Näytetään tekstit, joissa on tunniste Irlanti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Irlanti. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. tammikuuta 2012

Parhaiden perjantai - Paul Murray: Skippy Dies

Paul Murray: Skippy Dies.
Kustantaja: Faber & Faber/Penguin, 2010.
Sivuja: 661.

(Äänikirjan lukija: Patrick Moy.)
Genre: Tragikoominen kouluromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"'Anyone?' he repeats, looking over the class, deliberately ignoring Ruprecht Van Doren's upstretched hand, beneath which the rest of Ruprecht strains breathlessly. The rest of the boys blink back at Howard as if to reproach him for disturbing their peace. In Howard's old seat, Daniel 'Skippy' Juster stares catatonically into space, for all the world as if he's been drugged; in the back-row suntrap, Henry Lafayette has made a little nest of his arms in which to lay his head. Even the clock sounds like it's half asleep.

'We've been talking about this for the last two days. Are you telling me no one can name a single one of the countries involved? Come on, you're not getting out of here till you've shown me that you know this.'

'Uruguay?' Bob Shambles incants vaguely, as if summoning the answer from magical vapours."

(Historianopettaja Howardin kuulustellessa oppilaitaan Ensimmäisestä maailmansodasta.)

Irlantilaisen Paul Murrayn romaani Skippy Dies jäi reilun vuoden takaa mieleeni ulkomaisista kirjablogeista nimensä ja Booker- ja muiden palkintoehdokkuuksiensa vuoksi. Sen sijaan kirjan kuvailu ei innostanut minua sen pariin: päähenkilöinä teini-ikäisiä poikia sisäoppilaitoksessa katolisessa Irlannissa ja tapahtumien alkaminen yhden heistä kuollessa donitsinsyöntikilpailussa. Monet kehut saivat minut silti kokeilemaan kirjaa, ja se olikin aivan mahtava.

En yleensä lue huumorikirjoja, mutta vaikka Skippy Dies on osittain todella hauska, se on parhaiden komedioiden tapaan pohjimmiltaan traaginen. Henkilögalleria on hyvin runsas ja joukossa on koulupoikien lisäksi myös tyttöjä ja monta aikuistakin. Myös romaanin käsittelemät aiheet ovat uskomattoman moninaisia rakkauselämän koukeroista nuorten lääkekännien kautta fysiikan säieteoriaan. Ja silti paketti pysyy ponnistelematta kasassa. Skippy Dies perustuu osittain kirjailijan omiin koulukokemuksiin.

Kuuntelin tämän romaanin äänikirjana, ja vaikka se ei aina ole kirjalle eduksi, nyt erittäin taitava ääninäyttelijä Patrick Moy teki kuuntelemisesta juhlaa. Hän oli miellyttävä-ääninen, selkeä ja innokkaasti eläytyvä. Ainoa ongelma - se sama, joka on jokaisella äänikirjojen lukijalla - oli vastakkaisen sukupuolen edustajan esittäminen dialogikohtauksissa. Moyn naiset siis kuulostivat gayparodialta, mutta kun siihen tottui, hänen kuuntelemisensa oli erittäin nautittavaa. Näytteen voitte kuunnella esimerkiksi täältä.

Kaikkein hienointa Murrayn kirjassa ovat ehkä henkilöhahmot, joihin kiintyy ja joita heidän omituisuuksistaan huolimatta ymmärtää. Yksi päähenkilö on Skippy, jonka kuolemalla kirja tosiaan alkaa, mutta jatkuu sitten kerimällä auki tapahtumasarjaa, joka johtaa tähän traagiseen tapahtumaan. Toinen päähenkilö lienee historianopettaja Howard, jonka keski-iän kriisiä, parisuhdeongelmia ja moraalisia pohdintoja romaani käsittelee paljon. Muista henkilöistä paljon ovat esillä esimerkiksi Skippyn läski neropattiystävä, Ruprecht, ja Howardin esimies, Seabrook Collegen vt. rehtori "the Automator", jonka puheenparsi Moyn tulkitsemana jää lähtemättömästi mieleen.

Juoni pyörii päähenkilöiden rakkauselämän, ystävyyssuhteiden ja muun henkilökohtaisen ympärillä, mutta lukuisten henkilöhahmojen ansiosta tarinassa on eriyisen paljon sivujuonteita, kuten pedofiliaa, syömishäiriöitä, pornoa, väkivaltaa, koulukiusaamista ja niin edelleen. Myös valoisampia asioita - Skippy Dies ei traagisuudestaan huolimatta ole synkkä. Kaiken keskipisteenä on koulu, Seabrook College, jonka maineen varjelu tuntuu olevan the Automatorin tärkein tehtävä.

Vaikka äänikirjakokemus oli tällä kertaa niin hieno, tämä on kirja, jonka haluan joskus lukea myös painettuna ja saada sen omaan hyllyyni. Skippy Dies on Murrayn toinen romaani, ja aion lukea esikoisenkin, An Evening of Long Goodbyes, joka on niin ikään ollut kehuttu ja ehdolla erinäisten kirjallisuuspalkintojen saajaksi.

tiistai 10. tammikuuta 2012

TB-tiistai - Emma Donoghue: Room (Huone)

Emma Donoghue: Room (Huone).
Kustantaja: Picador, 2010 (Tammi, 2012).
(Suomentanut: Sari Karhulahti.)
Sivuja: 401.
Genre: Jännittävä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Totally British: Éirinn go Brách! -haastetta.


"In Wardrobe I always try to squeeze my eyes tight and switch off fast so I don't hear Old Nick come, then I'll wake up and it'll be the morning and I'll be in Bed with Ma having some and everything OK. But tonight I'm still on, the cake is fizzing in my tummy. I count my top teeth with my tongue from right to left till ten, then my bottom teeth from left to right, then back the other way, I have to get to ten each time and twice ten equals twenty, that's how many I have."


Luin Emma Donoghuen Roomista todella monista ulkomaisista kirjablogeista vuoden 2010 lopulla. Tuli heti selväksi, että kyseessä on ilmiö ja mielenkiintoinen kirja. Alkuvuodesta 2011 ostin kirjan itselleni, mutta meni melkein vuosi, ennen kuin lopulta luin teoksen. Samoihin aikoihin kirjasta ilmestyi suomennoskin, mutta luin silti sen ostamani alkukielisen version.


Minä en pidä tositapahtumiin perustuvista, skandaalinkäryisistä sosiaalipornokirjoista. Ymmärrän, miksi niitä luetaan, mutta minua ne eivät kiinnosta. Siksi ymmärrän myös, että moni lukija vierastaa tai on vierastanut tämän kirjan lukemista. Minä en kuitenkaan pitänyt tätä alunperinkään sosiaalipornona, ja ehkä vielä vähemmän sen luettuani. Ensinnäkin kirja on täysin fiktiivinen ja toisekseen muutama kirjailijan tekemä ratkaisu takaa sen, ettei Room ole missään vaiheessa ällöttävällä tavalla mässäilevä.


Tärkein noista ratkaisuista, joka tekee kirjasta myös hyvin omanlaisensa ja niinkin hyvän kuin se on, on kertojanääni. Ääni kuuluu Jackille, kirjan alussa viisi vuotta täyttävälle pojalle, joka siis on syntynyt Huoneessa ja kasvanut siellä vain äitinsä seuranaan, käymättä koskaan ulkopuolella, tietämättä ulkopuolisesta maailmasta juuri mitään. Tämä asia taustoineen on toki lukijalle ahdistava, mutta Jack on itse aika tavalla tyytyväinen elämäänsä. Hän ei tiedä paremmasta, ja hänen äitinsä on tehnyt paljon saadakseen Jackin elämästä mahdollisimman - voisiko sanoa - normaalia.


Kertoja on siis iloinen, elämäänsä tyytyväinen pikkupoika, joka ei myöskään koskaan joudu suoraan todistamaan vangitsijansa tekosia - ei edes näkemään häntä. Jack on aika mainio tyyppi, niin kuin 5-vuotiailla on tapana olla (sanoo ainakin tämä 5-vuotiaan äiti). Välillä hän vaikuttaa ikäistään vanhemmalta, mutta tuollaisissa olosuhteissa kasvaisi mahdollisesti oikeastikin pikkuvanhaksi ja oppisi nopeasti asioita (kuten laskemaan) muun tekemisen puutteessa. Toisaalta kirjan loppupuolella Jack oli minusta välillä epäuskottavankin tietämätön, sillä heillä oli Huoneessa kuitenkin televisio, jota katsottiin (hieman) päivittäin ja monipuolisesti.


Kokenut kirjailija Donoghue on kirjoittanut minusta tämän kirjan, etenkin sen alkuosan, hyvin taitavasti. Room ei ole korkeakirjallisuutta, vaan lukuromaani, mutta Jackin ääni ja toki aihekin tekevät siitä melko poikkeuksellisen. Kertojanääneen kuitenkin tottuu ja kun pahimmat jännitteetkin laukeavat puolivälin tienoilla, kirja menettää mielestäni vähän imuaan. Kyllä sen kuitenkin lukee helposti loppuun - ja loppu on minusta hyvä - mutta innokkaimmin ahmin kirjaa sen alkupuolella. Selvää silti on, ettei alkuasetelma yksin riitä 400 sivuun, vaan jotakin täytyy tapahtua. Kahden puoliskon välissä koetaan hyvin jännittäviä hetkiä. Luen niin vähän jännityskirjallisuutta, että se tuntui minusta varmaankin erityisen piinaavalta. :)


Room pyöri mielessäni lukuhetkellä ja sen jälkeenkin. Missään vaiheessa minulla ei ollut likainen tai tirkistelevä olo, mutta olen silti pohdiskellut lukukokemustani ja nyt antamaani arvosanaa monelta kantilta (vaihdoin arvosanaa vain tämän kirjoittamisen aikana kolmesti), sillä minun on vaikea päättää, kuinka poikkeuksellinen romaani tämä lopulta on. Kuten sanoin, aihe, kertojaääni ja -ratkaisu ovat mielestäni keksitty ja toteutettu oikein hyvin. Silti kirja vähän lässähtää puolivälin jälkeen ja muuttuu tavanomaisemmaksi. Loppua olisi voinut lyhentää.


Sitäkin mietin, mikä kirjan sanoma ja tarkoitus lopulta oli. Ehkä kaikilla kirjoilla ei tarvitse sellaisia erityisesti ollakaan lukijoiden viihdyttämisen lisäksi, mutta kyllä tätä lukiessa arvostaa erityisesti vapauttaan ja mahdollisuutta olla rakkaidensa ympäröimä. Äidinrakkaudesta Room myös ilmiselvästi kertoo. Jackin äiti on uskomaton taistelija ja pystyy kasvattamaan poikaansa poikkeuksellisissa oloissa ihmeellisen tervejärkisesti.


En tiedä, voiko Roomille nimetä mitään genreä, mutta lukuromaaniksi tämä on mielestäni oikein hyvä, sujuva ja hyvällä tavalla erilainen. Minusta tirkistelijäoloakaan ei ole syytä pelätä. Alussa toki ahdistaa Jackin ja äidin puolesta, mutta olo helpottaa ja kirja jättää ihan hyvälle mielelle. Suosittelen kirjaa siis estoitta melkein kenelle vain. Annoinkin suomenkielisen kirjani siskolleni lahjaksi ja aion usuttaa mieheni lukemaan tuon alkukielisen pian.


Suomalaisista bloggaajista Roomista ovat kirjoittaneet ainakin Zephyr, Susa, Miia, KirjasieppoBooksy ja Maija, ja suomennoksesta, eli Huoneesta Katja, Amma, MinnaMaria ja Peikkoneito.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

TB-tiistai - Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 313.
Genre: Älykäs lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Totally British: Éirinn go Brách!- sekä Maahanmuuttajien tarinat 2011 -haasteita.


En kehdannut kirjoittaa otsikkoon "Totally British", kun kyseessä on irlantilainen kirja. :) Siksi lyhenne "TB".


En osaa eritellä, mitä tarkalleen ottaen odotin aloittaessani tämän kirjan, mutta sen tiedän, että odotukset täytettiin ja palkittiin. Tóibín on kirjoittanut hienon, pienieleisen tutkielman nuoresta irlantilaisesta naisesta, Eilisista, joka muuttaa 1950-luvulla Brooklyniin, New Yorkiin. Kirjan jokainen henkilöhahmo on rakennettu taidolla ja lähes huomaamattomin keinoin omaksi, eläväksi persoonakseen. Päähenkilö Eilis on epävarmuudessaan - ja sittemmin kasvavassa itsevarmuudessaan - jotenkin erityisen tunnistettava. Minulle tuli mieleen Janice Y.K. Leen Pianotunnit-romaanin Claire: hieman etäinen tarkkailija, joka ikään kuin vain antaa asioiden tapahtua itselleen toimien vasta jälkeenpäin. Tóibínin ja kirjan tyylistä tuli taas mieleen jostakin syystä Richard Yates ja Revolutionary Road.


Eilisin isä on kuollut, mutta hallitseva äiti ja organisointikykyinen isosisko päättävät, että Eilis lähtee Irlannista töihin Brooklyniin. Eilis sallii toisten päättää puolestaan, eikä anna itselleen lupaa ajatella, ettei oikeasti haluaisi lähteä. Alku on kuitenkin vaikeaa uudessa kotimaassa, mutta se tavallisin maahanmuuttotarina tämä ei ole. Mieleni tekee koko ajan toistella adjektiiveja "pienieleinen" ja "hienovarainen", jotka kuvastavat tätä romaania erityisen hyvin. Eilis ei tahdo antaa suurille tunteille valtaa hyvässä tai pahassa, vaan pidättää niitä sisällään. Pidättäytyy ja sulkeutuu muutenkin monella tavalla.


Vähitellen arki ja elämä Brooklynissa alkavat kuitenkin sujua. Poikaystäväkin löytyy. Sitten Eilis joutuu yllättäen matkustamaan takaisin Irlantiin - ja hänen on vaikea sopeutua vuorostaan sinne. Tóibín kuvaa hyvin tietynlaista juurettomuutta ja tempoilua kahden maan välillä. Minäkin olen aikoinani asunut muutaman vuoden vuorotellen kahdessa maassa, ja tiedän jotakin siitä, mitä on ikävöidä aina sinne, missä ei sillä hetkellä ole.


Tóibín tarkastelee paitsi juurilta tempaisemista ja perhedynamiikkaa myös rakkautta sekä intohimoa. Eilisia revitään kahtaalle jälkimmäisessäkin asiassa, mutta hän säilyttää viileän tarkkailijan roolinsa myös poikaystäviensä seurassa. Intohimoisin kohtaaminen Eilisilla on jonkun ihan muun kanssa: vanhan, huonohampaisen laulajan, jota Eilis erehtyy ensin luulemaan kuolleeksi isäkseen. Mitään fyysistä ei käytännössä tapahdu - mies vain pitää Eilisin kädestä laulaessaan seurakunnan jouluaterialla, mutta kohtaus on ladattu täyteen tunnetta, joka Eilisin kanssakäymisestä poikaystäviensä kanssa puuttuu.


Romaanissa käsitellään luonnollisesti myös yhteiskuntaluokkia ja kulttuurieroja. Naisen asema ja rooli ovat vahvasti esillä. Vaikka Brooklyn oli helppo ja miellyttävä luettava, minulla on jälkeenpäin tunne, että se oli täynnä myös sellaista symboliikkaa, joka meni ensilukemisella ohi. Romaani tekisi mieli lukea uudelleen. Loppu jätetään tietyllä tapaa avoimeksi, vaikka Eilis päätöksensä tekeekin. Viileä Eilis, jonka epäilen todellisuudessa olleen kytevä tulivuori, jää vaivaamaan mieltä, hänestä haluaisi tietää lisää. Mitä tapahtui, kuinka hänelle kävi?


Rujon näiköinen Tóibín ei ole herkän voimakkaalla naistarinallaan päässyt turhaan Keltaiseen kirjastoon. Brooklynista ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Zephyr ja Leena Lumi. ETA: Käykää lukemassa myös erinomainen Guardianin analyysi.


Markko Tainan tekemä kansi on kaunis, tunteitaherättävä ja sisältöön sopiva, mutta alkuperäinenkään ei ole huono (ja se on nähtävissä Zephyrin arvion yhteydessä).
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...