Kulttuurikeskiviikko: Poikani Kevin -elokuva

Minulla ei ole ollut enää tapana kirjoittaa Kirjavassa kammarissa juuri muusta kuin kirjoista. Katson elokuvia ja tv-sarjoja melko paljon ja intohimoisesti, ja välillä voisi olla hauska blogata niistäkin. Aikaa vain ei tahdo riittää edes kaikkiin kirjapostauksiin. Nyt tuntui kuitenkin sopivalta laajentaa repertuaariani, sillä kävin katsomassa elokuvan, jonka pohjalla oleva kirja teki minuun aikanaan erittäin suuren vaikutuksen.

Kyseessä on Lionel Shriverin Poikani Kevin -romaani - ja nyt siis myös siitä tehty elokuva. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä kuusi vuotta sitten, joten en ole blogannut siitä, mutta Shriveriä olen hehkuttanut monessa yhteydessä, ja olen edelleen sitä mieltä, että Poikani Kevin on yksi hienoimmista koskaan lukemistani romaaneista.


On aika kauheaa lukea omia, vanhoja juttujaan, mutta liitän tähän nyt silti arvion, jonka olen aikanaan kirjasta kirjoittanut:

"Tämä kirja todellakin ansaitsi Orange-palkintonsa! 

Lionel Shriver (nimestään huolimatta nainen) on kirjoittanut järkyttävän ja ajatuksia herättävän romaanin erään perheen tragediasta, joka huipentuu julmasti teini-ikäisen pojan, Kevinin, suorittaessa joukkomurhan koulussaan. Perheen sisäinen murhenäytelmä on kuitenkin jatkunut jo 15 vuotta, eikä ainakaan helpotu teon jälkeen. 

Teos on kokonaisuudessaan ahdistava, mutta loppu onnistuu silti kylmäämään sydäntä entisestään. Romaani koostuu Kevinin äidin kirjeistä pojan isälle, ja kirjemuoto tekee painavien aiheiden kanssa painiskelevasta ja muutenkin paljon ajattelua vaativasta kirjasta sopivan helppolukuisen.

Ihmissuhdekiemuroiden ja psykologian lisäksi Shriver tarttuu kärkkäästi amerikkalaisen nykykulttuurin ominaispiirteisiin, ja myös Yhdysvaltojen valtapolitiikka kulkee tarinassa taustalla – joskin se häipyy näennäisesti nimenomaan taustalle tiedostavassakin perheessä,

kun henkilökohtaisen elämän traagisuus ylittää inhimilliset rajat.

Ehdottoman suositeltava kirja saa pohtimaan muun muassa ydinperheen ihannetta, vanhempien oletettua, pyyteetöntä rakkautta lapsiaan kohtaan sekä synnynnäisten ominaisuuksien vaikutusta yksilöön verrattuna kasvattavan ympäristön vaikutukseen. 

Käännöksessä huomio kiinnittyy muutamaan kömpelöön ratkaisuun, mutta kokonaisuus on sujuvahko."

Olen antanut kirjalle täydet pisteet ja antaisin yhä vieläkin. Näiden vuosien jälkeen kirjasta on vahvimpana muistissa osittain eri asiat, ja ihmettelen myös loppulausettani käännöksestä, joka oli muistaakseni oikeasti hyvä. Turhaa nillitystä tarttua yksittäisiin kömpelyyksiin (suomi hän nuorempaa itseään).

Elokuvaa lähdin katsomaan melko neutraalein odotuksin. Olin kuullut, että se olisi hyvä, ja tiesin Tilda Swintonin sekä John C. Reillyn erinomaisiksi näyttelijöiksi. Samalla kuitenkin tiesin, että Poikani Kevin -lukukokemusta olisi käytännössä mahdoton ohittaa elokuvalla.

Kaikki tuo pitikin paikkansa, eli elokuva oli todella hyvä loistavin näyttelijöin, mutta ei se sentään ollut yhtä upea kuin kirja. Sovitus oli toisaalta hyvin uskollinen kirjalle ja toisaalta toteutuksena hyvin erilainen. Siinä kun kirja on monologinen kirjeromaani ja rakentuu siis erittäin vahvasti subjektiivisen kertojaäänen varaan, elokuvassa ei käytetä lainkaan kertojaa tai muutakaan selittelyä. Se on varmasti oikea ratkaisu, ja tekee elokuvasta selkeämmin itsenäisen taideteoksen.

Tapahtumat ja tunnelmat noudattavat melko tarkasti kirjan vastaavia, ja päähenkilö Evan pään sisään päästään hienosti elokuvallisin keinoin. Mainitsemieni näyttelijöiden lisäksi onnistuneet roolityöt tekevät myös Keviniä eri ikävaiheissa esittävät lapsi- ja nuoret näyttelijät.

Jos kirja ei kerro oikeasti juurikaan koulusurmista, niin kunnioitettavasti elokuva mässäilee veritöillä vielä vähemmän. Usein visuaalisuus tekee asioista vaikuttavampia ja vaikeampia kokea fiktionakin, mutta tässä tapauksessa kirja oli minusta monin kerroin järkyttävämpi kuin elokuva. Kyllä elokuvakin on luonnollisesti surullinen ja ahdistava, mutta väitän, että herkkänahkaisten on helpompi katsoa se kuin lukea kirja.

Päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi, että elokuvan tekijät ovat onnistuneet upeasti, kun näin vahvasta romaanista tehdystä leffasta ei kävele ulos lainkaan pettyneenä. Suosittelen toisin sanoen elokuvaa muillekin - sekä tietysti kirjaa, jos se joltakin on yhä lukematta.

Poikani Kevin -romaanista ja -elokuvasta kirjoitti ennen minua Linnea (kiitos elokuvaseurasta!), ja hänen jutustaan löytyy myös pino linkkejä muiden bloggaajien arvioihin kirjasta.

Parhaiden perjantai - Lionel Shriver: Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois (So Much for That).
Kustantaja: Avain, 2011.
Suomentanut: Seppo Raudaskoski.
Sivuja: 533
Genre: Tarkkanäköisen vimmainen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Tunnelma oli ollut ovella lähtöhalailun aikaan kuin valtameriristeiljän kannella torven soidessa. Maihin jäävien oli aika poistua laivasta. Kun he peruuttivat autollaan kadulle ja heidän kaksi ystäväänsä vilkuttivat kuistilta, tuntui kuin auto ei olisi liikkunut vaan talo, niin kuin sen köydet olisi irrotettu ja se olisi lähtenyt loittonemaan kohti kaukaista rantaa, mistä ei voinut lähettää postikortteja."


On vaikea löytää oikeaa tapaa aloittaa tämä arvio. Lionel Shriver on yksi suurimpia suosikkejani kirjallisuuden saralta, joten se, että pidin tästä kirjasta valtavasti, ei tullut yllätyksenä minulle eikä varmasti muillekaan. Shriver ei ole kuitenkaan erityisen helppo luettava. Hänen kielensä on kyllä suoraviivaista ja rehellistä - siinä ei ole mitään kikkailevaa - mutta hän tuntuu välillä niin synkältä, vihaiselta ja vimmaiselta, että lukeminen on raskasta ja hidastakin.

Shriverin henkilöhahmot ovat aina erityisen realistisia, ja niin kuin oikeassakin elämässä, osaa heistä rakastaa heidän "vioistaan" huolimatta, toisia ei taas jaksa sietää, vaikka yrittäisi olla suvaitsevainen. Erityisen säälimätön Shriver on naisiaan kohtaan. Tämä oli ensimmäinen lukemani Shriver-romaani, jossa päähenkilö oli mies, mutta sivurooleissakin he ovat ehkä ärsyttäviä, välinpitämättömiä, tossukoita tai vähän pihalla, mutta eivät koskaan yhtä neuroottisia ja rehellisesti kuvattuja kuin kirjojen naiset. Vai pitäisikö sanoa ämmät.


Pidin todella paljon Poikani Kevin -romaanin Evasta, samoin kuin Syntymäpäivän jälkeen -Irinasta, mutta Kaksoisvirheen Willyyn vähän hermostuin enkä pystynyt ihastumaan myöskään Jonnekin pois -kirjan päähenkilön vaimoon, Glynisiin. Silti nämä jälkimmäisetkin naiset, joiden kanssa en onnistunut ystävystymään, ovat olleet mainioita romaanihahmoja. Kyllä Shriver osaa!


Jonnekin pois on paitsi ihmis- ja ihmissuhdekuvauksessaan tarkkanäköinen (ja kustantajaa myötäillen sanon, että kuitenkin ennen kaikkea avioliittoromaani) myös hyvin yhteiskunnallinen. Niin oli myös Poikani Kevin, mutta se oli plajon vähemmän suoraan paasaava. Hieman pelkäsin Jonnekin pois lukemista, sillä vaikka olen yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostunut, en ole aina innoissani saarnaamisesta kaunokirjallisuudessa. Aika harvoin oikeastaan olen. Mutta pelkäsin turhaan tätä romaania, sillä vaikka siinä suomitaan esimerkiksi amerikkalaista terveydenhuoltojärjestelmää suorin sanoin (ja syystä!), se tapahtuu kaunokirjallisesti ja juonta kuljettaen.

Shriver upottaa tuttuun tapaansa myös pienemmän mittakaavan teräviä mielipiteitään romaanihenkilöidensä ajatuksiin tai viileään kerrontaan:


"Jackson vilkaisi halveksuvasti lihavaa lenkkeilijää (jonka he ohittivat kävellen). Mies kulautti vettä Evian-pullostaan ylväänä ja itsetyytyväisenä kuten pulloveden kanniskelijat aina. Ihmeellistä, miten heidän esi-isänsä olivat onnistuneet valloittamaan lännen, vaikka juottopaikkojen välissä oli ollut monta sataa kilometriä, mutta tuo läski ja muut nykyamerikkalaiset nääntyivät viidessä minuutissa, jos eivät saaneet vesihörppyä."


Ja varmasti muitakin kuin minua ärsyttää tämä erittäin yleinen tapa - johon olen toki itsekin joskus syyllistynyt:


"Ja aivan, heti kun he olivat tervehtineet, Rubyn kännykkä soi. Hän katsoi soittajan tietoja otsa rypyssä ja lausui modernin kiiretyöläisen moton: 'Anteeksi, mutta tähän on pakko vastata.'"

(Nykysuomeksi = "Sori, mun on pakko ottaa tää.")

Minä todella pidän lässyttämättömistä, amerikkalaisista uutta realismia edustavista romaaneista. Ei niitä jaksa koko ajan lukea, sillä välillä kaipaa enemmän optimismia, pehmeyttä ja kauneutta, mutta esimerkiksi Lionel Shriver ja tuoreempi suosikkini Jonathan Franzen kyllä osaavat oman asiansa. Vertaan Franzenia aina Adam Langeriin, ja toisaalta Shriveriä Franzeniin. Vapaus ja Jonnekin pois ovat hengeltään niin samanlaisia, että kun luin nämä peräkkäin, en tuntenut aluksi siirtyneeni edes eri kirjaan. Toki romaaneilla oli lopulta selkeät ominaispiirteensä, mutta henkensä lisäksi kirjoissa oli samalla tavalla minut (positiivisessa mielessä) yllättäneet loput.


Käännös ja toimitus vaikuttivat minusta pikkuvirheet anteeksiantaen oikein kelvollisilta. On kyse enemmän makuasioista, jos minusta New Yorkin metroa kutsutaan suomeksi aina metroksi, vaikka newyorkilaiset mielellään erottautuvat turisteista puhumalla junasta. Tai jos minusta voisi sanoa suomeksi Ala-Manhattan Lower Manhattanin sijaan, etenkin jos samassa teoksessa kääntää suomeksikin aika vakiintuneen Little Italyn Pikku-Italiaksi.


Shriverissä ihanaa on sekin, että hän on kirjoittanut paljon romaaneja, joita ei ole suomennettu. Hänessä siis riittää luettavaa vielä pitkälle eteenpäin. Ja kyllä, ihan totta, häneltä on ilmestymässä uusi romaani maaliskuussa, The New Republic, olkaa hyvä! Maltankohan odottaa suomennosta?

Kaksoisvirhe keskiviikkona: Lionel Shriver

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Double Fault).
Kustantaja: Avain, 2007 (alkup. 1997).
Suomentanut: Hanna Sola.
Kansi: Jussi Jääskeläinen.
Sivuja: 389.
Genre: Realistinen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Willy tarkasteli tulevaa aviomiestään pöydän yli ja etsi merkkejä siitä, että Axelin ylimalkainen häviäjien halveksunta ja hänen ilmeinen kiinnostuksen puutteensa monimutkaisia asioita tai selityksiä kohtaan olisi tarttunut myös Ericiin. Willyn sulhasen kasvoissa oli niiden kulmikkuudesta huolimatta kuitenkin lempeyttä toisin kuin hänen isällään, jonka pyöreitä ja lupsakoita piirteitä korosti armoton, kärsimätön nykiminen suun ympärillä. Axel kannatti darwinismia, jonka vain esteettömän menestyksekäs elämä mahdollisti. Willy mietti, että menestyminen saattoi olla pahaksi, jos sen tuloksena olisi näin tunteeton ylenkatse vähemmän menestyneitä kohtaan."


Niin kuin olen erittäin moneen otteeseen maininnut - esimerkiksi täällä - Lionel Shriver on yksi parhaita kirjailijoita, joita olen koskaan lukenut. Uskalsin nimetä hänet yhdeksi parhaimmista vain kahden aiemmin lukemani teoksen, Poikani Kevin ja Syntympäivän jälkeen, perusteella. Luettuani nyt Kaksoisvirheen en joudu vieläkään pyörtämään sanojani, vaikkei tämä noiden kahden mestariteoksen rinnalle aivan kirikään.


Shriverin uusin suomennos, Jonnekin pois, on juuri ilmestynyt, ja ensimmäiset (kehuvat) blogiarviot siitä ovat jo ilmestyneet. Minulla tuo kirja odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, ja jonakin kauniina päivänä haluan lukea myös Shriverin aiemmat, suomentamattomat teokset (The Female of the Species; Checker and the Derailleurs; The Bleeding Heart; Ordinary Decent Criminals; Game Control; A Perfectly Good Family). Wikipedian mukaan ensi vuonna on taas tulossa uutta Shriveriä, romaani nimeltä The New Republic.


Rakastan Shriverin kirjoissa monia asioita: Hän kirjoittaa tärkeistä aiheista, sekä yhteiskunnallisesti että yksityisesti. Hän tekee erittäin tarkkanäköisiä huomioita sekä psykologisia syväluotauksia. Hän kirjoittaa älykkäästi, muttei liian vaikeasti. Kieli on hyvin realistista, suoraa ja arkista ilman turhaa kekkulointia, vaikka virkkeet saattavat olla välillä pitkiä. Romaaneissa on selvä juoni, mutta mieleni tekisi silti kuvailla niitä henkilövetoisiksi, sillä niin vahvoja ja eläviä hahmoja Shriver rakentaa. He ovat usein epämiellyttäviä ja raivostuttavia, mutta heihin on helppo samastua tai heistä löytää piirteitä omasta lähipiiristä.


Kaksoisvirheessä moni yllä mainittu asia ei ole vielä hioutunut huippuunsa, mutta kyllä ne samat piirteet löytyvät sieltä silti. Kirjan voi varmaankin lukea tuntematta tennistä, mutta aikoinaan lajia tarkkaankin seuranneena tämä oli minulle siinäkin suhteessa mielenkiintoinen. Pääosissa ovat kuitenkin ihmiset, Willy ja Eric, tennistä pelaava pariskunta. Kirjassa käsitellään ennen kaikkea heidän suhteensa dynamiikkaa, eli kahta äärettömän kilpailunhaluista ihmistä, jotka haluavat loistaa samassa lajissa ja olla silti yhdessä. Kaksoisvirhe kertoo myös Willysta yksilönä, hänen kunnianhimostaan ja tenniksestä hänen elämänsä ainoana todella merkittävänä sisältönä.


Kirja on näiltä osin aika pelottava ja tekee surulliseksi, sillä kunnianhimoisia perfektionisteja löytyy oikeassakin elämässä etenkin urheilun maailmasta. Varmasti pakkomielteet myös antavat niiden riivaamille ihmisille paljon, mutta ulkopuolisena on helppo sanoa, että kirjan kuvaileman kaltainen elämä ei kuulosta elämän arvoiselta. (Mietin nyt kyllä sitä, että ehkä kirjat ovat minun pakkomielteeni, mutten kuitenkaan kilpaile niillä tai ole perustanut koko elämääni niiden varaan.)


Uskon jokaisen romaanin olevan jossakin määrin avainromaani ja kertovan lopulta kirjoittajastaan. Etenkin Kaksoisvirheen kohdalla ajattelin Shriverin mahdollisesti ruotivan itseään - vai olisko ruoskia parempi termi. Tämä on siis vain arvaukseni, mutta olen kuullut kirjailijan olevan itseään piiskaava urheilullinen perfektionisti, ja hänhän on muuttanut etunimensä Margaret Ann miehen nimeksi Lionel, kun taas itseään Willyksi kutsuvan romaanin päähenkilön oikea nimi on Wilhemena. Romaani myös velloo - ajoittain jopa junnaa - todella paljon Willyn heikkouksissa ja romahduksissa. Aviomies Eric joko on paljon parempi ihminen, tai sitten - niin kuin luulen - Willy vain pitää häntä sellaisena. Hän ikään kuin unohtaa heidän suhteensa alkuajat, kun hänellä meni miestään lujempaa, ja mies kiukutteli ja mökötti sen vuoksi kuin pikkulapsi.


Ajoittaisesta junnaamisesta huolimatta Kaksoisvirhe on mielenkiintoinen kuva tietynlaisesta parisuhteesta. Keskinäistä kilpailua on puolisoiden välillä usein, vaikkeivät he olisikaan samalla alalla ja ammattilaisurheilijoita. Myös puolisoiden perhe- ja valmentajasuhteet tarjoavat mielenkiintoista luettavaa ja pohdittavaa. Kaksoisvirheen huonoin puoli on sen loppu, joka tulee niin "kesken lauseen", että tarkistin muutamaankin kertaan, oliko viimeinen sivu liimaantunut kiinni edelliseen, ja sitten epäilin, että kirjastani ehkä puuttuu viimeinen sivu tai sivut. Ilmeisesti kirja on kuitenkin ihan kokonainen ja loppu vain tyhmä. Minulla oli kouluaikoina aina suuria ongelmia keksiä hyviä loppuja ainekirjoituksessa, ja tästä tuli sellainen olo, että Shriverillä on ollut sama ongelma, ja lopulta hän on vain luovuttanut ja lopettanut ilman minkäänlaista yhteenvetoa tai vastaavaa.


Ja ai niin, taas joudun nillittämään suomennoksesta, johon en ollut kovinkaan tyytyväinen. Täytyy ruveta merkitsemään lukiessa ylös minua häirinneitä kohtia, etten ammuskele arvokasta työtä tekeviä kääntäjiä täällä ihan perusteitta alas kerta toisensa jälkeen, mutta joka tapauksessa ärryin tätä lukiessa käännöksen tasoon ja huonoon kieleen useamman kerran. Silti se yleensä tarkoittaa, että valtaosa tekstistä on kuitenkin kelvollista tai hyvää.


Kansi on aika onnistunut, joskaan ei välttämättä sellainen, joka pakottaa poimimaan kirjan hyllystä sitä ja tekijää ennestään tuntematta. Kädet kurkottavat toisiaan kohti tennisverkon yli - se tosiaankin kertoo kirjan sisällöstä. Kuvasta tulee mieleen myös Michelangelon Aatamin luominen -fresko ja elämän antava jumalan sormen kosketus. Sekin voi kuvata hyvin tätä romaania kahdellakin tapaa: Tennis on Willylle jumalan asemassa, ja lisäksi Willy pitää miestään vähän turhan jumalallisena olentona. Tietyllä tapaa molemmat antavat, tai antaisivat, Willylle elämän.


Shriveriä tuntemattomille suosittelen ensimmäiseksi kirjaksi Poikani Keviniä (jolle saattaisin antaa ne täydet viisi tähteä) tai Syntymäpäivän jälkeen -romaania (joka sekin saisi arvosanaksi 4,75/5), mutta ihan mielenkiintoista ja älykästä luettavaa tämä Kaksoisvirhekin on. Muissa suomalaisissa kirjablogeissa se ei ole tainnut vielä esiintyä.

Päivä 28: Lempinimekkeesi

Kirjojen nimistä ovat viime aikoina kirjoittaneet ansioituneesti Kirjainten virran Hanna sekä K-blogin Jenni. Lueskelin äsken myös muutamia blogeja, joissa tähän haastekohtaan oli jo vastattu. Bongasin paljon samoja nimekkeitä kuin aamulla laatimassani listassa, joka valitettavasti kattaa lähinnä oman hyllyni kirjat, sillä olen hirveän huono muistelemaan ilman visuaalista apua.

Yhteenvetona voisi sanoa, että lyhyt ja naseva nimi usein toimii, mutta melkein kaikki suosikkini ovat pidempiä ja runollisia. Tuntuu, että ainakin englanninkielessä näitä harrastetaan enemmän kuin suomeksi, mikä johtuu ehkä siitä, että Suomessa yksittäiset sanat ovat usein niin pitkiä, että monisanaisesta nimekkeestä tulee helposti hankalan mittava.

Katja mainitsi eilisessä G-kirjakommentissaan kirjan Lumi peittää setripuut (Snow Falling on Cedars). En ole vielä lukenut tuota kirjaa, mutta olen aina ihaillut sen nimeä. Muita vastaavan kauniita ja ainakin periaatteessa luontoon liittyviä ovat esimerkiksi Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil); Humiseva harju (Wuthering Heights); Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten); Liian paksu perhoseksi; Täällä Pohjantähden alla; ja Tuulen viemää (Gone with the Wind). Lasten- ja nuortenkirjoista haluaisin vielä mainita Yllä meren, alla kiven (Over Sea, Under Stone) ja Soittaako lehmus, laulaako satakieli? (Spelar min lind, sjunger min näktergal?)

Muita samantyylisiä, muttei luontoon liittyviä ovat esimerkiksi Rakkaudesta ja muista riivaajista (Del amor y otros demonios); Ole luonani aina (Never Let Me Go); Kun olen luonasi (Når jeg er hos deg); Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná lehkost bytí); Tämä siunattu koti (Interpreter of Maladies); Kaikki onnelliset perheet; Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale); In the Shadow of No Towers, Eedenistä itään (East of Eden); Kahdesti kastettu; Kuin vaahteranlehtiä iholla; The Crowning Glory of Calla Lily Ponder; Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors); Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått), Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten); Vaarallista kokea; ja Välähdyksiä, sirpaleita (Fragments). Lasten- ja nuorten kirjoista löytyy vielä esimerkiksi Viheriä noita (Greenwitch); Kultakaapu, siniviitta (Seaward); Kuinkas sitten kävikään? (Hur gick det sen?); ja Hämäränmaassa (I skymningslandet).

Suomi on runollinen kieli ja usein käännetty nimi on minusta kauniimpi kuin alkukielinen. Joskus kyse voi olla myös tottumuksesta. Parempia suomeksi ovat minusta esimerkiksi Humiseva harju vs. Wuthering Heights; Tuulen viemää vs. Gone with the Wind; Yllä meren, alla kiven vs. Over Sea, Under Stone, Soittaako lehmus, laulaako satakieli? vs. Spelar min lind, sjunger min näktergal?; Ole luonani aina vs. Never Let Me Go; Kun olen luonasi vs. Når jeg er hos deg; Leijat Helsingin yllä vs. Drakarna över Helsingfors; Välähdyksiä, sirpaleita vs. Fragments; Viheriä noita vs. Greenwitch; Kultakaapu, siniviitta vs. Seaward; ja Kuinkas sitten kävikään? vs. Hur gick det sen?.

Joskus alkukielinen nimi voi soida kauniimmin, mutta pääsääntöisesti suomeksi käännetyt nimekkeet ovat ainakin tässä listassa onnistuneet antamaan hyvän vastuksen mainioillekin alkuperäisille. Listassa on vain yksi espanjankielinen teos, mutta sitä kieltä rakastan niin, että espanjaksi varmaan kaikki kuulostaa minusta runollisemmalta kuin muilla kielillä. En ottanut listalle yhtä lempikirjaani, Poikani Kevin, sillä sen suomenkielinen nimi on minusta tylsä, vaikkakin ihan toimiva. Englanniksi se on We Need to Talk About Kevin, joka on mielestäni tosi hyvä nimi ja kertoo kirjan sisällöstäkin eri tavalla kuin käännösversio. Mutta myönnettävä on, ettei se suoraan suomennettuna kuulostaisi yhtä hyvältä: Meidän täytyy puhua Kevinistä. Eh.

Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti -novellikokoelmassa suomenkieliseksi nimeksi on mielestäni valittu ihan viisaasti eri novelli kuin alkukielisessä. Se kuvaa teosta mielestäni paremmin kuin sinällään hyvin käännetty Interpreter of Maladies -novellin nimi Tuskien tulkki. Susan Cooperin nuorten fantasiaromaanissa Viheriä noita on suomeksi runollisen kaunis nimi, englanniksi nimeen taas sisältyy sanaleikki (Greenwich vs. Greenwitch).

En muuten ottanut tähän otokseen ollenkaan mukaan runo- tai satukirjoja, sillä ne ovat nimekkeissään ylivoimaisia ja valinnoissa olisi tullut todellinen runsaudenpula.

Jos olisi pakko valita näistä luettelemistani lempinimekkeideni TOP10, ne olisivat ehkä (laitan alkukielisen nimen mukaan silloin, kun se on mielestäni yhtä hyvä):

• Lumi peittää setripuut/Snow Falling on Cedars
• Ihanat naiset rannalla/Underbara kvinnor vid vatten
• Täällä Pohjantähden alla
• Yllä meren, alla kiven
• Soittaako lehmus, laulaako satakieli?
• Eedenistä itään/East of Eden
• Kahdesti kastettu
• Kuin vaahteranlehtiä iholla
• The Crowning Glory of Calla Lily Ponder
• Kuinkas sitten kävikään?

Ja ehkä ihan kaikkein, kaikkein kaunein on kyllä Astrid Lindgrenin surullisen sadun nimi:

Soittaako lehmus, laulaako satakieli?

Aivan upea nimi. Oih.

Päivä 27: Yllättävin juonenkäänne tai loppuratkaisu

Kuva on taas viime kesältä ja osui silmään, kun yritin etsiä yllättävyyttä kuvaavaa otosta. :)

Taidan lukea aika vähän kirjoja, joissa on yllättäviä juonenkäänteitä tai loppuratkaisuja. Mutta nämä kolme tulivat nyt mieleen.


Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon. Tässä oli niin mielikuvituksellinen juonenkäänne, ettei sitä olisi parhaallakaan tahdolla voinut arvata. Mitä nyt se taitaa lukea teoksen takakannessa *pyörittää silmiään*, mutta minä luin tämän aikanaan vedoksena ilman paljastavia tekstejä, enkä voinut kuin nauraa tarinassa tapahtuvalle käänteelle. Muutenkin hauska ja erikoinen kirja, josta kerroin enemmän täällä.


Pirjo Hassinen: Suistola. En enää muista tarkalleen, kuinka salailtu tai yllättävä kirjan yksi tai muutamakin oleellinen osanen oli, mutta sen muistan, että tarina rakentui ainakin hieman arvoituksellisesti ja epätavanomaisesti, mikä oli ihan piristävää. Suistola oli kiitollinen teos kirjallisuuskurssin tulkintatehtäviä varten - ja tämä vastaus taitaa olla vielä sekavampi ja tulkinnanvaraisempi kuin itse kirja...


Lionel Shriver: Poikani Kevin. Monesti esiin tullut lempikirjani, joka ei ole leimallisesti juonenkäänteisiin nojaava, mutta jossa kuitenkin on lopussa ainakin minut ällistyttänyt yllätys (hih, ihana sanapari: ällistyttänyt yllätys).


Ihan muuna asiana: Minulle tulee sähköpostiin amerikkalaisen Publishers Marketplacen uutiskirje Publishers Lunch, josta on joskus kiva bongailla tulevia teoksia. Nyt huomasin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjasta pitäneiden iloksi, että häneltä ilmestyy tänä vuonna (alunperin Iso-Britanniassa) uusi romaani Honor. Minulla on Rakkauden aikakirja vielä lukematta, mutta odotan sen kimppuun pääsemistä kovasti. Tämä Honorkin kuulostaa mielenkiintoiselta - sitä en vielä tiedä, ostetaanko tai onko sen käännösoikeudet ostettu Suomeen. 


Kirja kertoo puoliksi turkkilaisesta ja puoliksi kurdilaisesta maahanmuuttajaperheestä 1970-luvun Lontoossa. Teemoina ovat perheen keskeinen lojaalisuus ja siitä nousevat haastavat moraalikysymykset, sekä paradoksaalinen tapamme satuttaa usein eniten juuri rakkaimpiamme. Lisäksi romaani kertoo musiikista, uskosta ja - lopulta - vapahduksesta. Näin siis Publishers Marketplacen mukaan. Lisää kirjasta voi lukea Elif Shafakin agentuurin, Curtis Brownin, sivulta.


Toinen kirjailija, jota en ole vielä lukenut, mutta josta toivon pitäväni, on Jennifer Egan. Hänen uusin romaaninsa A Visit from the Goon Squad, voitti äskettäin mm. Pulitzer-palkinnon, ja nyt luin ilokseni, että HBO on ostanut sen oikeudet tehdäkseen kirjasta tv-sarjan. HBO on tehnyt suunnilleen jokaisen lempitelevisiosarjani, joten odottelen kovasti, mitä he saavat Eganin romaanista aikaan. Ja sillä välin aion lukea ainakin sen The Keep -romaanin, joka on jo hyllyssäni.

Päivä 16. Naispuolinen lempihahmosi

Jos miesten kohdalla oli vaikeaa, niin naisissa taas löytyisi. Olen samastunut niin moniin naishahmoihin kirjallisuudessa, etten pysy laskuissa. Tällä kertaa aloitan ehkä suosiolla lastenkirjallisuudesta. Minua tavattiin sanoa Pikku Myyksi joskus, mutta en minä halua Myytä hänen ihanuudestaan huolimatta nimetä. Olin myös kipakka ja itsepäinen (huom. olin, ehehehe) kuin Vihervaaran Anna, mutten toisaalta koskaan yhtä romanttishaaveellinen.


(Hetkinen, kysyttiinkös tässä, kuka naishahmo on eniten kaltaisesi...? Öööö, ei?)


Palaan taas ihanaan Marikkiin by Astrid Lindgren. Minä en tosin ollut Marikki, vaan se kuriton pikkusisko, Liisa. Isosiskoni kanssa rakastimme Marikki-kirjoja molemmat, ja me muistutimme ulkonäöltämme Marikkia ja Liisaa. Meillä oli jopa aika samanlaiset mekot kuin alla. Minä olin hyvin paljon Liisan oloinen muutenkin, Ninni Marikkia hieman kiltimpi tapaus, mutta samat isosiskon elkeet löytyivät molemmista.

Jonna Liljendahl ja Liv Alsterlund (Marikki ja Liisa). Kuva: Cinema.de.

Aikuisten kirjallisuudesta taas totean, että niissä vastahakoisesti nimetyissä lempikirjailijoissa (Melissa Bank, Carol Shields, Lionel Shriver) ehkä paras puoli on juuri mielenkiintoisten (nais)hahmojen luominen, joten heihin luotan haasteen tässäkin kohdassa. 


Yhden muunkin haluan nimetä: Skeeter viime vuoden parhaimmasta kirjastani, Kathryn Stockettin The Help -romaanista (suom. Piiat). Mutta hei, toisaalta tässä on taas se samastuminen. Oikeastaan lempihahmojani tuosta ihanasta kirjasta olivat Abileen ja Minny (kuvat ovat tänä vuonna ilmestyvästä, kirjasta tehdystä elokuvasta).

Emma Stone (Skeeter). Kuva: All Movie Photo.

Octavia Spencer ja Viola Davis (Minny ja Abileen). Kuva: All Movie Photo.

The Help -romaanissa on ihanan verevät henkilöhahmot. Skeeter on 1960-luvun mississippiläisen pikkukaupungin snobipiireissä itsensä vähän ulkopuoliseksi tunteva älykäs nuori nainen, joka ympäristön ja aikakauden huomioon ottaen on ajatuksissaan edistyksellinen, muttei liikaa, mikä tekisi hänestä epäuskottavamman ja mustavalkoisemman. Abileen on aivan ihana, Skeeterin ystävän taloudenhoitaja, joka on hiljaisen tasainen ja vaatimaton, mutta josta löytyy voimavaroja ja lujuutta. Sekä rakkautta. Minny taas on omapäinen ja temperamenttinen piika, jonka on vaikea löytää emäntää tulisen luonteensa ja vähäisen alistuvuutensa vuoksi. Kaikissa näissä naisissa on sävyjä, ja he kaikki pääsevät tasapuolisesti ääneen tässä upeassa kirjassa.

Sitten on Melissa Bankin Jane Rosenal Nyt nappaa! -kirjasta sekä Sophie Applebaum Täydellisestä jutusta. Molemmat valloittavia, epävarmoja, huumorintajuisia ja loputtomasti pohdiskelevia sekä analyyttisiä nuoria juutalaisnaisia Yhdysvaltojen itärannikolta. Juutalaisuuden mainitseminen voi tuntua turhalta, mutta yleistäen sanon että (amerikan)juutalainen kirjallisuus, komedia ja ylipäätään kulttuuri vetoavat minuun, ja siksi Janen sekä Sophien etnisyydellä on minulle merkitystä.

Carol Shieldsiltä lukemieni romaanien päähenkilöistä samastun osin Pikkuseikkojen Judith Gilliin, mutten ole vielä niin vanha ja vässyköitynyt. Toivottavasti. Judith on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen tarkkailija ja funtsija, jonka pitäisi varmaan useammin seurata impulsseja. Hänestä oli kuitenkin loputtoman kiehtovaa lukea. Judith on niin todellinen kuin romaanihenkilö vain voi olla, ja siksikin upea. 

Emilia Fox (Fay McLeod). Kuva: Film Movement.

Rakkauden tasavallan Fay McLeod on vähän nuorempi ja reippaampi, ja pidin hänestä henkilöhahmona kovasti. On hänkin ensin ajautuneena tylsään suhteeseen, ja kyllä hänkin käyttäytyy romaanin mittaan typerästi, mutta naisella on kuitenkin pää paikallaan ja tarpeeksi syvyyttä miellyttämään minua. Fay on sellainen jotenkin arkisempi ja tavallisempi kuin monet muut, ylianalyyttiset lempinaishahmoni. Mutta sanon tämän hyvällä. Älä suutu, Fay! Haluan yhä olla paras ystäväsi!

Ja vielä on jäljellä Lionel Shriver, joka osaa tehdä henkilöistään vajavaisia ja silti vastustamattomia. Olin aivan yllättynyt siitä, kuinka harva pitää Kevinin äidistä, Eva Khatchadourianista, Poikani Kevin -romaanissa. Minusta hän on ihan paras! Kaikkine mahdollisine vikoineen ja varsinkin rehellisyydessään. Samoin Syntymäpäivän jälkeen -romaanin Irina McGovern on selvästi nainen, jonka kanssa tulisin hyvin toimeen. Evan ja Irinan kanssa olisi hienoa keskustella. Kumpikaan ei ole täydellinen, mutta heissä on mutkatonta, rehellistä syvyyttä.

Tilda Swinton (Eva Khatchadourian). Kuva: Indie Wire.

Päivä 14. Lempikirjasi lempikirjailijaltasi

Huomasin, että olen lukenut tasan kaksi kirjaa kaikilta lempikirjailijoideni eilen hieman epämääräisin perustein valitsemastani kärkikolmikosta. Aika painava syy valituksi tulemiseen jokaisen kohdalla oli, että nuo molemmat lukemani kirjat ovat olleet minulle lähes täydellisiä ja tasavertaisia keskenään. Siksi valintaa on vaikea tehdä.


Kirjan kokemiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin sen absoluuttinen (?) hyvyys tai huonous. Lukuhetki: oma elämäntilanne ja fiilikset sillä hetkellä,  ja kuinka ne suhtautuvat kirjan sisältöön sekä sanomaan. Odotukset: mahdolliset aiemmat kokemukset kirjailijasta tai lajityypistä, sekä lehdestä luetut ja muilta lukijoilta kuullut arviot kirjasta.

Aika usein lempikirjalijan löydyttyä ensimmäinen häneltä luettu kirja säilyy mielessä parhaimpana ja rakkaimpana, koska se on joka tapauksessa ollut miellyttävä yllätys. Seuraavilla kerroilla tietää jo odottaa hyvää, mikä usein hieman latistaa lukukokemusta. Ehkä juuri näistä syistä johtuen taidan valita Lionel Shriveriltä Poikani Kevinin himpun verran paremmaksi kuin Syntymäpäivän jälkeen, ja Melissa Bankilta Nyt nappaa! vielä vähän kiehtovammaksi kuin Täydellisen jutun.

Mutta Carol Shieldsin kohdalla taidan valita toisin. Ensiksi lukemani Rakkauden tasavalta on aivan täydellisen ihana. Silti toisena vuoroon päässyt (Shieldsin esikoinen) Pikkuseikkoja on jäänyt mieleeni vielä hienompana kokonaisuutena. Aika moni Shieldsia paljon enemmän lukenut bloggaaja on ollut sitä mieltä, ettei Pikkuseikkoja ole ladyn parhaita kirjoja, mutta minulle kolisi ja lujaa.


Ehkä siksikin, että se sisälsi tavallaan ensikertalaisen yllätyksen: vaikka olin lukenut jo yhden Shieldsin romaanin ja rakastanut sitä, suhtauduin aluksi vähän epäillen Pikkuseikkoihin, joka tuntui hieman tylsältä ja tahmealta. Mutta sitten se lähti kasvamaan (ei tapahtumina tai tunnevyöryinä - kirja säilyttää nimensä mukaisen viehätyksen loppuun saakka), kiinnittyi minuun, eikä ole oikein vieläkään päästänyt irti. Hämmästelen yhä Shieldsin ja hänen esikoisromaaninsa vaikutusta minuun: miten näennäisesti ja oikeastaan faktisestikin niin arkisella kirjalla voi kietoa jonkun näin pauloihinsa?


Rakkauden tasavallassa tapahtuu enemmän ja (nais)päähenkilö on helpommin rakastettava. Kirja on ihana, mutta siinä ei ole sinällään mitään ihmeellistä. Pikkuseikkojen kohdalla en oikein vieläkään tiedä, missä sen taika on - mutta se vain on.


(Vaikka tässä nyt tuli perusteltua ja hehkutettua Pikkuseikkoja, ovat Poikani Kevin sekä Nyt nappaa! aivan yhtä hyviä ja minuun syvästi vaikuttaneita kirjoja lempikirjailijoiltani.)


(Onpa muuten hassua, miten kaikissa näissä kolmessa kirjassa on valkoinen kansi, jossa on vähän tummaa väriä ja tehosteena punaista tai oranssia - ehkä valintani perustuvatkin kansiin! :D)

Päivä 13. Lempikirjailijasi

Voikohan joku sanoa tähän yhden ehdottomasti parhaimman? En minä ainakaan - ei varmaan tullut yllätyksenä. ;) Varoitus: tämä oli niin vaikeaa, että valinnan alustus paisui kuin pullataikina ja venyi pitkäksi kuin nälkävuosi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen (Puolikas keltaista aurinkoa), ja silti uskallan ottaa hänet mukaan kalkkiviivoille. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niiden perusteella vain tietää, että tulee rakastamaan kirjailijaa ja kaikkea hänen kirjoittamaansa ikuisesti, vaikka olisi lukenut vain sen yhden. Tässä sellainen esimerkki.


Melissa Bank: Käsittelin Bankia ja hänen kahta teostaan (enempää ei ole) täällä. Ihana!


Marianne Fredriksson: Olen lukenut Fredrikssoniltakin vain yhden romaanin (Anna, Hanna ja Johanna), mutta se on yhtä mielettömän hyvä kuin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, ja samoin kuin Adichien kohdalla, monet ovat kehuneet myös Fredrikssonin muut teokset maasta taivaisiin.


Siri Hustvedt: Jälleen yhden teoksen perusteella loppukilpailuun pääsevä. Kaikki mitä rakastin oli niin hieno, etten voi muuta, vaikka olen kuullut, etteivät kaikki teokset yltäisi ihan samalle tasolle. Tämä on myös kompensaatiota siitä, etten pitänyt aviomiehen New York -trilogiasta, vaikka haluaisin tämän pariskunnan adoptoivan minut luokseen Brooklyniin keskustelemaan kirjallisuudesta sivistyneesti New Yorkin älymystön kanssa.


Ian McEwan: McEwanilta olen lukenut "jopa" kaksi romaania (Rannalla ja Sementtipuutarha), mutta ensimmäiseni (Rannalla) jälkeen jo tiesin. Se toinen (Sementtipuutarha) olikin sitten todella erilainen ja minulle hyvin ahdistava, mutta silti olen edelleen varma, että McEwan on kaikkien aikojen suosikkejani ikuisesti.


Aila Meriluoto: Olen lukenut Meriluodolta fiktiivistä tekstiä muutamien runojen lisäksi vain romaanin Peter-Peter (joka sekin on vahva avainromaani), mutta niiden lisäksi ladyn päiväkirjat ja Lauri Viita -elämäkerta ovat osoittaneet, että hän kirjoittaa tyylillisesti ja sisällöllisesti suoraan sydämeeni. Seuraavaksi täytyy hankkia hänen lapsuusmuistelmansa Mekko meni taululle.


Alice Munro: Jälleen kerran - vain yksi teos (Kerjäläistyttö), mutta se riittää. Munro on mestari.


Markku Pääskynen: Kaksi luettua teosta (Vihan päivä ja Enkelten kirja), joiden ansiosta olen löytänyt, harvinaista kyllä, vaikeatajuista proosaa kirjoittavan suomalaisen miehen, johon olen aivan hulluna.


Katriina Ranne: Esikoisen Minä, sisareni pohjalta uskallan veikata, että jos Ranne jatkaa kirjoittamista, hänestä muodostuu yksi kotimaisia suursuosikkejani.


Carol Shields: Kirjoitin hänestä täällä. Jo kahden teoksen perusteella ikisuosikkini.


Lionel Shriver: Kaksi luettua teosta, joista molemmat (Poikani Kevin ja Syntymäpäivän jälkeen) kiilaavat aivan kirkkaimpaan kärkeen parhaiden kirjojen listalla. Pidän Shriverin konstailemattomasta kirjoitustyylistä ihan kauheasti.


John Steinbeck: Olen lukenut lähes koko tuotannon ja arvostan todella paljon. Kiihkein Steinbeck-kauteni tosin ajoittuu menneisyyteen.


Anne Tyler: Niputetaan usein yhteen Alice Munron ja Carol Shieldsin kanssa. Kahden Tylerin (Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Elämän tikapuilla) jälkeen sanoisin, että vaikka rakastan, Munro ja Shields ovat ehkä himpun verran parempia. Mutten uskalla antaa lopullista ääntäni näin vähillä lukemisilla (kaikilta). Kaikki kolme ovat mahtavia!


Haluaisin mainita vielä joitakin, vähän eri kategorioihin kuuluvia tekijöitä:


Amy Tan ja Eeva Tikka ovat kirjailijoita, joihin olen suhtautunut aivan fanaattisesti, joita olen lukenut nuorempana todella paljon, ja jotka ehdottomasti kuuluu mainita tässä. Molempien kanssa vain kävi lopulta niin, että joko kirjailijoiden taso hieman laski tai minä turruin heidän tyyliinsä kaiken sen lukemisen jälkeen. Joka tapauksessa luin viimeisimmät teokset vähän pakkopullana, ja joku jäi jopa kesken. Tan vähän toistaakin itseään, mutta Tikka ei tee edes sitä. Luulenkin, että myös heidän myöhemmät teoksensa ihastuttavat minua, kun joskus tauon jälkeen niihin palaan. Jos mietitään, kenen tuotantoa olen ihastuneena lukenut laajimmin, TOP3:ni muodostuisi näistä kahdesta naisesta sekä John Steinbeckista.


Olen jättänyt kotimaiset klassikot listasta pois jonkin epämääräisen logiikan vuoksi. Siellä voisi ihan hyvin olla Juhani Aho, Minna Canth ja Väinö Linna, mutta ei nyt ole. Tietäkää silti, että he voisivat olla.


Olen jättänyt pois myös lastenkirjailijat (monessa muussakin tämän haasteen kohdassa) oikeastaan siksi, että he valtaisivat muuten melkein kaikki kärkipaikat, ja myös siksi, että heillä on hieman epäreilu etulyöntiasema kaiken sen nostalgian vuoksi. Nämä on mainittu jo monesti, mutta suurimmat lastenkirjailijasuosikkini ovat Astrid Lindgren ja Tove Jansson. Muiden muassa.


Listalta puuttuu myös ja taas epäloogisesti kirjailijoita, joiden ainoita (lukemiani) teoksia olen rakastanut ihan yhtä paljon kuin Adichien, Fredrikssonin, Hustvedtin, Munron tai Ranteen kirjoja. Enemmänkin. Esimerkiksi Susanna Alakoski (Sikalat), Peter Franzén (Tumman veden päällä), Merete Mazzarella (Illalla pelataan Afrikan tähteä), Kathryn Stockett (The Help), Märta Tikkanen (Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta), Rebecca Wells (Jumalaiset jajasiskot) ja Richard Yates (Revolutionary Road). On vain on sellainen olo, että muut tai mahdollisesti tulevat teokset eivät yllä samalle tasolle kuin lukemani loistava kirja. Saatan olla väärässä, mutta nojaan nyt fiilikseen.


Sitten on vielä Art Spiegelman, jolta olen lukenut yhden parhaista teoksista ikinä, (sarjakuvaromaani Maus) sekä toisen "ihan hyvän" (täysin erilaisen) sarjakuvateoksen (In the Shadow of No Towers). Ja Anne B. Ragde, jolta olen lukenut kolme aivan loistavaa teosta (Berliininpoppelit-trilogia) ja yhden aika huonon (Satunnaista seuraa). Saattaa olla, että intuitioni on väärässä, ja joku listalle nostamistani putoaa myöhemmän lukemisen ansiosta tähän kappaleeseen, mutta nyt mennään näillä.

Melissa Bank.
Otava/Marion Ettlinger.

Ajattelin, että voisin kaiken tämän pohdinnan jälkeen tulla jonkinlaiseen lopputulokseen lempikirjailijani kruunun voittajasta. Edes kolmen kärkeen. Mutta se tuntuu edelleen mahdottomalta. No, jos leikitään, että täytyy jättää pois ne, joilta on lukenut vain yhden teoksen, niin jäljelle jäisivät Melissa Bank, Ian McEwan, Aila Meriluoto, Markku Pääskynen, Carol Shields, Lionel Shriver, John Steinbeck ja Anne Tyler. Sekä Amy Tan ja Eeva Tikka. 

Carol Shields.
Otava/Neil Graham.

Meriluodon voisi ehkä pudottaa (vaikka sydämeni vuotaa verta), koska en ole lukenut häneltä juuri kaunokirjallisuutta. Eniten luettuja, mutta jo kohdallani vähän unholaan jääneitä ovat Steinbeck, Tan ja Tikka. Taidollisesti arvostan ehkä eniten kolmikkoa McEwan, Pääskynen ja Steinbeck (kappas, kaikki joukon miehet - onko tässä sisäänrakennettuna naisille ominaisen tyylin ja taidon väheksymistä?). Tylerista jo arvelin, että Shields taitaa ohittaa hänet. (Ehkä.) Ja jos mietin, kenen lukemattomaan teokseen tarttuisin näistä innokkaimmin, ne kirjailijat olisivat varmaankin Bank, Shields ja Shriver.

Lionel Shriver.

Avain/Miriam Berkley

Yhteen lempikirjailijaan en pääse millään, mutta täten juhlallisesti ilmoitan pitkällisen pohdinnan jälkeen, että kolme lempikirjailijaani ovat Melissa Bank, Carol Shields ja Lionel Shriver. Piste. (Kaikki muuten pohjoisamerikkalaisia naisia, hmm.) Ja nyt äkkiä lähettämään tämä, ennen kuin alan perua ja katua valintojani!