On selvä, ettei tähänkään voi vastata objektiivisesti. Kun yritin miettiä valintojani, totesin että suurimmat lukupettymykseni ovat johtuneet siitä, että kirjaa kohtaan on ollut vääriä odotuksia, ts. olen luullut sen olevan muuta kuin se todellisuudessa on ollut. Tai sitten olen luullut olevani lukijana jotakin muuta kuin todellisuudessa olen ollut.
Olen avautunut jo joistakin pettymyksistä käydessäni kirjahyllyäni aakkosjärjestyksessä läpi täällä blogissani. Yksi karvas kokemus oli Paul Austerin New York -trilogia (Tammi 1988-9). En väitä, että kirja on huono - tai oikeastaan kirjat. Olin vain jostakin kumman syystä olettanut Austerin kirjoittavan aivan erityylistä proosaa. Olin rakastanut hänen käsikirjoittamiaan elokuvia Smoke ja Blue in the Face, enkä ehkä niiden perusteella osannut odottaa niin kokeellista ja erikoista tekstiä. Äh, en tiedä, onko kokeellinen oikea sana, mutta erikoisia Austerin tarinat ja henkilöhahmot epäselvine identiteetteineen trilogiassa ovat.
Aika samalla tavalla petyin Michael Cunninghamin Säkenöiviin päiviin (Gummerus 2006). Odotin jotakin ihan muuta, enkä vähiten Cunninghamin Tunnit-romaaniin perustuvan samannimisen elokuvan perusteella. Ei Säkenöivät päivät silti huono ole, sekään. Vain vähän erikoinen.
Sitten on tapaus Monika Fagerholm, jonka Ihanat naiset rannalla (Otava 1994) on yhä edelleen yksi parhaista lukemistani romaaneista, ja jonka seuraavaa romaania Diiva (Otava 1998) odotin siksi kieli pitkällä. No, Diiva olikin sitten totaalisen erilainen, enkä päässyt siihen sisään lainkaan. Lopulta romaani jäi kesken, mikä on kohdallani harvinaista. Varmasti Fagerholmin kaikki kirjat silti ansaitsevat arvostuksensa.
On muitakin kirjoja, jotka ovat aiheuttaneet pettymyksen niihin liitettyjen kovien odotusten vuoksi. Olin varma, että rrrrakastaisin Sara Gruenin Vettä elefanteille (Bazar 2009), mutta se olikin vain "ihan hyvä" mielestäni. Jos olisin löytänyt kirjan kuulematta siitä etukäteen mitään, olisin ehkä hurmaantunut, mutta nyt kaiken kuulemani hehkutuksen jälkeen odotin liikaa. Samalla tavalla kävi kai Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen (Tammi 2007) kanssa. Suurten odotusten jälkeen jouduin toteamaan romaanin olleen ihan ok, muttei sen enempää. Tosin Kolmannentoista kertomuksen kohdalla myönsin myös itselleni, että preferenssit muuttuvat iän myötä. Vaikka nuorempana rakastin goottisen romanttisia tarinoita à la Brontën sisaret, en taida syttyä niistä enää samalla tavalla.
Samoin on käynyt fantasian kanssa, mistä päästäänkin Susanne Clarken Jonathan Strange & herra Norrelliin (WSOY 2005). Sekin oli ihan hyvä, joskin hidas luettava, ja lopulta pieni pettymys, Sittemmin olen hyväksynyt senkin, etten enää oikein jaksa fantasiaa, niin kova Tolkien-fani kuin nuorempana olinkin. Clarken kirja on kuitenkin kovin kehuttu ja arvostettu. Niin kuin on muuten ainakin suomalaisessa kirjablogimaailmassa Cecilia Samartinin Senor Peregrinokin (Bazar 2010), josta en uskalla vielä antaa lopullista tuomiotani, koska kirja jäi minulta kesken. Aion kuitenkin yrittää lukea sen vielä joskus loppuun, mutta ensivaikutelmani oli juuri se, että kirja on yliarvostettu. Pidin kyllä saman kirjailijan Nora & Aliciasta (Bazar 2011), ja Peregrinon tästä poikkeava tyyli saattoi olla se, joka aiheutti pettymyksen ennakko-odotuksista johtuen.
Austerin New York -trilogian lisäksi on muitakin klassikoita, jotka eivät ole ihan avautuneet minulle. Synnillisintä lienee tunnustaa, etten ole koskaan innostunut Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (SKS 1870). Tai oikeastaan olen, lapsena Riitta Nelimarkan kuvittamasta teoksesta (Weilin & Göös 1980), mutta itse näytelmäromaanin lukeminen on ollut katkonaista tankkaamista. Kieli sen varmaan tekee, olen pahoillani. Pidän kyllä monista muista vanhoista suomalaisista kirjoista.
Myös ensimmäinen Toni Morrisonini, Jazz (Tammi 1993), oli hienoinen pettymys. Oli se lopulta minustakin hyvä, mutta alussa en käsittänyt romaania lainkaan ja - jälleen kerran - se oli aivan erilainen kuin olin odottanut. Luottamukseni Morrisoniin on kuitenkin vahva ja haluan lukea häneltä vielä jotakin muuta. Yksi harvinaisista keskenjääneistä on Selma Lagerlöfin klassikko Gösta Berlingin taru (WSOY 1926, alkup. Kyösti Berlingin taru 1902). Olin kirjan kanssa ymmälläni, sillä yleensä pidän 1800-luvun lopun kirjallisuudesta ja ruotsalaisesta kirjallisuudesta, ja lisäksi olin rakastanut Lagerlöfin kirjaan perustuvaa Jerusalem-minisarjaa televisiossa. Mutta Gösta Berlingin taru ei vain uponnut millään.
Lopullinen valintani mielestäni yliarvostetuimmaksi kirjaksi on brasilialaisen Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä (Teos 2008, alkup. 1944). Wikipedian mukaan Lispector on brasiliassa "legendaarinen hamo" ja Teoksen mukaan tämä teos on "hämmästyttävää kypsyyttä hehkuva esikoinen". Minun täytyi nostaa kädet pystyyn: en ymmärtänyt kirjasta mitään ja kieli oli aivan käsittämätöntä. Muiden yllämainittujen kirjojen kohdalla olen kuitenkin pystynyt näkemään niiden ansiot omien virheellisten odotuksieni, lukijaominaisuuksieni tai väärien lukuhetkien ohi. Nyt melkein sanoisin, että kirjallisuus voi olla myös liian vaikeaa - ja yliarvostettua. Vaikka heti tekee mieleni peruutella, että tietenkin tämä on subjektiivinen näkemys, enkä minä ole oikea ihminen arvioimaan kirjaa koko muun maailman puolesta. Sitä paitsi Juuri tällaista -blogin Ilse tykkäisi varmasti tästäkin. :) Minä valitettavasti en.
Tänään on tulossa vielä varsinainen poistoperjantaipostaus (ja -arvonta!), mutta haluan tarjota mahdollisuuden tutustua tähänkin teokseen ja muodostaa siitä oma mielipide. Huom.! Tämä arvonta on avoin vain kirjabloggaajille. Jos sinulla on kirjablogi (blogi, jossa kirjoitat lukemistasi kirjoista edes silloin tällöin) ja haluaisit lukea (tai ainakin yrittää lukea) Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä ja sitten blogata siitä, ilmoita halustasi kommenttiosiossa. Arvon voittajan maanantaina 11.4. klo 17.00 jälkeen ja lähetän hänelle oman kappaleeni kirjasta. Se on siis kerran luettu ja vielä varsin hyväkuntoinen.
Olen avautunut jo joistakin pettymyksistä käydessäni kirjahyllyäni aakkosjärjestyksessä läpi täällä blogissani. Yksi karvas kokemus oli Paul Austerin New York -trilogia (Tammi 1988-9). En väitä, että kirja on huono - tai oikeastaan kirjat. Olin vain jostakin kumman syystä olettanut Austerin kirjoittavan aivan erityylistä proosaa. Olin rakastanut hänen käsikirjoittamiaan elokuvia Smoke ja Blue in the Face, enkä ehkä niiden perusteella osannut odottaa niin kokeellista ja erikoista tekstiä. Äh, en tiedä, onko kokeellinen oikea sana, mutta erikoisia Austerin tarinat ja henkilöhahmot epäselvine identiteetteineen trilogiassa ovat.
Aika samalla tavalla petyin Michael Cunninghamin Säkenöiviin päiviin (Gummerus 2006). Odotin jotakin ihan muuta, enkä vähiten Cunninghamin Tunnit-romaaniin perustuvan samannimisen elokuvan perusteella. Ei Säkenöivät päivät silti huono ole, sekään. Vain vähän erikoinen.
Sitten on tapaus Monika Fagerholm, jonka Ihanat naiset rannalla (Otava 1994) on yhä edelleen yksi parhaista lukemistani romaaneista, ja jonka seuraavaa romaania Diiva (Otava 1998) odotin siksi kieli pitkällä. No, Diiva olikin sitten totaalisen erilainen, enkä päässyt siihen sisään lainkaan. Lopulta romaani jäi kesken, mikä on kohdallani harvinaista. Varmasti Fagerholmin kaikki kirjat silti ansaitsevat arvostuksensa.
On muitakin kirjoja, jotka ovat aiheuttaneet pettymyksen niihin liitettyjen kovien odotusten vuoksi. Olin varma, että rrrrakastaisin Sara Gruenin Vettä elefanteille (Bazar 2009), mutta se olikin vain "ihan hyvä" mielestäni. Jos olisin löytänyt kirjan kuulematta siitä etukäteen mitään, olisin ehkä hurmaantunut, mutta nyt kaiken kuulemani hehkutuksen jälkeen odotin liikaa. Samalla tavalla kävi kai Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen (Tammi 2007) kanssa. Suurten odotusten jälkeen jouduin toteamaan romaanin olleen ihan ok, muttei sen enempää. Tosin Kolmannentoista kertomuksen kohdalla myönsin myös itselleni, että preferenssit muuttuvat iän myötä. Vaikka nuorempana rakastin goottisen romanttisia tarinoita à la Brontën sisaret, en taida syttyä niistä enää samalla tavalla.
Samoin on käynyt fantasian kanssa, mistä päästäänkin Susanne Clarken Jonathan Strange & herra Norrelliin (WSOY 2005). Sekin oli ihan hyvä, joskin hidas luettava, ja lopulta pieni pettymys, Sittemmin olen hyväksynyt senkin, etten enää oikein jaksa fantasiaa, niin kova Tolkien-fani kuin nuorempana olinkin. Clarken kirja on kuitenkin kovin kehuttu ja arvostettu. Niin kuin on muuten ainakin suomalaisessa kirjablogimaailmassa Cecilia Samartinin Senor Peregrinokin (Bazar 2010), josta en uskalla vielä antaa lopullista tuomiotani, koska kirja jäi minulta kesken. Aion kuitenkin yrittää lukea sen vielä joskus loppuun, mutta ensivaikutelmani oli juuri se, että kirja on yliarvostettu. Pidin kyllä saman kirjailijan Nora & Aliciasta (Bazar 2011), ja Peregrinon tästä poikkeava tyyli saattoi olla se, joka aiheutti pettymyksen ennakko-odotuksista johtuen.
Austerin New York -trilogian lisäksi on muitakin klassikoita, jotka eivät ole ihan avautuneet minulle. Synnillisintä lienee tunnustaa, etten ole koskaan innostunut Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (SKS 1870). Tai oikeastaan olen, lapsena Riitta Nelimarkan kuvittamasta teoksesta (Weilin & Göös 1980), mutta itse näytelmäromaanin lukeminen on ollut katkonaista tankkaamista. Kieli sen varmaan tekee, olen pahoillani. Pidän kyllä monista muista vanhoista suomalaisista kirjoista.
Myös ensimmäinen Toni Morrisonini, Jazz (Tammi 1993), oli hienoinen pettymys. Oli se lopulta minustakin hyvä, mutta alussa en käsittänyt romaania lainkaan ja - jälleen kerran - se oli aivan erilainen kuin olin odottanut. Luottamukseni Morrisoniin on kuitenkin vahva ja haluan lukea häneltä vielä jotakin muuta. Yksi harvinaisista keskenjääneistä on Selma Lagerlöfin klassikko Gösta Berlingin taru (WSOY 1926, alkup. Kyösti Berlingin taru 1902). Olin kirjan kanssa ymmälläni, sillä yleensä pidän 1800-luvun lopun kirjallisuudesta ja ruotsalaisesta kirjallisuudesta, ja lisäksi olin rakastanut Lagerlöfin kirjaan perustuvaa Jerusalem-minisarjaa televisiossa. Mutta Gösta Berlingin taru ei vain uponnut millään.
Tänään on tulossa vielä varsinainen poistoperjantaipostaus (ja -arvonta!), mutta haluan tarjota mahdollisuuden tutustua tähänkin teokseen ja muodostaa siitä oma mielipide. Huom.! Tämä arvonta on avoin vain kirjabloggaajille. Jos sinulla on kirjablogi (blogi, jossa kirjoitat lukemistasi kirjoista edes silloin tällöin) ja haluaisit lukea (tai ainakin yrittää lukea) Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä ja sitten blogata siitä, ilmoita halustasi kommenttiosiossa. Arvon voittajan maanantaina 11.4. klo 17.00 jälkeen ja lähetän hänelle oman kappaleeni kirjasta. Se on siis kerran luettu ja vielä varsin hyväkuntoinen.
