Susimainen sunnuntai - Hilary Mantel: Susipalatsi

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall).
Kustantaja: Teos, 2011.
Suomentanut: Kaisa Sivenius.
Kansi: Iira Oivo.
Sivuja: 792.
Genre: Historiallinen hoviromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Jos ette löydä hänelle poikaa, hän sanoo, - teidän on löydettävä raamatunlause. Mielen rauhoittamiseksi.

Kardinaali näyttää paraikaa hakevan sopivaa. - Viides Mooseksen kirja sopii. Siinä nimenomaan suositellaan, että mies nai kuolleen veljensä vaimon. Niin kuin kuningas teki. Kardinaali huokaa. - Mutta hän ei pidä viidennestä Mooseksen kirjasta.

Turha kysyä, miksi ei. Turha ehdottaa, että jos 5. Mooseksen kirja käskee sinun naida veljesi lesken ja 3. sanoo, että niin ei saa tehdä, sillä silloin ei saa jälkeläisiä, niin on yritettävä elää tuon ristiriidan kanssa ja hyväksyä, että kysymys siitä, kumpi on ensisijainen, on puitu puhki jo Roomassa, jossa johtavat prelaatit tekivät ratkaisunsa kaksikymmentä vuotta aiemmin kunnon korvausta vastaan, järjestys määrättiin ja paavin sinetillä vahvistettiin."

Olen vähän lykännyt tämän jutun kirjoittamista, sillä tuntuu, että olen sanonut jo kaiken sanottavani tästä teoksesta kimppaluvun emäntänä. Silti halusin tehdä edes pienen yhteenvedon koko kirjasta. On myös mielenkiintoista miettiä nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, millainen kuva kirjasta mieleen lopulta jäi.

Niin, kuva on monitahoinen. En voi sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta arvostan sitä paljon. Jos olisin tuntenut käsiteltyä aikakautta ja sen henkilöitä paremmin, olisin ehkä tempautunut mukaan tarinaan huolimatta kirjailijan aika erikoisesta kerrontatyylistä. Siitäkin pidin, juuri siksi, että se on massasta erottuvaa ja tajunnanvirtaisuudessaan hetkittäin kauniin soljuvaa luettavaa - mutta sitä oli myös raskas seurata 800 sivun ajan. Yksityiskohtaisuus, hyppiminen aiheesta toiseen ja pohdiskeleva ajatuksenjuoksu tekivät lukemisesta kokonaisuutena sekä tarinan seuraamisesta tahmean takertelevaa ja välillä kuolettavan tylsää.

Suomentajalle täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä työ on ollut suuri ja haastava, mutta käännös on upea. Kokemani tahmaisuus ja tylsyys liittyvät kirjaan ja sen kirjoittajaan, eivät suomennokseen.

On hienoa, että viihdehötön leiman saaneiden hoviromaanien joukossa on tällainen korkeakirjallinen teos. Se on myös vaatinut uskomattoman määrän taustatyötä ja -tutkimusta syntyäkseen. Lisäksi päähenkilö Thomas Cromwell rakentuu vähitellen yhdeksi mielenkiintoisimmista romaanihenkilöistä, joita näin yhtäkkiä muistan. Lähinnä hänen takiaan mietin yhä, pitäisikö minun lukea tänä syksynä suomeksi ilmestyvä kirjan jatko-osa Syytettyjen sali, jota on kehuttu vähintään yhtä paljon kuin edeltäjäänsä. Olen vieläkin niin uupunut Susipalatsin jäljiltä, että Syytettyjen salin aloittaminen tuntuisi hieman tervanjuontiin pakottamiselta, mutta toisaalta minua kutkuttaisi tietää, miten Mantel jatkokehittää Cromwellin hahmoa ja mitä kaikkea jatkossa tapahtuu (vaikka historiankirjoista voi toki lukea pääkohdat). Saa nähdä. Ainakin Syytettyjen sali olisi puolet Susipalatsia lyhyempi..

Ymmärrän siis hyvin, miksi Susipalatsi voitti Booker-palkinnon ja miksi niin moni sitä suunnattomasti arvostaa. Minäkin arvostan, mutta henkilökohtaisena lukukokemuksena tämä ei ollut nautittava ja kirja olisi saanut minun puolestani olla reilusti lyhyempi. Olen silti iloinen, että tämä merkkiteos tuli kimppaluvun myötä kahlattua läpi.

"Kun hän oli pieni poika, noin kuusi, hänen isänsä kisälli valmisti nauloja jäteraudasta, aivan tavallisia lattapäänauloja, hän oli sanonut, joilla saa ruumisarkun kannen umpeen. Naulojen varret hehkuivat tulessa kirkkaan oransseina. - Miksi kuolleet naulataan paikoilleen?

Kisälli tuskin keskeytti työtään, kopautti vain jokaista naulankantaa kahdella tarkalla iskulla. - Etteivät ne kamalat penteleet pääse ulos jahtaamaan meitä.

Nyt hän tietää toisin. Elävät jahtaavat kuolleita. Sääriluut ja pääkallot ravistellaan esiin käärinliinoista ja kuolleiden suuhun tungetaan sanoja kuin kolisevia kiviä: korjailemme heidän kirjoituksiaan ja kirjoitamme heidän elämäänsä uusiksi."

Susipalatsista ovat bloganneet myös ainakin Kirsi, Norkku, Liisa, Suketus ja Booksy.

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Tenavatorstai - Zacharias Topelius & Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi (Adalminas pärla).
Kuvitus ja kansi: Lena Frölander-Ulf.
Kustantaja: Teos & Söderströms, 2012 (alkup. 1856).
Suomentanut: Asko Sahlberg.
Sivuja: 38.
Genre: Satu.
Arvio: 4,75/5.
Lue suomenkielisen kustantajan esittely täältä.


"On kuitenkin vielä muuan lahja, parhain kaikista, ja sen minä annan Adalmiinalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prinsessalla on jäljellä helmi ja muut kolme lahjaa, minun lahjallani ei ole voimaa. Mutta jos hän hukkaa helmensä ja kauneutensa ja rikkautensa ja viisautensa, hän saa minulta korvaukseksi neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän."


Vanha satu uudessa, kauniissa paketissa. Tämä Adalmiinan helmi on Teoksen ja Söderströmsin yhteisesti kustantama, mutta koska suomenkielisenä tunnen Teoksen tuotantoa paremmin, sanon tämän: kyseinen kustantamo julkaisee todella laadukasta lastenkirjallisuutta. No, myönnän etten ole kaikkia, oikeastaan muutamaa enempää Teoksen lastenkirjoista lukenut, mutta koska niitä julkaistaan harvakseltaan ja koska jokainen lukemani on ollut suorastaan napakymppi, uskallan esittää ylläolevan väitteen. Ennen Adalmiinan helmeä olen ihastunut Leena Krohnin Auringon lapsiin ja Leena Parkkisen Miss Milky Rayhin.


Minä luin lapsena hullun lailla, mutta en tainnut koskaan olla kaikkein suurin vanhojen satujen ystävä. Silti luin paljon niitäkin ja luulin tuntevani kaikki perinteiset sadut, mutta Adalmiinan helmen kohdalla en ollutkaan varma. Ainakaan minulla ei ole siitä selkeää muistikuvaa, mikä on sääli, kun kyseessä on vielä kotimainen satu. Toisaalta en osaa ihan varmaksi sanoa, sillä sen verran jaettuja, muista saduista tuttuja elementtejä tässäkin on - minkä totesin, kun luimme kirjan nyt Stellan kanssa. Satu siis tuntui joka tapauksessa tutulta.

"Kunhan meidän pikku prinsessastamme vain tulee kaunis, rikas ja viisas, on hänen sydämellään vähän merkitystä. Me suojelemme kyllä helmeä, ja silloin hän voi olla ilman sinisen haltijattaren köyhää lahjaa."


Adalmiinan helmi on tarinana kiehtova ja opettavainen. Se on oikein hyvä, mutta ei tosiaan mainittavasti eroa muista vanhoista saduista. Erityisen siitä tekee kotimaisuus, ja tämän painoksen kohdalla upea ulkonäkö. Kuvittaja Lena Frölander-Ulf on luonut uskomattoman kauniita, yhtä aikaa moderneja ja vanhanaikaiseen satuun sopivia aukeamia, jotka miellyttävät sekä aikuisen että lapsen silmää. Koko taitto on kaunis. Joskin pieneen tilaan sovitettu tiheä teksti hämäsi minut ensin luulemaan satua pidemmäksi kuin se onkaan. Arvelin, ettei 5-vuotias Stella jaksaisi kuunnella tätä kerralla läpi, mutta olin väärässä. Kyllä hän jaksoi, sillä tekstiä ei ollutkaan niin paljon kuin luulin, ja lisäksi tarina vei mukanaan.

Hyvän tarinan ja kauniin graafisten kuvien lisäksi kiitän tämän sadun kieltä. Varmasti jo itse Zacharias Topelius kirjoitti hyvin, mutta uskon, että kiitokseni löytävät erityisesti kohteensa Asko Sahlbergista, joka on suomentanut sadun tähän painokseen. Niin kuin kerroin Grimmin satuaarteista kirjoittaessani, meillä luetaan nyt paljon vanhoja satuja, mutta kauhean usein en nauti niiden kielestä. Tällä kertaa nautin, sillä se oli mukavasti sujuvaa, vaikka vanhanaikainen tunnelma oli säilytetty.


"Siinä samassa aurinko laski ja tuli niin pimeää, ettei voinut kunnolla nähdä miltä paimentyttö näytti. Mutta prinssi Sigismund ajatteli sydämessään: 'Vai niin, hyvä Jumala haluaa, että minä ottaisin köyhän tytön vaimokseni, ja sen minä teen, sillä olen nähnyt hänet aiemmin metsässä asuvan eukon luona ja tiedän miten päivänpaiste ympäröi häntä missä tahansa hän kulkee."

Ja Stella piti tästä yhtä paljon kuin minäkin. Sekä tarinasta että kuvista. Tosin opetus ei tainnut oikein mennä perille, sillä kysyessäni hän oli kaikesta huolimatta halukas valitsemaan kauneuden, rikkauden ja viisauden nöyrän sydämen ohi... Ja lisäksi tiedustellessani hänen suosikkikuvaansa kirjasta, se oli tämä...

... sillä olihan se nyt hillittömän hauskaa, kun haltijattarien paljaat peput kuulsivat mekkojen läpi. Eh.


No niin, voidaan ehkä sanoa, että tässä hienossa satukirjassa on jokaiselle jotakin... Teos sopii erityisen hyvin lahjakirjaksi perinteisen statuksensa ja kauniin, huolitellun ulkonäkönsä vuoksi.


Adalmiinan helmestä ovat kirjoittaneet myös Maria ja Jenni.


Osallistun tällä kirjalla haasteeseen Underbara finlandssvenskar vid papper.

Tajunnanvirtaa torstaina - Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti.
Kustantaja: Teos, 2011.
Kansi: Jussi Karjalainen.
Sivuja: 307.
Genre: Tajunnanvirtainen yhdenpäivänromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Himmensin jalkalampun valon ja sytytin kynttelikön kynttilät. Niistä minulle tuli jo uudemman kerran tämän saman päivän aikana mieleen joulu. Yleensä en ajatellut joulua ikinä ja tänään jo kaksi kertaa. Sen täytyi johtua tästä valaistuksesta ja siitä, etten oikeastaan ikinä muutoin polttanut kynttilöitä kuin jouluna. Asiaan kannattaisi tehdä muutos. Kynttilät eivät maksaneet paljon siihen nähden, miten juhlavilta ne näyttivät. Marie-Luisa sanoi, että he olivat olleet aikaisessa."


Minun oli äsken hyvin vaikea päättää arvosanaa Täydelliselle paistille. Se johtuu kai siitä siitä epäsuhdasta, joka vallitsee kun ajattelen, kuinka hyvä kirja minusta oli ja kuinka paljon - tai vähän - siitä oikeastaan pidin. Arvosana kuvaa nyt enemmän jälkimmäistä näkökulmaa kirjaan.


Tämä romaani on oikeasti hyvä. Se on yhtä aikaa traaginen kuvatessaan päähenkilönsä järkkyvää tasapainoa sekä lähes riemukas tajunnanvirtaisessa monologissaan ja pienissä huomioissaan. Pidin kirjassa erityisen paljon kahdesta asiasta: Ensinnäkin minua ilahduttaa lukea tällainen tajunnanvirtaromaani naisen kirjoittamana, sillä yleensä tämä tyylilaji on kovin miehinen. Keskenään erilaisina esimerkkeinä tulevat mieleen esimerkiksi Erlend Loen Supernaiivi, Antti Leikaksen Melominen tai Bret Easton Ellisin Amerikan psyko.


Toisekseen olen usein erikoisten kertojaratkaisujen ystävä, ja Täydellisen paistin päähenkilö Taru on ainakin minun ymmärtääkseni hyvin epäluotettava kertoja. Vaikka se oli myös turhauttavaa, minua enemmän piristi, kun jouduin usein kulmat kurtussa miettimään, tapahtuiko jokin kuvattu kohtaus todella vai vain Tarun pään sisällä.


"Frau Mutti tarttui minua yhtäkkiä rinnuksista.
'Kuulehan nyt sinä senkin... Mitä sinä oikein kuvittelet? En tiedä, millä olet saanut poikani pään sekaisin. Ehkä hän on liian vanha olemaan järkevä. Ehkä sinä huumaat hänet elintarvikkeilla. Luultavasti hän vain haluaa nuorta... jotakin... ja sitä sinä kyllä olet, verrattuna meihin muihin. Mutta olisit edes sen verran...!"


Mitään kovin ihanaa tässä kirjassa ei kuitenkaan ole. Taru on tuskastuttavan neuroottinen ja tasapainoton hermoilija, joka puhuu ja ajattelee puuta heinää, niin että välillä perässä pysyminen hengästyttää. Joskus se myös haukotuttaa, eli tässä vaikeassa yhdenpäivänromaanin lajissa ei Taskinenkaan pysty pitämään (ainakaan tämän) lukijan mielenkiintoa koko ajan yllä. Kirjassa tuntuu olevan enemmän kuin 300 sivua.


En tiedä, kuinka suuressa määrin tämä on avainromaani. Muistelen lukeneeni Taskisen sanoneen, ettei tämä hänen elämästään kerro, mutta on tietenkin vaikea olla vetämättä sen suuntaisia johtopäätöksiä, kun kirjailija on samoin kuin kirjan päähenkilö Wienissä asuva, aikuiskouluttajana työskentelevä suomalainen - ja hei: Satu ja Taru. Muistaakseni Tarun sukunimikin oli Taskista lähellä.


No, Taru ei olisi kuitenkaan pystynyt kirjoittamaan tällaista kirjaa. En lukenut kirjaa mitenkään supernopeasti, mutta luulen, että tämä aukeaisi lukijalle parhaiten, jos sitä todella pysähtyisi analysoimaan. Täydellinen paisti olisi oivaa ainesta kirjallisuuden opintokursseille. Tarun tilaa selittämässä on selvästi merkittäviä tekijöitä, jotka jäävät ensilukemalla lopulta avoimiksi: perhe ja tausta Suomessa, työyhteisö, parisuhteen kipupisteet jne. Huolellisella lukemisella kirjasta löytyisi todennäköisesti avaimet myös näihin näennäisesti suljettuihin oviin.


"Minua ärsytti. En saanutkaan sanaa suustani, mikä ärsytti minua vielä enemmän. Miksen minä vain kerta kaikkiaan ollut noussut ja lähtenyt omaan kotiini, missä minun ei tarvinnut kuunnella tällaista paasausta? Sen sijaan olin antanut nöyryyttää itseäni mennen tullen. Kaikki nämä ihmiset nöyryyttivät minua tarkoituksella. Minulla ei tosiasiassa ollut mitään mahdollisuutta johtaa tätä laivaa turvallisesti satamaan."


Erityiskiitokset annan Täydelliselle paistille ulkonäöstä. Kirja on mainion kokoinen ja kansi on ihan mahtava. Sen on tehnyt Jussi Karjalainen, jonka ensin sotkin Jussi Kaakiseen. Lahjakas kuvittaja ja kansitaiteilija hänkin, mutta täytyy nyt alkaa seurata tätä Karjalaistakin.


Täydellinen paisti voitti Helsingin Sanomien vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan palkinnon. En ole lukenut tämänvuotisia esikoisia niin paljon, että osaisin oikein sanoa valintaan juuta tai jaata, muuten kuin että suon huomion mielelläni näin taidokkaasti rakennetulle esikoiselle - vaikken kirjasta välttämättä kovin paljon pitänytkään.


Täydellistä paistia ovat maistaneet myös ainakin Nora ExLibris, Sonja, Arja, Leena Lumi, Susa ja Kirsi.

Mitä (kimppa)luettais -maanantai

Pieni muutos silloin tällöin maanantaisin esittämääni mitä luettais -kysymykseen: mitä luettaisiin kimpassa ensi keväänä (vai luetaanko mitään)? 


Suomalaisissakin kirjablogeissa on tänä vuonna aloiteltu ns. kimppalukuja, eli seurattu englanninkielisestä blogimaailmasta tuttujen read-along-tempausten jäljillä. Kimppalukujen muoto ja järjestys on vielä vakiintumaton, mutta olen ollut silti iloinen siitä, että lähdin syksyllä mukaan Anna Kareninan kimppalukuun. Pitkään lukulistallani ollut klassikko on tullut luettua mukavasti hiljaisessa tahdissa muiden lukemisten rinnalla. Tai siis onhan minulla siitä aikataulun mukaisesti vielä pari sataa sivua jäljellä.


En ollut erityisesti suunnitellut hankkiutuvani mukaan mihinkään kimppalukuun enää keväälle, mutta ensinnäkin huomasin amerikkalaisten kirjabloggajien aloittavan kimppailun Hilary Mantelin Wolf Hallin (suom. Susipalatsi) kanssa. Kirja on hyllyssäni, mutten ole toistaiseksi uskaltanut tarttua siihen lähes tuhannen sivun kammon tainnuttamana. Harmittelin, että amerikkalaiset lukevat sitä nyt, kun minulla olisi aikaa vasta keväällä. Mutta sitten Mantelin suomalaiskustantaja Teos linkitti tänään uutisen Susipalatsin tulevista jatko-osista ja lupaili niidenkin kääntämistä. Ajattelin, että kyllä kirja pitäisi joka tapauksessa vihdoin lukea.


Nuo lähes tuhat sivua tuntuvat edelleen hurjilta kirja-ahneessa mielessäni ja pohdin, lukisinko Susipalatsin Anna Kareninan tapaan hiljalleen pitkin kevättä, niin ettei sivumäärän suorittaminen alkaisi ahdistaa. Jos lukisin, olisiko kukaan innokas lähtemään Susipalatsin kimppalukuun?

Kirja on julkaistu Teoksen Baabel-sarjassa, jossa ilmestyy ennen kääntämätöntä laatukirjallisuutta maailmalta. Susipalatsi voitti Man Booker -palkinnon, ja suomalainen kustantaja kuvailee sitä seuraavasti:


"Kirjan nimi viittaa lentävään lauseeseen 'Ihminen on ihmiselle susi'. Tarina sijoittuu 1500-luvun alkuun ja kertoo hämmästyttävän tarinan Thomas Cromwellin, köyhän ja juopon sepän pojan, noususta valtaan ja kuninkaan tärkeimmäksi neuvonantajaksi Henrik VIII:n hovissa. Hilary Mantel avaa meille myös toisenlaisen kuvan. Järisyttävän inhimillisen. Hän kertoo tuon 1500-luvulla eläneen ihmisen tarinan modernin kirjallisuuden keinoin. Kerronta on tiivistä, dramaattista, täsmällistä ja tarkkaa.

'Heti alusta alkaen olin koukussa. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Kun lopulta laskin kirjan käsistäni, surin että se loppui, suren yhäkin. Se on häikäisevä ja älykäs versio tutusta tarinasta, kerrottuna uudesta näkökulmasta; se saa meidät katsomaan 500 vuotta vanhaa draamaa uusin silmin ja eläytymään siihen täysin.' – The Times

'Suurempi tarina kuin tiedettiinkään. Booker-palkittu Susipalatsi on aateromaani modernin ihmisen ja modernimman kristinuskon synnystä. (…) Kirjallisena universumina Susipalatsi on kiistämätön. Mantel synnytti henkilöt ja loi maailman, teki niistä totta. (…) Suomentaja Kaisa Sivenius tavoittaa hyvin Mantelin tyylin, jossa hovin kinastelu vaihtuu äkkiä luontohurmioon tai filosofointiin.' - Suvi Ahola/Helsingin Sanomat"

Jos Susipalatsi ei kiinnosta kimppailua ajatellen, minulla on myös toinen vaihtoehto. Teoksen tämän syksyn katalogista bongasin A.S. Byattin Lasten kirjan, joka kiinnosti heti. Sekin on kuitenkin paksu (800 sivua) ja ainakin ennakko-oletukseni mukaan melko vaativaa ja ehkä hidaslukuistakin tekstiä. Siksi olen toistaiseksi kieltäytynyt Lasten kirjan houkutuksesta ajatellen, ettei minulla ole aikaa keskittyä yhteen kirjaan loputtoman pitkäksi ajaksi, kun muutenkin luen melko hitaasti. Mutta sitä mukaa kun Lasten kirjasta alkaa putoilla toinen toistaan kiehtovampia arvioita, minun tekisi enemmän ja enemmän mieli lukea se. Tässä olisi siis toinen minulle sopiva kimppalukuteos kevääksi, jos muita innostuneita löytyisi kaveriksi?

Tässä kustantajan kuvailu Lasten kirjasta, joka on niin ikään osa laadukasta Baabel-sarjaa:

"A.S. Byattin mestarillinen uusi romaani on nimensä mukaisesti lasten kirja: se kertoo tarinan lapsista, jotka kasvavat nuoriksi ja aikuisiksi edellisen vuosisadan vaihteen kuohuvassa Euroopassa suuren sodan kynnyksellä. 'Englannin puutarhasta' matkustetaan eri puolille Eurooppaa, ja lukijan eteen avautuu värikäs maailma, jota kansoittavat taiteilijat, kirjailijat, anarkistit, naisasianaiset, käsityöläiset, poliitikot ja sotilaat. 

Keskushenkilö, kirjailija Olive Wellwood kirjoittaa kullekin lapselleen oman satukirjan. Jokainen kirja on erivärinen, huolellisesti käsin koristeltu ja kirjoitettu ja sillä on oma paikka kirjahyllyssä. Wellwoodin lapset varttuvat kertomusten ja satujen maailmassa, mutta lapsikatraan sekä heidän serkkujensa ja tovereidensa idylli sisältää myös salaisuuksia. Samaan aikaan vanha Eurooppa natisee liitoksissaan: edessä häämöttävät yhtä konkreettisempina luokkataistelut, haave vapaasta rakkaudesta ja uhkaava maailmanpalo.

Lasten kirja on myös kertomus aikuisista, jotka etsivät paikkaansa ajan haasteiden keskellä. Ja yhtä lailla se on kertomus instituutioiden synnystä, museoista, taidesuunnista, aatteista - Euroopan yhteisestä historiasta ja kulta-ajasta.

Byatt on kerronnan mestari, hän hallitsee suurta henkilömäärää tarujen, satujen ja historian verkostoissa. Hän kuvaa lapsian niin suurella rakkaudella, ettei kirjaa voi laskea kädestään ennen kuin he ovat kasvaneet aikuisiksi."

Olkaa siis ystävällisiä ja ilmoittakaa, jos teiltä löytyisi mielenkiintoa lukea kimpassa jompikumpi näistä teoksista kevään aikana. Ajatuksenani on hyvin lempeä aikataulu - esimerkiksi Susipalatsille viisi tai Lasten kirjalle neljä kuukautta. Kimppalukuemäntänä sitoutuisin alustamaan määräajoin (esim. kuukauden välein) keskustelun siihen mennessä luetuista pätkistä täällä Kirjavassa kammarissa, ja tietenkin osallistujat voisivat kirjoittaa lukemisistaan myös omaan blogiinsa. Mutta tämä vain, jos jommastakummasta teoksesta kiinnostuneita löytyy enemmän kuin pari potentiaalista lukijaa. Jos molemmista ollaan laajasti kiinnostuneita, valitsen toisen, ja ehkä joku toinen emäntä tai isäntä voi alustaa toista kimppalukua.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille lukijoilleni!

Perjantainen partyarvonta, ja uutta kehiin

Viikko sitten vähän revittelin ja laitoin pystyyn poistopartyn paria väliin jäänyttä poistoperjantaita kompensoimaan. Tarjolla oli yhden sijaan useita teoksia, joista kolme voittajaa saisivat valita kukin kaksi kirjaa. Nyt arvonta on suoritettu, ja voittajat ovat, tässä järjestyksessä...


1. anni m., vauvantuoksuisia päiviä viettävä "kollega" erinomaisesta Oota mä luen tän eka loppuun -blogista
2. Suveliina, blogini uusimpia lukijoita
3. Lehtokotilo, vanhempi tuttu samannimisestä, suloisesta blogistaan.


Onnea voittajille! Sääntöjen mukaisesti anni m. saa valita ensin (toivottavasti hän havahtuu vauvanhoidosta ilmoittamaan valintansa minulle jossakin vaiheessa), seuraavaksi Suveliina ja viimeiseksi Lehtokotilo. Kaksi viimeksi mainittuakin voisivat laittaa minulle viestin profiilistani löytyvään sähköpostiosoitteeseen, niin lähetän heille päivitetyn teoslistan edellisten tehtyä valintansa.


Nyt palataan arkeen, eli yhden kirjan poistoperjantaiarvontaan. Tänään tarjolla on kotimainen esikoinen.

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße (Teos, 2011).

Kustantaja kuvailee teosta näin:

"Pia Pesosen esikoisteos on kuin Kekkosen nimikkokatu Rostockissa Saksassa – se vie lukijaansa kaikkiin ilmansuuntiin.

Keskioluen vapauttamisesta huhutaan, putkiradiossa kohisee Moskovan maa-asema. Tekojärven pinta nousee ja vaaran laelle mittaillaan paikkaa Joulumaalle.

Urho Kekkonen Straße on nippu erillisiä tarinoita Lapista ja vähän muualtakin. Yhdessä ne rakentavat maailman, joka on samaan aikaan tuttu ja oudon äkkiväärä. Tarinoista kasvaa otos rakastettavan sekalaisista Lapin ihmisistä, jotka rimpuilevat olosuhteissaan sen minkä pystyvät, unelmoivat jostain kaukaisesta ja nauttivat elämän mehuista viimeiseen pisaraan asti. Olavi lausuu Shakespearea, Kaarin-Anne listoja. Sylvi ja Saveli suunnittelevat hirmutekoa ja kunnaninsinööri Siponen pelkää salaisen naisarmeijan turvallisuuden puolesta. Heidän ja monen muun kautta 1960- ja 70-luvun Suomi avautuu lukijan eteen kuin vinksahtanut kaleidoskoopin kuva.

Ja kaikkien elämässä häälyy tavalla tai toisella Urho Kaleva Kekkonen: Tamminiemen valtiaana, lapinkävijänä, naistenmiehenä, pelkkänä potrettina. Kekkonen on isä, jota Alaluusuan Jussilla ei koskaan ollut. Kekkonen on esteenä Maaret Mokon romanssille – Leninin kanssa. Onko tämä kaikkialla läsnä oleva myyttinen hahmo sittenkin vain sitä, mitä jokainen kuvittelee sen olevan?"

Täytyy tunnustaa, että minulta tämä jäi kesken. Ajatuksenani oli kyllä palata lopettamaan kirja, mutta lopulta päätin raivata tilaa hyllystäni teoksille, jotka mukailevat enemmän kirjamakuani. Aloitin tätä ehkä huonolla hetkellä, kun olin jo valmiiksi kyllästetty suomalaisella, eritteenmakuisella ruumiillisuudella, mutta oli alku silti taitavasti kirjoitettu ja hauska. Kaipasin vain vähän kauniimpaan ympäristöön. Minulle teoksen alku edusti hyvin kirkkaasti lappilaista kirjallisuutta, niin kuin minä sen stereotyyppisenä ymmärrän.

Pesosen debyytistä on blogannut ainakin Nora exlibris. Lehtiarvioita löytyy mm. Hesarilta ja Savon Sanomilta, sekä tietenkin Lapin Kansalta.

Arvontaan voi ilmoittautua torstaihin 9.6. klo 17.00 saakka, ja arpalipukkeita on mahdollista saada yhteensä kolme, yksi kustakin seuraavasta: ilmoittautumalla arvontaan kommentoimalla tätä postausta; olemalla rekisteröity Blogger-lukijani tai ryhtymällä sellaiseksi nyt; ja linkittämällä tämän arvonnan omaan blogiinsa.

Onnea mukaan lähteville ja aurinkoista viikonloppua kaikille!

Lastenkirjalauantai - Leena Parkkinen: Miss Milky Ray

Leena Parkkinen: Miss Milky Ray.
Kuvitus: Camilla Pentti.
Kustantaja: Teos, 2011.
Sivuja: 51.
Genre: Lastenromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Tunnustan heti alkuun, etten ole lukenut Leena Parkkisen kehuttua, Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon 2009 voittanutta romaania, Sinun jälkeesi, Max, joten tämä suloinen, pieni lastenkirja oli ensikosketukseni kirjailijaan.


(Sen sijaan Leena Parkkisen isän, Jukka Parkkisen Kaupungin kaunein lyyli oli minusta huippuhyvä lapsena, mutta se on toinen tarina, se.)


Jo esittelystä voi päätellä, että kyseessä on absurdin hauska kirja: kylpyammeesta löytyy lehmä, jonka nimi on Kevytmaito Tetra Rex Hytönen, ja joka haluaa voittaa lehmien kauneuskilpailun. Tämä linja kirjaa kantaa, ja hassut älyttömyydet seuraavat toinen toistaan.

Toisaalta tarinalla on myös syvempi, surullisempi puolensa. Kahdeksanvuotias päähenkilö Mercedes on ollut äskettäin pahassa auto-onnettomuudessa, jossa hän on säikähdystään purrut kielensä halki. Kieli on ommeltu kokoon, mutta Mercedeksen puhe kuulostaa yhä epäselvältä sössötykseltä. Sen johdosta häntä kiusataan ja Mercedes myös itse arastelee vaivaansa, eikä oikein uskaltaisi etsiytyä seuraan. Sen lisäksi hänen isänsä on poissa. Ei sanota, että isä kuoli tuossa auto-onnettomuudessa, mutta se tulee lukijalle mieleen. Isä mainitaan vain kerran, ohimennen:


"'Ei hätä ole tämän näköinen', Mercedes sanoi. Isä oli joskus muinoin sanonut niin. Siitä tuntui olevan valtavan kauan."


Äidistä sen sijaan voimme päätellä, että auto-onnettomuudessa on tapahtunut jotakin häntä pahasti järkyttänyttä. Äiti on kotona ja paikalla, muttei läsnä. Äiti katsoo lähes koko ajan televisiota, eikä kiinnitä Mercedekseen juuri huomiota. Välillä hän tosin saa "äkillisiä vanhemmuskohtauksia", jolloin hän pakottaa tyttärensä syömään puuroa ja kyselee tämän läksyistä. Heti alussa Mercedes kuitenkin selittää Kevytmaidolle "kielijutun ja koko onnettomuuden ja miksi äiti makasi kaikki päivät vain sohvalla syöden jäätelöä. Ja miksi he olivat vuokranneet tämän talon koko kesäksi." Lisäksi tapaamme äidin esimerkiksi tuijottamasta täyttä jäähtynyttä kahvikuppia. On selvää, ettei kaikki ole kohdallaan eikä äidin ja tyttären suhde kunnossa.

Niin kuin lastenkirjoissa usein, yksinäinen ja traumatisoitunut lapsi saa tässäkin tarinassa lohtua sekä sisältöä elämäänsä mielikuvitusystävästä - joka nyt tällä kertaa sattuu olemaan puhuva lehmä. Sopivasti Kevytmaitokin on (pienen kokonsa takia) kiusattu ja muiden hylkimä. Kirjassa parasta on sen hulvaton huumori ja absurdit tapahtumat, sekä Camilla Pentin naivistinen, puukynävärityksen näköinen kuvitus. Tarina päättyy onnellisesti, kun Kevytmaito voittaa yllätyspalkinnon kilpailussa ja sen sekä Mercedeksen ystävyys on vakaalla pohjalla. Sen sijaan tytön kotioloihin ei luvata huojennusta Aikuislukija osaa toivoa, että kyllä äiti siitä varmaankin tokenee, kunhan rankin surutyö on tehty. En osaa sanoa, kuinka lapsi tulkitsee tilannetta kotona tai kiinnittääkö siihen edes huomiota, kun asiasta ei tehdä numeroa.


Tämä hauska ja ulkomuodoltaan pirteä kirja sopinee parhaiten noin esikouluikäisille ja alakoulun ensimmäisillä luokilla luettavaksi.

Tietotiistai: Vihreät (keitto)kirjat osa 8

Tänä keväänä on tullut aivan ihania ekologis-eettisiä keittokirjoja, joista esittelyssä nyt ovat Aidon maun juurilla, Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville sekä Viiden tähden vegaani.

Sonja Blåberg ja Kaisa Torkkeli: Aidon maun juurilla. Kotiruokaa tuoreesti.
Kustantaja: WSOY, 2011 (Kirjan aineisto on aiemmin julkaistu teossarjan Makujen maailma osassa Puutarhasta pöytään, WSOY 2003.)
Sivuja: 247.
Genre: Keittokirja.
Arvio: 4/5.


Lifestylekirjoissa sisällön kanssa yhtä tärkeä on kirjan ulkoasu. Kaikissa näissä kolmessa keittokirjassa se on onnistunut. Aidon maun juurilla -teoksessa on hauskat, paksut, viimeistelmättömän oloiset pahvikannet, jotka sopivat tällaiseen puhtaan kotiruoan teemaan. Myös kuvat ovat hyvin onnistuneita.


On mielenkiintoista, että kirjan aineisto on julkaistu aiemmin jo vuonna 2003. No, ovathan toisaalta esimerkiksi Martat sekä melkein koko isovanhempiemme sukupolvi puhuneet yksinkertaisen, lähiluonnosta löytyviin raaka-aineisiin perustuvan ruoan puolesta aina. Joka tapauksessa aihe on nyt hyvin muodikas, ja kustantajalta on ollut älykäs idea painattaa tämä vanha materiaali uudeksi painokseksi juuri nyt.


Kirjan johtoajatuksena on tuoreiden kasviksien, aidon maun ja luonnollisen ruoan tuottama ilo. Silti kirjassa esitellään melko runsaasti myös liharuokareseptejä, mikä tekee sen tässä vihreässä genressään hieman vanhentuneen. Sisällys on jaoteltu perinteiseen tapaan alku- ja pikkuruokiin, salaatteihin, keittoihin, pääruokiin (jotka on jaoteltu vielä erikseen pääraaka-aineen mukaan), lisäkkeisiin, jälkiruokiin ja juomiin, leivonnaisiin sekä säilykkeisiin. Reseptit ovat melko kekseliäitä, ja niissä todella hyödynnetään kotipihan sekä lähimetsän antimia. Lopussa on hyvä ja informatiivinen paketti Ruokaa luonnosta, jossa esitellään luonnosta löytyviä villejä kasveja, marjoja ja sieniä keruuaikatauluineen ja käyttöesimerkkeineen. Alla muutama kuvaesimerkki kirjan aukeamilta:

Tuuli Kaskinen - Outi Kuittinen et al.: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville.
Kustantaja: Teos, 2011.
Sivuja: 273.
Genre: Keittokirja.
Arvio: 4,75/5.


Tässä on ihana ja mainio paketti! Kirja, joka on ollut esillä näyttävästi esimerkiksi Facebookissa, on ulkoasultaan lähes täydellinen. Tai ehkä se on täydellinen. Kirjan koko on miellyttävä, paperi ihanaa, karheaa mattaa, ja kuvat ovat upeita. Niissä on oikeanlaista rustiikkisuutta, herkullisuutta, elämäniloa ja rentoa meininkiä. Bongasinpa niistä muutaman vanhan tutunkin. :)


Kirja on myös hyvin informatiivinen ja keskittyy tarkastelemaan ruoan ilmasto- eli hiilidioksidipäästöjä. Teksti on täynnä tärkeää tietoa, mutta teos ei ole lainkaan ryppyotsainen, vaan iloinen ylistyslaulu hyvälle ruoalle ja siitä nauttimiselle. Reseptit ovat hyvin houkuttelevia ja tarpeeksi yksinkertaisia kokeiltaviksi missä tahansa kotikeittiössä. No, on joukossa vähän hienompaakin hifistelyä, mutta se on sivuroolissa.


Jokunen liharesepti on otettu mukaan, mutta lihantuotannosta puhutaan paitsi ilmastopeikkona myös eettiseltä kannalta kritisoiden. Kirjassa ehdotetaan lihasta tehtävän taas harvinaisen juhlaherkun, ja lihansyönnin keskittyvän riistaan sekä usein haaskuuseen meneviin sisäelimiin. Pääosin kaikki raaka-aineet ovat kasviksia, ja maitotuotteetkin on resepteissä korvattu vastaavilla kaura- tms. tuotteilla. 


Sisältö on jaoteltu pariin ilmastotietoiskuosioon sekä kausiin, eli vuodenaikoihin. Kirjassa kerrotaan selkeästi, mitä ruokia on ilmastoystävällisintä syödä kunakin vuodenaikana. Luonnollisesti silloin keskitytään lähiruokaan ja tässäkin teoksessa kodin lähiympäristöstä ilmaiseksi löytyviin raaka-aineisiin, mutta teksti toisaalta opettaa, että esimerkiksi kaukaakin rahdattavia hedelmiä saa ilmastovaikutusten puolesta syödä melko hyvällä omallatunnolla - etenkin jos niillä korvaa lihaa tai maitotuotteita. 


Suosittelen tätä iloista ja inspiroivaa teosta lämpimästi kaikille! Alla kuvia kirjan aukeamilta:

Elina Innanen: Viiden tähden vegaani. Herkkuruokaa kasviksista.

Kustantaja: Moreeni, 2011.

Sivuja: 115.

Genre: Keittokirja.

Arvio: 4,5/5.

Tässä on toinen teos, joka tekee minut hyvin iloiseksi. Suomessa, suomeksi ja etenkään suomalaisia vegaanisia keittokirjoja ei ole ollut juurikaan saatavilla, mutta nyt hienon Chocochili-blogin Elina Innanen on tehnyt upean, täysin salonkikelpoisen opuksen. Ihan ymmärrettävästi suurimmalla osalla ihmisistä ei ole juurikaan tietoa siitä, mitä vegaaninen ruoka oikein on, ja millaista se voisi olla. Vegaaniseen ruokavalioon liitetään mielikuvista ensimmäisenä idut ja hipit. Voihan haukotus.

Netistä onneksi löytyy jo useita vegaanisia ruokablogeja, suomalaisiakin. Monissa niistä on esimerkiksi minun pelastuksekseni paljon ihanan helppoja arkiruokia. Vegaanisen ruoan laittaminen ei ole todellakaan sen vaikeampaa kuin muidenkaan aterioiden! Innasen blogi on astetta hienompi. Kyllä sielläkin on paljon yksinkertaisia reseptejä, mutta myös juhlavampaa tai "gourmetimpaa" ruokaa vaativampaan makuun. Kirjan reseptit ovatkin osittain Chocochili-blogista ja maistuvat varmasti myös lihansyöjille. Ilahduttavaa kirjassa on myös se hyvin kaunis ulkonäkö ja hienot ruokakuvat.

Sisältö on perinteisesti jaoteltu keittoihin ja salaatteihin, pääruokiin, lisukkeisiin, suolaisiin leivonnaisiin ja makeisiin. Lopussa on vielä hyödyllinen sanasto. Tämä opus lienee pakkohankinta jokaisen suomalaisen vegaanin kirjahyllyyn, mutta kehotan myös sekasyöjiä etsimään kirjan käsiinsä ja kokeilemaan väliin rohkeasti vegaanisia herkkuja. Kirjasta on korvaamatonta apua myös niille, joiden illallisvieraana käy vegaanista ruokavaliota noudattavia ystäviä tai sukulaisia. Alla vielä kuvia tästä kauniista teoksesta:

Nyt on todella herkullista ja kotimaista keittokirjavalinnanvaraa kaikille niille, joita kiinnostaa ruoan ekologisuus, eettisyys, puhtaus ja lähituotanto. Ja kaikille muillekin hyvän ruoan ja kauniiden keittokirjojen ystäville. Nautitaan pois!

Tietotiistai - Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa, osat 5-7

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Osat 5-7: Työ, Jumala, Kuolema.
Kustantaja: Teos, 2011.
Genre: Esseekokoelma.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 5


Käsittelen nyt viidettä ja viimeistä kertaa Anu Silfverbergin erinomaista esseekokoelmaa Luonto pakastimessa. Aiemmin olen lähinnä lainannut kirjaa, sillä aiheet ovat olleet paitsi poleemisia myös sellaisia, joihin nimenomaan henkilökohtaisesti suhtaudun intohimoisesti, ja pelkäsin siksi alkavani paasata ja oman tekstin sävystä tulevan väkisinkin hyökkäävä ja syyttelevä.


Viimeiset kolme osiota eivät herätä minussa yhtä suuria tunteita, joten niistä uskallan kirjoittaa omin sanoin ja yhteenvetäen. Kirjoitan nyt ikään kuin vastavetona aiemmilla osille hyvinkin subjektiivisesti, lähinnä itsestäni, kirjan toimiessa vain pohjana ajatuksilleni.


(ETA: Jälkeenpäin alkoi naurattaa ja harmittaa, että mikä siinä on, etten osaa kirjoittaa tästä teoksesta ollenkaan? Ensin vain lainaan viikkokaupalla ja sitten höpisen omiani sanomatta kirjasta oikeastaan mitään? En ymmärrä. Yrittäkää kestää.)


Viidennessä osiossa Työ Silfverberg käsittelee ennen kaikkea nykyisen työelämän järjetöntä menoa. Olen monesta asiasta kovasti samaa mieltä ja vastustan ehdottomasti työn sijoittamista elämänsisällön keskiöön sekä työllä itsensä tappamista. Toisaalta tiedän, että silloin kun saa oikeasti tehdä työtä, jota rakastaa ja johon suhtautuu intohimoisesti, se vie helposti mukanaan.


Kuulun nk. prekariaattiin. Olen ollut vain lyhyissä, määräaikaisissa tai sopimuksettomissa työsuhteissa sekä freelancerina. Palkkatuloni eivät ole koskaan ylittäneet 2000 euroa kuussa ja suuren osan aikuiselämästäni olen elänyt köyhyysrajan alittavilla tuloilla. En silti ole huono-osainen, sillä minulla on loistava turvaverkosto ja henkistä pääomaa - siis koulutusta ja ideoita. Vaikka olen välillä alityöllistetty, voin aina vähintään suunnitella jotakin uutta. No, kuka tahansa voi, tietenkin, mutta ehkä se on tietyin edellytyksin helpompaa. Akateemisella koulutuksella on puolensa ja puolensa. Se antaa eväät moneen ja toisaalta ei oikein mihinkään.


Nykyisessä elämäntyylissäni on mukana myös omaa valintaa. Tekisin kyllä mielelläni enemmän työtä, josta maksetaan, ja olisi rentouttavaa, jos ei tarvitsisi stressata rahasta. Mutta toisaalta vapauteni ja perheeni hyvinvointi ovat minulle ensiarvoisen tärkeitä. Vaikka meillä lapset ovat päivähoidossa, aamut ovat kaikille helpompia, kun minulla ei ole hätä minnekään. Illat ovat rentoja, sillä olen ehtinyt päivällä hoitaa myös kodinhoitoon liittyvät asiat, kun töiden kanssa ei ole niin kiire. Olen saanut olla arvostamassani yksinäisyydessä ja rauhassa, sekä kirjoittaa, mikä on minulle elinehto. Siksi olen iltaisin paremmalla tuulella.


Tällaisista valinnoista myös Silfverberg puhuu ja sanoo - oikeastaan ystävänsä suulla - että me, joilla on mahdollisuus elää näin, kuulumme vähäisistä tuloistamme huolimatta aristokratiaan. Muuten tämä ei olisi mahdollista, ei ainakaan omana tietoisena valintana. Valinta edellyttää sosiaalista pääomaa. "Työstä ei luopuisi, ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin." Joku muu voisi sanoa, että minä ja kaltaiseni olemme laiskoja ja saamattomia. Totta on siinäkin toinen puoli. Vaikka olen tällä hetkellä todella onnellinen satunnaisia rahapaniikkeja lukuun ottamatta, mietin silti jatkuvasti, olisiko perheelleni parempi, jos etsisin jonkun epämieluisan työn, että ansaitsisin edes vähän enemmän, mutta olisin sitten onneton ja (pahemmalla tavalla) stressaantunut. Välillä on vaikea punnita rahan versus onnellisuuden seurausten etuja keskenään. Kyllä tavoitteenani on ilman muuta vähän enemmän tienata, etten joutuisi kuppaamaan jatkuvasti sitä verkostoani tai aiheuttamaan huolta perheen toimeentulosta päävastuun kantavalle miehelleni. Mutta mietin ja ideoin jatkuvasti itselleni sopivaa tapaa tienata, ja olen kyllä valmis luopumaan aika monesta asiasta säilyttääkseni tämän nykyisen onnen ja harmonian.


Jumala-osiossa ateistinen Silfverberg kirjoittaa uskonnoista. Olen hänen kanssaan taas monesta asiasta ihan samaa mieltä, vaikken ateisti olekaan. Vastustan järjestäytyneitä uskontoja ja dogmaattisuutta, en kuulu mihinkään uskontokuntaan, en usko minkäänlaiseen persoonalliseen jumalaan, joka tarkkailisi meitä ja arvioisi tekojamme, en usko syntiin tai helvettiin. Ymmärrän myös hyvin Silfverbergin kummastuksen uskon edessä. Pystyn kuvittelemaan hyvin, miltä tuntuu, kun ei usko mihinkään jumaluuteen tai kuolemanjälkeiseen olemiseen, ja miten järjettömältä toisten sellaisiin uskominen vaikuttaa. Silfverberg kuitenkin kirjoittaa aiheesta lempeästi. En usko, että tästä uskovaisetkaan pahoittaisivat mieltään.


Minä en ole "uskovainen", mutta uskon esimerkiksi kuolemattomaan sieluun ja jälleensyntymiseen, joten elämänkatsomukseni eroaa Silfverbergista. Silti olemme pohjimmiltamme hyvin samaa mieltä näistä asioista. Sillä minun uskoni mukaan ei ole olemassa pelastusta, etenkään sellaista, jonka saisi vain uskomalla oikein. Tai rangaistusta, jos ei usko. En näe, että sillä on mitään väliä tulevaisuuden kannalta, uskooko siihen, mitä todellisuudessa tulee tapahtumaan. Siksi en yleensä jaksa keskustella koko aiheesta enkä koskaan yritä käännyttää ketään uskomaan samalla tavalla kuin minä. Noin yleisesti ottaen uskonnot ovat mielestäni suoraan sanonko mistä, mutta luonnollisesti kunnioitan jokaisen vapautta uskoa, niin kuin tahtoo. Tai siis uskoo. Ihanaa toki olisi, jos kaikki jaksaisivat miettiä asioita itse sen sijaan, että nielisivät valmiina tarjotut opit sellaisinaan.


Viimeisessä Kuolema-osiossa puhutaan paitsi kuolemasta myös ikäpolvista ja sukupolvista. Kuoleman pelosta, siitäkin. Minä olen tavallaan menettänyt kuolemanpelkoni, vaikka rakastan elämääni ja jatkan sitä erittäin mielelläni. Ihmisessä lienee myös sisäänrakennettu systeemi esimerkiksi reagoida vaarallisiin tilanteisiin henkeään suojellen. Mutta sinällään ajatus kuolemasta ei ahdista minua. En pelkää mitään siitä tai sen jälkeen seuraavaa. Mutta kuoleminen on aina melko ikävä temppu jälkeenjääville läheisille. Etenkin nyt, kun minulla on pieniä lapsia, saan helposti tikistettyä itkut, jos ajattelen kuolevani ja jättäväni lapseni haahuilemaan maailmaan äidittöminä.


Elämä on niin monella tavalla tärkeää ja merkityksellistä. Ja hauskaa. Ja ihanaa. Kamalaakin, mutta ilman kamalaa ei olisi ihanaa. Vanhana joensuulaisena ja Ilosaarirock-veteraanina minun täytyy luonnollisesti päättää tämä juttu seuraavaan Silfverberg-lainaukseen:


"Kehitin mielestäni melko etevän vertauskuvan: se että kuolemanpelon vuoksi jättäisi elämättä, on kuin ajattelisi, ettei Ilosaarirockiin kannata mennä, kun se kuitenkin sunnuntaina loppuu. Tämä on käynyt useinkin mielessä, mutta lopulta sitä kuitenkin tulee järkiinsä, koska rajallisenakin tapahtumana Ilosaarirock on lohdullisinta, mitä ihminen voi saada. Kuolema on elämän Ilosaarisunnuntai."


Olen samaa mieltä. Ja omaan elämänfilosofiaani nojaten totean myös, että vaikka Ilosaarirockin päättyminen sunnuntaina on ihan kamalaa, seuraavana vuonna rokkiin pääsee taas uudelleen. ;)


(PS. Ihan anekdoottina: Joensuulaisen ja ei-joensuulaisen Ilosaarirock-kävijän erottaa siitä, että joensuulaiset kutsuvat tapahtuma "rokiksi", ulkopaikkakuntalaiset "Ilosaareksi", vrt. "Meettekö tänä vuonna rokkiin?", "Meettekö tänä vuonna Ilosaareen?". Joensuulainen ei kutsu tapahtumaa Ilosaareksi jo siksi, että Ilosaari on oikea fyysinen paikka Joensuussa, mutta rokkia ei siellä enää järjestetä. Siellä voi kuitenkin käydä muuten, esim. uimassa tai nykyisin Kerubissa, joten ylläolevasta ulkopaikkakuntalaisen lauseesta tulee hassu joensuulaisen korvassa.)

Tietotorstai - Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa, osa 4

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Osa 4: Nainen.
Kustantaja: Teos, 2011.
Genre: Esseekokoelma.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 4


Tällä kertaa vuorossa on osa Nainen Anu Silfverbergin mainiosta esseekokoelmasta Luonto pakastimessa. Alla on pitkä lainaus tästä osiosta.


"Eri sukupuolta olevien ihmisten välinen syvä ymmärrys ei lopulta ole poikkeus vaan jotakin tuiki tavallista. On tietysti sellaisiakin suhteita, joissa pariskunnat eivät ymmärrä toisiaan lainkaan. Sitten he sanovat toisesta: tyypillinen mies! Tai: tyypillinen nainen! Mutta siinä ei ole kyse sukupuolierosta. Siinä on kyse huonosta parisuhteesta.


Sukupuolieron ylläpitoon laitetaan niin paljon panoksia, että on mahdotonta sanoa, millainen maailma olisi, jos kyllin moni pyrkisi sen romuttamaan.


Siksi pitäisikin voida kysyä kysymyksiä kaikesta, mitä teemme, katsoa kaikkea ihmetellen. Pitäisi kysyä kysymyksiä myös pienistä, merkityksettömältä tuntuvista asioista. Tärkeimmät ihmisiä erottavat ja rajoittavat teot elävät arjessa. Siksi on tärkeää myöntää, että mikään ei ole sukupuoliodotuksista vapaa.


Ennen kaikkea henkilökohtaisista, yksilöllisistä valinnoista pitäisi voida puhua yhteiskunnallisina esimerkkeinä. Tätä ei kuitenkaan kukaan koskaan halua, missään. Kaikki haluavat olla yksilöitä, eikä kukaan halua kuulua tilastolliseen trendiin. Kun ihminen puhuu 'omasta yksilöllisestä ratkaisustaa' vaikkapa lapsensa hoitoon liittyvissä kysymyksissä, on todennäköistä, että vuosikymmenen päästä hänen yksilöllinen ratkaisunsa näkyy tilastoissa massaliikkeenä. Esimerkiksi 90-luvulla äidit ohjattiin aktiivisella, tietoisella politiikalla koteihin hoitamaan lapsia. Syynä ei silloin ollut lapsen kotihoidon mystinen hyvyys, vaan yksinkertaisesti raha. Töitä ei riittänyt kaikille, ja kunnallinen päivähoito tuli kotihoitoa kalliimmaksi - tässä tilanteessa naisten kotiin jäämistä kannustettiin kotihoidon tuen ja lukuisien muiden uudistusten avulla. Seuraus: laman jälkeen sukupuolten tuloerot lähtivät kasvuun ja nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, valtaosa suomalaisista kolmivuotiaista hoidetaan kotona, naisten toimesta.


Lähes kaikki vanhemmat perustelevat nämä päätöksensä hyvällä vanhemmuudella ja lapsensa hyvinvoinnilla. Ja klassisella ilmaisulla 'meidän perheemme yksilöllinen ratkaisu'.


Niin, teidän perheenne, ja kaikkien muiden perheiden.


Ratkaisu voi hyvin olla oikea tai se voi olla vääräkin, mutta se mitä se ei ole, on yksilöllinen. Yksilölliset valinnat, joita nyt tehdään, ovat eilispäivän päätöksiä, joista tulee huomispäivän tilastoja.


Yksityisillä elämänvalinnoilla on merkitystä nimenomaan siten, että ne ovat osa elämänvalintojen massaa. Niistä kulttuuri koostuu. Siksi feministien paras, arvokkain oppi oli ja tulee olemaan: henkilökohtainen on poliittista. Se on!


Itse esimerkiksi meikkaan, ja voin olla varma, ettei se ole 'yksilöllinen valintani'. Otan asian esiin, koska jos olen itselleni aivan rehellinen, en voi feministinä antaa ainuttakaan tyhjentävää vastausta meikkausta koskeviin kriittisiin kysymyksiin.


Miksi feministi meikkaa? Eikö hänen pitänyt vastustaa sukupuolittuneita ulkonäköpaineita? Eikö hänen pitänyt olla sitä mieltä, että naiset kelpaavat sellaisina kuin ovat?


Meikkaaminen on asia, joka erottaa esimerkiksi minua ja miespuolisia ystäviäni. Joka sanoo meikkaavansa omasta valinnastaan ja 'huvikseen', on joko yksinkertainen tai valehtelee, koska on aivan selvää että kaunistautuminen bisneksenä ja sosiaalisena ilmiönä koskee lähes yksinomaan naisia. Monet naiset meikkaavat, juuri ketkään miehet eivät. Silloin ei voi olla kyse yksittäisten ihmisten satunnaisista yksilöllisistä valinnoista, vaan melko voimallisesta johdatuksesta, johon yksilö mukautuu."


Silfverberg jatkaa vielä aiheesta ja käsittelee muutenkin sukupuolten vastakkainasettelun mielekkyttä (tai paremminkin järjettömyyttä) sekä esimerkiksi Timo Hännikäistä. Hirveän fiksua ja loogista pohdintaa taas kerran. Hyvä Anu!