Poistoarvonta ja post-it-tunnustuksia perjantaina

Kirjavassa kammarissa on pitkästä aikaa poistoperjantai! Ja se johtuu siitä, että teitä rekisteröityneitä lukijoita on jo yli 200. Täytyyhän sitä juhlia. Kiitos ja kippis!

Koska järjestän arvonnan rekisteröityneiden lukijoiden kunniaksi, myös osallistuakseen täytyy olla tuolla arvovaltaisessa lukijaraadissa tai joukkoon liittyä. Yksi arpa kaikille raatilaisille, jotka ilmoittautuvat mukaan tämän postauksen kommenteissa. Toivon, että kerrotte samalla jostakin tämän kesän mieleenpainuneesta lukukokemuksesta. Se voi olla kesän paras - tai huonoin - kirja tai se voi olla erityisen hieno lukuhetki tai -rupeama puutarhakeinussa, laiturilla, kynttilänvalossa mökillä, ulkomaan matkalla... Mitä vain kesään ja lukemiseen liittyvää. Arvon sitten joukostanne viisi (5) voittajaa, joista jokainen saa arvontajärjestyksessä valita yhden (1) kirjan itselleen.

Arvonta-aikaa on vain viikko, eli arvon voittajat perjantaina 7.9. klo 17.00 jälkeen ja ilmoittelen voittajat jahka ehdin. Kirjoja voi valita yllä olevan kuvan pinosta ja siellähän ovat seuraavat teokset:

• Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret (pehmeäkantinen, vähän nuhjaantunut ennakkokappale)
• Jamie Ford: Hotelli Panama (kerran luettu, kovakantinen)
• Paula Havaste: Kaksi rakkautta (muuten hyväkuntoinen, mutta kansipaperi yhdestä kulmasta vähän rikki, kovakantinen)
• Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa (pehmeäkantinen, lukematon ennakkokappale)
• Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (lukematon, kovakantinen)
• Petja Lähde: Poika (kerran luettu, kovakantinen)
• Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (kerran luettu, kovakantinen)
• Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (lukematon, kovakantinen)
• Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki (kerran luettu, kovakantinen)
• Cecilia Samartin: Señor Peregrino (kerran luettu, pokkari)
• Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (muutaman kerran luettu, hyväkuntoinen, kovakantinen)
• Vendela Vida: Rakastavat (kerran luettu, kovakantinen)

Onnea arvontaan kaikille osallistujille!

***

Luikautan tähän postaukseen mukaan myös suloiset I love your blog -tunnustukset, joita olen saanut kanssabloggaajiltani. Suuret kiitokset teille kaikille: Katja, Elma Ilona, Amma, Norkku, Arja ja Aletheia! Jo tunnustuksen säännöissä määrätään hauskasti olemaan siitä iloinen ja kyllä minä olenkin, iloinen ja otettu. Perustelujanne tunnustukselle oli myös kivaa ja vähän koskettavaakin lukea. :'-)

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkibloggaajallesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Pieni ongelma minulla on tämän eteenpäinjakamisen kanssa, sillä olen näissä aina hidas reagoija ja tunnustus on kiertänyt jo paljon. Rakastan kaikkia blogeja ja bloggaajia, jotka ovat kirjan asialla, joten annan nyt tylsästi mutta sydämestäni tämän lapun niille ja heille/teille kaikille!

***

Mitäs vielä? Ilahduttakaa minua vaikka kertomalla, mitä teidän viikonloppuunne kuuluu? Mitä aiotte lukea vai ettekö aio lukea ollenkaan? Me odottelemme mukavia vieraita sunnuntaikylään, mutta sitä ennen suunnitelmissa on vain tavallista viikonloppuoleskelua ja -puuhailua. Eilen istuin iltaa rakkaan ystäväni kanssa ja bussimatkoilla Helsinkiin ja takaisin aloittelin Lisa Genovan kehuttua Edelleen Alice -romaania. Tykkäsin heti! Tarinan ideahan on päähenkilön vähitellen etenevä Alzheimer, mutta tyyliltään Genovan teksti, henkilöt ja ympäristöt muistuttavat mukavasti Carol Shieldsista. Luen tätä nyt, koska sain postissa tuoreen suomennoksen Genovan toisesta romaanista Puolinainen ja halusin lukea Alicen ensin.

Illalla taas aloitin Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen tiimoilta minulle nakitettua Ann-Marie MacDonaldin romaania Linnuntietä. Kiitos, Minna, ehdin lukea tuosta tiiliskivestä vain jokusen kymmenen sivua ennen kuin nukahdin, mutta ihastuin heti! Minua muuten vähän pelottaa, etten ehdikään lukea kaikkia riskihaasteen kirjoja tämän vuoden aikana niin kuin aioin. Innostuin haasteesta ja ahnehdin sen myötä luettavaa ihan omaa syytäni, mutta niin moni haastoi minut lukemaan jättipaksuja kirjoja, että aika saattaa loppua kesken. Jatkan kyllä sitten ensi vuonna, jos suoritukset jäävät tänä vuonna kesken!

Olen saanut viime päivinä ensimmäisiä suoria lukijapalautteita omasta romaanistani ja ne ovat olleet hyviä - mikä ei suoranaisesti yllätä, kun asialla on oma äiti ja muita ystäviä, hih. Mutta on se tuntunut silti hyvältä. Mieskin lukee, hitaasti mutta varmasti, ja kehuu hänkin. Nautin nyt sitten tästä ennen ensimmäisiä haukkuja. :)

Suloista syysviikonloppua myös teille muille! (Ja syksy nyt tosiaan on, sen tiedän, sillä joogasin tänään ensimmäistä kertaa kesän jälkeen.)

Trenditorstai - Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Puhdistus.
Kustantaja: WSOY, 2008.
Kansi: Sanna Sorsa.
Sivuja: 375.
Genre: Historiallinen nyky-/lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun väki vihdoin sorisi ulos kirkosta, tytöt pääsivät kävelylleen hautausmaan kuusien alle, saniaiset pyyhkivät heidän sääriään, oravat juoksivat oksissa ja hautausmaan kaivo vinkaisi välillä. Kauempana kraaksuivat varikset, mitä ne ennustivat sulhasista? Ingel hyräili, vaak vaak kellest kahest paar saab, tulevaisuus paistoi taivaalta ja elämä oli hyvää. Tulevien vuosien odotus säpisi sydänalassa kuten nuorilla tytöillä yleensä."

Niin. Mitä kirjoittaa romaanista, joka ei melkein tunnu olevan romaani enää ollenkaan. Puhdistus on ilmiö, hitti, puheenaihe, (alunperinkin) näytelmä, elokuva ja jossakin vielä tavallisena kirjana ilmestyneen Stalinin lehmien ja tänään julkistettavan Kun kyyhkyset katosivat -sensaation välissä.

Minä luin kirjan kuitenkin vasta nyt. Ei ole yhtä oikeaa tapaa lukea kirjaa ja minä en voinut muuta kuin lukea tämän nykyisessä kontekstissaan eli kehyksissä, jotka yllä maalasin. Välillä minua häiritsi, että punnitsin pitkin lukukokemusta "Onko tämä nyt oikeasti ihan niin hyvä?", mutta sanon heti alkuun, että kyllä Puhdistus ennakko-odotukset kaikesta huolimatta täyttää ja tietyn painolastinsa kantaa kunnialla. Se on hyvä kirja, monella tapaa. Jopa erittäin hyvä. Se ei ehkä ole maailman tai Suomen tai edes nyky-Suomen paras kirja, mutta menestykseen tarvitaan niin monia palikoita. Tärkein niistä on kuitenkin hyvä teksti ja se löytyy ilman muuta tämänkin ilmiön takaa.

Sofi Oksanen kirjoittaa rikasta kieltä, kuvailee paljon ja yksityiskohtaisesti, keksii uudissanojakin. Tällainen ei yleensä ole ihan minun juttuni ja siinä rajoilla oli nytkin, etten välillä ärsyyntynyt. Tosin kiinnitin runsaaseen kieleen huomiota lähinnä alussa. Todennäköisesti totuin sen jälkeen Oksasen ääneen (tämä on ensimmäinen häneltä lukemani romaani), mutta väitän myös, että kieli teki alun jälkeen tilaa tarinalle.

Alussa oli siis paljon tämänkaltaisia virkkeitä:

"Lian alla iho oli kuitenkin kuin ylikypsän valkean kuulaan poski, kuivasta alahuulesta oli revennyt ihoriekaleita, huuli niiden välistä pullotti tomaatinpunaisena, luonnottoman kirkkaana ja verevänä ja sai lian näyttämään kalvolta, joka pitäisi pyyhkäistä pois kuin kylmässä seisseen omenan vahapinta."

Kirja on hyvin nopealukuinen, eikä lainkaan vaikea (sanon tämän hyvällä), mutta ylläolevan kaltaiset virkkeet pakottivat minut välillä lukemaan kohtia moneen kertaan saadakseni päähäni oikeanlaisen (?) kuvan kaikesta kerrotusta. Tietyt kuvailut toistuivat vähän häiritsevästi, esimerkiksi juuri ihon vertaaminen milloin minkäkinlaiseen omenaan. Luultavasti kyseessä on harkittu tehokeino, eikä huolimattomuus, mutta minun huomioni toisto välillä kiinnitti ei-toivotulla tavalla.

Päähenkilö Aliide on mielenkiintoinen hahmo. Hän on tietenkin kokenut kovia, eivätkä epäluuloisuus ja tietty raakuus hänessä siksi yllätä. Mutta mietin kyllä, että hänessä ehkä oli jotakin erityistä jo lapsena tai sitten tarina on epäuskottava. Sallinette pienet, ei toivottavasti liian paljastavat huomiot tarinasta, kun kyseessä on jo ns. vanha kirja? Nimittäin sellainen nuoren tytön salamarakastuminen, joka muuttuu saman tien pakkomielteiseksi, kestää koko elämän ja saa uhraamaan mm. oman siskonsa ja siskontyttärensä ei ole uskottavaa - tai tervettä. 

Kirjan tärkeintä antia vetävän juonenkuljetuksen ja hyvän kielen lisäksi on tietenkin tieto Viron historiasta, nykypäivästä, naisten elämästä Virossa ja herättely tähän kaikkeen. Kirja on hätkähdyttävä, joskaan ei niin ronski kuin olin kuvittellut ennalta kuulemani perusteella. Silti se ilman muuta kauhistuttaa, yököttää, itkettää ja pysäyttää hetkeksi. Elämän paljaiksi ravistamiin päähenkilöihin ei ehkä kiinny, mutta heidän kohtalonsa kiinnostaa. Kirjan loppu on avoin, mitä melkein aina arvostan ja niin nytkin, mutta kyllähän tästä jäi jano tietää, mitä sitten tapahtui. No, siksi oikeastaan avoimia loppuja arvostankin. Kirja jää elämään mielessä ja tarina voi saada monenlaisen jatkon lukijoidensa mielikuvituksessa.

Kun siis yhdistetään taitava teksti, mukaansatempaava tarina, järkyttävät tapahtumat historiasta ja nykypäivästä, upea kansi, sanavalmis ja mieleenpainuvan näköinen kirjailija - saadaan Puhdistuksen kaltainen menestystarina? Onneksi ilmiöt syntyvät kuitenkin hitusen salaperäisemmällä kaavalla ja kaiken tämän lisäksi tarvitaan esimerkiksi se mystinen oikea ajoitus ja vähän taikuutta kirjallisen sensaation syntymiseen.

Minä olen iloinen ja ylpeä siitä, että tämä kirja on kaikkea sitä, mitä se ja sen ympärillä on. Olen innoissani, kun nyt ilmestyvä Oksasen uutuus on saanut hurjaa rummutusta ja mediahuomiota. On mahtavaa, kun kirjallisuus on kerrankin näin paljon esillä ja kaikkien huulilla. Toisin sanoen toivon onnea ja menestystä jatkossakin Sofi Oksaselle ja hänen kirjoilleen.

"Aliiden aivoissa pullisteli. Verhot lepattivat vimmatusti, nipistimet kilisivät, kangas paukkui. Tulen naksunta oli kadonnut, kellon raksunta jäänyt tuulen alle. Kaikki toistui. Vaikka rupla oli vaihtunut kruunuksi ja sotilaskoneiden lennot hänen päänsä päällä vähentyneet ja upseerinrouvat hiljentäneet äänensä, vaikka Pitkän Hermannin kaiuttimista soi joka päivä itsenäisyyslaulu, aina tuli uusi krominahkasaapas, aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, hylsyt metsissä tummuneet, korsut romahtaneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat."

Puhdistuksesta on kirjoitettu mahdottoman paljon. Sallan lukupäiväkirjassa kirjasta blogattiin heti sen ilmestyttyä ja Luru keräsi hienon kokoelman kansitaidetta kansainvälisistä painoksista (tämän linkkauksen takia en tällä kertaa esittele omassa jutussani eri painosten kansia, kuten yleensä). Lisää mielipiteitä kirjasta ja muuta hauskaa löytää googlaamalla.

Kirja on luettu osana haasteita Kuusi kovaa kotimaista ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Myyntipuhe maanantaina: Aika mennyt palaa on kaupoissa!

Seuraa häpeämätöntä oman romaanini mainostusta blogini varjolla: Esikoiseni Aika mennyt palaa on jo kaupoissa. Mars ostamaan! ;)

Kirjan piti ilmestyä 11.9., mutta se valmistui reilusti edellä aikataulusta ja on ollut saatavilla pian viikon. Tiedän nopeimpien jo lukeneenkin romaanin, mutta odottelen vielä jännittyneenä lukijapalautetta.

Kirjava kammari säilyy edelleen muiden teoksiin keskittyvänä kirjablogina, mutta ajattelin tehdä tänne esikoisromaanilleni oman alasivun, jonne lisään relevantteja linkkejä kirjasta kiinnostuneille. Myöhemmin perustan kirjailijasivun Facebookiin ja mahdollisesti blogipohjaisen sivun itse kirjalle ja keskitän siihen liittyvät asiat sitten niille alustoille. Tiedotan sivujen valmistumisesta kyllä täälläkin.

Ihan kaikkiin kirja- ja verkkokauppoihin Aika mennyt palaa ei kai ole saapunut, mutta tässä kuitenkin linkit tiedossani oleviin ostopaikkoihin:

• AdLibris
• Akateeminen kirjakauppa
• BookPlus
• Booky
• CDON.COM
• Levykauppa Äx
• Plazakauppa
• Prisman verkkokauppa
• Suomalainen kirjakauppa
• Tammen kirjakauppa

Olipa joku nopea lukija laittanut kirjan jo myyntiin Huuto.nettiinkin!

Lopuksi vielä muutamia innostuneen esikoiskirjailijan otoksia aarteestaan:

 

Suomalainen sunnuntai - Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Kansi: Laura Noponen.
Sivuja: 203.
Genre: Kotimainen nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Hankalinta on että asunto sijaitsee kauempana oikeustalosta kuin alun perin toivoin, mutta minusta ei ollut enää vastaamaan kiinteistövälittäjän pirteisiin keskustelunavauksiin. En myöskään jaksanut uskoa että löytäisin huoneita, joissa elämäni näyttäisi toiselta kuin se oli, vaikka ajaisimme läpi koko kaupungin."

Korvaamaton oli ensimmäinen Pauliina Vanhatalolta lukemani kirja. Ennen tätä hän on kirjoittanut romaanit Viittä vailla (2005), Lääkärileikki (2007) ja Gallup (2009). Kaikista olen kuullut ihan hyvää ja ne ovat minua kiinnostaneetkin, mutta jostain syystä kirjat ovat jääneet lukematta. Tänä vuonna Korvaamattoman jälkeen ilmestyi vielä Onnellisesti eksyksissä Vanhatalon toisella kirjailijanimellä Veera Vaahtera. Tämä "kaksoisrooli" on minusta aivan ihastuttava idea ja samoin ilahduttaa se, että moni on sanonut Vaahteran "esikoisromaanin" olevan onnistunutta kotimaista chicklitiä.

Korvaamattomassa monet palikat ovat erityisen kohdillaan. Kirja on jo esineenä kaunis kantensa ansiosta ja mitaltaan mukavan napakka, lähes pienoisromaani. Vanhatalo kirjoittaa taitavasti ja kauniisti, aihe on koskettava ja ympäristö yhtä aikaa samastuttava keskiluokkaisuudessaan ja erikoinen päähenkilön ammatin vuoksi. Aamu on nimittäin käräjäoikeuden tuomari ja suuri osa romaanista sijoittuu oikeuteen ja kertoo sekä juttujen valmistelusta että oikeudenkäynneistä.

Minun kohdallani kävi kuitenkin niin, että sinällään hienosti valittu oikeusympäristö ja varmasti suuri tehty taustatyö menivät hitusen vikaan tai hukkaan. Oikeusjuttujen ja työrutiinien kuvailu olivat minusta kirjan tylsintä antia ja välillä hyvinkin puuduttavia kirjan lyhyydestä huolimatta. Eniten pidin Aamun pari- ja perhesuhteiden kuvailuista, joista löysin monia oivaltavia huomioita ja tuttuja kuvioita.

Jostakin selittämättömästä syystä kävi myös niin, ettei kirjan tarina sen liikuttavuudesta ja kauniista kielestä huolimatta onnistunut koskettamaan minua niin paljon kuin olisi voinut toivoa tai kuvitella. Ehkä kirja oli minulle hieman liian masentava ja valoton. Kustantajan esittelyssä muuten sanotaan, että romaani "koskettaa mutta ei masenna". Minulle kävi melkein päinvastoin.

Kirjan etäiseksi jääminen saattoi johtua jossain määrin myös Aamusta. Hän on tunteensa kurissa pitävä, viileä tyyppi - siinä määrin kuin ihminen voi tällaisen tragedian hänet kohdatessa olla. Aamu kyllä analysoi ja pohtii paljon kokemaansa, mutta hirveästi hän ei tunteile. Tämä ei ilmeisesti johdu myöskään pelkästään koetusta surusta ja siltä sulkeutumisesta, sillä hän kertoo jo aiempien miesystäviensä valittaneen, ettei hänen lähelleen pääse millään.

Kirja tietenkin määrittyy osittain päähenkilönsä perusteella ja Aamun viileys tuo ehkä kaivattua tasapainoa tapahtuneille kauheuksille, mutta silti minua harmitti, etten voinut tuntea hänen mukanaan enkä osannut tehdä sitä edes hänen puolestaan.

"Tunsin tekoni painon, itseni painon. Toivoin silloin ensimmäistä kertaa, ettei elämä jakaisi oikeutta vaan armoa."

Silti esimerkiksi kieli oli mukava yhdistelmä kuulautta, kauneutta ja kikkailemattomuutta, ja kuten jo sanoin, palikat olivat kirjassa muutenkin oikein kohdillaan, mutta se kuuluisa jokin jäi valitettavasti tästä lukukokemuksesta minulta puuttumaan. Arvostan tätä kirjaa, mutten hirveästi pitänyt siitä. Muistan kyllä monen muun tästä ennen minua pitäneen kovastikin, joten kannattaa käydä lukemassa esimerkiksi aiemmat bloggaukset Korvaamattomasta. Niitä on ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakko, Lukukausi, Unni lukee, Peikkoneito ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Vakuutuin Vanhatalon taidoista kirjoittajana, joten suunnittelen edelleen lukevani myös hänen aiempaa tuotantoaan - ja ehkäpä myös Veera Vaahteran.

"Ainoastaan tyttö näyttää silmissäni todelliselta. Hän kuuntelee hämmentyneenä keskustelua, jonka syitä ja perustaa hän ei voi tajuta, odottaa että salissa päästäisiin yhteisymmärrykseen siitä, kuinka paljon hän on rakastanut ja tarvinnut äitiään. Epäuskoinen katse löytää katseeni, pysähtyy kuin minulla voisi olla vastaus. Häpeän. Toivon ettei hän kuuntelisi, että hän jättäisi meidät rypemään tähän säälittävään näytelmään ja karkaisi itse johonkin yksinkertaiseen muistoon, sellaiseen missä on kuulas ilma, naurua ja harkitsematta suotu kosketus. Anna meidän olla väärässä, ajattelen. Anna meille anteeksi."

Osallistun tällä teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin sekä haasteeseen Kirjallisuuden äidit.

Tenavatorstai: Camilla Mickwitz

Camilla Mickwitz oli erinomainen kuvittaja, jonka tyyli on hauska ja tunnistettava. Suomen kaikki lapset taitavat tuntea hänet vähintään lastenohjelma Pikku kakkosen tunnusanimaatiosta. Hän on kirjoittanut ja kuvittanut myös lukuisia lasten kuvakirjoja, joista tunnetuimmat taitavat olla ne, jotka kertovat Jasonista, Emiliasta ja Mimosasta. Tänä vuonna on otettu uudet painokset ensimmäisistä Jason- ja Emilia-kirjoista.

Camilla Mickwitz: Jason.
Kustantaja: Tammi, 1975/10. painos 2012.
Sivuja: 28.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.

Kustantajan esittelyä kirjasta ei löydy netistä, joten tässä takakansiteksti:

"Camilla Mickwitzin Jason-kirjat kertovat pyöreäsilmäisen Jasonin ja hänen äitinsä, Kaarinan, arkipäivän iloista ja ongelmista. Jason-poika on ollut lasten suosikki jo vuodesta 1975, jolloin ensimmäinen Jason-kirja ilmestyi."

Jason on minulle tuttu lapsuudesta ja nyt olen saanut esitellä hänet omille lapsilleni. Hekin pitävät Jasonista ja tämän Kaarina-äidistä, jotka elävät tavallista, kiireistä arkea. Mickwitz esittelee Jason-kirjoissa yksinhuoltaja-/työläisäidin, jonka täytyy tehdä pitkää päivää tehtaalla elättääkseen itsensä ja poikansa. Palkka ei silti tahdo aina riittää, joten Kaarina tekee joskus myös iltatöitä taidekoulun mallina.

Mickwitz esittelee Kaarinan ja Jasonin tiukkaa arkea, muttei voivottele tai saarnaa. Jason vaikuttaa ihan tyytyväiseltä elämäänsä, mutta kyllä tässä teoksessa on ilman muuta 1970-lukulaista yhteiskuntakritiikkiä. Ja vapaamielisyyttä.

Meillä Jason-kirjoista suosituimmat ovat olleet tämä ensimmäinen osa sekä Jason ja vihainen Viivi, jonka myös muistan hyvin lapsuudestani. Siinä Jasonin asuinkerrostaloa terrorisoi vihainen vanhapiika, joka ei siedä minkäänlaista ääntä ja elämää talossa. Lopuksi hän onneksi ymmärtää paremmin. Huonommin mieleeni on jäänyt Jasonin kesä ja Jason muuttaa maasta ei ollenkaan. Lapseni pitivät näistäkin, mutta eivät suoranaisesti innostuneet. Kesäkirja kertoo Jasonin ja Kaarinan lomasta jonkinlaisessa siirtolassa ja jälkimmäisessä Kaarina ja Jason muuttavat työn perässä Ruotsiin, kuten myös moni muu suomalainen aikanaan. Kirja kertoo sopeutumisvaikeuksista uuteen maahan ja kulttuuriin, mutta lopulta helpottavia keinoja löytyy.

***

Camilla Mickwitz: Emilia ja kolme pikkuista tätiä.
Kustantaja: Tammi, 1979/5. painos 2012.
Sivuja: 31.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Jasoniakin tutumpi ja rakkaampi minulle on Mickwitzin toinen kuvakirjahahmo Emilia. Emilia-kirjoissa isä ja tytär viettävät yhteisiä satutuokioita, istuvat sylikkäin tuolissa ja jatkavat vuoronperään keksimäänsä tarinaa. En tiedä, onko Emiliankin isä yksihuoltajavanhempi vai ovatko nämä tarinatuokiot vain heidän kahdenkeskinen juttunsa, mutta Emilian äiti ei joka tapauksessa esiinny kirjoissa.

Tässä ensimmäisessä Emilia-kirjassa kolme vanhaa naista asuvat yhdessä ja ovat tuskastuneita tylsään vanhuuteensa. Kunnes he keksivät itselleen mielekästä tekemistä: lasten viihdyttämisen. He alkavat pitää lastenkutsuja, joilla tarjoillaan hyvää ruokaa, pukeutumisleikkejä sekä tätien ompelemia nalleja.

Juhlat ovat menestys ja niin ilo palaa tätien elämään. Kirjassa esitellään toisin sanoen mallia, jota on yritetty nyt toteuttaa esimerkiksi päivä- ja vanhainkotien yhteistyöllä. Eri sukupolvet nauttivat toistensa seurasta ja kaikilla on kivaa. Kirjan sanoma lienee myös se, että toisille hyvää tekemällä saa myös itselleen iloisen mielen.

Myös Stella on ihastunut Emilia-kirjoihin, joita olemme lainanneet ja lukeneet paljon. Myöhemmät Emilia-kirjat ovat yhä tiedostavampia ja yhteiskunnallisempia. Esimerkiksi Emilia ja kaksoset -kirjassa ollaan huolissaan vesistöjen puhtaudesta, Emilia ja kuningas Oskari -teoksessa irvaillaan kaikki kansalaiset samaan muottiin pakottaville diktatuureille ja Emilia ja Oskarin nukke -kirja - suosikkini - on mukaelma Henrik Ibsenin Nukkekodista ja vahva feministinen kannanotto.

En varmasti lapsena ymmärtänyt näitä sävyjä samalla tavalla kuin nyt, mutta ehkä niistä jotakin on jäänyt mieleen itämään. Stellalla ja minulla on muuten tässäkin sarjassa yhteiset suosikit: Kolme pikkuista tätiä, Kuningas Oskari ja Oskarin nukke.

Tajusin tuon jälkimmäisen viittaukset Ibsenin klassikkonäytelmään tietenkin vasta nyt aikuisena. Mickwitzin versiossa Oskari on lapsesta saakka toivonut itselleen nukkea, mutta saanut lahjaksi aina vain autoja. Aikuisenakin hän vielä haaveilee nukesta ja saakin sitten sellaisen - elävän naisen muodossa. Naisen nimi on Noora. 

Suhde on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Oskari rakentaa pikku vaimolleen nukkekodin, jonne he muuttavat. Lopulta Noora alkaa kuitenkin pohtia kriittisesti liittoa ja identiteettiään, kasvaa ulos nukkekodista ja jättää Oskarin.

Loppu on kuitenkin onnellinen, kun pari löytää toisensa uudella tavalla.

***

En ole varma, luinko lapsena muita Mickwitzin kirjoja kuin Jasoneita ja Emilioita. Pikku noita Mimosakin taisi olla minulle tuttu vain tv:stä. Mutta nyt olemme nauttineet Mimosan seikkailuista sekä Mickwitzin muista kuvakirjoista. Kaikille niille on yhteistä runsaan värikäs kuvitus sekä jokin 70-lukulainen sanoma - lempeässä muodossa.

Lopuksi vielä iloksenne muutamia värikkäitä aukeamia Mickwitzin teoksista:

Kuva kirjasta ...Ja sinusta tulee pelle.

Kuva kirjasta Mimosa.

Kuva kirjasta Mimosa ja täysikuufestivaali.

PS (ETA): Mickwitzin kirjoista ovat bloganneet ansiokkaasti myös Susa ja Reeta Karoliina, kahdestikin.

Melankolinen maanantai - Helmi Kekkonen: Valinta

Helmi Kekkonen: Valinta.
Kustantaja: Avain, 2011.
Kansi: Satu Ketola.
Sivuja: 160.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Katsoin isän kasvoja ja silmien ympärille ilmestyneitä uusia uurteita, ajattelin miten isän sanomana äidin nimi kuulosti ihan toiselta kuin kenenkään muun. Isä painoi kätensä olalleni, kääntyi ja jatkoi matkaansa pihan poikki, meni pienemmän rakennuksen ovesta sisälle. Tuuli nousi kauempana, yltyi ja sulki oven isän perässä kiinni."

Luin Helmi Kekkosen esikoisromaanin ja toisen julkaistun teoksen osana toukokuista lukumaratoniani. Olin suunnitellut lukemista jo jonkin aikaa, joskin ihan alunperin ajattelin, että Kekkosen kirjat olisivat ehkä liian runotyttömäisiä ja lyyrisiä makuuni. Sitten lukumakuni alkoi kehittyä laajemmaksi ja päätin, että haluan sittenkin lukea tätä monen kehumaa nuorta kirjailijaa.

Tämän päätöksen ja varsinaisen lukemisen välissä kävi kuitenkin niin, että ikään kuin blogiystävystyin kirjailijan kanssa (Helmin ihana Sivulauseita-blogi löytyy täältä). Kirja alkoi sen myötä kiinnostaa tietenkin entistä enemmän, mutta samalla hermoilin vähän. Pelkäsin, etten pidä kirjasta ja joudun sanomaan sen ääneen blogissani (olen nössö ja kiltti ihminen). Onneksi kuitenkin pelkäsin turhaan, sillä pidin Valinnasta aika tavalla.

Muisto sen lukemisesta on kaunis, sillä nautin ylipäätään lukumaratonistani niin paljon ja Valinnan luin vuorokauden viimeisinä tunteina hämärässä, ikkunan ääressä sohvalla. En ole maratonin tiimellyksessä muistanut merkata hienoimpia otteita kirjasta ylös, niin kuin yleensä teen bloggaamista silmällä pitäen, mutta ei se mitään. Kekkosen teksti muistuttaa esimerkiksi Joel Haahtelaa siinä, että melkeinpä jokainen kappale on tarpeeksi kaunis tullakseen valituksi lainaukseksi. Ja muutenkin. Päädyin nimittämään kirjan genreä samalla unenomainen proosa -määreellä kuin Haahtelan romaaneja. Myös kustantajan esittelyssä Valinta on määritelty hyvin osuvasti haikeankauniiksi.

Läpi romaanin vallitsee melankolinen tunnelma, on ollut isoja menetyksiä. Ilmassa on paljon murheita ja salaisuuksia, mutta surumielisyydestään huolimatta Valinta ei ole millään tavalla ahdistava tai raskas lukukokemus. Sellaiseen se on aivan liian kaunis. Se sai myös ainakin minut pohtimaan elämää, perhettäni, muistoja ja muistamista. Vakavasti ja haikeana, mutta onnellisena.

Tarina ei tässä romaanissa ole erityisen omaperäinen tai vahva, mutta se ei yritäkään olla kirjan idea. Tarina on silti tarpeeksi hyvä kulkeakseen kuulaiden lauseiden, tunnelmien ja tuokiokuvien lomassa ja kiinnostaakseen lukijaa. Minusta olisi aika ihanaa osata kirjoittaa näin, mutta se ei ole minun juttuni. Onneksi meitä juonimaakareitakin tarvitaan, samalla lailla kuin lauseen mestareita ja molemmista lajeista voi nauttia - parhaimmillaan juuri oikealla hetkellä.

Helmi Kekkonen on siis selvä lyyrikko, mutta siinäkin hän varmasti vielä kehittyy. Nuoreksi kirjailijaksi hänen kielensä on rikasta, eivätkä kielikuvat tai sanavalinnat tuntuneet kompastelevilta montaa kertaa edes minusta, joka olen arka kielelliselle kikkailulle. Vaikea laji tuo lyyrinen proosa onkin: taiteilua omaperäisyyden, teennäisyyden, kuluneisuuden ja uudistamisen välillä. Juovat ovat kapeita ja niiden ylittämisessä onnistuminen on jokaisen lukijan silmässä - tai korvassa - erikseen.

Kirjan kansi on kaunis ja sopii sisältöön hyvin. Takakansikin on hieno: siinä lukee vain "Mitä jos me muistammekin juuri sen minkä haluamme unohtaa." Virke on esteettinen, mutta myös sen sisältöä jää miettimään. Kansipaperin lieve kertoo sitten enemmän kirjasta ja kirjailijasta. Tällaisia tyylikkäitä ratkaisuja näkisin mielelläni enemmänkin, vaikka ehkä siinä on riskinsä. Jos vaikka kirjoja kaupassa selaileva ei jaksa etsiä tietoa liepeestä ja ärsyyntyy liian salaperäisestä takakannesta. En tiedä.

Testasin äsken muutamalla pistokokeella, löytäisinkö oikeasti tarpeeksi kauniin katkelman päättämään tämän arvion aukeamalta kuin aukeamalta. Taitaisin löytää. Tässä niistä yksi:

"Olen halunnut suojella itseäni siltä kaikelta mikä kuitenkin on aina ollut, ja on yhä. Jokaisessa päivässä, huoneessa ja hetkessä. Niissä jotka ovat lähteneet ja niissä jotka jääneet. En vain ole ollut tarpeeksi vahva kantaakseni sen kaiken. Kuin olisin ollut jossain muualla, en aikoihin juuri tässä. Nyt.

Nousen ylös, Aava liikahtaa ja minä kohtaan tyttäreni katseen, hellän ja syyttävän. Siinä on se mitä minun on kuunneltava, mikä minun on kannettava."

Valintaa on luettu blogeissa paljon (samoin kuin Kekkosen novellikokoelmaa Kotiin, joka minun selvästikin täytyy lukea pian), ainakin näissä: Koko lailla kirjallisesti, Täällä toisen tähden alla, Lukutuulia, Sinisen linnan kirjasto, Luettua, Juuri tällaista, Oota mä luen tän eka loppuun, Järjellä ja tunteella, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Inahdus ja Lumiomena.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Susimainen sunnuntai - Hilary Mantel: Susipalatsi

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall).
Kustantaja: Teos, 2011.
Suomentanut: Kaisa Sivenius.
Kansi: Iira Oivo.
Sivuja: 792.
Genre: Historiallinen hoviromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Jos ette löydä hänelle poikaa, hän sanoo, - teidän on löydettävä raamatunlause. Mielen rauhoittamiseksi.

Kardinaali näyttää paraikaa hakevan sopivaa. - Viides Mooseksen kirja sopii. Siinä nimenomaan suositellaan, että mies nai kuolleen veljensä vaimon. Niin kuin kuningas teki. Kardinaali huokaa. - Mutta hän ei pidä viidennestä Mooseksen kirjasta.

Turha kysyä, miksi ei. Turha ehdottaa, että jos 5. Mooseksen kirja käskee sinun naida veljesi lesken ja 3. sanoo, että niin ei saa tehdä, sillä silloin ei saa jälkeläisiä, niin on yritettävä elää tuon ristiriidan kanssa ja hyväksyä, että kysymys siitä, kumpi on ensisijainen, on puitu puhki jo Roomassa, jossa johtavat prelaatit tekivät ratkaisunsa kaksikymmentä vuotta aiemmin kunnon korvausta vastaan, järjestys määrättiin ja paavin sinetillä vahvistettiin."

Olen vähän lykännyt tämän jutun kirjoittamista, sillä tuntuu, että olen sanonut jo kaiken sanottavani tästä teoksesta kimppaluvun emäntänä. Silti halusin tehdä edes pienen yhteenvedon koko kirjasta. On myös mielenkiintoista miettiä nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, millainen kuva kirjasta mieleen lopulta jäi.

Niin, kuva on monitahoinen. En voi sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta arvostan sitä paljon. Jos olisin tuntenut käsiteltyä aikakautta ja sen henkilöitä paremmin, olisin ehkä tempautunut mukaan tarinaan huolimatta kirjailijan aika erikoisesta kerrontatyylistä. Siitäkin pidin, juuri siksi, että se on massasta erottuvaa ja tajunnanvirtaisuudessaan hetkittäin kauniin soljuvaa luettavaa - mutta sitä oli myös raskas seurata 800 sivun ajan. Yksityiskohtaisuus, hyppiminen aiheesta toiseen ja pohdiskeleva ajatuksenjuoksu tekivät lukemisesta kokonaisuutena sekä tarinan seuraamisesta tahmean takertelevaa ja välillä kuolettavan tylsää.

Suomentajalle täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä työ on ollut suuri ja haastava, mutta käännös on upea. Kokemani tahmaisuus ja tylsyys liittyvät kirjaan ja sen kirjoittajaan, eivät suomennokseen.

On hienoa, että viihdehötön leiman saaneiden hoviromaanien joukossa on tällainen korkeakirjallinen teos. Se on myös vaatinut uskomattoman määrän taustatyötä ja -tutkimusta syntyäkseen. Lisäksi päähenkilö Thomas Cromwell rakentuu vähitellen yhdeksi mielenkiintoisimmista romaanihenkilöistä, joita näin yhtäkkiä muistan. Lähinnä hänen takiaan mietin yhä, pitäisikö minun lukea tänä syksynä suomeksi ilmestyvä kirjan jatko-osa Syytettyjen sali, jota on kehuttu vähintään yhtä paljon kuin edeltäjäänsä. Olen vieläkin niin uupunut Susipalatsin jäljiltä, että Syytettyjen salin aloittaminen tuntuisi hieman tervanjuontiin pakottamiselta, mutta toisaalta minua kutkuttaisi tietää, miten Mantel jatkokehittää Cromwellin hahmoa ja mitä kaikkea jatkossa tapahtuu (vaikka historiankirjoista voi toki lukea pääkohdat). Saa nähdä. Ainakin Syytettyjen sali olisi puolet Susipalatsia lyhyempi..

Ymmärrän siis hyvin, miksi Susipalatsi voitti Booker-palkinnon ja miksi niin moni sitä suunnattomasti arvostaa. Minäkin arvostan, mutta henkilökohtaisena lukukokemuksena tämä ei ollut nautittava ja kirja olisi saanut minun puolestani olla reilusti lyhyempi. Olen silti iloinen, että tämä merkkiteos tuli kimppaluvun myötä kahlattua läpi.

"Kun hän oli pieni poika, noin kuusi, hänen isänsä kisälli valmisti nauloja jäteraudasta, aivan tavallisia lattapäänauloja, hän oli sanonut, joilla saa ruumisarkun kannen umpeen. Naulojen varret hehkuivat tulessa kirkkaan oransseina. - Miksi kuolleet naulataan paikoilleen?

Kisälli tuskin keskeytti työtään, kopautti vain jokaista naulankantaa kahdella tarkalla iskulla. - Etteivät ne kamalat penteleet pääse ulos jahtaamaan meitä.

Nyt hän tietää toisin. Elävät jahtaavat kuolleita. Sääriluut ja pääkallot ravistellaan esiin käärinliinoista ja kuolleiden suuhun tungetaan sanoja kuin kolisevia kiviä: korjailemme heidän kirjoituksiaan ja kirjoitamme heidän elämäänsä uusiksi."

Susipalatsista ovat bloganneet myös ainakin Kirsi, Norkku, Liisa, Suketus ja Booksy.

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Perhosperjantai - Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä.
Kustantaja: Otava, 2006.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 189.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittelyn puuttuessa takakansiteksti vaikka täältä.

"Hän katsoi edelleen järvelle, ja minä tunsin kevyen tuulen. Kaikki tapahtui hitaasti, mieleni oli tyhjä, koko matka Anna Prinzin luota tähän hetkeen, kotioveltani tähän parvekkeelle, kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää. Minä pelkäsin hänen kääntyvän ja säikähtävän, sanovan, että minun pitäisi mennä. Mutta hän ei kääntynyt, eikä säikähtänyt, en tiennyt hänestä mitään."

Minä kyllä edelleen rakastan ja arvosta hra Haahtelaa, mutta olen huomaavinani pientä puutumista tämän Haahtela-vuoteni aikana. Minähän luin ensimmäisen Haahtelani viime vuoden marraskuussa ja sitten tein päätöksen lukea miehen koko tuotannon tämän vuoden loppuun mennessä.

Tahti ei ole päätähuimaava, sillä olen lukenut yhden Haahtelan joka toinen kuukausi ja kirjat ovat tunnetusti lyhyitä sekä nopealukuisia. Mutta silti, vaikka jokainen kirja on ollut hieno helmi ja taideteos, minusta ihan pikkuisen tuntuu siltä, että olisin voinut säästellä näitä enemmänkin. Kirjat alkavat aloittaessa tuntua keskenään liian samankaltaisilta ja jälkeenpäin minulla on hankaluuksia erottaa ne muistissani toisistaan.

Havaitsin jälkimmäisen seikan nyt, kun aloin kirjoittaa Perhoskerääjästä luettuani sen melkein kaksi kuukautta aiemmin. Toisaalta hieman kirjaa selailtuani sen tapahtumat ja tunnelmat palasivat mieleen, joten ei tässä kauhean vakavan murheen äärellä olla. Ja vaikka Haahtela-romaania aloittaessa saatan vähän pyöräyttää silmiäni, että tässä sitä taas mennään, pian olen jo lumoutunut ja kietoutunut tarinan vyyhteen.

Ja onhan romaanien samankaltaisuudessa ja toistuvissa elementeissä jotakin turvallista ja lohduttavaakin. Ne saattavat olla suurikin osa sitä kirjailijan itsensä mainitsemaa lukijan sylissä keinuttamista. Ah!

Perhoskerääjässäkin on arvoituksellisuutta, kauniisti kuvattuja kohtauksia, viipyilyä, etäinen vaimo, vaeltelua Euroopassa ja hieno loppu. Tarvitseeko sitä muuta ollakaan?

Mitään kovin uutta sanottavaa minulla ei tästä romaanista kuitenkaan ole, kun tapanani ei ole kuvailla kirjojen juoniakaan. Lisäksi olen näiden parin kuukauden aikana unohtanut yksityiskohtia kuitenkin sen verran, etten oikein uskalla avautua niistäkään. Hieno kirja tämä joka tapauksessa on, tämäkin, ja kelpo-Haahtela vaikka aloittaa tutustuminen yhteen parhaista suomalaisista mieskirjailijoista.

Aiemmat Haahtela-arvioni löytyvät esimerkiksi klikkaamalla tämän jutun alta Joel Haahtela -tunnistetta.

"Anna istui vieressäni, ja tuuli oli noussut. Tomaatinversot taipuivat tuulessa, hivuttautuivat kohti taivasta, ja minusta tuntui, että niiden muutamien päivien aikana, jotka olin viettänyt hänen luonaan, versot olivat kasvaneet silmissä. Maa keinui hiljaa allamme, koko puutarha keinui, koko maailma heilui, ja tuuli puhalsi läpi kivimuurien, kivet suhisivat ilmassa, tuuli nuoli puiden oksia, se kulki pitkin jokiuomia, laaksoja, tasankoja, puhalsi kellari-ikkunoista sisään, kiersi sängynjalat ja sormenvälit, sama tuuli kaikkialla, maailmantuuli, hengitys, joka sai ihmiset taipumaan vinoon, askel kävi vaikeaksi, kädet muuttuivat kohmeisiksi, kattilat kolisivat hyllyssä, lautaset kilisivät, siltojen jalat natisivat, sanat tarttuivat tuuleen, eivätkä löytäneet perille, eksyivät, kulkeutuivat vääriin paikkoihin ja aikaan."

Perhoskerääjästä on kirjoitettu (varmasti tyhjentävämmin) myös ainakin seuraavissa kirjablogeissa: Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena, Jäljen ääni, Satun luetut, Sanojen jano, Lukuisat kissanpäivät ja Kulttuuri kukoistaa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Totally British -torstai - Chris Cleave: Gold

Chris Cleave: Gold.
Kustantaja: Sceptre, 2012.
Kansi: Matt. W. Moore.
Sivuja: 366.
Genre: Urheilullinen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"The best Tom could do for these kids was to coach them to Olympian level, where they rode to destroy each other, once every four years and for less than two minutes each time, on the greatest of the world's stages. They would ride for the thousands roaring in the stands and the three billion watching at home. The winner would receive their own childhood dreams of glory, smelted into a disc and presented back to them on a ribbon. The medal itself would be sixty millimetres across, three millimetres thick, made of silver and gilded with six grams of pure gold. Tom remembered when the gold medal used to be solid - but these days, what was?"

Chris Cleave on yksi lempikirjailijoitani. Hän ei ehkä kirjoita maailman parhaita tai älykkäimpiä kirjoja, mutta hän kirjoittaa hyvin, sujuvasti, tunteisiin vetoavasti ja tärkeistä aiheista. Lisäksi hän on erityisen miellyttävä persoona.

Cleaven esikoisteos Incendiary, joka ilmestyy suomeksi tänä syksynä nimellä Poikani ääni, teki minuun jo suuren vaikutuksen. Heti kirjan luettuani en oikein osannut edes sanoa, mikä kirjassa minua niin liikutti, mutta nyt, reilua vuotta myöhemmin, huomaan muistavani kirjan edelleen hyvin ja kaipaavani sen kertojanääntä. Cleave onnistui tuomaan romaaninsa ja sen myötä suuren aiheen inhimillisen lähelle.

Seuraava Cleaven romaani, Little Been tarina, oli minulle jo yksiselitteisemmin hieno lukukokemus, vaikka ymmärrän myös sen, mikseivät kaikki arvostaneet sitä yhtä paljon. Suurin osa kirjan lukeneista on kuitenkin kuulemani mukaan pitänyt siitä ja kirja on ollut suosittu. Siksi se ei ehkä tunnu minulle yhtä läheiseltä ja henkilökohtaiselta kuin Incendiary, vaikka se parempi romaani olikin. Siinä toistui jälleen Cleaven keino tehdä poliittisesta henkilökohtaista olematta kuivakka tai paasaava.

Entä sitten tämä kolmas, Gold (jota ei ole vielä suomennettu, mutta arvaan suomennettavan)? Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla tätä aloittaessani ja voisi sanoa odotusten sekä täyttyneen että vähän luhistuneen lukemisen myötä. Cleave kirjoittaa yhä hyvin, sujuvasti ja tunteikkaasti. Hän osaa luoda uskottavia henkilöitä taidokkaasti. Mutta kaksi asiaa oli tällä kertaa toisin: Ensinnäkin kirjan aihe on ainakin ensikatsomalta pienempi kuin kahdessa ensimmäisessä. Lyhyesti sanottuna Incendiaryn voi sanoa käsitelleen terrorismia ja Little Been tarinan kehitysmaa- ja pakolaispolitiikkaa. Gold taas käsittelee kilpaurheilua.

Tietenkin kirjassa on muutakin. Cleave itse sanoo kirjan lopussa näin:

"I try to write these stories that take universal human themes - what Faulkner called 'love, pity, pride, compassion and sacrifice', the things that we care about, the things that define our lives - and I try to make them small enough to see because those are all big words that mean very little unless you can enshrine them in a story."

Well said. Mutta ehkä kilpaurheilu vain on minulle sen verran vieras asia, etten innostunut Goldista samalla tavalla kuin Cleaven aiemmista teoksista, joiden aiheet ovat sydäntäni lähellä (no, ei terrorismi ole sydäntäni lähellä, mutta, tiedättehän). Vähän sama "vika" oli ehkä Lionel Shriverin Kaksoisvirheessä, josta en pitänyt yhtä paljon kuin kirjailijan muista teoksista, vaikka tennistä sentään tunnen jonkin verran, toisin kuin ratapyöräilyä, jota Gold käsittelee.

Toisekseen Gold ei päässyt minua aivan yhtä lähelle kuin kaksi aiempaa Cleaven romaania. Kuten sanoin, henkilöhahmot olivat kyllä hyviä ja samastuttaviakin, ja mukana oli koskettavia aiheita kuten kilpailua ystävyyssuhteessa, lapsuuden traumoja, kuolemaa, lapsen vakavaa sairautta ja niin edelleen. Elin kirjan mukana, mutta en niin paljon kuin olisin odottanut. Ja vaikken tunnustaudu kyynikoksi, pieni ääni sisälläni kysyi välillä, eikö kirjailija ole saanut itsestään kaikkea irti tällaisen "tilaustyön" kanssa - kun paljon olympialaisten ympärillä pyörivä kirja siis ilmestyi Englannissa juuri Lontoon olympialaisten alla.

Tästä napinasta huolimatta luin kirjan enemmän kuin mielelläni, enkä ole missään nimessä menettänyt uskoani ihanaan Chris Cleaveen. Suosittelen kirjaa mielelläni muillekin. Suomalaisista kirjabloggaajista sen luki ennen minua anni.M, joka taisi olla aika samoilla linjoilla kanssani, eli piti kirjasta, muttei ehkä ihan rakastunut siihen. Tosin meitä häiritsi osittain eri asiat ja kommenttiosiosta huomaan anni.M:n rankanneen tämän Little Been ja Incendiaryn väliin, kun taas minulle molemmat aiemmat Cleavet ovat olleet hieman tätä parempia. Minä myös pidän tuosta alkuperäiskannesta, joskin nimenomaan livenä. Alempi amerikkalaiskansi noudattelee samaa linjaa kuin Cleaven aiemmat kannet siellä, joten se puolustaa paikkaansa, vaikkei se minusta ainakaan kuvana ole kovin vaikuttava.

"Beyond the shorebreak, where the sea floor dropped off into sudden indigo, the bottomless cold engulfed her. Her chest tightened, and she gasped. The fresh breeze out here blew the tops from the waves in clear salt sheets which slapped at her. She had to turn her face from the wind, and float on her back to get her breath. It was the first time she had looked back. She sank and rose on the swell, and in the troughs she was entirely alone in the brightening folds of water, and on the peaks she saw that the beach was much further than she had thought. The hotel, and Jack, and training, and racing, were a low concrete block cresting the distant dunes. Out here, it was just her."

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen: Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.