Maaninen maanantai - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.

'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"

Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.

Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.

Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.

Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.

Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.

Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.

Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.

Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää. 

Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.

Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.

"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.

Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."

Kirjabloggaajista tämän Oatesin uutuuden ovat lukeneet lisäkseni ainakin Susa, Leena Lumi, Minna, Unni, Annika K, Anna Elina ja Norkku. 

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.

PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.

Muutoksia maanantaina - Heidi Linde: Jo nyt on!

Heidi Linde: Jo nyt on! (Nu, jävlar!).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Katriina Huttunen.
Kansi: Anna Makkonen.
Sivuja: 349.
Genre: Pohjoismainen nyky-/lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"[Katkarapupatonki] on vaimon tekemä. Vaimo on myös ostanut patongin samana päivänä, sillä vaimon mielestä leivän on oltava tuoretta. Aviomiehelle kelpaisi kahden ja kolmenkin päivän vanha leipä, mutta vaimolle ei, hän haluaa tuoretavaraa ja on polkenut aamupäivällä kauppaan ostamaan tuoretta patonkia, ja sen jälkeen hän on omin sormin siivonnut jokaisen katkaravun, sommitellut ne vierekkäin ja koristellut ne sitruunalla ja tillillä ja juuri sopivalla majoneesimäärällä. Komisario tietää mitä odottaa kun käärii katkarapupatongin muovista, avaa vihdoin suunsa ja vie patongin huulilleen, ja hän tietää myös että hänestä pidetään hyvää huolta, ehkä parempaa kuin hän ansaitsisi."

Norjalaisen Heidi Linden romaani Jo nyt on! on syksyn positiivinen yllättäjä ja kirja, jolle toivoisin bloginäkyvyyttä. Niin - taas kerran hyvä norjalainen kirja ja kirjailija! Luin itse asiassa tätä ja viikonloppuna esittelemääni Linn Ullmannin Aarteemme kallis -romaania päällekkäin, ja kokemus oli yhtä aikaa mielenkiintoinen ja vähän hämäävä. Kirjat ovat ilmestyneet suunnilleen samaan aikaan suunnilleen samanikäisten norjalaisnaisten kirjoittamina. Molemmissa on noin 350 sivua ja molemmat romaanit käsittelevät nyky-Norjaa, urbaanihkoa keskiluokkaa, sen yksilöitä ja perheitä.

Välillä sotkin kirjat keskenään ja välillä niissä oli suorastaan hämmentävästi samoja pikku asioita, mutta kyllä nämä kaksi romaania nyt lopulta ovat mielessäni aivan itsenäisinä ja omaleimaisina teoksina. Pidin molemmista hyvin paljon, mutta Ullmannilta tiesin odottaa laatua, kun taas uusi tuttavuus Linde pääsi tosiaan yllättämään iloisesti.

Ullmannin teos on hieman rauhallisempi ja sofistikoituneempi, kun Linden romaanissa on enemmän roisiutta ja mustaa huumoria. Linde ei ole ehkä yhtä hienostunut kirjoittaja kuin Ullmann, ja myös hänen romaaninsa suomennos oli hiukan huolimattomampi ja huonommin oikoluettu. Jo nyt on! oli kuitenkin Aarteemme kallis -romaania monipuolisempi ja hauskempi - tosin tragikoomisella tavalla - ja ehkä se oli enemmän omanlaisensa. Persoonallinen. Joka tapauksessa erittäin hyvä kirja, lukekaa ihmeessä tekin! Pidän myös sen suomalaisesta kannesta.

"Jessica katsoo vaaleanpunaiselle paperille raapustettua kysymystä, ja hän yllättyy kaikesta siitä ahertamisesta, kaikista niistä huolista joiden laajuutta hän ei enää edes muista mutta joiden hän tietää olleen olemassa, aikaisista aamuista, pitkästä koulumatkasta jonka hän joutui kävelemään auraamattomilla jalkakäytävillä, kokeista ja tenteistä, tempaisuista ja pänttäämisestä, väärin vastaamisen pelosta - kaiken tämän ponnistelun ajatteleminen saa hänet voipuneeksi ja surulliseksi, tuntuu kuin kaikki mitä hän teki ja yritti tehdä oli ollut turhaa. Mihin se oikein vei hänet? Entisen huoneensa kirjoituspöydän ääreen. Takaisin alkuun. Siihen mikä hän on tänään: kolmekymmentäneljävuotias lapseton myymäläapulainen ja naulakkovahti. Tännekö hän halusi? Tästäkö hän unelmoi?"

Romaanien episodimaisuus on jo niin tavallista, että ehkä siitä ei tarvitsisi erikseen enää mainita, mutta mainitsenpa nyt kuitenkin. Minä yleensä pidän useista kertojista, erillisistä ja kuitenkin yhtenevistä tarinoista. Niin pidin nytkin. Romaanin hienosti aloittaa ja päättää eläkeikää lähestyvän poliisikomisarion työpäivä, mutta siinä välissä kerrotaan muista ihmisistä. Tarinat käsittelevät muutosta. Joku haaveilee siltä, toinen kokee sen odottamatta. Kolmannen menneisyydessä on ollut muutoksia tarpeeksi ja neljäskin päättää lopulta, että näin, muutoksitta, on kaikesta huolimatta hyvä.

Kolmatta lastaan odottavasta Teresestä minulle tuli mieleen Satu Taskisen Täydellisen paistin päähenkilö, ja hänen tarinansa oli minusta vaikuttavin ja ahdistavin, vaikkakin hyvin arkisella tasolla. Teresen lisäksi kerrotaan hänen lapsuudenystävästään Jessicasta ja tämän vanhemmista, sekä Jessican nuoruusaikaisesta poikaystävästä, entisestä tähtijalkapalloilijasta, joka on nyt töissä huoltamolla. Kaikilla on omat ongelmansa ja traumansa, suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa, mutta kaikkien tarina päättyy mielestäni hyvin. Realistisen lohdullisesti kuitenkin, ei lainkaan imelästi.

Heidi Linde on suomalaisen kustantajan mukaan norjalaisten rakastama kirjailija, joka on kirjoittanut lastenkirjoja ja neljä aikuisten romaania. Tämä on kuitenkin ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, mutta toivottavasti se ei ole viimeinen. Hänen tyylissään on minulle mieleistä arkisuutta ja keskiluokkaisuutta, ja lisäksi sitä tunnistettavaa pohjoismaalaisuutta. 

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia, eikä pelkästään norjalaisuuden takia. Linden teoksia on verrattu myös Jonathan Franzenin sekä Nick Hornbyn romaaneihin, eikä suotta, vaikka minusta Linde on löytänyt sopivan naisellisen keskitien Franzenin pikkutarkan ja (yksilön kautta) yhteiskunnallisen pätemiskerronnan sekä Hornbyn hauskuuttamaan pyrkivän miehisen naljailun väliltä. (Huom. minä rakastan Franzenin romaaneja, joten puhun hänen pätemisestään suurella hellyydellä.)

"Yläkerrasta kuuluu vaimeaa narinaa. Sängyt pitäisi vaihtaa, patjat ovat jo yli kymmenen vuotta vanhat, jousitus on löystynyt, mutta komisario ei vain saa aikaiseksi lähteä Skeidariin ostamaan uusia. Ja sammuttaessaan eteisen valoa komisario toteaa että tuskinpa rannerenkaan hankkimisestakaan tulee mitään. Saahan sitä ajatella, saahan sitä uskotella itselleen että ajatus on erinomainen, mutta on eri asia lähteä ostoskeskuksen kultasepänliikkeeseen ja valita oikea koru, hänhän saa vaivoin hankittua vaimolle edes ruusukimppua syntymäpäiväksi. Komisario laskee jalkansa alimmalle portaalle ja ajattelee että hänen pitäisi sittenkin sanoa vaimolle miten paljon tätä arvostaa, miten kiitollinen hän on saadessaan kuulua tänne, olla vaimon kanssa. Ja kun hän pääsee yläkertaan ja näkee makuuhuoneen suljetun oven, hän tietää että kertoisi vaimolle juuri sen, tänä iltana, ellei vaimo vain ole jo nukahtanut."

Nappaan teoksella pisteen haasteessa Ikkunat auki Eurooppaan: Norja.

Linn Ullmann lauantaina: Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis (Det dyrebare).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Tarja Teva.
Kansi: Aud Gloppen Blæst.
Kannen kuva: Mamma Andersson: Kompisar från förr, 2001.
Sivuja: 360.
Genre: Pohjoismainen perhe-/lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vanha valkoinen alppihuvila mäen päällä olisi kaivannut uutta maalikerrosta, mutta sitä ei kukaan huomaisi sumuisessa hämyssä. Pian olohuoneen kaappikello, joka oli kerran maailmassa kuulunut Jennyn isoäidille, löisi seitsemän kertaa, ja silloin kaikki olisi valmista. Puutarha heräisi eloon. Talo heräisi eloon. Ovet pihalle ja puutarhaan avautuisivat. Sade hellittäisi hieman, ja vaikka sumu riippui raskaana puunlatvoissa, valot ja lyhdyt loistaisivat sekä sisällä että ulkona. Ja he kaikki seisoisivat pihalla ottamassa vastaan vieraita. Jenny ja Irma, Siri ja Jon ja Alma ja pikku Liv ja kuukasvoinen tyttö jonka nimi oli Mille."

Olen saanut lukea viime aikoina ihan erityisen hyviä kirjoja. Tällekin romaanille annoin käytännössä täydet pisteet, vaikka vähän arvoin tämän ja seuraavaksi parhaimman arvosanan välillä. Lopulta ajattelin, että mitä turhia pihtailemaan, kun kirjan lukeminen oli hieno elämys ja sen sisällä kaikki, mitä romaanilta toivon.

Olen löytänyt lähiaikoina monia erinomaisia norjalaisia kirjoja ja kirjailijoita. Linn Ullmanniin tutustuin kuitenkin jo kymmenisen vuotta sitten, kun luin ensin hänen esikoisromaaninsa Ennen unta (WSOY 1999) ja sitten Kun olen luonasi (WSOY 2002). Muistan kirjoista hämäävän vähän, mutta mieleeni on jäänyt samankaltainen tunnelma kuin tästä tuoreesta suomennoksesta: tyyni, hieman unenomainen, salaperäinen ja salaileva. 

Erityisesti esikoisromaani on jäänyt mieleeni, kun luin sitä matkustaessani yksin lentokoneella ja uppotuessani kirjan maailmaan. Kahta Ullmannin romaaneista en ole vielä lukenut (Armo ja Siunattu lapsi), mutta uskallan sanoa kolmen kirjan perusteella, että perhe- ja parisuhteet ovat Ullmannin kirjoissa keskiössä. Siitä ja kuvatunlaisista tunnelmista romaanitaiteessa juuri pidän, ja kuten olen aiemmin sanonut, pohjoismainen kirjallisuus on muutenkin usein mieleeni, ehkä siksi, että se on yhtä aikaa melko tuttua ja hieman vierasta.

Linn Ullmannista kuuluu aina mainita, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Mielenkiintoista se onkin! Minulle etenkin nyt, kun olen hitaasti nautiskellen katsonut pitkin syksyä Bergmanin ohjaamaa tv-sarjaa Kohtauksia eräästä avioliitosta, jossa Liv Ullmann näyttelee toista pääosaa. Kirjakin on minulla nyt lainassa, voi kun ehtisin sen pian lukea. Kulttuurisuvut ja -perheet kiehtovat minua, ja tämä suku muutenkin, kun luin kesällä Bergmanin muistelmaromaanin Sunnuntailapsi ja olen katsonut lapsesta saakka silloin tällöin omaelämäkerrallista Fanny ja Alexander -elokuvaa.

Linn Ullmann on ihanan oloinen nainen. Hän kirjoittaa upeita romaaneja, on (persoonallisen) kaunis kuin enkeli, opiskellut kirjallisuutta New Yorkissa, naimisissa toisen kirjailijan kanssa, suurperheen äiti ja Norjan suurimman sanomalehden päätoimittaja sekä kolumnisti. Huh, ihan hengästyttää.

Aarteemme kallis on surullinen romaani, mutta ei aivan vailla toivoa. En ehkä yhdy takakansiesittelyn romaania kuvaaviin adjektiiveihin "jännittävä, pikimusta ja humoristinen". Kyllä kirja kaikkea tuotakin on, mutta vähemmässä määrin. Minun mieleeni päällimmäisiksi jäivät suru, surullisuus ja onneksi vielä toivo. Kirjan alusta tulee mieleen Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, kun kuvataan elämänmakuisesti nuorten poikien huoletonta elämää maalaismaisemissa - minkä kuitenkin katkaisee jonkin kamalan löytyminen.

Tästä romaani laajenee käsittelemään kokonaista solmussa olevaa perhettä ja sukua. Myös menneisyydessä on suuri tragedia, jolla ei kuitenkaan mässäillä. Kun kuvataan samanikäisiä lapsia kuin minulla itselläni, ja heistä toinen sitten kuolee ja toinen joutuu kärsimään suunnattomasti, ollaan potentiaalisen huutoitkun äärellä. Aarteemme kallis ei ole kuitenkaan kaikesta surullisuudestaan huolimatta varsinainen itkettäjä. Ei ainakaan minulle ollut. Mutta surin sen äärellä hiljaa.

Tuntuu pahalta, kun Jenny siirtää huonon omatuntonsa ja kärsimyksensä pienelle tyttärelleen, Sirille, joka oireilee vielä keski-iässä. Sitä miettii, kuinka paljon lapsen kuolema äitiä muuttaakaan. Sitten ymmärtää, että ei Jenny mikään vuoden äiti tainnut olla ennen onnettomuuttakaan, ja alkaa murehtia sitä, kuinka pitkällä ja syvällä tämän suvun haavat mahtavat ollakaan.

Kirjailija on onnistunut, kun ällöitsekäs Jon ei tunnu lukijasta pelkästään vastenmieliseltä, vaan herättää sääliä ja ymmärrystä hänkin. Ehkä vain ihan vähän, mutta kuitenkin. Jennyn asuinkumppani Irma jää vähän oudoksi, Liv tavallisen ihanaksi pikkutytöksi, ja traagisen kohtalon kokeva Mille lähinnä ukkosenjohdattimeksi perheessä, mutta kuitenkin Ullmannin henkilöhahmot ovat eläviä ja kokonaisia harmaan kaikissa sävyissä. Sirin ja Jonin esikoistytär Alma jää erityisesti mieleen. Hän on upean persoonallinen, naiseksi hapuillen kasvava tyttö, joka kuitenkin kantaa suvun ja perheen erilaisia taakkoja ja suruja, ja kaipaisi valtavasti läheisyyttä ja rakkautta. Vanhemmat ovat hukassa teininsä kanssa ja kirja viittaa myös nykyajan länsimaisten nuorten tekemiin joukkomurhiin.

En ole lukenut kirjasta vielä arvioita, mutta tässä Hesarin jutussa Ullmann kertoo aloittaneensa romaaninsa jo vuosia sitten, mutta viimeistelleensä sen vasta Utøyan surmien jälkeen. Tämän hän myöntää vaikuttaneen osaan tekstistä ja sen henkeen.

Kirjan hienoviritteisen ihmis- ja perhekuvauksen lisäksi minua ihastutti tarinan tapahtumaympäristö. Suvun upea talo ja kylä sen ympärillä sopisivat hyvin jonkun erityisen kauniin tarinan taustalle, mutta nyt iso, vanha talo tuntuu huokuvan vain surua ja epätoivoa. Tragedioiden sijoittaminen kauniin rauhallisiin ympäristöihin on toki tuttu tehokeino esimerkiksi dekkareista.

Mutta kuten sanoin, minulle tämä melankolisviritteinen ja kauheiden tapahtumien sävyttämä perhetarina ei ollut aivan vailla toivoa. Lopussa ei oikeastaan ratkea tai selviä mitään, mutta tietyn rauhan loppukohtaus lukijalle antaa. Ihmiset ovat rikkinäisiä kukin eri syistä, mutta jos on tahtoa, yhdessä voi selvitä mistä vain.

"- Vergiliuksen mielestä  mehiläiset ovat kuolemattomia, ne ovat osa jumaluutta. Ajuruoholta hunaja tuoksuu. Niin kallisarvoisia ne ovat. Tai olivat. Ennen kuin ne katosivat, ennen kuin me tuhosimme ne, ennen kuin tuho tuhosi ne. 'Hänestä, siis jumalasta', kirjoittaa Vergilius, 'hänestä pieni ja suuri karja, ihmiset, villieläimet saavat kukin syntyessään aineettoman elämänhengen. Kaikki oliot palaavat ja yhtyvät hajotessaan häneen, kuolemalle ei jää sijaa, vaan ne lentävät elävinä tähtien joukkoon ja kohoavat ylös taivaalle.'" (Vergilius-suomennos Teivas Oksala.)

Aarteemme kallis -romaanin on lukenut myös Annika K, joka lumoutui vahvasta lukuelämyksestä niin, ettei ole edes varma, pitääkö kirjasta.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Norja.

Kanadalainen keskiviikko - Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies).
Kustantaja: Tammi, 2004.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 846.
Genre: Perhe- ja yhteisötutkielma/syvällinen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Illallisen jälkeen seuraa juhlallinen riitti. Se liittyy rakkauteen ja menettämiseen. Menneisyyden menettämiseen, sen muuttamiseen kallisarvoisiksi muistoiksi. Tähän alkemistiseen riittiin kuuluu aina popcorn.

Mikään ei houkuttele keskittyneeseen muisteluun yhtä tehokkaasti kuin diaprojektorin hiljainen hurina pimeässä. Äänekäs surina, joka saattelee jokaista väridiaa sen loksahtaessa näkyviin. Mitä pitempi aika kuvan ottamisesta on, sitä pitempi on hiljaisuus ennen kuin pimeästä kuuluu isän iloinen ääni: 'Tuo oli hieno päivä, muistatko, maman?'"

Minulla on ikävä diojen katselua. Tuota hurinaa, loksahtelua ja palavan pölyn tuoksua.

Meinasin ihan oikeasti antaa tälle romaanille pisteet 5/5. Se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen, sillä en ole harkinnut sitä vakavasti kertaakaan aiemmin tämän blogin aikana. Olen sanonut, että jos joku viiden pisteen romaani, "elämäni romaani", pitäisi nimetä, se olisi Lionel Shriverin Poikani Kevin. Tämä tulee samalle viivalle. Saattaa siellä joku muukin olla, mutta ei monia.

Tämä oli myös haastekirja (Ota riski ja rakastu kirjaan), jota minulle ehdotti Ilselän Minna. Kiitos hänelle. Luotan vahvasti Minnan makuun ja toki Keltaiseen kirjastoonkin, mutta huokaisin kuitenkin syvään huomatessani tässä kirjassa olevan 850 sivua. Aloitin silti urheasti ja pidin kirjasta heti alkuun, mutta sen paksuus sai minut hidastelemaan ja pitämään taukoja lukemisessa. Tehtävä tuntui niin mittavalta. Sitten luin tuoreen jutun kirjasta Kaikki mitä rakastin -blogista ja rohkaistuin tarttumaan siihen ihan tosissani. Kyllä kannatti.

Linnuntietä on kanadalaisen MacDonaldin toinen ja toistaiseksi viimeinen romaani. Minulle MacDonald oli ennen tätä tuntematon nimi (hänen romaaninsa ovat ilmestyneet villeinä opiskeluvuosinani, jolloin en juurikaan lukenut kaunokirjallisuutta tai seurannut kirjauutisia), mutta nyt olen huomannut hänellä olevan paljon muitakin faneja. Linnuntiestä olen kuitenkin melkein mustasukkainen. Ajattelen sen maailman kuuluvan minulle ja minun yksin todella ymmärtävän sitä. Siis vain hieman vitsaillen.

"Henry hengittää tasaisesti, silmät yhä ummessa. Muistot lainehtivat mieleen. Kuiskivia näkinkenkiä, hiljaista meriheinää, rantaan huuhtoutuneita kenkiä, kimaltavatko pohjassa hampaat vai helmet, kivet vai luut? Hukattuja tavaroita, omistajiltaan tuuliajolle jääneitä, kuoleman vapauttaneita muistoja. Jos hän pitäisi silmiä kiinni tarpeeksi kauan, löytäisivätkö kaikki kadonneet muistot tiensä Henry Froelichin lävitse kuin elävästä portista?" 

Romaanissa on ilmeisen omaelämäkerrallisia piirteitä ja lisäksi se pohjautuu todelliseen rikosoikeudenkäyntiin ja tuomioon. Ehkä siksi se tuntuu niin todelta. Tai sitten kirjailija vain osaa asiansa.

Kaikkein eniten pidin kirjan alkuosasta - siis noin sivulle 600 saakka. Sinne asti ollaan 1960-luvun alkupuolella Kanadan Ontariossa, Centralian varuskunnassa. Kirja alkaa, kun päähenkilön, 8-vuotiaan Madeleinen, perhe muuttaa Centraliaan monien Saksan vuosien jälkeen. Vanhemmat ovat kotoisin Kanadasta, mutta isän sotilasuran ja toisen maailmansodan vuoksi he ovat olleet kauan Euroopassa.

Centralian asuinalue yhteisöineen on pakahduttavan ihana idylli ja sellaisenaan ahdistavan pelottava. Kustantajan esittelyssä sanotaan hyvin, että "Linnuntietä piirtää eräästä aikakaudesta hellän muotokuvan ja antaa samalla siitä tuomion." Takakantta lukemattakin tietää, että jotain kamalaa vielä tapahtuu, mutta aluksi on silti ihana lillua 60-lukulaisessa optimismissa ja ydinperheihanteessa. Ehkä siksi, että kerronta tapahtuu lapsen kautta. Madeleine elää turvallista ja turvattua lapsuutta, mutta hän tarkkailee sitä oikean lapsen tavoin, realistisesti ja ilman nostalgiaa, jolloin vältetään turha imelyys.

Sitä paitsi kauniissa julkisivussa on säröjä ja uhkia. On boheemit naapurit, uhkaavasti käyttäytyviä pikkutyttöjä - ja kylmä sota. Aikuisten maailmanlopun pelko tihkuu väistämättä lastenhuoneeseen asti.

Ja silti. Centralia on maailma, jossa perheet asuvat värikkäissä omakotitaloissa huolellisesti leikattujen nurmikenttien keskellä ja lapset voivat juoksennella pihoilla keskenään. Centraliassa sotilasuraa luovat isät käyvät töissä ja käyttäytyvät herrasmiesmäisesti vaimojen hoitaessa kodit ja lapset moitteettomasti, ja tukiessa toisiaan luoden yhteisöllisyyttä jatkuvasti vaihtuvista asukkaista huolimatta.

Etenkin Madelinen perhe on oikea mallikuva tästä ihanteesta. Madelinella on "maailman mukavin papa", niin kuin hänen äitinsä, maman, usein sanoo. Jack todella on, ja myös liikuttava kaikessa rehtiydessään ja lojaalisuudessaan. Hän rakastaa vaimoaan palavasti, mutta vakaasti - eikä ehkä ihan aina osaa lukea tätä oikein. Mimi on omistanut elämänsä perheelleen, mutta hän uskoo perheonnen kumpuavan hyvästä avioliitosta ja asettaa siksi parisuhteen lastensa edelle.

Madelinella ja tämän isoveljellä Mikellä on siis hyvät kotiolot, heitä ja toisiaankin rakastavat vanhemmat. Silti Mikellä tulee hankalaa isänsä kanssa, kun poika kasvaa ja hänen auktoriteettiuskonsa vähenee. Madeline on taas aikuisenakin todellinen isän tyttö. Heillä on lämpimät välit ja pienenä Madeline miettiikin huolissaan, millaista olisi, jos isä olisi hänelle samanlainen kuin Mikelle. 

"Madeline painaa katseensa alas, ei katsoakseen jalkoihinsa vaan kätkeäkseen ilonsa, kun nostaa toisen kätensä isän olkapäälle ja antaa toisen isän käteen. Pienenä hän aina pani jalkansa isän jaloille, mutta nyt hän on iso ja hänen uudet kiiltonahkakenkänsä askeltavat samaan tahtiin kuin isän Daks-kengät."

Madelinella on vuorostaan ongelmia mamanin kanssa. Madeline on raisu poikatyttö, porukan pelle, josta tulee isona komedienne. Hän ei ole lapsenakaan sellainen, kuin maman toivoisi, ja pienen Madelinen on taas vaikea käsittää, miksi hänen pitää auttaa mamania keittiössä ja pöydän kattamisessa, kun Mike vain istuu isän kanssa pöydässä odottamassa.

Vaikka perheenjäsenet kuulostavat aikakautensa kliseiltä, MacDonald on tehnyt heistä uskomattoman eläviä ja todellisia. Madeline on hienoimpia lapsikuvauksia ja lapsikertojia, joita kirjallisuudesta muistan. Hänen vanhemmistaan tuli perinteisiä roolejaan vaalivinakin ja puutteineenkin minulle läheisiä ja rakkaita. Samoin naapurustosta löytyy upeita henkilöhahmoja, etenkin vastapäisen boheemiperheen vaitelias Henry Froelich on piirretty taiten.

Tätä perheen, yhteisön ja aikakauden kuvausta elävine henkilöineen pidin täyttä tunnelmaa tihkuvan kirjan suurimpana hienoutena. Mutta tärkeää on myös se, mitä sitten tapahtuu. Lapsen elämä särkyy ja vähän myöhemmin joku kuolee ja yhteisö järkkyy. Näiden tapahtumien etenemistä seuraa sydän pamppaillen ja oikeuden toteutumista odottaen. Kirjasta tulee trilleri, mutta ei halvalla tavalla. Kirjasta tulee myös kauhea. Sen verran ahdistava, että se tuli uniini ja valvotti yöllä, mitä ei usein kirjojen kanssa tapahdu.

"Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohikossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä rypytön. Elämä alkaa kaikota huoneesta. Kaikki mikä oli vireää, oli juuri laskettu kädestä tai odottamassa ottajaansa, näyttää vähän jähmeämmältä, liikkeen jälkikuva alkaa kadota esineistä, kirjan sivut hengittävät ulos, vaatteet riippuvat kaapissa hiljaisempina kuin ennen. Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin taikurin hihasta varisevat luvuttomat pienet liinat. Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?"

Kaiken tämän lisäksi Linnuntietä on vahva ja laaja kuvaus aikakautensa poliittisesta ilmapiiristä. Toisen maailmansodan seurauksista, peloista, vainoharhasta, sotarikollisista, vakoojista ja peitetoimista. Yksityinen ja yhteiskunnallinen sekoittuvat kirjassa vaivatta. Pienen ihmisen teot tai päätökset vaikuttavat laajasti vähintään kokonaiseen yhteisöön.

Ja lopuksi hypätään 20 vuotta eteenpäin Madelinen aikuisuuteen. Paljon on tapahtunut, mutta lapsuudessa on vielä käsittelemättömiä asioita. Oli mielenkiintoista tietää, miten perheelle kävi ja muutenkin loppu on aivan oikeutettu, mutta Centralian, 1960-luvun ja lapsuuden taika oli poissa (maagisin kohtaus onkin paluu ränsistyneeseen ja autioituneeseen varuskuntaan). Siksi kirjan ensimmäiset 600 sivua olivat minulle vaikuttavimmat.

Pidän yleensäkin pohjoisamerikkalaisesta kirjallisuudesta. Pidän kasvutarinoista, perhe- ja avioliittoromaaneista. Pidän onnellisista perheistä, joita kuitenkin horjuttaa jokin. Pidän lähihistoriasta. En osaa silti selittää, miksi juuri tästä romaanista tuli minulle yksi elämäni kirjoista. Ann-Marie MacDonald punoo, rakentaa ja kuvaa upeasti, mutta silti kirjaan tarvitaan jotakin maagista, joka toimii juuri tietyn lukijan kohdalla (ja jonkun toisen kohdalla taas ei), että se nousee tämän lukemisten parhaimmistoon. 

Linnuntielle oli ripoteltu juuri minulle sopivaa magiikkaa. Kaipaan sen maailmaan jo nyt, ja koska olin lainannut teoksen kirjastosta, minun ei auta nyt kuin yrittää metsästää se omakseni jostakin. Ja lukea sillä välin MacDonaldin esikoisromaani Armon yö, vaikka se myös pelottaa, sillä en haluaisi särkeä Linnuntien ja MacDonaldin luomaa taikaa.

Lopuksi vielä sanon, että kirjan suomennos oli minusta aivan erinomainen! Ja että esille laittamissani kansikuvissa muunnellaan nyt vain samaa teemaa ja jopa samaa kuvaa, koska en löytänyt muita katseen kestäviä versioita.

Melkein kymmenen vuotta vanha kirja ei luonnollisesti ole kirjablogeissa ollut juuri esillä, mutta Hesarissa Suvi Ahola on näköjään kirjoittanut siitä yhtä innostuneena kuin minä. Lukekaa tekin ja innostukaa, kunhan muistatte, että lopulta tämä kirja ja sen maailma ovat minun. MINUN.

"Eväsretki Schwarzwaldin mäntyjen keskellä. Maman istuu ruudullisella huovalla, jalat koukussa sivulla, aurinkolasit päässä ja valkoinen liina kaulassa. Herkemmän näköinen Mike ja pitkälettinen Madeleine katsovat kameraan silmät sirrillä.

Tsh-klink. Tämä ei ole niinkään muistelemista kuin unohtamisen estämistä. Madeleine katsoo dioja keskittyneesti. Hartaasti. Jokainen kuva on kadonneen maailman muistomerkki. Oviaukko vuorenseinämässä, ikiajoiksi sinetöity."

Melankolinen maanantai - Kate Chopin: Herääminen

Kate Chopin: Herääminen (The Awakening).
Kustantaja: Faros, 2009 (alkup. 1899).
Suomentanut: Raija Larvala.
Sivuja: 200.
Genre: Porvarillinen naiseusahdistus.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Edna oli kerran sanonut Madame Ratignollelle, ettei koskaan uhrautuisi lastensa vuoksi, tai kenenkään vuoksi. Siitä oli seurannut varsin kiihkeä väittely. Naiset eivät näyttäneet ymmärtävän toisiaan tai puhuvan samaa kieltä. Edna yritti lepytellä ja selittää ystävälleen.

'Luopuisin epäolennaisesta, luopuisin rahasta, luopuisin elämästäni lasteni hyväksi, mutta en luopuisi itsestäni. En osaa selittää sitä sen paremmin, alan ymmärtää sitä itsekin vasta nyt. Vasta nyt se alkaa paljastua minulle.'"

Haaveilin pitkään Kate Chopinin Heräämisen lukemisesta. Olin lukenut kirjasta paljon, joten tiesin suunnilleen, mitä odottaa, mutta klassikkomaineisista teoksista ei silti koskaan tiedä. Niiden tärkeydestä huolimatta itse teksti ja tyyli voivat olla kaikkea muuta kuin nykyaikaisen lukijan maun mukaiset. Herääminen oli kuitenkin minulle kaikin tavoin täydellinen romaani.

Blogiani seuranneet ja/tai romaanini Aika mennyt palaa lukeneet tietävät, että olen hyvin kiinnostunut keskiluokkaisesta tai porvarillisesta ahdistuksesta, etenkin naisten riutumisesta sen kourissa vaimoina ja äiteinä. Herääminen on yksi lajityypin varhaisia edustajia ja klassikoita. On hienoa, että se on muutama vuosi sitten vihdoin suomennettu. Käännös on onneksi myös laadukas. (Kansikin on muuten hyvin kaunis, mutta en valitettavasti löytänyt tietoa taiteilijasta tai graafikosta.)

En lainkaan ihmettele, että kirjaa on paheksuttu sen ilmestyttyä yli sata vuotta sitten, mutta se ei kuitenkaan ollut kaikilta osin niin radikaali kuin olin kuvitellut. Yllättävän radikaalilta kyllä tuntui päähenkilö Ednan vapaus avioliitossa, eli mahdollisuus viettää aikaa muiden miesten kuin aviopuolison kanssa jopa kahden kesken ja muuttaminen omilleen ilman sen suurempia kuohuja lähipiirissä tai yhteisössä. Mutta äitinä Edna ei ollutkaan kylmä tai hirviömäinen niin kuin olin kuvitellut. 

Hän ei ehkä ollut omistautunut lapsilleen, mutta käsittääkseni sellainen ei ollut tuohon aikaan tuossa yhteiskuntaluokassa aivan tavatonta. Lastenhoitajat pitivät huolen jälkikasvusta ja vanhemmat keskittyivät omiin harrastuksiinsa sekä sosiaalisiin ympyröihinsä. Edna lähetti mielellään poikansa pitkäksi aikaa hoitoon anoppinsa luo, mutta ikävöi näitä kuitenkin ja ajatteli lapsiaan lämpimästi. Lapsia tärkeämmälle sijalle Ednan elämässä nousi silti muutos, riuhtaisu irti tukahduttavasta avioliitosta ja odotuksista.

"'Ongelma on se', huokaisi tohtori ymmärrettyään Ednan ajatukset, 'että nuoruus saa ihmisen antautumaan harhakuvitelmiin. Se näyttää olevan luonnon varokeino, syötti, jolla varmistetaan, että ihmiskunnassa tullaan äideiksi. Luonto ei ota huomioon moraalia, niitä mielivaltaisia olosuhteita, jotka me luomme ja joita tunnemme olevamme velvollisia ylläpitämään keinolla millä hyvänsä.'

'Niin', nainen sanoi. 'Menneet vuodet tuntuvat unelta - jospa voisikin jatkaa nukkumista ja uneksimista - mutta, että pitää herätä ja huomata - voi, niinpä - ehkä on parempi kuitenkin herätä, vaikka sitten kärsimään, kuin jäädä harhakuvitelmien valtaan koko elämänsä ajaksi.'"

Lapsiaan kohtaan tuntemastaan rakkaudesta huolimatta Edna kokee siis herätyksen, jota symboloi uimaan oppiminen ja sen kautta koettu vapautuminen. Äkkiä hän ei enää viihdy porvarillisessa avioliitossaan tai roolissaan seurapiiriemäntänä. Hän haluaa eroon miehestään, omilleen. Hän alkaa toteuttaa luovaa puoltaan maalaamalla kiihkeästi, hän ihastuu palavasti tuttuun nuorukaiseen ja hurmaa keimailemattomalla charmillaan myös muita miehiä. Sitä kautta hän löytää seksuaalisuutensa.

Kaikki tuo on Ednalle kuohuttavaa ja jättää hänet lopulta syvän tyytymättömyyden tilaan. Hän ymmärtää, ettei maailma pysty tarjoamaan hänelle naisena sellaista itsenäisyyttä ja itsellisyyttä, mitä hän kaipaisi ja tarvitsisi.

Romaani loppuineen oli minulle toisaalta viestiltään hätkähdyttävän selkeä ja toisaalta arvoituksellisen monitulkintainen. Chopin kirjoittaa runollisen kauniisti, mutta kuljettaa silti tarinaa sujuvasti eteenpäin. Lukiessani otin ylös runsain mitoin merkittäviä ja kauniita katkelmia - kirjanmerkein, sillä romaani on minulla lainassa kirjastosta. Selväksi kuitenkin tuli, että Heräämisen haluan hankkia ennemmin tai myöhemmin omaankin hyllyyni. Niin hienosti kirja käsittelee monia minua kiinnostavia teemoja, ja voisin hyvin kuvitella palaavani tähän pieneen suureen teokseen useita kertoja.

"Ednasta alkoi tuntua kuin heräisi vähitellen unesta, ihastuttavasta, irvokkaasta, epätodellisesta unesta tuntemaan jälleen todellisuuden tunkeutuvan sieluunsa. Luonnollinen unen tarve alkoi vallata hänet. Hänen sielunsa kokema ylenpalttisuus ja hurmio jättivät hänet avuttomaksi ja alttiiksi vallitseville olosuhteille, jotka saartoivat hänet.

Yön hiljaisin hetki  oli tullut, hetki ennen auringonnousua, jolloin maailma tuntuu pidättävän henkeään. Kuu oli jo matalalla ja muuttunut hopeisesta kuparinväriseksi uinuvalla taivaalla. Huuhkaja ei enää huhuillut, ja tammet olivat lakanneet valittamasta taivuttaessaan päätään."

Heräämisestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Maria (joka oli kirjasta yhtä lumoutunut kuin minä), Sara (joka yhdisti kirjan naiseuden peruskysymysten kautta Thelma ja Louise -elokuvaan), Morre (joka ei kirjan ansioista huolimatta tuntenut myötätuntoa Ednaa kohtaan), Liisa (jonka mielestä kirja oli todellinen helmi), Tintti (joka ei voinut ymmärtää Ednaa äitinä) ja Suketus (jonka makuun kirja oli hyvyydestään huolimatta liian herkkä ja aistillinen). Teosta käsitellään myös Merete Mazzarellan Uskottomuuden houkutuksessa.

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen ja kategoriaan So American: American Realism.

Koskettava keskiviikko - Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice (Still Alice).
Kustantaja: WSOY, 2010.
Suomentanut: Leena Tamminen.
Sivuja: 325 (pokkaripainos).
Genre: Sairauskertomus/lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Eric Wellmanin pikkujoulujuhlien iltana taivas roikkui raskaana aivan kuin kohta sataisi lunta. Alice toivoi että sataisi. Kuten useimmat Uuden-Englannin asukkaat, hän odotti yhä lapsen lailla talven ensimmäistä lunta. Useimpien Uuden-Englannin asukkaiden lailla hän tietysti myös inhosi helmikuussa sitä mitä oli joulukuussa toivonut, kirosi lapioita ja saappaita, kaipasi kiihkeästi talven kylmän, yksivärisen ikävyyden tilalle kevään lempeämpiä vaaleanpunaisia ja kellanvihreitä. Mutta tänä iltana lumi olisi ihanaa."

Lisa Genovan esikoisromaani Edelleen Alice on ollut käytännössä kaikkien kehuma ja ylistämä, joten tiesin odottaa hyvää kirjaa. Odotukseni kohdistuivat kuulemieni mielipiteiden mukaisesti kuitenkin lähinnä siihen, kuinka oivaltavasti ja koskettavasti kirjailija kuvaa Alzheimerin taudin etenemistä sairastuneen itsensä näkökulmasta - tämän näkökulman oltua aiemmin vielä erityisen skarpin viisikymppisen, Harvardin psykologian professorin terävä katse.

Ja kyllä kirja (uskoakseni) tavoittikin sen vähittäisen, mutta vääjäämättömän rappeutumisen kauhun. Ne hetket, kun vielä ymmärtää liian selkeästi, että kohta ei enää ymmärrä, ei tunnista, ei kykene. Mutta yllätyksenä minulle tuli se, kuinka hyvä tämä kirja oli muutenkin. Genova kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa aiheista, joista mielelläni luen: Yhdysvaltojen itärannikon Ivy League -yliopistomaailmasta, ylemmästä keskiluokasta, rakastavasta perheestä, jossa kuitenkin on omat ongelmansa ja niin edelleen. Hän kirjoittaa monessa kohtaa kuin Saint Carol (eli Carol Shields).

Pidin siis kovasti. Genova kuvaa hienosti ja maltillisesti Alicen tuntemuksia tämän saadessa ensin tietää taudista ja sitten yrittäessä tulla toimeen sen oireiden kanssa. Alzheimerin vaikutus parisuhteeseen, ystävyyssuhteisiin ja aikuisiin lapsiin on myös kuvattu hyvin ja uskottavasti. Lukiessa mietin usein omaa mummiani, joka oli kyllä sairastuessaan reilusti Alicea vanhempi, mutta joka jo paljon ennen diagnoosia usein istui suvun hälistessä ympärillä hieman poissaolevana, lempeä mutta hämillinen hymy huulillaan. Näki selvästi, ettei hän pystynyt seuraamaan sinkoilevaa keskustelua eikä hänen olonsa ollut ehkä järin mukava. Millaista se on oikeasti mummillekin ollut?

Suurimmalla osalla meistä on kokemuksia Alzheimerista. Juuri tänään luin Guardianin artikkelin, jossa kerrottiin, että tauti yhdistetään yhä voimakkaammin ruokavalioon. Sitä kutsutaan jopa "kolmostyypin diabetekseksi". Toisaalta on selvää, että tauti tai ainakin alttius sille periytyy. En todellakaan ole tutkinut asiaa tarpeeksi voidakseni sanoa mitään pätevää, mutta monien ns. elintasotautien kohdalla mietin sitä, kuinka radikaalisti kaksi asiaa kaikkien länsimaisten ihmisten jokapäiväisessä elämässä on viimeisten vuosikymmenien aikana muuttunut: ruokavalio (torjunta- ja lisäaineineen sekä esim. lihan osuuden kasvettua kauan sitten yli suositeltujen rajojen) sekä altistuminen kemikaaleille.

No mutta, takaisin kirjaan. Tai paremminkin kirjailijaan. Hänen toinen romaaninsa, Puolinainen, on juuri ilmestynyt suomeksi ja odottaa minullakin lukuvuoroa. Kuulemani mukaan sekin on hyvä, muttei välttämättä aivan yhtä nerokas kuin Edelleen Alice. Puolinainen käsittelee aivovauriota ja sen seurauksia. Virallisesti vasta myöhemmin tässä kuussa Yhdysvalloissa ilmestyvä, mutta ennakkoarvioita jo kerännyt Genovan kolmas romaani on nimeltään Love Anthony, ja se puolestaan kertoo lapsen autismista. Kirjailija onkin opiskellut muun muassa neurotiedettä - siellä Harvardissa.

Leena Tammisen suomennos oli minusta muuten erityisen hyvä ja kansikin on ihan jees - se on valoisa, ja perhossymboli liittyy kirjan sisältöön. Kannen tekijästä en löytänyt tietoa. Pelkästään englanninkielisistä painoksista löytyi hyvin runsas kavalkadi erilaisia kansia kirjalle, ja valitsin niistä nyt mukaan muita perhoskansia.

Tämän kirjan on lukenut jo moni, mutta suosittelen sitä kaikille muille ja etenkin niille, joita Alzheimer tavalla tai toisella koskettaa.

"Hän istui isossa, valkoisessa tuolissa, ja mies joka omisti talon istui toisessa. Mies joka omisti talon luki kirjaa ja joi juomaa. Kirja oli paksu ja juoma oli kellanruskea ja siinä oli jäitä.

Hän otti sohvapöydältä käteensä vielä paksumman kirjan kuin se jota mies luki ja selaili sitä. Hänen katseensa pysähtyi sanojen ja kirjaimien kuvioihin, jotka olivat yhteydessä muihin sanoihin ja kirjaimiin nuolten, väliviivojen ja pienten tikkarien välityksellä. Sivuja silmäillessään hän osui yksittäisiin sanoihin - estottomuus, fosforylaatio, geenit, asetyylikoliini, alustusmuisti, katoavuus, demonit, morfeemit, fonologinen.

'Minä olen tainnut lukea tämän kirjan joskus', Alice sanoi.

Mies katsoi hänen pitelemäänsä kirjaa ja sitten häntä.

'Olet tehnyt enemmänkin. Sinä kirjoitit sen. Sinä ja minä kirjoitimme sen kirjan yhdessä.'"

Edelleen Alice - romaanista ovat kirjoittaneet aiemmin esimerkiksi Joana, Ilse, Jenni, Sanna ja Arja.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American: Modern Women Writers.

Karmiva keskiviikko - Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.
Sivuja: 152.
Genre: Hätkähdyttävä lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Sinä iltana Caseyn luona tanssittiin. Ihan vain diskoa, hurjaa ja hauskaa. Teena Maguire oli porukan parhaita tanssijoita, hänen tahdissaan ei pysynyt yksikään mies. Muut naiset vain.

Voi että tuota Teenaa! Katsokaa nyt!

Kyllä se on hyvännäköinen.

Sinulle sanottiin usein, että olit perinyt Teena Maguiren kellanvaaleat hiukset ja heleän ihon. Mutta sinä tiesit, ettet ollut yhtä sievä kuin Teena, etkä edes kasvaisi kauniiksi.

Kun katselit miten äiti tanssi ja flirttaili ja nauroi niin kovasti että silmät vetäytyivät sikkaraan, kun näit miten muut häntä katselivat, sinua joskus huolestutti. Se, miten Teena Maguiresta sai sellaisen vaikutelman joka ei vastannut todellisuutta."

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on ikivanha tarina taidokkaassa paketissa. Nainen raiskataan, mutta yhteiskunta ei ole ihan varma - tai ainakaan yksimielinen - syyllisestä. Nainen on kaunis, hän korostaa seksuaalisuuttaan pukeutumalla niukasti, hänellä on vaihtuvia poikaystäviä, hän rakastaa tanssia, pitää hauskaa, juoda olutta. Onko se nyt sitten mikään ihme, jos hänet raiskataan? Ihan itseään saa kyllä syyttää. Johtaa nyt miehiä harhaan sillä tavalla.

Oatesin romaanissa tämä tarina on kerrottu taiten. Raiskatun Teenan kuvaa ei siloitella, ei tehdä hänestä pyhimystä. Näkökulma on raiskatun naisen tyttären, joka joutuu osalliseksi tapahtumia. Se tekee kaikesta vielä vähän kamalampaa ja antaa samalla sopivasti etäisyyttä kertojan ääneen. Ei kuitenkaan liikaa.

On järkyttävää, mutta ei lainkaan epäuskottavaa seurata ympäristön reaktioita tapahtuneeseen. Kuiskuttelua, puheita, juoruja, sitten oikeudenkäyntiä. Yksi elämä murenee, kaksi elämää, mutta saavat ansionsa mukaan. Yhteisöä ei sovi horjuttaa tulemalla raiskatuksi. Miksi lähettivät sellaisia signaaleja, antoivat ymmärtää?

On myös vastavoima, kunnollinen mies, joka ei hänkään ole kompleksiton. Romaanin ihmiset ovat kovin todellisia kaikki. Ei onneksi ole mustavalkoista hyvää tai pahaa, vaikka aika pahaa, aika tummanharmaata on. Eikä kirja ole aivan lohduton. Se suututtaa ja raivostuttaa, lukiessa on ajoittain kovin paha olla, mutta melkein tämä minusta on ennemmin voimaannuttava kuin lamaannuttava kauhutarina.

Minä olin halunnut lukea Joyce Carol Oatesia jo kauan. Tiedän, että hänen tuotantonsa on hyvin, hyvin laaja ja monipuolinen. Tämä ei ehkä - kuulemani mukaan - ole parasta Oatesia, mutta varsin hyvää kirjallisuutta tämä minusta oli. Minulle Kosto ensimmäisenä Oatesina antoi uskoa kirjailijan taitoihin ja ennen kaikkea rohkeuteen tarttua ärhäkästi kuohuttaviin aiheisiin ja käsitellä niitä suorasanaisesti. Tietenkin haluan lukea häntä lisää. Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa sain yhdeksi haastekirjaksi kehutun Blondin, jonka lukemista odotan kovasti. Sain postissa myös tämän syksyn uutuuden Sisareni, rakkaani, ja omassa hyllyssäni on odottanut jo tovin tuo bannerissanikin näkyvä pienoisromaani A Fair Maiden.

Oatesia on suomennettu aika maltillisesti verrattuna hänen tuotantonsa laajuuteen. Onneksi kustantaja tuntuu jatkavan julkaisemista. Tämä romaani ilmestyi vasta seitsemän vuotta alkuperäisen jälkeen. Ehkä koettiin ajan olevan täällä kypsä vasta sitten? Suomennoksen nimestä on keskusteltu muistini mukaan useissa blogeissa. Miksi raiskaus on muuttunut täällä kostoksi? Onko raiskaus täällä liian hätkähdyttävä titteli kirjalle? Vai yhdistelmä: raiskaus - rakkaustarina? Kirjan nimi onkin tuon yhdistelmän vuoksi merkillinen. Ehkä sen merkitys avautuu juuri suomennetun nimen kautta.

Suomalaisen kannen kuva on osuva, joskin minulla meni kauan, ennen kuin hoksasin sen esittävän särkynyttä patsasta. Nyt naurattaa, mutta netissä kansikuva esitti mielestäni huolimattomasti katsottuna ja asiaa ajattelematta valkosipulia tai jotakin muuta juurakkoa. Hienoja kansia on muidenkin maiden painoksissa, mukaan mahtui nyt vain pari esimerkkiä.

"Mutta sinä elit läpi sen kaiken. Sinä syksynä, Balticin yläasteen kahdeksannella luokalla. Kouluun mennessäsi ja koulun kansoitetuilla käytävillä tunsit ihollasi miten he sinua katsoivat. Ne koulukaverit, jotka olivat raiskaajien puolella, poikien puolella, koska olivat kuulleet ikäviä juoruja Martine Maguiresta, ja sinusta.

Se mitä sinä teit oli vasikointia. Vasikoit poliiseille, vasikoit yleiselle syyttäjälle. Vasikasta ei tykkää kukaan.

Sinua pelotti mennä koulun vessaan. Seillä oli tyttöjä, isoimmat olivat pahimpia. Tuo! Vitun valehtelija. Sinun luokkaasi lähimmän tyttöjenvessan joka ainoassa kopissa oli huulipunalla raapustettuja seinäkirjoituksia - B.M. ON ÄKLÖ - HAISTA VITTU BETH M. - joista opit nopeasti kääntämään katseesi."

Kostoa on käsitelty hyvin monissa kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Inahdus, Oota mä luen tän eka loppuun, La petite lectrice, Unni lukee ja Leena Lumi.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American: Modern Women Writers.