailemattomasti. Juliet on rakkausasioissakin niin huippu! (Anteeksi nyt jo tämä hehkutus.)

Ja vaikka minua itse Guernseyn saari ei ihastuttanut kirjassa kaikkein eniten, on se silti kuvattu suloisesti ja hurmaavasti. Voin vain kuvitella, kuinka moni on alkanut tämän kirjan luettuaan haaveilla matkasta tai jopa muuttamisesta Guernseylle. Luultavaa on, että romaani on ollut piristysruiske saaren turismille, mutta en äkkiseltään löytänyt tietoa asiasta. Sen sijaan löysin tiedon, että kirjasta tehtävään elokuvaan Julietin osaan on pestattu Kate Winslet. Oi, miten sopiva hän siihen rooliin onkaan!

Jos jollakulla on vielä tämä kirja lukematta, suosittelen sitä lämpimästi esimerkiksi hetkiin, jolloin kaipaa rohkaisua ja esimerkkiä siitä, miten elämä kantaa.

"Kunpa olisin tuntenut nuo sanat silloin kun näin, miten saksalaiset joukot laskeutuivat maahan lentokone lentokoneen perään ja nousivat satamassa laivoista! En osannut ajatella muuta kuin: 'Kirottua, kirottua' yhä uudestaan ja uudestaan. Jos olisin voinut ajatella sanoja 'Paennut päivän valo on, ja ja meidät pimeys yllättää', ne olisivat jollakin tapaa lohduttaneet minua ja olisin jaksanut ruveta taistelemaan niissä oloissa sen sijaan että rohkeuteni valahti jalkoihin."

Kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville ovat kertoneet blogeissaan myös esimerkiksi Amma, Tintti, Penjami, Jori, Sonja, Maria, Norkku, Sara, Zephyr, Jenni, Joana, Laura, Leena Lumi, Sanna ja Kirjasieppo. Ja moni muu, mutta nyt en ehdi kolmea hakusivua pidemmälle - enkä lukea edes näitä linkittämiäni juttuja, sillä olen lähdössä päiväkodin vanhempainiltaan, mutta palaan kyllä mielenkiinnolla lueskelemaan muiden näkemyksiä tästä teoksesta.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan, mutta minun täytyy selvittää myöhemmin, mihin kategoriaan Guernseyn saari oikeastaan ko. haasteessa sopisi.